Iloista Vappua

Joulujuhlista jaloin, Vappujuhlista kontaten? No ei. Ei sitä enää oikein innostu rymyördäämisestä tai kreisibailaamisesta. Niistä tulee vaan tukka kipeäksi ja paljon turhaa puhetta jälkeenpäin.

Iloita saa ja temmeltää, onhan nyt kevät ja kevään juhla. Joillekin se on myös aatteen juhla, ehkä myös työnkin juhla. Ihan miten vaan. Olkaa kuitenkin nätisti älkääkä harmistuko mahdollisista räntäkuuroista.

Perillisten muoti oli koulun Vappukarnevaalien jälkeen mielenkiintoista, oli Senor Tortilla, synkeä gringo mexicon tomuisista kanjoneista. Ja oli Urga, kapinen luolalapsi suoraan kivikaudelta.

Kaupoissa on raivoisa ruuhka ja ainakin meidän kaupungissa korttimaksuilla pelaaminen oli kuin venäläistä rulettia, noin joka kuudes yritys osui oikeaan. Siellä ne iloisiin juhliin valmistautuvat kansalaiset seisoivat jonossa leukaperät kireinä. Niin suomalaista :D

Nyt on kaupunkireissut juostu ja voidaan keskittyä olennaiseen.

Minä vedän tallieleganssin ylleni ja veikkaan, että niissä hiihtelen iltaan saakka. Ylioppilaslakkia en vaivaudu etsimään, jossain laatikossa se on lakkiaisillan shamppanjahomeineen vieläkin. Ellei ole pötkinyt jo kompostiin.

Mukavaa vappuaattoa sinulle, missä lienetkin! Kukka rintaan ja solmio sinappiin. Hiphei!

Savua, tulta ja muutama pönttö

Il fuoco

Paluumuuttajan suurta hupia, roskien poltto.
Kaikki ne vuodet, jotka olemme tällä tuulisella mäellä asuneet, olemme koonneet risukasaa.

Ja tänään risukasa sai viimeisen voitelun jerrykannusta ja stidin perään. Wuhum sanoi tuli ja leimahti.

Koska risukasa on vuosikertaa ja tähän kurjaan kevääseen vedoten myös märkä, pohjalta ehkä jopa jäinen, se myös savutti.
Kerrankin oli tuuri myötä ja tuuli kaakkoon, pois meiltä, ei suoraan naapurin silmille vaan siitä välistä, tuulitunnelia pitkin pois.

Kaukaa viisaasti en tällännyt pyykkejä narulle enkä jättänyt torpalla ikkunoita auki. Ja palokunnallekin tehtiin ilmoitus, etukäteen.

Naapurin pappa kurvaili fillarilla kaupunkilaisten touhuja vahtimaan ja totesi, että hommahan on hanskassa. No oli oli kun kerrankin valmisteltiin homma huolella.

Nyt kun risuista ja roskista alkaa olla työvoitto, voidaan tuikata jätepuut tuleen. Niitä on jokunen kuutio. Mätiä kuormalavoja ja sen semmoista ällöä törkyä jota ei viitsi lahosienineen viedä puuvarastoon, eikä niiden lämpöarvo ole sen vertaa, että saunanpesäänkään moista sontaa kukaan viitsisi pilkkoa. Eikun roihuun vaan.

Parikymmentä vuotta vanhat heinäpaalitkin voisi hyvin tuikata samaan roihuun.

Palopiällikkö

Onnistuneen polttopuuhastelun jälkeen oli aika siirtyä pönttöpuuhiin.
Kaikki ne täällä asutut vuodet olen mäkättänyt linnunpönttöjen vähyyttä ja niiden vähäisten kurjaa tilaa.

Tällä päivämäärällä sekin asia voidaan kuitata korjatuksi.
Äitikulta värjäsi millälie mustikkamurskalla puuvalmiit pöntöt hienosti sinertäviksi. Muutama kevätaurinkoinen päivä ja ne haalistuvat aivan uskottaviksi. Luulisi kelpaavan asuntopulassa kärvistelevälle västäräkkipariskunnallekin.

Neljä näitä yhteensä on mutta Iso-J ennätti kiidättää yhden jo koivuun kun minä vasta virittelin kameraani osumatarkaksi. Eiväthän nuo nyt mitään designpönttöjä ole eivätkä muotovalioita vallankaan. Kukapa meistä olisi...

Kun en ole birdlifen kurssittama enkä edes aktiivipönttöilijä, piti käyttää ihan maalaisjärkeä. Ai missä? No optimaalisen sijoituspaikan suhteen tietenkin. On huomioitava aurinko, kissat ja pönttöjen asukkaiden elämän seuraaminen.

Päädyimme sijoittamaan pöntöt jos nyt ei suoraan pohjoisen puolelle niin vähintään sinne päin. Ettei päiväaurinko polttaisi munia kokkeliksi, etteivät poikaset nääntyisi kuumassa kopperossa janoon, etteivät kissat pääsisi roplaamaan pöntön elämää ja että pöntön elämää voisi kauempaa vähän kytistääkin.

Kaksi pönttöä pääsivät etupihan koivuihin, yksi riihen pohjoisseinustalle vanhan ja vinoon vinksahtaneen pöntön tilalle ja yksi tallin päätyyn.

Ei puhalla paha tuuli ja on suojaa rakennuksesta. Olisipa hyvä näin.
Jäämme jännityksellä odottamaan kelpaavatko uudet yksiöt kenellekään.

Onnistuneen pönttöoperaation jälkeen alkoikin aivan överiksi mennyt ulkoilmapuuhastelu tuntumaan jäsenissä. Ja kurisemaan vatsassa.
Siispä sauna tulille ja läskit grilliin.

Tallihommien jälkeen oli melko luksusta laahustaa pihasaunaan pesemään savunkatkut pois nahkasta.

Käytiin me Vanhemman Perillisen ja Tamman kanssa pikku lenkilläkin, minä varmistin maasta ja tenava keikkui hevosen selässä. Tamma töhötti tyytyväisenä käppäillessään pellonlaitaa, siitä tulee vielä oiva maastomopo. Ei me mitään mönkijää tarvita, meillähän on kaksi kauralla käyvää nelivetoa tallissa.

Harmillista vain se, että maastoreiteille pitää siirtyä yleisten teiden reunoja pitkin. Harmilliseksi homman tekevät muutamat hevosia pelkäävät lenkkeilijät jotka ovat jo yhden naapurin hevosella liikkumisesta valittaneet.

Olisihan se turvallisempaa kipsutella hevosella jalkakäytävän piennarta pitkin. Kun nuo autoilijat eivät oikein sisäistä hevosvoiman mahtia ja kiihdyttelevät melko törkeästikin. Viis nopeusrajoituksista, meidän kohdalla on liian houkutteleva loiva kurvi jossa kaasuläpykkä imeytyy auton lattiaan kuin itsestään...

Toivottavasti homma pysyy kaikkien kannalta turvallisena eikä yksikään pahoittaisi mieltään turhasta.

Nyt pitkän päivän uurastus, ulkoilu ja aherrus alkavat painaa silmäluomia. Olisi viisasta ja aiheellista asetella raihnas kroppansa vaateriin.

Huomenna käytän Äitikultaa silmäleikkauksen preop -käynnillä ja kauppareissuakin pukkaa. Grillin kitaan uppoaa Vapun aikoihin ällistyttävä määrä kaikenlaista lihaa ja höystettä. Savustuslaatikko olisi kiva mutta ei nyt tähän hätään saatavilla. Muilta osin Vappu tulee torpalle vähällä hösäämisellä.

Päivän bonuksena vielä ensimmäistä kertaa torpalla kukkiva mummolasta tuotu sinivuokko. Se kukkii sittenkin! Sinivuokko, kevään tuoja. Ihana ja kaunis.

Toinen bonus tulee siitä, että Lumppu-Ellikin on turvallisesti torpan seinien sisäpuolella. Paikallistin joustavamoraalisen kissaneidon aitan alta ja sieltähän se jahtimakkaralla houkutellen saatiin tupaan. Kelpasi ruoka ja kelpasi uni, kelpasi myös hiekkalaatikko. On se, poispilattu.

Veli Winstonin bonus meinasi olla kuovi. Raahasi semmoisen eteläpellolta pihaan ja laski sen hetkeksi maahan. Kuovi näytti olleen hengetön. Mutta se hämäsi. Heti kun katti laski irti, se syöksyi kuin sukkula takaisin taivaalle ja kattiparka, maan vanki jäi parkumaan paistinsa perään. Tasan eivät käy nallekarkit edes Winstonille.

Nähdään taas!

Mukitolkulla

Huomenta,
aamukahvi maistuu mukavalle kun sen ryystää upouudesta Primadonnan hevonen -mukista. Se on niitä sesonkimuumimukeja joista harvemmin innostun. Mutta hevosaihe on aina hevosaihe. Noita pitää hommata pari varastoon. Myyn sitten joskus isolla rahalla jollekin äveriäälle japanialaiselle keräilijälle ja kuittaan eläkeasiat kerralla kuntoon.

Torpan hevoset seisovat jo aamuauringossa ja tekevät selvää heinäkasastaan.
Lumppu-Elli teki oharit ja karkasi aamulla. Päästin jätkäkissat ulos ja keplottelin samalla kumppareita jalkaani. Se on semmoinen kymmensenttinen, hädintuskin pulskan kissan mentävä rakonen ovessa josta Pupunaamat sujahtavat. Tänään se oli väylä vapauteen myös Ellille, teleportti uuteen ulottuvuuteen. Perhana.

Kun avasin ovea, Elli istui kaikessa rauhassa syömässä aamuevästään. Ja seuraavassa hetkessä näin, kuinka siniharmaa häntä ja pikkuinen kissa sen myötä sätkivät nurmella kohti pihasaunaa. Sinne män. Onneksi Iso-J antoi viikolla jarrupillerin, muutaman päivän se katti ehkä malttaa pitää villin luontonsa aisoissa.

Lunta ei enää ole. Hyvä niin. Myyränkoloja sen sijaan on. Jos ne riesat ovat syöneet minun arvokkaat Miely -pionini, minä julistan Lopullisen Sodan eikä se pääty hyvin, myyrien kannalta. Henkilökohtaisesti ja omin käsin etsin sen maanalaisen armeijan ja luen viimeisen tuomion jokaikiselle. Siinä on turha kerjätä sääliä viiksikarvoja vipottamalla. Neville Noutaja tulee ja kostaa! Pionit ovat pyhiä.

Päivän työlista on hengästyttävän pitkä mutta mitään en aloita. Yksin.
Sen sijaan tankkaan kaikessa rauhassa vielä vähän lisää kahvia. Onhan tässä pitkä päivä aikaa väsätä vaikka mitä. Ja mitä Iso-J:n suunnitelmiin tulee, eihän juuri mikään homma valmiiksi tule tänään. Ensin pitää suunnitella. Ja puhua lukemattomia suunnittelupuheluita.

Illalla on kuulema aika koeponnistaa talven jäljiltä vanha kunnon weberi. Se on sitten grillauskausi käsillä. Kunhan kaasu ei loppuisi kesken saganakin paiston. Mutta koska Iso-J on kova poika suunnittelemaan, tämän asian hän on varmasti tuplatsekannut neljästi.

Hauskaa ja kivaa ja puuhakasta ja mitä se nyt sitten ikinä onkaan, lauantaita kummiskin. Missä ikinä sitä vietätkään!

Justiinamummon aamupala

Minne ne lumet menneet on?

Keskiviikko oli kaunis päivä, ulkoilutin vanhaa kunnon canuunaakin. Säädöt ovat missälie ja mitäkohtitahansa, kunhan läpsin menemään. Ja ihan vain lukijoita (??) ärsyttääkseni värkkäsin kaikkiin polaroidraamit.

Lumille voi nyt vilkuttaa iloisesti Tervemenoa, nähdään taas Jouluna! Ne ovat nyt muutamaa isompaa kinosta lukuunottamatta gone with the wind. Vapun valkoviinit pitää jäähdyttää jossain muualla kuin kinoksessa, voin elää sen faktan kanssa. Helposti.

Kevät otti kuus-nolla voiton ja nyt on täysi rähinä päällä. Tirpat mellastavat täysin palkein ja pyrstösulkien perukoilta saakka, kohta on kiivas pesänrakennuskuhina päällä. Nyt viikonloppuna on viimonen pakko asentaa neljä uutta pesäpönttöä. Ja vanhatkin pöntöt pitäisi rassata puhtaaksi ennenkuin kesäasukkaat muuttavat sisään. Paikkoja on jo katseltu sillä silmällä. Mutta riiatkoot nyt vielä tovin, pesänrakennuksen aika ei ole ihan just nyt.

Sain jonkin kummallisen ahkeruuskohtauksen ja poistin ne vähät talvisuojaukset joita syksyllä laitettiin. Ainakin yksi päärynäpuu näyttää viihtyvän paremmin kuin hyvin. Myyräpirut ovat kyllä mellastaneet aivan riettaasti mutta eivät näytä järsineen puiden runkoja. Rusakot ovat silponeet ruusuista lähtien kaiken paitsi kanaverkkojen taa piilottamani hedelmäpuut.

Kunhan viimeinenkin perennapenkki paljastuu kokonaan, näkyy myyrätuhojen laajuus. Ne pienet penteleet ovat kyllä siivottomia. Sen lisäksi että syövät arvokkaat kasvit, ne jättävät törkeät multakasat ja tunnelit jälkeensä.

Ehkä enemmän kuin tulppaanien katoamisesta parempiin suihin, ärsyynnyn näistä pahuksen multakasoista. Meillä on torpan eturinteessä, aittavanhuksen edessä ihana sammaloitunut nurmialue. Ja ne pahuksen myyrät pommittavat sen alta päin tuommoiseksi. Sikamaista!

Ensimmäisenä keväänä torpalla minä työnsin myyrätunneleihin kaikki mahdolliset myrkkyliemet viskistä lähtien (no sori Iso-J...) ja silloin pääsin niistä penteleistä vähäksi aikaa eroon. Menivät varmaan rehab-kuntoutukseen johonkin deekismyyrien reservaattiin. Nyt ne taas ovat palanneet. Väkevien toivossa?

Äitikulta osti jotain savupanoksia joilla niistä viimeksi päästiin. Täytyy varmaan hommata taikasavut nytkin. Ne olivat kalliit mutta tehokkaat.

Olkoon vaikka miten söpö kontiainen mutta minä ja tuommoisten kekojen tekijä emme mahdu samalle tontille.

Tässä seuraavassa kuvassa on sodanjulistus myyrille. Sulavien lumien alta pilkisti luinenmoinen irvistelijä.
Muilla on puutarhatonttuja ja ties mitä koristebambeja, meillä näin... tonttu joka eksyi väärälle pihalle!

Minut pidemmältä ajalta tuntevat tietävät ehkä, että minulla on hieman traumaattinen suhde puutarhatonttuihin. Ovathan ne ehkä veikeitä mutta eivät ihan mun juttuni. Entiset työkaverit uhkailivat tuovansa ohiajaessaan pihallemme kunnon punanenäisen pönäkkämahaisen tirolilaistontun. Ei onneksi ole vielä näkynyt.

Paljastuva piha karkuuttaa ajatukset jo kesään. Kohta on vappu. Voi pahus, mitä sekin jo nyt tänne änkeää sotkemaan hyvin organisoitua arkea? Äitikulta on sentään muistanut ja keitellyt simat, minä en muistanut koko asiaa. Päässä pyörii kaikenlaista muuta ruuhkaksi asti. Ja kun ajattelu ei ole koskaan ollut vahvin lajini, se aiheuttaa pientä ahistusta.

Tänään oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan toisen hörhön kanssa. Hevostemme entinen omistaja tuli kuin tilauksesta. Tuntien pituiseksi venähtäneen turinatuokion jälkeen kumpikin pyyhki kyyneliä ja totesi, että maailmassa on edes hitunen parempaa ilmaa hengitettäväksi, me parannettiin se.

Paljon patoutunutta puhumisen tarvetta löysi tänään kuuntelijan, tarve oli ilmeisen molemminpuolinen. Sitä on loppuviimeksi varsin yksin, kun elämä pyörii hyvin pitkälti samojen hehtaarien sisällä. Hevosilta saa toki vastakaikua, ymmärrystä ja rohkaisua, mutta turha niiltä on odotella kommenttia mieltä askarruttaviin suuriin kysymyksiin. Enkä tarkoita voittoisia lottonumeroita tai vahvoja ravivetovihjeitä.

Tämmöisen tunteita ja ajatuksia vellottaneen päivän jälkeen olo on kuin vieterilelulla josta pimahti vetolaitteisto. Väsyttää aivan tolkuttomasti.

Luonto herää, minä en. Talvi ja hidas kevät vaatii veronsa ja vuosi vuodelta ne on raskaampi maksaa. Toivottavasti tämmöinen kehnous on vain väliaikainen vaiva ja kohta sitä taas sätkytellään eteenpäin täynnä energiaa.

Tässä ei nyt olisi tarvetta minkäänlaisille minäkuvan kriiseille tai mitä niitä muotivaivoja nykyisin onkaan. Torpalla on paljon tekemättömiä töitä ja kevään edistyessä hommat senkun lisääntyvät. Onneksi aina vain lisääntyvän valon myötä unen tarve vähenee hetkellisesti.

Kanalan aidasta olisi syytä aloittaa, siellä jo koputellaan ulkoluukun takana siihen malliin, että kohta on Kullervo The Kukolla nokka kipeänä. Ja silloin ei heltta kiitosta heiluta.

Koiranpäivä

Nyt joka rekulle nakkikäädyt kaulaan tai ainakin ylimääräiset rapsutukset. Tänään on valtakunnallinen koiranpäivä. Tai Koiran Päivä, miten se nyt sitten virallisesti kirjoitetaankaan.

Muistelin tänään hommieni ohessa muutamia koiria jotka ovat kanssani tassuttaneet. 

Meillä oli kotona aina koira tai koiria. Isä metsästi ja ajokoiria oli useampia. Yksi Karjalan karhukoira, Kira, oli ollut varsin pulmallinen tapaus. Se kun oli ottanut tavakseen maata vaunujeni alla eikä päästänyt ketään lähelle. Ei edes Äitikultaa jos sille päälle sattui.

Muistan jotain aivan satunnaisia välähdyksiä. Yhden kerran tipahdin talomme ikkunasta (pudotus noin kaksi metriä mutta ilmeisesti tärähti riittävästi...) ja Kira tuli heti nurkan takaa ja törkki minua ahterista eteenpäin, yhtään en pelännyt eikä itkettänyt kun koira oli kaverina.

En tiedä mikä Kiran kohtalo lopulta oli, ei siitä puhuttu.

Sitten oli dreeveri Nippe. Menin tutkimaan Nipen saalista, hirven sääriluuta. Ja sain koiran leuoista silmäkulmaani. Lopputulema oli se, että Nippe oli uskollinen ystäväni siitä saakka, tajusi varmasti että väärää puri väärää pentua. Epäilemättä sai kurinpalautustakin.

Ensimmäinen ikioma rotukoirani oli samojedi Karu-Karu. Maksoi 500 markkaa ja se oli kaverini teini-iän pahimmissa tuiskeissa. Se koira harrasti paskakahlausta, mitä pahempi paikka sitä varmemmin koira hinkkasi vähintään kaulurinsa sontaan/raatoon/jätökseen. Karu-Karu juoksi auton eteen ja siihen loppui ne juoksut.

Sitten tuli kolme hienoa Airedalea; Jessu, Roosa ja Nuppu. Kaikki kolme upeita persoonia. Nupun kuoleman jälkeen kuulin öisin monen viikon ajan koiran pannan helähdyksen juomakupin reunaa vasten, sen tassutukset ja huokaisun kun se ahtautui kissanpetiin.

Hetkisen elämässäni käväisi Hilma. Hieno, pieni mutta traaginen hahmo lakelandinterrierin karvoissa, suoraan pyhiltä nummilta Englannista. Kennelissä kasvanut, läheisriippuvainen mutta ihmisiin leimaantumaton kaveri. Ei siitä perhekoiraa tullut ei vaikka miten yritin. Luopumisen aika tuli aivan liian pian. Vieläkin mietin, annoinko liian helposti periksi. Mutta kun toisessa vaakakupissa olivat omat perilliset ja toisessa heihin raivonsa purkava koira niin pakkohan se oli ottaa järki käteen.

Ja nyt on Toveri-Nasse. Borderterrierien aatelia. Tallikoiraksi tuli ja tallikoirana on, halusi tai ei. Nykyisin ehkä enempi evp, tallikissa Milton tuuraa melko pätevästi. Tallikoiran ongelma ei ole työmaajuopottelu mutta hevosten heiniin kuseksiminen on vielä suurempi synti. Hevosten mielestä. Ja kun sen kokoinen pomo suuttuu, on vähäinen tallirekku hätää kärsimässä.

Jo pienenä pentuna Nasse hengaili Inkoossa tallikoirien laumassa, veti hevosentahtista hölkkää maneesissa ja kiksautti aina tilaisuuden tullen talonväen lunnikoiraa, sitä höllämoraalista narttua joka ei luojan kiitos koskaan tiinehtynyt.

Monta muutakin koirapersoonaa olen saanut kohdata. Elämä olisi loppujen lopuksi melko tylsää jos koiria ei olisi. Jos ne jotain opettavat niin ehkä se on se, että hännänheilautuksella saa paljon anteeksi. Vai onkohan se sittenkin vilpitön ystävyys? Pyyteetön kaveruus? Olisi paljon oppimista. Siihen ei ihmisikä taida riittää.

Rapsuta koiraa ja ota opiksesi. Koira on viisas ja hieno eläin!

Hevosen henkäys

Koska nyt on maanantai, on syytä viivähtää vielä hetki pyhäaamun tunnelmissa. Palataan tähän maanantaihin tuonnempana.

Luokattoman huonosti, levottomasti ja väkinäisesti maattu yö kirkaistui heti kun hinasin ruhoni ylös. Kevätaurinko herutteli ihanasti lupausta lämpimästä ja kauniista päivästä. Piha oli vielä kohmeessa kun talsin kanalan kautta heinävarastolle ja kissat venyttelivät pitkiä koipiaan aamuauringossa. Tiedättekö, ihan oli semmoinen leppoisa Vaahteramäen Eemelistä tuttu maalaisfiilis. Aika kiva.

Tallissa vastassa oli kaksi aamunaamaista hevosta. Harva asia on niin sieluun asti lämmin kuin hissukseen heräilevän hevosen henkäys. Se on kotitallin pieniä iloja kun saa kaikessa rauhassa aamuisin tervehtiä hevosystävänsä.

Päivä lähtee jotenkin leppoisammin käyntiin kun haukottelee hetkisen hevosen kanssa samaan tahtiin. Ne ovat rauhallisia, isoja ja antaumuksellisia haukotuksia. Ja se tarttuu. Hauskaa on se, että aamuhaukotukset eivät tuo unista oloa. Vatsanpohjasta asti lähtevä haukotusvenytys on piristävä!

Tammalla oli tuommoinen yläkuvassa näkyvä maaginen hevosen aura (tai sitten se on ihan vaan uloshengitys vastavalossa) koska hän on niin Henkinen Hevonen. Höntti se on, mutta varsin mukava höntti.

Tallin aamunaamoja

Bäbättimet kuikkivat tallin ovesta kaihoisasti aamun kirkkauteen. Vielä on lammasaitauksessa liikaa lunta joten tuo sorkkaporukka jatkaa sisätilaelämää. Täytyy varmaan aidata joku pikku pläntti heillekin siksi ajaksi, että vihreä kasvusto pääsee oikeasti kunnolla kasvamisen vauhtiin. Nokkosenversot ovat varmasti himoittua herkkua.

Rauhalliseksi kaavailemani aamuhetki sanomalehden ja yleisen velttoilun merkeissä jäi haaveeksi. Kun tulin tallireissulta tupaan, tenavalauma keräili juuri aamupala-astioitaan pois, olivat singahtaneet jalkeille pidemmän tietokoneajan toivossa.

Super-Marion musiikki tilutteli taustalla, tv:n lastenohjelmat säestivät ja lasten pulina sinetöi aamun äänimaailman. Lasten onneksi olin hyvällä tuulella enkä jäpättänyt metelistä, en jaksanut.

Lainalapset noudettiinkin jo aamupäivällä. Kiva, kun meillä kerrankin on tilaa majoittaa isompaakin porukkaa. Kesällä tilanne on vielä parempi kun saunatuvallakin voi yöpyä. Ehkä joskus, aittaremontin valmistuttua, meillä on kesähuone vanhassa aitassa. Minä muutan sinne!

Kaunis ja aurinkoinen sunnuntai oli iltaan saakka. Jossain on rikottu lämpöennätyksiä, meillä oli jo aamulla varjon mittarissa +8°, päivällä oli varmasti paljon enemmän. Lumet katosivat kohisten.

Niin katosi Ellikin. Kateellinen kissaneiti nojaili ikkunaan ja katsoi kuinka jätkäkissat namuttelivat hiirisaaliidensa kanssa. Eipä aikaakaan kun Ellin nähtiin kirmaavan häntä pörheänä pöheikköön. Putosi onneton kurja yläkerran ikkunasta. Ikkunalaudassa näkyvät vieläkin raapimajäljet ja kertovat karua tarinaa siitä kuinka ote lipesi ja kissa putosi.

Toivottavasti Elli käyttää loput kahdeksan elämäänsä viisautta keräten. Illan tullen kissa löytyi hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Henkistä kasvua ei ole havaittavissa.

Lumien sulaminen tietää myös sitä, että hevosten talvitarhan siivous on enemmän kuin ajankohtaista.

Enhän minä sinne umpihangen aikaan päässyt lantoja keräämään joten ne kaikki ja paljon enemmän pitää kerätä pois nyt. Ei ole ihmisen hommaa se. 

Hetkittäin minua suoraan sanoen v-tutti kun selkä säkenöiden nostelin märkää paskaa kottikärryyn. Ja korviini kantautui raaps-raaps -ääni. Iso-J siellä rapsutteli kaikessa rauhassa nurmikkoa.

No, kullekin ansionsa mukaan -ajattelulla pääsee monesta asiasta yli. Ja tyynesti jatkoin paskanmättöä.

Sitä nimittäin riittää monelle päivälle, ensin pitää saada lantalava tyhjäksi. Naapurin lehmätilallinen lupasi tulla hakemaan hevosvoimaa lietelannan tehosteeksi, toivottavasti tulee pian. Minä hukun lantaan!

Nämä ovat niitä hevosharrastajan ja maalla-asujan idyllin vähemmän kehuttuja puolia. 

Saa kadehtia vapaasti.

Kiukku, harmi ja itsesääli kaikkosivat kun kumpainenkin hevonen kävi vuorollaan puhaltelemassa hevosvoimaa räytyneeseen sieluuni. Tamma painoi pehmoisen turpansa hikiseen niskaani ja taisinpa pari itsesäälin kyyneltä tirauttaa tamman lämpimään kaulaan. 

Heti tuli parempi olo.

Nasse ja Pojat pitivät pihakeinun luona taktiikkapalaveria ja se tuotti tulosta. Kissoilla näkyi päivän mittaan useampikin päästäisparka.

Perhosia tipahteli auringon lämmittämien seinien koloista ja Perillinen N niitä virvoitteli auringossa lentokykyisiksi. Nokkosperhosia lähinnä. Ensimmäinen kärpänen pörräsi lantalavalla ja sääsket tanssivat samoilla kulmilla ensimmäisiä ryhmätanssejaan. Se on hieno näky.

Iltatallin jälkeen oli kohtuullisen hyvä ja puhdas omatunto. Kunnollinen ja ahkera kansalainen ahersi pitkä päivän. Pyhäpäivää voi parhaiten kunnioittaa tekemällä jotain hyödyllistä.

No niin, muutama havainto tästä maanantaista.

Kuuden aikoihin havahduin mönkijän pärinään. Kuului liikkuvan lähellä. Arvelin kuitenkin, että korkeintaan metsurit tulivat pörräämään uuden hakkuutyömaan maille. Kävin varuilta kuikkimassa ikkunoista ja koska en mitään outoa nähnyt, kömmin vielä hetkeksi takaisin vällyihin.

Aamukahveja keitellessäni sitten vihdoin tajusin, että meidän riihessä oli jo työmaa täysillä käynnissä. Reipas ja kelpo Pappa-V (82 v) siellä mätti ensi talven uunipuita pinoon. Eikä kello ollut kuin vasta karvan yli seitsemän!

Jukoliste eivätkö nuo harmaat pantterit nuku tai lepää ikinä? Mistä ihmeestä ne saavat kaiken sen tarmon ja halun työntekoon vielä noilla kymmenillä? Tuokin pappa puoliväkisin kinusi luvan tuoda polttopuuta, hällä kun käy aika pitkäksi muuten.

Meitsiplösö voisi hyvin istuksia kiikkustuolissa ja näpytellä puhelimen diamond mine -peliä hamaan noutajan tuloon saakka.

Justiina-Mummo ei myöskään odottele Neville Noutajaa, ihmeen vetreästi tuokin vanha rimppakinttu vielä koikkelehtii. Tulee viisaana syömään vasta kun terroristijätkät ovat pihalla ja Elli häipynyt päiväksi unilleen.

Valoisaa vanhuutta sopii toivoa, ei sitä kyllä kaikille suoda ja iloni on niiden puolella jotka jaksavat temmeltää vielä silloinkin kun muilta loppuu levy.

Tämän päivän uutisvirrassa oli hauska työpaikkailmoitus, oululainen yritys haki assistenttia. Ajokortti piti kuulema olla koska firman johto on harvoin ajokunnossa. Asiaa. Reilu meininki!

Aamun lehti julisti kirkuvin ilmoituksin, että The Valokuvauskonekauppa Pro Shop on avannut myymälän meidän kaupungissa. Remonttitarjouksia ja jäätäviä hintoja. Joo... pitää kiertää moinen kiusaus kaukaa. Seiskadee on vieläkin aivan liian himoittava vekotin, mark-kakkosesta puhumattakaan (canuunan malleja). Vaan kun ei kuvaajan kyvyt vielä taida riittää niiden koneiden järkevään hyödyntämiseen. Ja lompsakin naukuu laihuuttaan.

Huhtikuun viimeinen viikko on hyvässä vauhdissa. Iloitkaa siitä ja kirkkaasta keväästä, missä lienettekin.

Pullantuoksuinen Äiti (edes kerran)

On taas ulkona tympeän näköinen keli, märkä ja lähmäinen. Jos en olisi nukkunut senkään vertaa mitä nukuin, olisin ihan järjettömän kiukkuinen. Miksi se kevät nyt ei voi vihdoin ryhtyä hommiin?

Hevoset huokasivat syvään kun joutuivat ulos kurahousuissaan (loimitettuna), olisihan se niin paljon kivempaa piehtaroida tuolla märässä maassa nakusilteen. Oudot ilot hevosilla, by the way.

Iltapäiväksi on luvassa sateettomampi jakso, sen toivossa on sinniteltävä.

Pullaa en leivo, kuva on vain hämäystä. Mutta meinasin leipoa silti jotain. Nyt on pikkuväkeä isompi kopla koolla joten suklaakakku uppoaa taatusti. Tuntuu oudolta nostaa aamiaispöytään sen seitsemän mukia ja lusikkaa kun oma porukka on niin pieni. Nyt niitä pieniä piimäkauloja istuu telkkahuoneessa kukin oman vilttinsä sisällä ja katsoa tapittaa kanava-antia.

Niin, pullaa minä en osaa leipoa. Joko niistä tulee semmoisia uunissa levinneitä rieskoja tai kivikovia murikoita. Jauhonäppi on vähän turta, ei ole tuntumaa ei. Äitikulta näkee taikinaa vilkaisemalla milloin se on hyvä ja valmis. Minä näen vain möykyn.

Mulle sopii paljon paremmin tarkka mittaaminen ja aineiden sekoittaminen ennalta testatussa järjestyksessä. Ei mitään säveltämistä minun leipomuksiini. Ei tule hyvä silloin.

Ja nyt, olen niin höveli, että laitan jakeluun suklaakirsikkakakkuni ohjeen. Jos minä sen teossa onnistun, ei resepti ole vaativa. Jos meinaatte vaihtaa aineksia jotenkin terveellisempiin, rasvattomampiin tai muuten vain parempiin niin onnea teille. Tämä kakku on herkkukakku, ei terveyskakku. Viinaa voi ujuttaa kakkuun kirsikoitten liotusliemessä, hyvää se on ilmankin.

KIRSIKKA-SUKLAAKAKKU

250 g voita

2,5 dl sokeria

4 munaa

3 tl vaniljasokeria

2,5 tl leivinjauhetta

4 dl vehnäjauhoja

0,5 dl kaakaojauhetta (tumma)

100 g suklaata

125 g kirsikoita (haluttaessa liraus konjakkia)

1,5 dl kermaa

koristeluun: tomusokeria, valkosuklaata, nonparelleja tms

Voitele ja korppujauhota tilava rengasvuoka. Säädä uuni 175° C.

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi (sulata voita ensin hieman mikrossa ja kuutioi pieniksi paloiksi)

Lisää kananmunat yksitellen vatkaten.

Sekoita vaniljasokeri, leivinjauhe, vehnäjauhot ja kaakaojauhe keskenään, siivilöi ja lisää siivolöity jauhoseos vaahtoon.

Kuutioi suklaa ja lisää taikinaan kerman kanssa.

Lisää kirsikanpalat (voi liottaa konjakkitilkassa).

Kaada taikina vuokaan

Paista 175° C 50-60 minuuttia.

Kakku on kypsä kun sen reunat irtoavat vuoasta eikä tikkuun tartu pistettäessä taikinaa.

Anna kakun jäähtyä vuoassa hyvin ennen kumoamista.

Haluttaessa koristellumpi kakku, siivilöi kakun päälle tomusokeria.

Sulata valkosuklaa varovasti mikrossa tai vesihauteessa ja valuta ohuena norona kakun päälle. Koristele nonparelleilla. Tai jätä silleen.

Ja kas näin, on aika siirtyä oman aamupalan kimppuun, sitten tämä Leipuri Hiiva pöllyttää vähän jauhoja (ja ehkä vähän maistelee onko konjakki kelvollista kakun mausteeksi). 

Lopun kevättä minä olen sitten Toveri Titaa lainaten, mullantuoksuinen äiti. Nähkääs tämä viivästyvä kevät aikaansaa melkoista painetta istutussuunnitelmien suhteen. Ainakin kaksi kokonaan uutta istutusaluetta on muuttumassa ideoista mielikuviksi ja urakkakin aloittamista vaille valmis.

Leppoisaa lauantaita!

Peippo hangessa

Puoli kuuta peipposesta. My ass.

Toissapäivänä tuli lunta ja sää oli muutenkin mieltäkääntävä. Ja siellä nuo pienet piruparat kökkivät sohjossa siemeniä ja muita sattumia etsien. Onneksi tirpoilla on ilmeisen vahva hengissäpysymisen tahto ja taito, löysivät tipubaarien liepeiltä nokittavaa. Nyt ne ovat jo lehahtaneet jonnekin pois.

Varmaa jonnekin jossa ruoho jo viheriöi, krookukset kukkivat ja maa uhkuu kasvuvoimaa. Eli pois kauas täältä kurjilta rajaseuduilta.

Eilen sentään paistoi aurinko, eikä yllättäen satanut mitään. Ja tänäänkin aamupakkanen oli maltilliset -2°.

Lintuja tiiraillessani totesin, että olisi kannattanut bilsan tunnilla tehdä muutakin kuin veivata laivanupotusta muiden nuorisohuligaanien kanssa. En kyllä ole varma, oliko meillä edes lintujen tunnistusta. Vedenpuhdistamolla käytiin, sen muistan.

Oikeasti hävettää, etten tunnista puoliakaan pihapuissa hengailevista tirpusista. Lauluäänistä en tunne sen vertaa.

Tykkään kyllä kuunnella keskiviikkoisin ylen Radio Suomen luontoiltaa. Ja ihailen yli kaiken Pirkka-Pekka Peteliuksen lintutietämystä. Ja rakastan kauniita lintukuvia joita taitavat luontokuvaajat nappaavat reissuillaan.

Tunnen monta ihmistä jotka voivat kertoa että tuolla koivussa laulaa peippokoiras ja tuolla kilpalaulaa kottarainen. Minä olen siinä vieressä että joo-o. Ja häpeän puna häivähtää poskipäillä. En minä niitä tunnista. Enkä huomaa. Enkä pysty sijoittamaan.

Ainoat linnut jotka tunnen heti ovat luokkaa tintti, joutsen ja pelikaani. Viimeksi mainittuja harvemmin näkee.

Äänestä tunnistan räksän. Ja ehkä pari muuta.

Onneksi on tuo kirja. Sen avulla olen tullut neuvotuksi jotta pihalla käy mm. keltasirkku, erilaisia tinttejä, närhi, mustarastas, punakylkirastas, räksän perusmalli, västäräkki ja kaikenlaisia pääskysiä. Joku rantakuovikin näkyi kerran. Ja sitten ne harakat ja varikset, korppi ja kanahaukka. Ja lokki.

Tilanne vaatisi pikaisia korjaustoimenpiteitä. Siihen en edes unissani pyri, että menen tuosta noin metsään, lurautan pari vihellystä ja kas oitis lehahtaa joku puskahippiäinen sormelle istumaan. Mutta olisi oikeasti kiva saada tiputietämys nykyiseltä säälittävältä tasolta edes välttäväksi.

Jospa se on jotain sielun herkkyyttä ja minä kurja olen väärällä taajudella?

Uskottava se kuitenkin on, kevät yrittää puskea läpi. Tuossa kuvassa on viimekesäinen yritelmä varjopenkistä. Tähän etualalle, suunnilleen noiden salavan oksarisujen kohdalle olisi tarkoitus tällätä Takapihan Tavernan tuoli.

Jonkinlaisia kasvin alkuja tunkee urhoollisesti lumen ja loskan läpi. Kuolemaksenikaan en muista mitä siihen istutin. Todennäköisesti jotain riesaksi saakka levinneitä maanvaivoja. Ja paria sorttia akileijaa.

Voihan se olla, jotta nekin ovat tikahtuneet. Hevosenpaskaa tuli melko roima kerros kun sitä on sattuneesta syystä yllin kyllin saatavilla.

Sisätiloissa torpalla on entinen meno. Pupunaamat malttavat hetkittäin pysähtyä söpöilemäänkin. Kuvassa pesurissa Veli Milton ja pesijänä Veli Winston. Elli ei pääse ikinä eikä koskaan jätkien pesulaan. Otteet ovat sen verran riuskat ettei Elliä isommin innosta.

Tänään torpan lapsiluku moninkertaistuu. Kolme pikkuserkkua tulee yökylään. Onneksi kaikki mahtuvat ikäluokkaan 7-13 eli vaippasulkeisia ei toimenkuvaan kuulu.

Olen varautunut äkilliseen väestöräjähdykseen makaronilaatikolla ja taidanpa hakea pakkasesta pullaakin. Hyvin syönyt lapsi on hiljainen lapsi...

Ensin pitää kuitenkin ottaa lähikontaktia särkylääkepurkkiin ja piikkimattoon. Niiden avulla yritän saada niskajumia edes vähän laukeamaan. Vasta ensi tiistaina olisi akuuttiaika Herra Taikanäpille. Hyvä että edes silloin.

Mukavaa perjantain jatkoa, missä lienetkin!

Pientä säätöä

Veli Milton näyttää tyyneyden perikuvalta. Minä en. Uusista ihmevoiteista huolimatta huolikurtut senkun lisääntyvät ja harmituksen ryppy otsalla alkaa syventyä presidentillisiin mittoihin.

Arjen pikku pikku yllätykset, mitä ne sitten itse kullakin ikinä ovat, olisi varmasti keveämpi kantaa jos edes sää olisi ihmiskurjan puolella. Mutta ei.

Mikä ihmeen kevät tämä oikein meinaa olla? Harvinaisen hankala ja äärimmäisen turhauttava.
Juuri kun hankien hupeneminen alkoi päästä hupaisiin vauhteihin, tuli lisää lunta. Tuli räntä ja tuli loska. Entisestään märkä maa on nyt yhtä tutisevaa hyytelöä, kurasellaista.

Niin varovasti ei voi pihalla autoa kääntää, etteikö roina ropisisi torpan seiniin saakka. Ja kuka kertoisi sen lähettifirman kuskille, jätkä jurnuttaa mäkeä ylös tunteella. Ja rapa lentää.

Elukoiden tassut 12 kpl ovat kohta ruvella ainaisesta hankaamisesta ja Nasse viettää enemmän aikaa takaeteisessä kuin tuvassa. Siellä on tassujenkuivatteluosasto myös kissoille.

Ja silti rapatassun jälkiä on kaikkialla. Onneksi Iso-J on reissussa sawon pimeillä perämailla eikä näe aivan kaikkea...

Vielä se näidenkin aika koittaa

Tänään lähdemme nuoremman perillisen kanssa kumisaapasostoksille. Ne ovat laskujeni mukaan jo toiset vuoden sisään. Ei sillä että koipi kasvaisi vaan kun nekään peevelin kengät eivät nykyisin kestä mitään. Ainakaan vettä.

Paljon mieluummin minä ostaisin hänelle ne ihanat turkoosit conssin tossut mutta nyt ostetaan kumikengät.

Pientä säätöä on tehtävä myös pukeutumisen suhteen. Juuri kun olin sopeutunut toppaliivien aikaan, pitääkin kiskoa niskaan öljykangasta ja untuvaa, yleensä saman päivän aikana tarvitaan molempia. Ja useampi vaatekerta. Villasukkiahan kukaan hullu ei jemmaa edes kesäksi, ne ovat aivan pakollinen vakiovaruste vanhan torpan asujalle. Mutta kyllä minä jo niin mielelläni pistäisin pipot ja lapaset kirstuun kesän ajaksi.

Märän lapasen hajuun tympääntyy viimeistään huhtikuun viimeisillä viikolla.

Perillisille pitää hommata jo nyt uutta jokasään takkia, yleensä hommaan ne syksyllä, että saan edes hetkeksi sopivat. Nyt entiset ovat hihoista vajaat joten eikun uutta kehiin. Nämä nyt hommatut eivät välttämättä passaa enää syksyllä, venyvät ja viruvat mokomat kakarat kesän aikana ihan mahdottomasti.

Käy kalliiksi tämä kesän odottelu. Ovatkohan viekkaat kaupan keskusliikkeet tehneet jonkin diilin säidensäätäjän kanssa?

Tuossapa muuten perillisistä oivallinen otos. Kuva on vuodelta... ööh 2008? Kuvauspaikka saattoi olla Hotelli Keurusselän poreamme tai sitten se oli joku muu lomareissun levähdyskohde. Itsellä on suunnilleen samanlainen ilme ja asenne juuri nyt.

Parasta tässä viikossa on toistaiseksi ollut tieto siitä, että lätkän mm-kisoja silmällä pitäen torpalla on kaikki valmiina. Mertaranta selostaa meidänkin televiissorissa ja kanavat on viritetty valmiiksi. Enää pitäisi löytää ne sinivalkoiset hurmoslasit, missähän nekin piileksivät?

Muilta osin jatkan tätä mököttämistäni. Minä ja kevät emme ole väleissä. Emme minkäänlaisissa.

Parempia aikoja odotellessa, pärjäillään. Pakkohan se on. Perhana!

Liukkaat portaat

Viikonlopun surullisista väkivaltauutisista ei oikein pääse yli.
Äitinä, sisarena, tyttärenä, naisena ja toivottavasti jollekulle myös ystävänä, jään miettimään omaa valitettavan vähäistä voimaansa auttaa apua tarvitsevia lähimmäisiä. Sitä on niin sokea. Olettaa asioiden olevan oikeasti sitä miltä ne näyttävät. Kaikki hyvin. Pääsee itsekin helpommalla. Paska ei haise kun sitä ei hämmennä.

Voi kun jossain olisi jo sovittuna joku sellainen koodisana jonka ääneen sanomalla yhteiskunnan valvontakoneisto kiinnittäisi huomiota ajoissa mahdollisiin hätätapauksiin. Nykyisin ne hätähuudot räikyvät lehtien lööpeistä: perhesurma. Ja aina liian myöhään.

Kätkettyä väkivaltaa on kaikkialla. Ei se katso sosioekonomista asemaa, titteliä eikä sijoitusta verokalenterissa. Ei se katso koulutustaustaa, kotiosoitetta eikä ikää. Väkivaltaa on.

Liian usein työkaverin kommentti mustasta silmästä, murtuneesta ranteesta tai oudosta ruhjeesta kuitataan liukkailla portailla. Ei uskalleta kysyä: oikeasti? Ihanko varmasti? Tosiaanko? Onko kaikki hyvin? Mitenkä ne portaat ovatkin niin yllättävän liukkaat että niihin kompastuu aina. Samat ihmiset.

Mitä "parempi" ja tavallisempi perhe, sitä useammin liukkaat portaat tuovat ruhjeita.

Kun seuraavan kerran näen turvonneen poskipään, punoittavat silmät, aristavan oloisen tai tavallista vaisumman lähimmäiseni, aion kysyä toisenkin kerran. Että ne portaatko ne taas tekevät kiusaa.

Henkinen väkivalta ei jätä jälkiä heti, sen seurauksia ihmiset kantavat sisässään joskus koko elämänsä.
Joskus paha olo purkautuu äärimmäisinä tekoina.

Avataan silmämme ja käännetään hetkeksi katse pois omasta keskiöstämme, näkemään avarammin, syvemmälle ja herkemmin. Jooko? Uskalletaan kysyä. Joskus pienikin välittämisen ele riittää avaamaan portit, ajoissa. Ennen iltapäivälehtien lööppejä.

Taidepaukku

Taitava esikoiseni, Perillinen N. huitaisi ArtPad -ohjelmalla ulkomuistista ja käsivaralla kiukkuisen linnun. Aika hieno vai mitä? Minä olen sitä yksinkertaista sorttia, että tykkään esittävästä taiteesta enemmän kuin übermodernista käsitetaiteesta. Keep it simple stupid ja siihen olen tyytyväinen.

Pentu otti puhelimella kuvan tietokoneen ruudulta, kuvankaappaushan se on sekin. Ja se mitä minun puhelimellani kuvataan, se on jonkun pahuksen iCloud-palvelun ansiosta katseltavissa heti samantien muilta macgadgeteilta. Hauskaa. Tässä vaiheessa taantunut täti-ikäinen tipahtaa veneestä mahaplätsyllä rantaveteen. Tekniikka kehittyy, minä en.

Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten horissut jotain pilvipalveluista, olisi se varmaankin tulkittu hippaheinää ylipoltelleen hörhön houreiksi ja tilattu taksin sijasta valkotakkiset. Tai miekkataksi.

Päivän muihin ansioihin luettakoon urhoollisesti ja minun osaltani kiukuttelematta sujunut ostosreissu kaupungin riemuihin. Ruotsalaisessa vaateketjun myymälässä olin lähellä itkupotkuraivareita, ihan vain niiden töykeiden itänaapurin rouvasihmisten käytöksen vuoksi. Ja se tavaratalo josta ruippakinttu esikoiselle löytyy aina istuvat farkut, siellä soi taustamusana *gnnnnnh* Mamba *arggh*

Tekee niin pahaa pelkästään kirjoittaa sen kauhean soittoyhtyeen nimi.

Ja tämäkin possuli menee jo taide-elämysten osastolle. Tuommoinen soma possuressu kuitenkin päivystää paikallisen K-maatalouden porraspielessä. Kokoa ja fyysisiä ulottuvuuksia possukalla on kiitettävästi. Jos tuo on maajussien nykyversio säästöpossuista, minä sanon siihen silloin, että joku saa liikaa tukiaisia.

Hupaisa ilmestys, minä niin tykkään.

Torpalla on tänään iloittu hupenevista hangista, lilluvasta pihasta ja vaihtelevasta kevätsäästä. Aamun auringosta iltapäivän rankkasateeseen.

Iltatallin jälkeen tämä vaivainen ihmisennahjus kuittaa itsensä vaateriin. Ei sovi tuhti lääkitys meikänaiselle, tekee pään daideellisen pöpperöiseksi ja mielen kärttyisäksi.
Ja koskapa tuhdeimmat annokset on varattu yötä vasten, ei iltasatsin jälkeen kannata kirjautua nettiin. Voisi tulla tavallista harhailevampia ajatusten virtauksia. Syöksyvirtauksia.

Leppoisaa lauantaita, meillä siirrytään talliin nyt.

PeeÄäs: en voi olla mainostamatta hauskaa nettihommaa nimeltä Pinterest. Käykää joskus kurkkimassa, omat hengentuotokseni löytyvät nimelläni. Ja jos tahdotte oman pinboardin, minulta saa kutsun.

Reippahasti käypi askeleet

Jos ovat uskolliset ugg-rumilukseni ns. finaalissa niin mainittavasti paremmassa kondiksessa ei ole Torpan armokaan. Otsikkokin kirkuu sarkasmia.

Minusta ei sentään sisälmykset pursu ulos, mutta sisältö on joka tapauksessa maitohapoilla ja pahasti.
Kirjaimellisesti hapoilla. Eilen totesin, että oikea jalkani on ns. nuottamallia eli sitä raahataan perässä. Saalista ei kerry vaikka kuinka pihaa pitkin vetelisi, koiranpökäleitä ei toinna mainita.

Päivän sinnittelin ja sitten Iso-J pakkasi minut autoon ja lähdettiin lääkäriin. Lonkankoukistaja jänne/lihas/whatever on hirttänyt kiinni tulehduksen myötä ja ympärillä on kivasti kovettunut kramppi.
Kolme erilaista piikkiä tuikattiin persaukseen ja tunnin tarkkailu pötkötellen. Sitten se olikin sen verran vertynyt että laskivat kotiin.

Tässä vielä mustaa valkoisella, yrittäjän sairauslomalappu. Eihän tuolla juuri muuta virkaa ole kuin  sairauspäivärahoja voisi jostain jonkun killingin saada. Lisäksi tuli uusi setti erilaisia painkillerpillereitä ja lähete fysioterapiaan.

Onneksi Iso-J on kotosalla ja tuuraa minua nytkin tilitoimistopalaverissa. Kaikenlainen liikehdintä rajoittuu nyt akuuttivaiheessa sisätiloissa käppäilyyn, omien voimien sallimissa rajoissa. Jos potutuksen voisi valjastaa energiaksi, minun v-tutuksellani valaisisi pohjois-Korean.

Koko viikko on mennyt näissä merkeissä. Ei oikein ole ollut mitään sanottavaa, ei kuvia eikä motivaatiota muuhun kuin itsensä säälimiseen ja potutuksen kitkerissä liemissä lillumiseen. Perhe on ollut kovilla joutuessaan sietämään nillitykseni ja kiukutteluni.

Ärsytyksissäni kuvasin muutkin rakkaat kuljettimeni. Hunterit ovat kumppareiden aatelia ja näillä on kissavartio.

Kevät on ottanut semmoiset loikkaukset eteenpäin, että tallissakin on tulva.

Sulamisvedet liruvat ovien alta sisään ja kohta lampailla on kelluva patja. Salaojituksen kunnostus olkoon pihatöiden teema heti kun lumet ovat sulaneet ja maa yhtään kuivahtaneempi. Vain kanatarhan aidan korjaus menee edelle.

Toivottavasti tulee nopea ja kuiva kevät eikä mitään sadekausiakaan tarvita näihin lumensulatusviikkoihin. Aurinkoa ja sopivasti tuulta, niinkuin tähänkin saakka.

Kuuliko yläkerta, halooo??! Tuliko säätilaus perille? Ei sateita.

Eivät nämä pyhätossunikaan enää priimat ole. Heinänkorsilla ja hevosenkarvoilla tuunattuna ne ovat aidosti maalaishenkiset ja ns. katu-uskottavat.

Niin muuten oli autonikin. Pikkuinen kiesini on tällä viikolla joutunut Iso-J:n käyttöön. Ja ensimmäiseksi sain kuulla pitkän nalkutussaarnan autoni siivottomuudesta. Liikaa korsia, liikaa tassunjälkiä, liikaa kuonotökkäyksiä ikkunoissa, liikaa kahvimukeja ja liikaa hevosenkarvoja. Iso-J imuroi ja puunasi kiesiä nolostuttavan kauan. No onhan se nyt siisti ja minua hävettää kun en saanut sitä itse siivotuksi.

Pesolito on pajalla, pientä peltienoikomista, tuulilasin korjausta ja muuta reissussa rähjääntyneen auton fiksausta tuntuisi riittävän useammalle päivälle.

Jotkut lukijat muistavat ehkä taannoisen avautumiseni paikallisen merkkihuollon kootuista typerehtimisistä. Sanotaan nyt vaikka niin, että olen kyllä ällikällä päähän ja selkään lyöty jos huolto saa auton kuntoon tänään.

Pessimisti minussa jupisee, että korjausta ei ole vielä aloitettu kun joku merkkiruuvi puuttuu.
Näin on käynyt ennenkin.

Eikä pidä väheksyä perjantain, 13.päivän mahtia. Se ja autohuolto ovat vaarallinen kombinaatio.

Tämä kuva on Sarikalle. Hällä on kuvan mallin mukainen villainen torkkupeitto ja nyt on minullakin. Siis Iso-J:llä on, minä saan lainata kun olen talon vaivaisin.

Mukavampaa perjantain jatkoa ja viikonlopun alkua, missä lienetkin. Minä vajoan sohvanpohjassa vielä vähän alemmas. Ja hamuan suklaalevyn mukaani.

Kirkastuksesta pyöristykseen

Pääsiäispäivän aamu valkeni kirkkaana ja puhtoisena. Kerrassaan mykistävän kauniina. Eteläpellolla on vielä hohtava hanki ja vain satunnaiset rusakonpapanat kirjovat suurta valkoista lumikenttää. Ei loskaa, ei papanaa kummempaa p-skaa eikä varsinkaan roiskuvaa rapaa. Puhdas hanki joka haihtuu ja ohentuu päivä päivältä.

Hevosetkin siristelivät silmiään tallin ovella vaikka tallissakin toki oli jo täysin valoisaa. Tehokas valo, antaa tarpeellista toimintatarmoa. Heräsin nimittäin 05.10 ensin hel... hirvittävään kissan parkumiseen. Mummo-Justiina muisti, että keväällä kissatytöillä on mourupäivät ja kyllä se pahuksen vitsaus mourusikin. Ulisi persauksensa pohjasta, suurin palkein.

Enhän minä sitten semmoisen veisaamisen päälle enää unta saanut. Kärvistelin tyynyä puristaen ja hammasta purren pedissä vielä pari tuntia.

Ja hevosten ulkoistamisen jälkeen oli turha unen perään huudella. Pois män.
Muutaman tuhdimmanpuoleisen kahvimukillisen jälkeen taputtelin puuterit poskiin ja karautin Äitikullan kanssa kirkkoon. Torppaan jäi vain vieno kuorsaus ja aamun rauha.

Kirkossa nyt ei varsinaista väentungosta ollut, hädin tuskin kaksi ihmistä per rivi. Ja pieni on meidän kyläkirkkomme. Uruissakin on vain 21 pilliä, aikani kuluksi laskin nekin. Ja yritin olla ajattelematta jäähallin urkuja.

Oli hyväksi hiljentyä, kieltämättä. Turhan harvoin sitä pysähtyy ajatustensa kanssa, oikeasti olemaan. Läsnä itsensä kanssa.

Päivälläkin osakseni koitui harvinaista herkkua, ihan ajan kanssa sain venyttäytyä soffalle ja keskittyä Kuninkaan puhe -nimiseen elokuvaan. On katsomisen arvoinen elokuva, kylläkyllä kaikkien oscareidensa arvoinen. Samaan aikaan muu perhe ahkeroi tallissa, teki huoltohommia ja vietti aurinkoista kevätpäivää ulkona.

Sen päälle katsottiin vielä Johnny English, kun brittilinjalle lähdettiin. Hauska ja harmiton perheleffa sekin. Mieli ja sielu kirkastuivat aurinkoisen päivän antimilla.

Pyöristyminen tapahtui ruokapöydässä. Paisti ja muut herkut lisukkeineen tekivät kauppansa. Ja tehtävänsä. Housunkaulus kutistui. Elämäni ensimmäinen kotikutoinen pasha onnistui yli odotusten. Eihän se kaunis ole mutta kuitenkin. Ja vaniljavaahdon ja tuoreiden hedelmien kanssa oikeinkin uskottava. Ei taida enää olla paluuta kaupan valmispashoihin eikä se nyt niin vaikeaa olekaan.

Pitkä Pääsiäispäivä alkaa kääntyä sille puolelle jolloin meitsi vääntyy vällyihin. Hyvä ja leppoisa päivä.
Sen minä vaan sanon, että minä en olisi pystynyt kirkon urkurina hillitsemään itseäni, olisin ihan pelkästä hyvästä mielestä ulvottanut pilleistä ne jäähallin urut; ti-ti-ti-tiddi-dii!

---

Peeääs: kuvat ovat viime keväältä, Wappu ja Putte päivän vanhoina ja krookuksetkin melkein päiväntuoreina.