Säätila on kylmennyt päivä päivältä, hevosten vesipalju on aamuisin tukevasti jäässä.
Lokakuu on edennyt vääjäämättä kohti marraskuuta ja kieltämättä aika alavireisellä moodilla. Harvoin on ottanut näin koville.
Tuntuu, ettei mikään määrä unta ole tarpeeksi eikä mikään maistu eikä tunnu miltään.
Toista se on Elmolla, kissalle maistuisi vähän turhankin hyvin. Muutamassa minuutissa katti repi lahjaksi saamaani mahtavaan Lindtin suklaakalenteriin melkein kissankäpälän mentävän reiän.
Yllättävän vikkelästi, ollakseen niinkin pullava ja paksu, Elmo luikahti karkuun ja minä jäin tutkimaan tihutyötä. Sen sai teippaamalla umpeen ja kalenteri pysyy läjässä toivottavasti ihan käyttöikänsä loppuun saakka.
Elmo on erityistarkkailussa, etenkin kunhan koittaa aika nostaa kalenteri esille. Voin jo nyt vannoa, että epatto on ronkkimassa aloittamaansa työmaata heti jos/kun silmäni välttää.
Syksy on antanut tänä vuonna kaunista ja hyvää, etenkin säätilojen osalta. On ollut kauniita, kuulaita ja kirpeitä pakkaspäiviä, on ollut märkää sumusäätä ja kaikenlaista välimuotoa.
Lunta ei juuri nyt ole näkyvissä ja etelän suunnalta puhaltava tuuli ei sitä lupailekaan. Jokunen valkoisempi läntti on ollut maassa ja rakennusten katoilla, ei sen enempää. Siinä mielessä ihan hyvä näin, minulla on vielä valkosipulit laittamatta, samoin talvisuojaukset puuvartisille.
Seuraavaksi askaroin kuitenkin sisätiloissa, meinaan tuikata ison uunin tulille. Lämmitys on aloitettu varovasti ja maltilla niinkuin joka syksy. Savupirtti-ilmiötä en ole toistaiseksi saanut aikaan, komiasti vetää hormit.
Torpalla arki rullaa eikä suurempia mullistuksia ole näköpiirissä. Tähän voisi toki laittaa kolkkoa naurua kuvaavan hymiön, eihän sitä koskaan tiedä mitä eteen tulee. Mutta jos näin saadaan olla niin hyvä on.
Ai niin, talviaikaan siirtyminenkin on suoritettu. En minä kyllä tajua, mitä iloa näistä yhä nopeammin pimenevistä illoista kenellekään on. Minua ainakin ottaa suunnattomasti päähän tämä lisätunti pimeydessä, en nauti enkä ymmärrä sen iloja taikka ihmiselle koituvia etuja. Mahdollisesti kohta satava lumi on laiha lohtu, tokihan se tuo vähän lisää valoa mutta mieluummin nauttisin auringon valosta.
Noh, seuraavat kuukaudet ollaan kuin mörrin persiissä -pimeyden puolesta.
Onneksi uusi kasvukausi on melkein kulman takana. Tänä vuonna meidän on syytä kytistää saapuvaa postia erityisellä huolellisuudella ja tarkkuudella, joulupostin joukossa on kuulema ainakin tomaatinsiemeniä. Eikä mitä tahansa tomaatteja olekaan. Niistä toivottavasti lisempää tuonnenpana -ja mojova sato ensi kesänä. Kunhan nyt saisin ne viruteltua ensin taimiksi.
Varoitus, seuraava kuva ei ole kaunis.
Kuvassa ei ole joulukinkku eikä paranormaali ilmiö. Se on minun siro oikea nilkkani. Tuommoiseksi se iltaisin ja pitkän jalkeillaolon jälkeen muuttuu. Minulla alkaa vähitellen huumori loppua, tuo mikään kyhmyruusu ole. Koska koipi on tuosta ylöspäin vielä vistomman näköinen, en piinaa teitä enemmillä kuvilla. Sinisenmusta alkaa laimentua punaisen sävyihin, patteja on eri kokoisia ja eri muotoisia, molemmissa jaloissa. Lääkekuuri nr. 2 loppuu tänään ja vaivan pitäisi olla hoidettu.
Eniten tässä kuitenkin arveluttaa se, että turvotus senkun pahenee enkä tohdi enää iltaisin yrittääkään nousua yläkerran makuuhuoneeseen. Alastulo kun on silkkaa au-au-auh -vinkunaa ja hidasta kuin mikä.
Noh, oli mikä oli, mukana se kulkee eikä hetken rauhaa anna.
Sinnillä yritän hoitaa edes osan arjen rutiineista, tallihommissa pärjää väljissä pyjamanhousuissa ja vetelissä villasukissa, ne kun ei purista lahkeesta eikä nilkasta.
Kaupunkiin lähtö vaatisi pikkuisen enemmän panostusta pukeutumiseen -joten pysyn kotona. Ja näytän pultsarilta.
Pärjäillään !
