Talvihorroksesta ei suoraan sanoen ole tietoakaan. Tässä tylsämielisessä tilassa en keksi parempaakaan otsikkoa. Tähän aikaan illasta päässä ei pyörähdä kuin villi visio nukkumisesta, mutta yleensä menee lähelle puolta yötä ennenkuin visio toteutuu.
Väsymystä? Ehkä on, ehkä ei. Minulla vain on aivan liian vähän tunteja vuorokaudessa tehdäkseni kaiken sen, mitä olen vuorokaudessa ajatellut tekeväni. En tiedä milloin tämä aikakaaos loppuu, toivoisin jonkinlaista järkeä tähän pää välillä kolmantenakin jalkana juoksemiseen. Välillä juostaan vaikka pää kainalossa.
Ikiuneen sen sijaan kuukahti tämä harakka. Jo kesällä niitä roistoja ilmaantui pihapiiriin pyytämättä ja kyselemättä. Kävivät taloksi ja tykästyivät puskaan munivien kanapölvästien päiväntuoreeseen kattaukseen.
Pyhäpäivän kunniaksi Peetu ja Veli Milton pyydystivät yksissätuumin yhden näistä roistoista. Milton kytisti ja nappasi, Peetu ravisti niskat nurin. Näin olen antanut itselleni kertoa selostuksen tapahtumien kulusta. On se ollut näky! Peetu vetää harakkaparkaa toiseen suuntaan ja julmasti muriseva Milton omaansa. Hengettä tuo niskansa pahoin nyrjäyttänyt harakka kuitenkin hangella pötkötti.
Nyt ne muut roistot ovat olleet yllättävän vaisuja. Ehkä niilläkin ruokottomilla linnuilla on jonkinlainen yhteisöllisyys jossa surraan ilmavoimiin kutsuttuja. Pitivät ne kuitenkin talipallotelineellä aikamoiset peijaiset päivänsä päättyneen heimoveljen kunniaksi.
Tavallaan on suoranainen ihme, että noin hölmön näköinen mustapaita onnistuu nappaamaan niinkin ovelan otuksen kuin harakan. Kattihan erottuu hohtavasta hangesta kuin syylä entisen missin leuasta.
Silti, päivittäin, meille esitellään päiviltä päästettyjä päästäisiä, hiiriä ja myyriä, joskus rotta, joskus sorsanpoikanen (se oli syksyllä) ja valitettavasti myös tinttejä.
Veli Winston tosin möhli viimeisimmän tinttinsä, naukaisi tinttiä kantaessaan ja kas, tintti lehahti ohjuksena takaisin lintulaudalle.
Viikonloppu tuli ja meni. Sunnuntaina touhuttiin Soosiponin kanssa ja jonkinlaista edistystä ympyrälläolemiseen on saavutettu. Se vaatii sen, että Nuorimmainen istuu selässä, minä pitelen juoksutusliinaa ja yritän pysyä siellä missä pitääkin. Aikamme sählättiin kunnes saatiin minun käskyni ja perillisen painoavut synkronoitua niin, että kun minä sanoin, Perillinen teki ja Poni liikkui. Ja pysähtyi. Just mihin pitikin. Pysähtyminen on ponin mielestä niin kivaa, että se tarjosi sitä vähän väliä. Samoin vähän väliä se yritti tulla ympyrän keskelle tarkistamaan, että palkkakonttorissa on tilillä katetta eli sokuria taskussa.
Hassu ilme ponilla kun älynvälähdys sytytti jonkinlaisen tuikun korviensa väliin.
Myötäpäivään meno on meille kaikille niin paljon vaikeampaa. Johtunee oikeakätisyydestäni. Poni taitaa olla sen sijaan vasemmalle kallellaan koska siihen suuntaan askeltaa paljon halukkaammin.
Ota näistä selvä ja kouluta tällä osaamisella hevonen. Huokaus.
Säät ovat olleet kivat. Muutama pakkasaste eikä ole satanut mitään moneen päivään. Oi kiitos yläkerta kun kuulit valitukseni! Varauduin kuitenkin kiristyvään pakkaseen ja lämmitin tänään muiden puuhien ohella tuvan ison kiven. Nyt on hyvä hiillos ja lämpöä huokuu tupaan niin, että villasukat tuntuvat vähän liioittelulta.
Killinpennut kasvavat niin, että tuhina kuuluu. Ne pienet pirulaiset ovat aiheuttaneet levottomia öitä ja epätoivoisten nukkujien kansainvaellusta kerroksesta toiseen. Nuorimmainen on tähän saakka urheasti emännöinyt pentuetta. Mustat rinkulat silmien alla se lapsiraukka yritti nukkua, kolmen pikku
Niinpä siinä kävi sitten niin, että Elli pentuineen muutti saunaan. Siellä on tilaa mellastaa ja rellestää eikä kukaan häiriinny. Paitsi Elli jolle se on ihan oikein. Mitäs on semmoinen höllämoraalinen vosu.
Hanna kävi katsomassa omaa armasta harmaataan maanantaina. Ensin pentu esitti niin kilttiä, suloista pikku nassikkaa, mutta eipä aikaakaan kun hornanliekit loimottivat senkin pienpedon silmissä ja Hanna sai tuta mitä tuleman pitää.
Kaksi muuta pientä koditonta kissaparkaa vielä vartoo omiaan. Ehkä näillä minun antimyyntipuheillani on syynsä siihen, ettei halukkaita kissanottajia suoranaisesti tungeksi torpan porstuassa? Mutta miksi puijaisin? Ne ovat kauheita mieliharmeja, suloisia ja herttaisia, mutta kuitenkin varsinaisia ryökäleitä.
Vesissä silmin minä kiitän ja kumarran sitä, joka noista edes toisen huolii.
Anna meille kotirauha, hae oma pienpetosi meiltä! |
Koko kroppa on huolella rääkätty kuntoilun merkeissä. Huomenna pääsen toivottavasti pikkuiselle lenkille. Tänään ei toivoakaan, kintut ovat niin maitohapoilla, että vähän venytän ja siihen jätän. Huomenna toivottavasti kintut jo pelaavat, silloin ovat vuorostaan olat ja käsivarret hapoissaan. Mulle tulee aina päivän viiveellä nämä jälkipoltot.
Tämmöistä tänne tänään, elämä on omanlaistaan, tällä viikolla näköjään näin.
Suunnitelmissa olisi lisätä ratsastusaktiviteettien määrää roimasti tulevana viikonloppuna ja suunnata ainakinTössen kanssa hankeen. Nyt siellä on pehmoista puuteria, ei terävää eikä repivää hankiaista. Hiki tulee kummallekin, sen tiedän.
Nuorempi Perillinen on hiihtänyt parina päivänä ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Treenaa kuulema koulun kisoihin. Siellä on ns. turistisarja vähemmän hiihtäneille mutta likka tähtää nyt ihan tosissaan kilpasarjaan. Antaa mennä vaan jos suksi luistaa ja homma on kivaa.
Muistan minä senkin kerran kun samainen tyyppi viskoi suksensa pitkin pihoja. Upouudet hiihtimet vielä. Syynä tähän oli epäilemättä se, että minä vetäisin pitoteippiä vähän turhan ronskisti, eihän se suksi kulkenut suuntaan eikä toiseen. Keräsi vain kaiken lumen ja hiekoitussepelin pihasta pohjaansa ja pentu keikkui siellä korkeuksissa. Räkä ja kyyneleet vain valuivat kun hyvin kiukkuinen pieni ihminen soitti silloisen kotimme ovikelloa ja tokaisi: hiihto ei ole ihmisen hommaa!
Aika tasii jyrkimmätkin asenteet ja ilolla katson nyt metsän laidassa paarustavaa Perillistäni. Sitkeä se on.
Peetukin on ilmoitettu ensimmäiseen näyttelyynsä. Se pitää kyllä lähteä katsomaan koko perheen voimin.
Iso-J pörähti pihaan, perhe on koolla taas. Hyvähyvä.
Pidä huolta omistasi, missä lienetkin!