Tammikuuta eletään.
Päivä pitenee ja ilokseni huomasin, että myös uudenvuoden viettoon saapuvien veli venäläisten autoletkat pitenevät päivä päivältä. Rajalla on kuulema kolmen tunnin jonot, se on harvinaista nykyään. Lama iski rajankin taakse.
Onhan se aina mukavaa, että paikallinen elinkeinoelämä saa kipeästi kaipaamiaan ropoja, samoilla euroilla ne itänaapuritkin maksavat. Mutta vahingosta (ja aiemmista kerroista) viisastuneena välttelen visusti osulan isoa kauppakeskusta, sinne ei sekaan mahdu. Onneksi ei ole pakko ryykeltää samaan massaan.
Kouluvuosi alkoi jo. Paluu arkeen on ollut armoton. Lähes jokainen meistä kärsii univaikeuksista ja unen laatu on kurja kaikilla. Tämä on muilla varmasti korjaantuva asia, mutta omalta kohdaltani alan jo pelätä kroonista univajetta. Nukahdan kyllä hyvin, mutta ensimmäinen herääminen on yleensä yhden, kahden maissa ja seuraavaksi havahdun johonkin pieneen ääneen, valoon tai muuhun vähäpätöiseen häiriöön 4.30 tai hyvinä aamuina 5.30. Eikä kysymys ole siitä, että pärjäisin ihmeen kautta vähemmillä unilla. Ei, minä herään murehtimaan eikä uni kerran karattuaan tule takaisin.
Tajusin, että päättynyt vuosi (ja sitä edeltävät) oli aivan järjettömän raskas. Hengissä olen, mutta en todellakaan entisissä voimissani. Mieli käy yhä uudelleen kuluneen vuoden käänteitä läpi, aivan täysin turhaan. Mutta minkäs teet ajatuksille, ne laukkaavat ja hypähtelevät kuin hermostunut orava.
Oikeaa, puhdasta ja aitoa iloa en muista omalla kohdalla tunteneeni viikkokausiin. Toki hymähtelen hyville jutuille, naurankin joskus. Mutta kurkkua kuristaa ja mieltä masentaa. En ole surusta turta, olen vain ihan järjettömän väsynyt. Eikä tämä ole hormonaalista tai muuta kaamosapatiahommaakaan. Kyllä tälle selitys löytyy ihan sieltä tutuksi tulleesta sairauskertomuksesta.
Tekemättömien töiden lista kasvaa päivä päivältä, ihan pakolliset arkihommat saan hoidettua, kaiken ylimääräisen ajatteleminenkin tekee pahaa. Koskapa väsymys on niin kokonaisvaltainen.
Tähän voisi tietysti ehdottaa päikkäreitä. Minun päivänokoseni ovat sitä, että makaan sängyllä kykenemättä rentoutumaan -saati nukahtamaan. Saatan torkahtaa toviksi, mutta sehän on ihan väkisinmakuuta semmoinen hampaat irvessä unen odottaminen. Eikä ainakaan ole levollista tai elähdyttävää.
Että jos sitä aloitekykyä tai yleistä positiivisuutta on jollakulla liiaksi asti, tänne saa lähettää. Enkä pistäisi pahakseni kunnollista yöuntakaan.
Pakkaspäivä vaatii nyt lisää halkoja uuniin.
Pärjäillään.
Tuo on ihan tavallista ja menee ohi. Kun jotain akuuttia tapahtuu, pää ei ehdi mukana, ja nyt korvienvälys reagoi viiveellä. Tiedän tunteen.
VastaaPoistaOttaisit osan näistä minun unista, kiitos. Nukuin jouluviikon (piti töitä tehdä loppuun), ja nukkumalla olen aloittanut tämänkin vuoden, 16 tuntia vuorokaudessa on ihan normisettiä. Huippu oli se, kun su heräsin heräsin joskus puoli kaksi päivällä, yritin katsoa Poirot:a, mutta väsyin kesken kaiken ja otin kahden tunnin nokoset. Yleensä tosin vain ihan lyhyet nokoset on sellaiset neljä tuntia. Olen nukkunut neljän tunnin pätkissä yöuneni kesästä 2006, joten univelkoja on korkojen kanssa. Nyt pitäisi töiden takia toimeentua, joten lähetän unihiekat ja nukkumatit sinne.
Nytkin väsyttää.
OP
Joskus minäkin käsittelin asioita nukkumalla. Enää en pysty.
PoistaEhkä tämä vielä tästä tasaantuu.
Ihmismieli on kumma kapistus, olet käynyt läpi rajun myllytyksen kovan polun ja mieli ei ehdi matkaan mukaan. Anna itsellesi nyt aikaa, patistele Perilliset hoitaamaan osansa arjesta eläinten osalta ja kuuntele kehoa tarkalla korvalla, tee vain niitä asioita, joita jaksat ja koet hyväksi. Jokainen päivä tuo ripauksen enemmän valoa ja aikakin tekee tehtäviään. Läheyän sinulle suuren suuren unihiekkasäkin ja voimahalauksen Nemppalasta! P.S täälläkin tammikuun tahmaista menoa, vuoden turhin kuukausi.
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaTammikuussa sentään homma (valon lisääntyminen) etenee. Valoa kohti.
Kuulostaa stressioireilulta. Olipa syy mikä tahansa. Tuontapaisista heräilyistä olen kärsinyt vähän väliä, enemmän tai vähemmän. Jotenkin vaan olis voitava vähentää sitä tekemistä ja rauhoituttava. Joskus sain apua meditaatiomusiikista mp3 soittimesta pienillä kuulokkeilla (ei muut kuulleet, joskus tarvii pienen murun beetasalpaajaa, kun sydän hakkaa. Kahvi ja suklaa on pitnyt jättää illasta pois, ja muutkin sapuskat iltasella.
VastaaPoistaNykyisin on parempaa nukkuminen, kai se aika auttaa. Luen illalla kirjaa, kunnes se tippuu kädestä :)
Tammikuu on minustakin kurjin kuukausi, ja jäisin, yleensä.
Kiitos kommentista Emilie, mukavaa kun jätit puumerkkisi.
PoistaTIedän, etten ole ajatuksineni yksin, tämä Suomi on tuhansien murheellisten laulujen maa.
Valoa sinnekin!
Kuulostaa tutulta muuten, mutta unet on aina olleet minun pelastajani. Kuulostaa hullulta, mutta aina kun saan järkyttäviä uutisia, niin menen yleensä pienen edestakaisin kävelyn ja tuskailun perästä heti nukkumaan. Järkytys on usein sellaista, ettei aivot tahdo tajuta. Resetoin pääni nukkumalla edes pari tuntia. Kai pakenen hetkeksi uneen, kun todellisuus iskee katastrofaalisesti niskaan.
VastaaPoistaLoputtoman uupuneen väsymyksen tunnistan kyllä. OP:n 16 tunnin unet on tuttuja ajalta, jolloin sisareni kuoli. Päivän suurin ponnistus oli laittaa perheelle ruoka ja siihen se yleensä sitten jäikin. Ei vain ollut energiaa. Yhtään.
Selvisin ottamalla työn alle YHDEN asian päivässä. Se ruoanlaitto. Sitten kun jaksoin, niin lisäsin listalle TOISEN asian. Vaikkapa pyykkikoneellinen tai mikä tahansa lyhytkestoinen, selkeä puuha kuten kaupassa käynti. Vähitellen huomasin tekeväni vaivatta jopa KOLME asiaa päivässä. Siitä se paraneminen lähti - oman arjen pyörityksestä. Siihen piti vain armahtaa itsensä ja antaa anteeksi voimattomuutensa.
En tosiaankaan tunnistanut väsynyttä itseäni, joten päätin etsiä sen energisen, iloisen ja puuhakkaan ihmisen takaisin. Se löytyi hiton pienin askelin, mutta en yrittänyt vaatia itseltäni yhtään enempää. Sielu oli ihan loppuun puserrettu pikkuinen rusina, aikaan liittyy paljon muutakin luopumista ja vaikeutta kuin vain sisaren kuolema.
Mutta hei - pohja on jo nähty. Tuo viimeinen kuva oli tosi puhutteleva ja oivaltava. Tervetuloa toipumisen tielle - se on olemassa. Sieltä montusta pääsee ylös. Pari kuukautta talvea ja kevät saapuu auttamaan matkalla toipumiseen. Asiat ottavat aikansa ja jokin läksy tälläkin pitkässä pimeässä putkessa taivaltamisessa on. Näin uskon.
Lähetän rahtusen valoa. Vanha konsti on kehon kautta lähestyä sielun hyvinvointia. Jos toista saa jelpattua, niin toinen tulee perästä. Pikatietä ei nyt vain ole, joten askel ja henkäys kerrallaan.
Homma sujuu yhtä helposti kuin vaikkapa juoksuharrasetuksen aloittaminen. Aluksi se ensimmäiset 100 metriä tuntuu tappavan. Lopulta rullaa mukavasti monta kilometriä. Aikaahan se kysyy.
Kiitos <3
PoistaMietin tuossa yhtenä aamuyönä, että aloittaisin taas sen juoksukouluni uudelleen. Ihan vain minuutti juoksua, pari kävelyä ja siitä eteenpäin. Kerran se on jo tehonsa osoittanut, miksei nytkin. Ongelma on vain siinä, että en pääse ovesta ulos. Pelkkä pihatien käveleminen tuntuu juuri nyt liian isolta urakalta.
Päivä on todellakin pilkottava pieniin osiin. Ja jätettävä runsaasti palautumisaikaa.
Yhhh, kai tämä tästä vielä joskus paremmaksi kääntyy.
Onneksi on nuo eläimet joiden takia on PAKKO herätä, pukea ja nousta.
Kiitos rujon rehellisestä postauksesta. Aina ei tarvi jaksaa, ihan rauhassa voi olla välillä oman elämänsä veteraani.
VastaaPoistaTunnistan itsessäni tuon Titan kaltaisen nukkujan. Kun muut valvoo tuskissaan, minä nukun. Pahimpina aikoina nukuin kaiken vapaa-ajan. Kun oli vapaa viikonloppu, heräsin vain vessaan ja syömään, muuten nukuin kaksi vuorokautta. Koska todellisuus oli liian karu kestettäväksi ja viikolla oli pakko tehdä toimenpiteitä kuitenkin selvitäkseen, niin silloin kun ei ollut ihan pakko, vaan nukuin ja sitä unta riitti käsittämättömiä määriä, kun oli helpompi vain nukkua kuin olla hereillä ja ahdistunut.
Mutta oli tyyli mikä hyvänsä, aina on notkosta noustu, vaikka ne jälkensä jättääkin.
<3
Kiitos, viisaasti asettelit sanasi, tuo oman elämänsä veteraani kuulosti lohdulliselta. Juuri niin nyt koen. Taisteluarpia on tullut turhan paljon ja osumaa vähän sinne sun tänne.
PoistaKun ei vain katkeruus asettuisi olkapäälle istumaan... se piru tekee pahaa jälkeä. Onneksi olen saanut läheltä seurata, mitä katkeruus tekee ihmiselle, miten se myrkyttää kaiken. Yritän vältellä moista virhettä viimeiseen asti.
Ai S**TANA, kirjoitin pitkät pätkät tarinaa ja kun piti julkaista painoin "Kirjaudu ulos"-nappulaa täysin tolvanan tavoin...
VastaaPoistaNo lyhyesti vaan sitten: kyllä prosessi pääkopassa etenee tahdot tai et :) se vaan vie ehkä erimittaisen ajan mihin olet varautunut, talven pimeys on pahasta normitilassakin, mutta teet sitä mikä tuntuu hyvältä (vaikka tuijottelet elukoiden touhuja tai mitä tahansa).
Itse olin autuaasti unohtanut - parin kuukauden tauon aikana - liikunnasta seuraavan hyvän olon, pakotin itseni epäilevänä alkuviikosta zumbaan ja kahdella vasemmalla jalalla onnistuin olemaan törmäilemättä keneenkään lopputuloksena kiva hiki ja hyvä mieli.
Tsemppiä talveen!
(ja taas meinasini automaattisesti napauttaa väärää linkkiä, tuo "Julkaise"-nappi on ihan väärässä laidassa....)