Palveluspäivät tulivat täyteen, RIP Kukko the Great

Niin ne tulivat päivät täyteen ansiokkaasti palvelleelle pihakukollemmekin, virkavuodet Torpalla kestivät toukokuusta 2016 lokakuuhun 2020.

Aamulla isäntäkukko vielä könysi koivilleen ja iltapäivällä makasi hengettömänä kanalan ovella. 

Toivottavasti lähtönsä oli tuskaton ja nopea, äkillinen se kyllä oli. 

Yllättävä ei niinkään, jättirotuiset eivät kovin pitkäikäisiä ole. Ensimmäinen rouvansa menehtyi pari vuotta sitten ja leskikukolle haettu uusi nuorikkokin siirtyi paremmille matomaille vuosi sitten. 

Jälkeläisiä kuoriutui muutama ensimmäisen rouvan kanssa, poikaset kuitenkin menehtyivät ensimmäisinä elinviikkoinaan. Toinen rouva ei muistanut kiireiltään munia eikä kukko polkea.

Kiirettä kukollamme piti. Yhteensä viisi kesää se täällä näki, piti kuria ja komennusta sekä omalle, että naapuriaitauksen parvelle. Kiekuminen (tai pikemminkin mylvintä) alkoi aamun sarastaessa ja välillä kiekui ihan kiekumisen ilosta. Muut ääntelyt olivat lähinnä kurkkulaulua ja naksutteluja.

Nuorempana se hölkkäsi tarmokkaasti pitkin pihaa, yrittipä yhden kerran lyöttäytyä Äitikullan völjyyn sanomalehden hakureissullekin. Koskaan ei voinut tietää mistä kuuluu kluk-kluk ja missä isäntäkukko katseleekin uteliaana pää kallellaan tapahtumia. Välillä se norkoili hevosaitauksessakin muina kukkoina ja hevoset väistivät kiltisti. 

Useamman kerran se seisoi rouvineen takaovella odottamassa pullatarjoilua tai harppoi pussihousut heiluen paikalle. Tiedän kukon käyneen sisällä talossakin, lattian märät varpaanjäljet paljastivat. Äitikullan residenssissä se oli rouvineen vakiovieras ja on helppo arvata mihin pikkulintujen talviruokinnasta jääneet maapähkinät ja jauhomadot lopulta päätyivät.

Marjojen kypsymisen aikaan kukon löysi lähes poikkeuksetta syömässä suoraan pensaasta, saskatooneista se piti aivan erityisen paljon ja ihmeen korkealta se ylsikin marjaherkkuja napsimaan.

Mukava leppoisa kaverihan se oli, Iso-J:n ikioma Äijäkukko. Kepeät mullat ja kiitos muistoista !