Minne ne lumet menneet on?

Keskiviikko oli kaunis päivä, ulkoilutin vanhaa kunnon canuunaakin. Säädöt ovat missälie ja mitäkohtitahansa, kunhan läpsin menemään. Ja ihan vain lukijoita (??) ärsyttääkseni värkkäsin kaikkiin polaroidraamit.

Lumille voi nyt vilkuttaa iloisesti Tervemenoa, nähdään taas Jouluna! Ne ovat nyt muutamaa isompaa kinosta lukuunottamatta gone with the wind. Vapun valkoviinit pitää jäähdyttää jossain muualla kuin kinoksessa, voin elää sen faktan kanssa. Helposti.

Kevät otti kuus-nolla voiton ja nyt on täysi rähinä päällä. Tirpat mellastavat täysin palkein ja pyrstösulkien perukoilta saakka, kohta on kiivas pesänrakennuskuhina päällä. Nyt viikonloppuna on viimonen pakko asentaa neljä uutta pesäpönttöä. Ja vanhatkin pöntöt pitäisi rassata puhtaaksi ennenkuin kesäasukkaat muuttavat sisään. Paikkoja on jo katseltu sillä silmällä. Mutta riiatkoot nyt vielä tovin, pesänrakennuksen aika ei ole ihan just nyt.

Sain jonkin kummallisen ahkeruuskohtauksen ja poistin ne vähät talvisuojaukset joita syksyllä laitettiin. Ainakin yksi päärynäpuu näyttää viihtyvän paremmin kuin hyvin. Myyräpirut ovat kyllä mellastaneet aivan riettaasti mutta eivät näytä järsineen puiden runkoja. Rusakot ovat silponeet ruusuista lähtien kaiken paitsi kanaverkkojen taa piilottamani hedelmäpuut.

Kunhan viimeinenkin perennapenkki paljastuu kokonaan, näkyy myyrätuhojen laajuus. Ne pienet penteleet ovat kyllä siivottomia. Sen lisäksi että syövät arvokkaat kasvit, ne jättävät törkeät multakasat ja tunnelit jälkeensä.

Ehkä enemmän kuin tulppaanien katoamisesta parempiin suihin, ärsyynnyn näistä pahuksen multakasoista. Meillä on torpan eturinteessä, aittavanhuksen edessä ihana sammaloitunut nurmialue. Ja ne pahuksen myyrät pommittavat sen alta päin tuommoiseksi. Sikamaista!

Ensimmäisenä keväänä torpalla minä työnsin myyrätunneleihin kaikki mahdolliset myrkkyliemet viskistä lähtien (no sori Iso-J...) ja silloin pääsin niistä penteleistä vähäksi aikaa eroon. Menivät varmaan rehab-kuntoutukseen johonkin deekismyyrien reservaattiin. Nyt ne taas ovat palanneet. Väkevien toivossa?

Äitikulta osti jotain savupanoksia joilla niistä viimeksi päästiin. Täytyy varmaan hommata taikasavut nytkin. Ne olivat kalliit mutta tehokkaat.

Olkoon vaikka miten söpö kontiainen mutta minä ja tuommoisten kekojen tekijä emme mahdu samalle tontille.

Tässä seuraavassa kuvassa on sodanjulistus myyrille. Sulavien lumien alta pilkisti luinenmoinen irvistelijä.
Muilla on puutarhatonttuja ja ties mitä koristebambeja, meillä näin... tonttu joka eksyi väärälle pihalle!

Minut pidemmältä ajalta tuntevat tietävät ehkä, että minulla on hieman traumaattinen suhde puutarhatonttuihin. Ovathan ne ehkä veikeitä mutta eivät ihan mun juttuni. Entiset työkaverit uhkailivat tuovansa ohiajaessaan pihallemme kunnon punanenäisen pönäkkämahaisen tirolilaistontun. Ei onneksi ole vielä näkynyt.

Paljastuva piha karkuuttaa ajatukset jo kesään. Kohta on vappu. Voi pahus, mitä sekin jo nyt tänne änkeää sotkemaan hyvin organisoitua arkea? Äitikulta on sentään muistanut ja keitellyt simat, minä en muistanut koko asiaa. Päässä pyörii kaikenlaista muuta ruuhkaksi asti. Ja kun ajattelu ei ole koskaan ollut vahvin lajini, se aiheuttaa pientä ahistusta.

Tänään oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan toisen hörhön kanssa. Hevostemme entinen omistaja tuli kuin tilauksesta. Tuntien pituiseksi venähtäneen turinatuokion jälkeen kumpikin pyyhki kyyneliä ja totesi, että maailmassa on edes hitunen parempaa ilmaa hengitettäväksi, me parannettiin se.

Paljon patoutunutta puhumisen tarvetta löysi tänään kuuntelijan, tarve oli ilmeisen molemminpuolinen. Sitä on loppuviimeksi varsin yksin, kun elämä pyörii hyvin pitkälti samojen hehtaarien sisällä. Hevosilta saa toki vastakaikua, ymmärrystä ja rohkaisua, mutta turha niiltä on odotella kommenttia mieltä askarruttaviin suuriin kysymyksiin. Enkä tarkoita voittoisia lottonumeroita tai vahvoja ravivetovihjeitä.

Tämmöisen tunteita ja ajatuksia vellottaneen päivän jälkeen olo on kuin vieterilelulla josta pimahti vetolaitteisto. Väsyttää aivan tolkuttomasti.

Luonto herää, minä en. Talvi ja hidas kevät vaatii veronsa ja vuosi vuodelta ne on raskaampi maksaa. Toivottavasti tämmöinen kehnous on vain väliaikainen vaiva ja kohta sitä taas sätkytellään eteenpäin täynnä energiaa.

Tässä ei nyt olisi tarvetta minkäänlaisille minäkuvan kriiseille tai mitä niitä muotivaivoja nykyisin onkaan. Torpalla on paljon tekemättömiä töitä ja kevään edistyessä hommat senkun lisääntyvät. Onneksi aina vain lisääntyvän valon myötä unen tarve vähenee hetkellisesti.

Kanalan aidasta olisi syytä aloittaa, siellä jo koputellaan ulkoluukun takana siihen malliin, että kohta on Kullervo The Kukolla nokka kipeänä. Ja silloin ei heltta kiitosta heiluta.