Rikkauksia...

Harvassa olivat hartaat ajatukset tänään kun laahustin ikkunasta toiseen ja tutkailin vesisateen märintä olemusta. Yleisimmät päässäni pyörineet ajatukset olivat jonkinasteisia manauksia kumpaakiin kerrokseen, ylös ja alas. En tiedä kuka nämä ilmat ja säät säätää, mutta nyt alkaisi jo riittää. Kohtuushan se pitää olla suomalaistenkin kurittamisessa.

Ihan ne tosissaan meinaavat valtiovallan puolesta, yhteisen Euroopan nimissä, suomalaisten sisulla (ja rahallisella avulla) eteläistä eurooppaa saada taloudellisesti tolpilleen. Eikö se jo riitä, että sinne huiskahtavat lisäbudjetit ja apupaketit ja kaikki. Pitikö vielä kesäsäätkin lahjoittaa?

No, hyvä antaa vähästään, viekööt perhana tuhkatkin pesästä. Meille jää sade. Vesihän on muuten jossain maailman kulmassa semmoinen aarre, että sateenloitsiva poppamies on kansallissankari. Pitää kai opetella iloitsemaan käänteisen ajattelun avulla. Jaksaisko? Käsi ylös? Kukaan?

Kaupunkireissu toi vähän lohtua, kirppariständillä kauppa käy kuin siimaa (kas kun tuli taas vetinen vertauskuva) ja välitilitys antoi mukavat lämmikkeet laihuuttaan naukuvaan lompakkoon.

Hevosten koulupäivä peruttiin, olisi mennyt kirjaimellisesti kuviokellunnaksi ja se ei kuulu tämän kesälukukauden opintosuunnitelmaan.  Hoksaavat -oi ne hölmöt hevoset- vielä pellehyppyjen hauskuudet ja niihin tarkoituksiin meillä kyllä lätäköitä riittää.

Tämmöisinä vedenpaisumuksen aikoina sitä arvostaa entisen elämän harrastuspuitteita, oli pitkän radan maneesi ja kaikki. Nyt vedetään kankut ravassa kiekkaa peltokentällä ja pakahdutaan potutukseen. Ja parempiosaisten kadehtimiseen.

Mutta uskon (pakkohan se on) valoisaan aikaan ja kuivaan kauteen ja ihan mihin vaan. Järjissään pysyäkseen sitä uskoo vaikka maahisiin. Vaikka vähitellen voisin veikkailla heiveröisempien maahisten huuhtoutuneen kauas pois näiltä kunnahilta. Joskus nämä sateet ehtyvät. Tai ainakin ne muuttavat muotoaan, rännän kautta lumisateeksi. Ou jee, riemua riittää!

Eipähän tarvitse kastella. Tässä kaksi kuvaa Äitikullan kukkarunsaudesta, aivan hullua kasvua. Uutterasti taisi seniorikansalainen kärrätä lantalaa tyhjemmäksi, eihän tuommoisia kasva kuin jossain tropiikissa... Korkeutta tällä kasvustolla on pitkälti toista metriä, pelkästään noita liljoja saa katsella melkein yläviistoon. Ainakin meikäläinen, ei niin pitkä tappijalka.

Jos ei tarvi kastella niin kitkeä pitää. 

Rikkakasvitkin nimittäin tykkäävät sekä runsaskätisestä lannoituksesta, että vesisateesta. Vesiheinä rehottaa aivan riettaana, sitä on kaikkialla. Onneksi sitä eikä levää. Ainakaan vielä.

Kitkeminen, se on kitkerää hommaa. Juuri sellaista maaorjan tuskassa piehtarointia, märät käsineet, märät hihat (eivät ainakaan pala) ja sääskiä kaverina. Ja hiljaa tihuuttava sade niskassa. Se on sitä puutarhurin perverssiä onnea... näkee kättensä jäljet. My ass. Kiukulla revin ja ainakin ajatustasolla hamuan viikatetta avukseni, kaikki sileäksi!

Tähän saakka olen suhtaunut kohtuullisen suurpiirteisesti kitkemisiin, nyppäisen toki nokkosen pois pionipenkistä jos semmoinen iljetys siellä pilkottaa. Yritän perustella laiskuuteni rappioromanttisella puutarhaideologialla. Mutta kun se minun rappioromantiikkani ei oikein istu Iso-J:n huolella parturoiman nurmikon kanssa. Kontrasti iskee silmille kovaa ja suorastaa ilkkuen lällättää laiskan ämmän solvauslaulua.

Niinpä tänään vyötin kupeeni, otin hanskat, sadetta (vähän) pitävän takin ja syöksyin raivottarena hommiin. Puolijuoksulla kirmasin penkit ympäri, raastoin ja riivin ja tuhosin. Omin käsin kiskoin ryöpsähtäneet ruusunvesatkin maasta, kahlasin kuunliljojen keskellä ja kahmin kourat täyteen sitä pahuksen vesiheinää.

Kanat halkeavat ylensyöntiin, niille riittää nokittavaa. Hirmuiset keot vesiheinää ja muita maan rikkayksilöitä.

Kanalasta piti kertoa, taitaa Kullervo The Kukkokin ukkoutua. Aamulla se hätistää rouvansa pihalle ja lähtee itse perään kun jaksaa, taitaa lehahtaa orrelle vielä hetkeksi torkkumaan.

Päivän se punaheltta lymyilee ulkotarhan puskien siimeksessä, välillä polkaisee ohikipaisevan kanarouvan ja jatkaa pöheikössä lusmuilua. Ehkä se pelkää, että joutuu polkaisemaan naapuritarhan kanatkin. Vanha Gaddafi ei taida sekään enää jaksaa lemmentöissä mellastaa ja rouvat turhautuvat.

Ja jo iltapäivällä, neljän maissa Kullervo T.K jättää sorvin ja vetäytyy omaan rauhaansa sisäkanalan orrelle. Varsinainen virkamiesvätys.

Että osaakin olla laiska kukonretku. Eivät ne kukon lemmenurakoinnit niin rasittavilta puuhilta näytä, että niistä vähistä nääntyisi. Laiska se on. Leipääntynyt?  Leipäkukko? Kukkopaistia leivällä?

Olkoon Kullervo sitten evp, kunhan on kukkona. 

Kitkemiskierroksen jälkeen olikin kohtuullisen viilentynyt päänuppi, puhdas omatunto ja äkkinäisestä hillumisesta äkeentynyt selkä. Siinä kolme syytä tankata lohdutusta tuoreesta mansikka-kermavaahtotäytteisestä kääretortusta jonka viisas Äitikulta näperteli sadepäivän iloksi.

Voisin itsekin yrittää olla viisas ja hiihdellä petiin. Kirjastosta löytyi lukemattomia dekkareita ja muuta kevyttä kesälukemista. 

Iso-J lunastaa perillisille antamaansa lupausta ja aloitti Taru sormusten herrasta -leffatrilogian uudelleenkatsomisen lapsosten seurana. Toivottavasti malttavat painaa pausea jossain vaiheessa, pitkä istunto luvassa.

Se on kyllä ihan äärimmäisen hieno leffakokemus. Kirjana oli kiehtova ja elokuva puki sanat kuviksi ja tapahtumat katsottavaksi. Kulttuuriteko.

Sateen ropina seuranain, toivotan hyvää yötä. Missä lienetkin.

Villit ja vapaat

Muuten mukava päivä ollakseen maanantai, mutta pari muuttujaa piti mielen virkeänä.

Tulin Vanhemman Perillisen kanssa kaupungilta kun tietä pitkin pötki tutunoloinen kaveri. Katsos kehno, Nassehan se siellä nylkkäsi kieli pitkällä kohti kaupunkia, melkein puolen kilometrin päässä vahtialueensa rajalta.

Eipä rekku kertonut mikä ajoi miehen kulun päälle, mutta vesi näytti maistuvan ja lepo kelpaavan kun pääsi taas tuvan fasiliteettien äärelle. Ai kauhia paikka, että pelästytti. Ikinä ennen ei ole jätkä pihasta poistunut paitsi sen yhden kerran jolloin kipaisi peltojen poikki naapuriin pakolaiseksi.

Eihän tuommoinen laiskanpulskea, hyvinsyönyt tupaterrieri mikään katujen kasvatti ole, eikä varsinkaan pärjää kuutostien vilinässä kolmea minuuttia kauempaa. On tottunut, että kaikki pihaan ajavat vahtirekkua osaavat väistää eikä kukaan aja pihassa satasta. Kutostiellä kaikki on toisin.
Onneksi koiranlyllerö ei aivan sinne saakka päätynyt.

Täytyy hyväksyä se fakta, että Nassellakin saattaa tulla harmillisia (ja kohtalokkaitakin) ajatuskatkoksia ja täytyy pitää piskiä vielä paremmin silmällä. Äitikulta sanoi, että koira makoili hänen lattiallaan kaikessa rauhassa, sitten siirtyi pihatielle vahtipaikalleen ja seuraavassa hetkessä tulee autokyydillä kotiin karkureissulta.

Tässä toinen, villi ja vapaa. Joku kämmekkähän tuo on ja kukki jo kesäkuun lopussa kylätien varrella. Lehdet ovat kapoisemmat kuin Maariankämmekällä. Varmaan joku korpiversio. Tekisi mieli kopaista se kuokalla mukaan ja siirtää kymmenisen metriä nykyiseltä sijaltaan meidän tilusten puolelle. Onkohan se iso synti yrittää tarjota tuolle turvaisammat asuinsijat?

Nytkin se on kaupungin toimesta niitetty, samalla menivät nurin kissankellot, päivänkakkarat ja muut nätit luonnonkukat. Rehevät lupiini- ja ohdakekasvustot jäivät näppärästi niittovispilän ulottumattomiin. Toki niitäkin meni niitossa nurin. Vaikkakin erityisen kauniit kaksiväriset pinkit lupiinit olisivat minun puolestani saaneet kasvaa pienenä puskana sanomalehtien heittolaatikon liepeillä.

Näistä villeistä, vapaista ja vikkelistä ei olisi niin väliksi ainakaan eläinten kanssa. Hevosethan pysyvät *kopkopkuivaapuuta* sähkölankojen takana ja hirvet toisella puolella. Mutta kissat ja koirakin näköjään eivät aina muista, että joskus vaaksa vaaraa voi olla kohtalokas vaaksa.

Ellikin, vapaista sieluista kaikkein kahlitsemattomin ilmestyi viime yönä kotiin. Onhan se toki aivan tässä pihapiirissä hengannut kaikki päivät ja yöt, mutta ei ole tupaan tullut.

Tähän olisi muutama mukava kuvakin Ellistä mutta jostain syystä pilvipalvelu ei toimi enkä saa kuvia puhelimelta omenakoneelle. Tylsää.

Tämän viereisen kukkasen nimeä en ikinä muista, mutta kiva se on. Tulee mieleen vanhanajan pussilahkeiset nimettömät.

Huomaan myös, että kameran tarkennuspisteet ovat vähän viturallaan. En tiedä kuka räppäkäpälä sitä kamerapoloista on hämmentänyt, mutta minun jäljiltäni se ei ole. Painavasti sanoen. Ei ole.

Sitten tuli vielä hevososastoltakin pientä protestointia. Tötsä ilmoitti eilen, että kuolaimet ovat paholaisen keksintö eikä hän niitä suuhunsa ota. Enää. Ikinä.

Tytär T sitten otti ja laittoi ne hevoselle. Ja sehän järkytti tätä mimosanherkkää hevosensielua perustuksia myöten. Teki kyllä ratsastuksessa työnsä nätisti, mutta suhtautui äärimmäisen epäluuloisesti kun suitsia helisteltiin aamupäivällä, ihan vain näytettiin. Arvelin, että homma saattaapi ajanoloon hankalaoitua ja kokeilin, saisinko tamman suitsien kaveriksi, melko olennainen kaverisuhde jatkokoulutusta ajatellen.

Tänään illalla menin laitumelle suitset kädessä. Tamma poistui heti kymmenen metrin päähän. Jätin suitset laitumen ulkopuolelle ja menin tamman lähelle. Tuli ihan viereen ja otti tarjoamani siirappipisaran (kuolaimiin olin jo viekkaasti aiemmin turauttanut lorauksen siirappia). Ihan kuin aina ennekin, kavereita oltiin kunhan suitset eivät olleet kolmantena pyöränä.

Seuraava askel oli hakea tamma ja tuoda suitset (siirapissa kylvetetyt) lähelle. Vähän kerrallaan sain hivutetuksi ohjat kaulalle ja tamma nuoli kädessäni olevista kuolaimista siirappia. Lopetin homman siihen, että tamma särpi iltavelliään, ohjat kaulalla ja suitsien niskahihna korvien takana, otsatukka otsahihnan päällä ja kuolaimet kuonon päällä. Siihen oli hyvä lopettaa. Huomenna kokeillaan sama juttu ja toivottavasti edetään ihan hyvässä yhteisymmärryksessä siihen saakka, että kuolaimet ovat suussa ja suitset kaikkine solkineen kiinni.

Olinkin jo vähän odottanut sitä, että hevonen kyseenalaistaa asioita jossain koulutusvaiheessa. Uskon, että jos minä tämän kapinan saan nätisti kukistettua, ei ihan lähiaikoina ole odotettavissa isompaakaan rähäkkää. Sen hevosen kanssa vain pitää malttaa tehdä asiat nätisti.

Ihan varmasti lukijoiden joukossa on joku, jolla on kokemusta vastaavasta ja varmasti joku, joka näkee, jos mennään persus edellä puuhun. Auta sinä tietävämpi, osaavampi, fiksumpi.

Kas kun minä olen näissä remonttihevoshommissa ihan nöösi ja aloittelija. Teen varmuuden vuoksi asiat pienissä pätkissä ja hitaasti, silloin ei minun logiikallani eksytä syvälle metsään.

Soppatykkiponi on ihan yhtä lunki ja kiva kuin ennenkin. Sille käy kaikki ja on selkeästi juonessa mukana kun tehdään jotain isojen hevosten hommia. En olisi ikinä uskonut, kuinka palkitsevaa on nähdä omin silmin kuinka hevosenpoikasen päässä syttyy älynvalo ja oppiminen tapahtuu.

Oppimista pitäisi olla luvassa seuraavan kerran huomenna illalla, kotiopettaja tulee tenttimään kotiläksyt ja viemään taas yhden askeleen eteenpäin. Toivottavasti saan suitsihomman siististi nippuun päivän aikana.

Tämäpä tällä kertaa torpan taajuudelta. Värkkään vielä Iso-J:lle aamuksi eväät, lähtee reissuun jo kuuden aikoihin.

Jos olisin villi ja vapaa, kirmaisin hämärään kesäyöhön. Mutta koska olen kohtuullisen väsynyt ja vanha ehtooteini, kirmaan kohtapuoleen petiin. Nukkuminen kannattaa aina.

Ps. Mansikoita on poimittu jo vajaat 30 kiloa, vähintään saman verran ellei tuplasti on vielä jonkin asteisina raakileina puskissa. Mihin ihmeeseen me oikein päädymme tuon sadon kanssa? Vatut, saskatoonit, herukat, omenat ja mustikat ynnä sienet siihen päälle... pitäisi kai laittaa taas yksi uusi pakastin. Jösses, että osaa olla ylenpalttista luonnon ja puutarhan anti!

Teoriassa terve # 2, Doctor Green

Kas kummaa, kuinka eilisen postauksen otsikko ns. osui ja upposi, perinteisellä tyylillä pohjaan asti.

Omia vaivoja valittelin ja heti tipahti taivaasta kuuma kivi päähän. Hevosen muodossa. Otimme aamupäivällä Soppatykin a.k.a Cannonballin oppitunnilleen. Tötsä kipaisi laitumen portille kytikselle ja teki niin komeasti epäpuhtaan entreen, että harvoin näkee. Nilkku-Lotta, kuin se Vaahteramäen Eemelin kana.

Koska seuraavalla sekunnilla satoi kaatamalla, päätimme tutkia asiaa analyyttisemmin vähän paremmalla kelillä. Pintapuolisia oireita kuten vuotavia haavoja, pullottavia jänteitä eikä irtonaisia jalkojakaan näkynyt. Ei välitöntä eläinlääkärikäynnin aihetta. Vain köpököps-etujalka. Soppatykki pääsi satulastaan eroon ja palautui laitumelle, ei oppituntia tänään.

Päivän mittaan hevosen oma-aloitteisissa liikkeissä ei ollut ontumaa, mutta tottahan toki tuommoinen asia piti selvitellä. Illalla otettiin Tytär T:n kanssa tamma syyniin. Ei kuumotuksia, ei pulssia, ei näkyviä ruhjeita, ei turvotuksia, ei kyynpuremajälkiä edelleenkään, nada, niente. Puhdas liike käynnissä. Niskasta asti rento ja letkeä.

Perillinen N hölkkäsi hevosen kanssa suoraa janaa, kahdeksikkoa ja ympyrää, eteen ja taakse ja vasemmalta oikealle. Melkein saimme juoksuttajan ontumaan, mutta tamma senkus sätki raviaan, puhtain liikkein.

Se on nähkääs semmoinen juttu, että Ontuva hevonen, kerää koko vaivaisten hevosten sarja -on niin kökkö homma, ettei sitä toivo oikeasti kenellekään. Onneksi keräilyharrastus ei alkanut tänään.

Syitä aamupäivän nilkutukseen voi vain arvailla. Koska olen hemmetin huono ja laiska spekuloimaan pahimpien vaihtoehtojen välillä, jätän sen tekemättä. Let´s ask Dr. Green, sanoo monessa asiassa viisas englantilainen hevosväki ja kyllä kannatti. Laitumelta löytyi tähänkin vaivaan oikea hoito.

Pannaan tämäkin episodi perjantain, 13. päivän piikkiin. Onnenpäiväksi tämä taisi kuitenkin kääntyä, niinkuin ne kaikki muutkin kolmannentoista päivän perjantait. Tähän asti.

Herätti toki muistamaan, että puhdas liike kaikissa neljässä jalassa on niin planeettojen asennoista kiinni, ettei sitä ainakaan pidä erehtyä pitämään itsestäänselvyytenä. Varsinkin nyt, kun kumpaisellakin hevosella on toimenkuva muuttunut, peltohevosista ratsukoululaisiksi. Saattaa vähän kolottaa ja lihasta jumittaa jos ei olla tarkkoja huoltojen suhteen.

Päivä on muilta osin ollut lähinnä tylsä, sateinen mutta lämmin. Kaupungilla on käyty ja Iso-J:n vanhemmat kahvitettu. Huomennahan on hautajaispäivä eli valitettavissa merkeissä sukua ja perhettä nähdään.

Tähän loppuun vielä yksi fabossa kiertänyt riimittely. Voin kertoa, että tämänpäivän epätietoisuuden tunnit jäähdyttelivät mahdollisia varsahaaveita ja muita tuulentupien rakenteluita varsin jäätävästi. Että ei kopsahda omaan nilkkaan ei sitten pätkääkään.

Mukavaa perjantai-iltaa, missä lienetkin!

Hevosenko tahdot? No, yhdenkö vaan?

Siitä lauma lähtee kasvamaan.

Seuraavaksi huomaat, että oletkin köyhä

ja naapurit kuiskii, että päästä vähän löysä.

Ei yhdestä vaivaa ja kaksi on hauskaa,
kolmas on helppo eikä neljäs tee tuskaa.
Viides on ihana, ei kuudessakaan vikaa.
Talo täyttyy poneilla aivan tuota pikaa.

No uskallatko leikkiin, mites olis vielä yks?
Kai tallissa nurkassa saa sen säilytetyks?
Pelloilla, pihoilla kyllä löytyy tilaa,
ei vielä yhden ponin hoito iltoja kai pilaa.

Ne käyttäytyä osaavat, ei niistä ole vaivaa.
Kai yhdelle tulijalle paikan jostain raivaa.
Vaatteissa on karvaa, ei ikkunoista läpi nää,
pihalla kavionjäljet toisten sekaan häviää.

Ei hevosten määrälle ole ylärajaa
ja yhtäkin ilman oisi laumasi vajaa.
Jokainen on tärkeä ja rakas harjapää.
Laskut vain kasvaa ja velkaa vielä jää.

Ei sukulaiset kyläile ja ystävätkin hylkää,
paitsi hevostuttavat, joilla on samat kuviot nää.
Nurmikko ja pihapensaat kuihtuneilta näyttää,
kun näyttelyt ja kilpailut sun viikonloput täyttää.

Poninruoka, vitamiinit, treenit, rokotukset.
Ja näyttelyt ja kilpailut ja matkakustannukset.
Ansako tää olikin? Mä kohta oonko vainaa?
Silloin Lempiponisi pään polvellesi painaa.

Se katsoo sua rakastaen ja sinä päätät jaksaa
pitää koko hunnilauman, maksaa mitä maksaa.
Yksi tähti näyttelyyn, yksi jalostusta varten,
yksi syliponiksi, kaikki täyttää jonkun tarpeen.

Mutta talvi on kurja, ei siitä hepatkaan tykkää.
Lenkkinsä ne tarvitsee; vaikka taivas räntää lykkää
tai naamasi on sininen pakkastaivaan alla.
Ja aamuisin ne ulos saa ainoastaan karjumalla.

Hevoset ja kilpailut, jännitys ja naksut,
vaiva sekä huoli, paineita ja maksut.
Kaikki on sen arvoista, on ponit elämäsi.
Niin suloiset ja hurmaavat, ja parhaat ystäväsi.

On maailmasi muuttunut, ei mikään enää sama,
kun ihminen on kokonaan hevostensa omistama. ♥
-Tuntematon-

Teoriassa terve

Kukkia ja mehiläisiä vai mitä viheliäisiä nuo pörröhousukimalaiset nyt ikinä ovatkaan. Kesällä lemmekkäitä ja lennokkaita ajatuksia taitaa hiipiä useammankin kulkijan mieleen. Mikäs siinä, kivahan se on kesäillassa kuherrella.

Meillä kuherrellaan monellakin suunnalla. Nuoripari Espoosta tuli maalaisviikonlopun viettoon. Tytär T, Iso-J:n ensimmäinen tekele on kyllä löytänyt varsinaisen helmen vävyksi. Ja mikä mukavinta, ajavat vähinä lomapäivinään ilmeisen mielellään tänne syrjänperillekin.

Vävy lämmittää saunaa ja näyttää juuri siltä, ettei kaupunkilaispoika muualla synttäripäiväänsä mieluummin viettäisikään kuin täällä. Äitikulta värkkäsi päivän tunteina megakokoisen mansikkakermakakun. Se oli juuri täydellinen heinäkuisten synttäreiden kakku.

Tytär T kuhertelee juuri nyt kl. 21.50 Tötsä-tamman kanssa, pientä jumpattelua satulasta käsin. Näyttää varsin mukavalta ja tamma pomppasi parit hyvänmielen ilopukitkin. Eihän se likkaliimapersus sieltä mihinkään suistunut, nauroi vain ja jatkoi menoaan, hevosen häntä ja tytön ponnari heiluivat samaan tahtiin. Sielu hyrisee hyvää mieltä.

Nassekin sai kaupunkilaisen pikkuheilan riiattavakseen, se basenjikakara on kohtuullisen vilkas tapaus.

Tässä vielä kuvasarja, ratsukko, ykköskoutsi ja apuvalmentaja.

Niin, hyvää mieltä tässä pitäisi viritellä ihan perusvireeseen saakka porautuen. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella kun saa lääkäriltä tuomiokseen Periaatteessa Terve. No terve vaan, eipä mulla muuta, kiva kiitti hei.

Verikokeiden mukaan olen superterve, kaikki arvot ihanteelliset. Ei missään, ei kertakaikkiaan missään kohtaa mitään moittimista. Nuppiosaston magneettikuvaus on lokakuussa, eikä sieltäkään löydy mustaa aukkoa kummempaa, ei ainakaan jumalhiukkasia.

Että nyt pitäisi osata olla iloinen kun mitään vikaa ei löytynyt nytkään. Eihän sitä löydy, terveestä ihmisestä.

Kuitenkin pieni epäilevä ääni sisältä sanoo, että ei tämä kroppaa ristiin rastiin vaeltava kipu, nivelsärky, luista lähtevä jomotus ja aivot sumentava väsymyksen hyökyaalto ole perusterveen ihmisen merkki.

Harvoinhan teoria ja käytäntö oikeasti yhtä jalkaa käyvät. Näillä korteilla pelataan, toivottavasti elämällä ei ole mitään mustapekkakorttia tai aasia varalleni.

Äitikultakin oli treffeillä lääkärin kanssa ja hälle asennetaan syksymmällä pumppuhuoneeseen buusteri. Tai tahdistinhan se taitaa olla oikealta nimeltään. Jokohan mamma vihdoin uskoo, että ei hänkään ihan nuorimmasta päästä ole ja että ikälisiä kertyy hänellekin. On niin kovasti ihmetellyt kun nykyajan nuoret (minä) ovat niin vaivaisia...

Palavaa rakkautta rehottaa kukkapenkissä, kolmella varrella toitottaa leiskuvaa lempeä.

Minä niin tykkään noista yksinkertaisista kukista. Tottakai avaraan sieluun mahtuu kukkia laidasta laitaan, pionista palavaan rakkauteen. Valokuvauksellisesti suurin haaste on löytää edes yksi uusi kuvakulma ja lähestymistapa näihin luonnon pikku taideteoksiin. Olen kovastipaljon viehättynyt näihin harmaan aitan seinän edessä helottaviin pörröpäihin.

Iso-J valssaa tallissa maalisutien ja tikkaiden kanssa, siellä taitaa tulla valkoista vähän joka pintaan.

Muiltakin osin torpan kesäinen torstai on ollut varsin leppoisa. Tasaista ja turvallista, siit mie tykkään.
Nyt taitaa saunan kutsu olla voimallinen, ainakin työssä nuhjaantuneiden kohdalla. Heille se onkin ansaittu ilo.

Minä skippaan saunatontun lemmenluritukset ja koukkaan sen sijaan tänään Nukku-Matin matkaan.

Kesäyön kutsukin on viekoitteleva, zzzzzzz

Ruutu poikineen

Nolo tunnustaa, mutta se keväinen ikkunamarinani ei muuttunut kevään eikä alkukesän aikana miksikään. Kotitonttu ei pessyt ikkunoita eikä ovella notkunut komeaa hunksia pesusetti käpälässä valmiina palvelukseen.

Tai se meni oikeastaan niin, että Äitikulta seisoi lasta ja pesuainetötsä kädessä meidän tuvassa ja sanoi, että nyt pestään ikkunat. Ei hunksia.

Ja niin me pestiin ikkunoita. Äitikulta jynssäsi alaklasit ja minä, pitkänhuiskea pygmi keikuin tikkailla ja kamppailin yläruutujen kanssa. Nehän tietysti aukeavat alhaalta ylöspäin... ja painavat kuin synnintaakka. Ei sillä, että minä tietäisin synnin painon. Olen vain kuullut sen olevan raskas. Arvelen, että vertaus passaa tähän tilanteeseen kuin punainen nenä Nasse-Sedälle.

Viissataakuus ikkunaa... no en tiedä onko niitä niin paljoa mutta riittää huomisellekin, pestäväksi. Miljoonasateen ikivanha renkutus tuli tilanteeseen sopivasti radiosta urakan aikana.

Homma jatkuu huomenna. Tarvitaan ruuvinväännintä (akku loppu) ja vähän muitakin vimpstaakeja, että kaikki ruudut saadaan kertaalleen kasteltua ja kuivattua.

Yläkerrassa onkin rankempi rasti, siellä ruuturivit irtoavat kokonaisina, ei ole saranoilla. Pitää olla pahuksen tarkkana, ettei koko nippu kaadu syliin. Tai seinän toiselle puolen.

Nyt ansaittuun saunaan ja sitten lepoon. Kettu kuittaa.

Aamuja

Tämä päivä on syytä ja aihetta merkitä aikakirjoihin.
Veljentytär astui tänään palvelukseen, Vekarajärven varuskunnassa valtion sapuskoilla seuraavat kuukaudet. Yhtään en epäile tämän tytön pärjäämistä, sisua hänessä on kuin pienessä karjalaiskylässä.

Käsittääkseni tämä samainen kevään ylioppilas on jo saanut opiskelupaikankin Itä-Suomen yliopistosta, Joensuun kampukselta. Tuleva luokanopettaja hakee vähän joukko-oppia armeijan harmaista ja se on hyvä se. Kuulemani mukaan peruskoulu(kaan) ei ole kuin ennen ja opettajien on oikeasti hyvä hallita muitakin taitoja kuin kertotaulu ja sijamuodot. Armeijan käynyt luokanopettaja (fem.) saanee ehkä vähän respectiä pahimmilta räkänokilta. Paitsi ne toivottomimmat takarivin urpot tuskin möykkäämiseltään malttavat asiaa ajatella. Silti, hieno homma ja suvun ensimmäinen nainen joka armeijaan lähti!

Olen ylpeä täti. Ja teen sen mielelläni.

Iloisia asioita tapahtui muitakin. Lapsuudenystävä Tarja kurvasi kesälomamatkallaan torpan kautta. Aika kului menneitä muistellessa ja tarinaa riittää tuleviinkin tapaamisiin. Hän on sitä ihailtavaa ihmislajia joka oikeasti pitää yhteyttä ihmisiin. Jos minä nyt näkisin vaikkapa ala-asteen luokkakuvia, en tuntisi varmaan itseänikään niistä kuvista. Tuntemattomia pentuja noloissa vaatteissa ja tyhmiä ilmeitä.

Tarja muistaa nimet ja tietää kuulumiset ja paikkasi minun muistiani monen monta kertaa.

Välillä oikeasti harmittaa, että en ole ollenkaan sosiaalinen ihminen. Jotenkin sitä pelkää aina soittavansa väärään aikaan ja häiritsevänsä ihmisten vähäistä vapaa-aikaa tai kiireistä työpäivää. Tosin itse ainakin ilahdun valtavasti kun joku soittaa minulle. Niiden pahuksen puhelinmyyjien lisäksi.

Ilahduin muuten kovasti kun bongasin Nempan ökyveskan eräästä facebookiin ladatusta valokuvasta. Sherlock meikäläinen päätteli salamana, että nyt on Nemppa Espsanjassa ja tekstiviesti varmisti asian. Pidä kuoma hauskaa siellä ja viinit viileinä. Olet jokaisen lomapäiväsi ansainnut.

Tilitoimistolle matkalla oleva tositenippu on sievässä pinossa ja muutenkin tunnen käyttäneeni tämän maanantain vallan mainiosti hyödyksi.

Ei kurjempi päivä, maanantaiksi! Pionin arvoinen, kas näin.

Sateisen kesäyön tuoksuun on hyvä nukahtaa! Kauniita unia, missä lienetkin.

Yhteenveto

Aivan huiman hauska ja kiva viikonloppu. Ihan let´s go -meiningillä mentiin kohti uusia seikkailuja. Tästä puhutaan kauan koska puhumista riittää.

Lauantaiaamuna puoli yhdeksän aikaan karautettiin kauniiseen kesäaamuun ja eka stoppi oli Enonkoskella. Se on pieni kyläkitunen Savonlinnan kupeessa ja siellä on koski keskellä kylää. Olisihan se ihan tyhmää että kohteen nimi on Enonkoski ja ihan kuivan maan paikka olisi kyseessä.

Nätti paikka. Paikallinen nähtävyys, kosken lisäksi, on eräs pieni kauppa. Siellä on sisustus niin mietitty, niin viimeisen päälle mietitty, että ei sitä yhdellä käynnillä oikein tajuakaan. Sisustus ja myyntiartikkelit ihanasti yhdessä, erottamattomasti ja oivaltavasti. Ja jos vähän vihjaan, että maailman nätein undulaatin häkki syntyy kahdesta takorautaisesta puutarhaportista ja verkosta, ei mua usko kukaan. Se oli hieno. Niin hieno, että mietin jo minkä nurkan torpasta siivoan lintuhäkkiä varten. Inspiroiva kohde!

Uutta ja kieltämättä tiettyä kansanosaa inspiroivaa matkamuistoajattelua lienee tämäkin. Saavuimme Savonlinnaan ja Olavinlinnan liepeillä kellui rantalaiturissa tämmöisiä kiuluja:

Kateellisia turisteja parveili laiturien liepeillä ruuhkaksi asti. Tässäkin kuvassa joku nolo töhöttää kännykkäkameraa kohti upeuksia. Vierellä lampsineet ökyihmiset vetivät kättä kasvoille, facepalm ei ole uusi tervehdys, vaan tapa peittää kasvonsa kun ei halua tulla nähdyksi tyhmyyden äärellä. Kiitos vain siskolikalle joka tämän käytöskukkasen taannoin minulle maalaiselle kertoi. Nyt tiedän! Ja jos ette tajunneet, tässä vielä linkki: niin nolo, niin nolo

Turha lienee mainita, että neljän kipon ja aivan törkeän upeiden land rovereiden, jaguarien ja ferrarien äärellä köyhempi kansanosa kiehui kateuksissaan. Niin minäkin. Jokainen esillepantu ökylelu maksoi taatusti enemmän kuin meidän torppa ja tilukset yhteensä.

Ainoa ero näiden välillä oli ja on se, että kaikki nuo rantapuistoon tuodut lelut ovat kaupan, torppa ei.

Joku oli huomaavaisesti värkännyt äveriäiden (venäläisten) oopperaturistien iloksi tämmöisen namukaupan.

Noh, sainpa facebookiin kavereita kutittaneen päivityksen. Sorry folks, se oli vitsivitsi :D

Linna on hieno. Menkää itse ja tutkikaa. Me osallistuimme tunnin pituiselle opastetulle kierrokselle. Sattui mahtitaitava opas, Matti nimeltään. Tässä pari kuvaa... ei Matista mutta linnasta...

Koska oli oopperajuhlien juhlavuoden ensimmäinen viikko, väkeä oli kiitettävän paljon, kaikkialla kaupungissa ja linnassa varsinkin.

Kuuma päivä ei tuntunut missään kivisten linnanmuurien varjoissa ja viileydessä. Mutta kaupungilla tuntui. Piipahdimme pikaisesti tervehtimässä linnan vieressä asuvaa sukulaistätiä ja sielläpä meinasi happi loppua. Kuuma kaupunkiasunto ei ole mikään virvoittava keidas, etenkään jos kaikki ilmaräppänät ovat kiinni.

Onneksi auto oli viisaasti parkkihallin pohjakerroksessa joten se ja tappiin viritetty ilmastointi takasivat hartiajumin lisäksi mukavan siirtymisen seuraavaan kohteeseen.

Savonlinna Opera games ei ole uhkapeliä eikä muutakaan arveluttavaa. Se on niin rehtiä urheilua kuin hevosurheilu voi olla.

Monta hauskaa sattumusta sieltäkin.
Vain Iso-J voi lampsia hakemaan viilentävää varjoa a) kisahevosten vesisuihkupisteestä b) kilpailija-aitiosta c) järjestäjien kutsuvierasteltalta. Ja siellä hän reteästi tarjosi perheelleen Ratsastajainliiton juhlaleivoskahvit. Jätkä ei kuulu liittoon, tiedoksi vaan.

Jotkut vaan ovat vähän pidempiä kuin muut, vähän uskottavampia kuin muut ja vähän enemmän kuin kala vedessä, paikassa kuin paikassa.

Iso-J viihtyi muutenkin yllättävän hyvin. Piukeisiin asuihin pukeutuneet ratsastajaneitoset ja hellekelin asusteisiin sonnustautuneet kisaturistit tarjosivat silmän iloa. Kovasti yritti Iso-J ihastella hevosia mutta hei, heikko esitys. Katse harhautui hevosesta sitä pesevään neitoseen, minä näin.

Eipä siinä mitään, kiva jos näin saatiin uusi koko perheen käyntikohde, ratsastuskilpailut. Ilonsa kullekin, hevosharrastuksesta on hupia kaikille.

Mutta kyllä ne ovat pahuksen isoa kuikeloita ne isojen luokkien hevoset. Me olemme niin tottuneet pieniin perhehevosiin, että gp (grand prix) -hevoset ovat huimaavan suuria.

Pari kuvaa kisoista:

Tästä 140 -luokasta voiton vei nopea ja kokenut kehäkettu Peik Andersin. Monelle tuttu Kauniaisten ratsastuskeskuksesta. Ilolla merkillepanin sen, että kaikki kiittivät hevostaan ajatuksella, silittivät kaulasta ja iloitsivat työkaverinsa ponnisteluista. Ei se isokaan hevonen ähkäisemättä tuommoisia pomppuja tee.

Pitää mainita, että meidän Soppaponi voisi seistä tuon abc-esteen takana ja vähän näkyisi niskaa.

Kotiin kurvailimme veretseisauttavan kauniin Punkaharjun maisematien kautta. Niin kaunista! Menkää ja nähkää itse kotimaamme upeimmat paikat, niitä löytyy jokaiselle kotinurkiltakin. Niitä vain ei arjessa näe. Pitää lähteä turistiksi kotiseuduille ja kas kummaa, kyllä Suomikuva valistaa paraatikasvonsa kaikille.

Illalla väsymys hyökyi päälle niin, etten saunaan jaksanut. Hiihtelin petiin ja nukahdin saman tien.

Tässä kuvassa on näkymä Olavinlinnan Naistenkammarin vessan istuinluukusta. Se on tuo aiemman tornikuvan uloke, pohjolan ensimmäinen vesivessa. Vesi tuolla 30 metriä alempana.

Tämä sunnuntai oli uhkaavista ennusteista huolimatta kuuma, pilvinen, painostava ja sateeton päivä.

Hobot joutuivat pikaisiin kertausharjoituksiin, naapurin Minna tuli hevosteluvapaalle. Soppa pääsi kertaamaan ympyrälläliikkumisasioita ja Tötsä veivasi valiovoimistelukuvioita. Paarmapirut ovat valitettavan aktiivisia ja se vähän söi kummaltakin hevosvoimalta lennokkainta liike-energiaa.

Yötaivas on jo tummunut ja on todellakin korkea aika nykäistä piuhat, kaapelit, antennit ja muut sähkölaitteet irti töpselistä. Yöukkonen on kuulema aivan lähtökuopissaan.

Toivottavasti maanantaiaamuna ilmatila on selkeä tai ainakin kirkas. Lämminkin kelpaisi.
Nyt hyvää yötä ja kiitos seurasta.

Pee niinkuin pihlaja

Voi vimpain, että olen iloinen. Torpan multiin on tänään polkaistu ikiaikainen intohimon kohde, helmipihlaja. En kertakaikkiaan suostunut irroittamaan otettani kun tästä himoitun puun rungosta sain kiinni. Äitikulta huikkasi taimiston toiselta laidalta, että kanna kyytiin vaan, mie maksan. Ja näin tehtiin.

Paikka on huolella kuutioitu ja valikoitu ja perustettu ja taimi polkaistu toivottavasti lopulliselle istumapaikalleen. Ja niin on nätti, niin on nätti! Tuskin maltan odottaa valkoisia marjoja.

Juu, tiedän, että onhan se vähän outoa hekumoida jonkun puunkarahkan perään ja pihlajaahan kasvaa villinä kaikkialla, risukoiksi saakka. Minä tykkään pihlajoista, vaikka muinaisilta koulu ...opiskeluajoilta sanalla sorbus on sangen yököttävät muistot.

Pee niinkuin perjantai oli myös päänsärkypäivä. Iso-J karautti savontielle ja minä kipaisin takaisin petiin potemaan megalomaanista niska-hartia-kallonpohja -särkyäni. Tainnutin itseni jonkinasteiseen uneen ja palasin tähän maailmaan elpyneempänä pitkälti puolen päivän jälkeen.

Ei ole hyvän eeltä nämä tämmöiset vaivat. Pee niinkuin pahus ja pannahinen... :-/

Pionitkin rehottavat. Hyvänen aika kun sitä nyt kukitaan. Huomasin juuri, että meillä ei kuki tänä vuonna yhtään ehtaa tuskanpunaista pionia. Niitä pitäisi olla kuitenkin tulevina vuosina tyrkyllä, eivät ole vielä valmiita kukkimaan. Valkoista, pinkkiä ja mitälie aniliininpunaista kyllä löytyy. Ja hyvin löytyykin, nätti kattaus.

Perjantain kunniaksi hoboilla oli kertausharjoituspäivä. Vanhempi perillinen kipaisi Tötsän kyytiin ja minä otin Soppaponin narun päähän pyörimään. Toiseen suuntaan pyörii jo käynti-seis-ravi-käynti-seis -ruletti nätisti, toiseen suuntaan poni sekä eksyy, että väsyy eikä tajua mitä pitää tehdä. Häkeltynyt hevonen lampsii luokse ja kysyy, mitä ihmettä mä tässä teen? Vaatii pientä työstöä ja nättiä kertausta, eiköhän sieltä vielä irtoa ihan hyvät muuvit myös oikean kierroksen suuntaan. En suostu myöntämään, että multitalentti ponipoika olisi jotenkin toistaitoinen tai vasemmalle kallellaan.

Koska oli kuuma päivä, ei ressattu ketään ylenmäärin vaan palautettiin hobot örkkimyrkyillä marinoituina takaisin laitumeen. Ensimmäiset paarmat, semmoiset mustat isot suipot ovat saapuneet. En iloitse jälleennäkemisestä.

Perjantaihin saattaa liittyä myös huippausaineita ja muita päihteitä. Pois ne minusta, käytän vain tarkoin valittuja sauvignon blanc -tuotteita ja niitäkin holtilla ja maltilla. Mutta nuo kissat, voi veljet että ne ovat mahdottomia. Täysin holtittomia elostelijoita.

Veli Winston hiippaili pihlajatyömaalle. Aikansa kierteli ja kaarteli kunnes ei enää malttanut vaan kävi minttujen kimppuun. Veli Milton on täysin mintun orja eikä Veli Winston jää veljensä varjoon. Taju kankaalle vaan, miksei aina voi olla perjantai... hoi laarilaarilaa -hoilaa katti pöheikössä ja kehrätä kurnuttaa epävireisesti. Sieltä ne hoippuvat kotiin silmät sumeina ja nukkuvat känninsä pois.

Illan kruunasi ruokottoman myöhäinen illallinen, grillattua kanaa ja uusia perunoita. Ja vasta kymmenen aikoihin päästiin saunaan. Tuli tarpeeseen. Tämmöisen hellepäivän päälle sauna on kuin pieni pala paratiisia. Vähäiset ovat minun paratiisikokemukseni mutta voisin kuvitella saunan olevan pitkän päivän päätteeksi... noh, pala taivasta.

Aamulla on aikainen herätys, vakaa aikeemme on hankkiutua ajoissa valtatielle ja kurvata kohti Savonlinnaa. Siellä on muiden nähtävyyksien lisäksi isot estekisat. Ja sukulaistäti. Sinne siis.

Ja vihdoin muistan toivottaa uuden lukijan Myy Tipan tervetulleeksi. Ja sanoa Jossulle kiitos, kanajahdissa kaikki vihjeet tarkastetaan.

Tähän loppuun vielä yksi, vaihteeksi siveellinen unikko.
Unille käyn minäkin. Nättiä kesäyötä ja kivaa kesälauantaita, missä lienetkin.

Päivien viemää

Jahas, sanoi rengit päissään. Viikko retkahti jo torstaille ennkuin torpan päiväkirja löytyi uutta merkintää varten. Tähän pikakirjaus ja parit kuvat. Säät ovat olleet riemastuttavan kesäiset, likimain täydelliset, koska lämmöt ovat maltillisissa +20jotain lukemissa.

Tiistai:
Lääkärikäynti tiesi vain lisää tutkimuksia ja lisää kokeita. Mitään vikaa ei suoralta kädeltä löytynyt, kaikki veriarvot priimaa. Uusissa kokeissa tutkitaan vielä pikkuisen laajemmin. Nekin veriputkilot on jo valutettu ja tuloksia saan ensi viikolla. Mikäs tässä, kun läjässä pysyn.

Keskiviikko:
Päivän hightlight nr. 1 oli ehdottomasti se tunteroinen jonka vietimme seutukunnan ainoan maneesin katsomo-orrella. Torpan hobojen kotiopettaja ratsasti omalla ratsullaan vierailevan valmentajan silmän alla. Kyllä osasi olla nätti ja toimiva ratsukko. Etenkin kun muistaa, ettei yhteistä taivalta heillä ole vielä pitkälti takana. Siinä on niin toimiva paketti.

Päivän toinen hightlight nr. 2 oli hobojen oppitunti. Siitä minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ne elikot ovat oppivaisia ja luokkansa priimuksia. Tötsä pääsi peltolaukoille ja Soppaponi ympyrälle juoksemaan narun jatkona.

Kotiopen kanssa todettiin, että koska laji on rankka ja projekti pitkäkestoinen, meidän on ehdottomasti otettava ohjelmaan ns. purkupäivät. Silloin kotiope tulee paikalle fillarilla ja minä huolehdin, että viini on viileää. Analysoidaan huolella ja ajan kanssa. Yes master!

Tänään pidimme puolikkaan kesälomapäivän ja pakkauduimme pesolitoon. Kohteena oli tänä keväänä uuden isäntäparin luotsaamana avattu satama-alue naapurikunnassa. Siellä on kahvilaa, majataloa ja kaikenlaista muutakin mukavaa. Hyvältä näytti ja suosittelen kohdetta muillekin. Suklainen ja kirsikkahilloinen kerrosleivos oli laittoman hyvää eikä muissakaan antimissa ollut moittimista.

Erityiskiitos siitä, että koirakansalaiset toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Nasse-pappa nautti terassikahvitteluista maailmanmiehen elkein. Kukaan ei hiiskunut Nasselle, että ihan sama villasukanhajuinen tupaterrieri se terassielvis kuitenkin on.

Toinen isännistä on valokuvaaja ja näyttely oli mielenkiintoinen. Mustavalkokuva on aina niin upea. Pitäisi ehdottomasti perehtyä mustavalkokuviin itsekin, hevoskuvat toimivat usein paremmin ilman värejä, harmaan sävyillä saa mukaan tunnetta. Toimii muuten ihmiskuvissakin, pehmentää, häivyttää ja tuo armeliasta utuisuutta.

Väkeä näkyi saapuvan paikalle sekä veneillä että autoilla, reitit ovat monet ja paikka on todellakin käymisen arvoinen. Päärakennuksen pihalta löydettiin Äitikullan kanssa kolme kaunista ilmeisen vanhaa ruusurykelmää. Aito, oikea ruusun tuoksu, meinasi nenä revähtää kun imuttelin puhdasta kauneuden tuoksua nokkaani.

Jos joku tunnistaa lajikkeet, kertokoon oitis. Noille kaunokeille löytyy tilaa ihan mistä vaan.

Tie vei ja pesolito kyyditsi meidät rengasmatkalaiset seuraavaksi toiseen venesatamaan jäätelötauolle. Eikä siitä pääse yli eikä ympäri, ei eteen eikä taakse, Suomen kesä ja maaseutu ovat ainutlaatuiset. Hoidettu ympäristö ja eläväiset kylät antavat toivoa siitä, että maaseutu pysyy jatkossakin asuttuna eikä pelkästään kesäkauden elämysmatkakohteena, kulissina kesätapahtumille.

Elämysmatkailuakin tarvitaan, se tuo tarvittavia roposia ja sitä kautta elävälle maaseudulle jatkuvuutta. Eniten taidetaan kuitenkin tarvita oman kotimaan arvostusta. Puhtaus ja turvallisuus ovat semmoinen valtti että aikamoinen mainosveivari saa olla joka keksii jotain niitäkin parempaa. Monessako maassa voi ottaa kahvivedet kotijärvestä?

No joo, en jauha asiasta enempää koska juuri nyt vireystilani on kaikkea muuta kuin matkailumarkkinointia edistävä. Ehkä meillä on joskus se pikkuinen majatalo jonka ehtoisana emäntänä majoitan kulkijat ja kuuntelen kulkijoiden tarinat.

Jos nyt aluksi kunnostaisi tuon aitan ja vuokraisi siitä bed and breakfast -majoitusta.

Toisaalta, tahdonkohan välttämättä pihaani pikkupaholaisia jotka kivittävät hevosia, nyppivät pioneiden nuput ja joiden äidit saavat slaagin nähdessään kuinka kissa pesee tuvanpöydällä persaustaan?? Voi olla, että Hirnakan torpan maatilamajoitukseen pääsevätkin vain ja ainoastaan siivotapaisiksi tunnetut tuttavat ja heidän suosittelemansa henkilöt.

Lossillakin ajettiin, taisi olla yksi viimeisiä vielä toimivia losseja. Toivottavasti toimii vielä kauan, onhan se mukava kolmeminuuttinen vähän erilaista matkantekoa. Jokaisella kerralla yhtä sykähdyttävä kokemus.

Huomiselle onkin vähän totisempaa vääntöä ja kaupunkireissu. Iso-J kurvaa työreissulleen.
Näitä satunnaisia lomailupäiviä on kuitenkin tarkoitus tehdä vielä muutama. Jos kaikki palikat kääntyvät suotuisaan asentoon, lauantaiaamuna karautamme Savonlinnaan ihmettelemään Opera Games -estehyppelöitä ja isoja hevosia.

Lisäksi suunnitelmissa on muutama muukin pikareissu, mutta koska kaikki riippuu kaikesta, ei niistä kannata hölistä vielä enempää.

Kun rengasmatkamme kääntyi loppusuoralle, näin metsässä ihan kauhean elikon. Ei se ollut hirvi eikä se ollut karhu. Se oli sarvipäinen karvainen lehmä. Tai sonni. Whatever. Pihvilihaa siellä pusikossa  lymysi tonneittain.

Maaseutukin kehittyy, miksei myös karjavalikoima.
Koska silmäpussitkin kehittyvät kohisten, on syytä loikkia petiin ja koettaa löytää yöunista ne elähdyttävimmät säädöt. Niiden toivossa, moido!