Hikinen helmikuu

 

Ennätysluminen talvi alkaa jo vaatia veronsa. Motivaatio meni jo, nyt vain sinnitellään ja pidetään silmällä kalenteria, kuukaudet vaihtuvat kaikesta lumentulosta huolimatta ja talvi on vain yksi vuodenaika, eikös niin? Toukokuussa pitäisi luonnonlakien mukaan olla paljon vähemmän lunta. 

Enää en jaksa hämmästellä lumen määrää, sitä vaan sataa kaikesta hämmästelystä huolimatta lisää, päivittäin.

Traktorimiehen kasaamat lumivuoret ovat yltäneet ennätyksellisiin korkeuksiin ja nyt myös metsäbaanalle menevä polku on hautautunut lumivuoren alle. Polkua huoltava kelkkamies joutuu etsimään uuden reitin päästäkseen pihaamme.

Ensimmäisessä kuvassa roikkuva kieleke rysähti yöllä alas ja yltää nyt reilusti tuvan ikkunan alareunaan. Samalla rysähdyksellä meni etuoven pihapolku tukkoon, lapiohommia luvassa tällekin päivälle aivan riittävästi.

Pelargoniat viheriöivät kuistin ikkunalla

Työmaan raamit

Näissä maisemissa olen iltapuhteeni viettänyt. Onneksi aivan yksin ei ole tarvinnut pihalla heilua, Perikunnan nuorempi on ollut sinnikkäänä apunani. Toinen puolisko perheestäni onkin tehnyt hieman erilaisia pihahommia, leikannut nurmikkoa, poiminut sitruunoita ja säätänyt kastelulaitteita Los Pacosin mäellä. Tänään heillekin paljastuu tämä kotoinen lumi-inferno kun palaavat matkaltaan.

Onneksi helmikuuhun mahtuu muutakin kuin lunta (joka ei mahdu kohta mihinkään).

Vaatimaton chiliyritelmäni paistattelee kasvivalon alla ja kahta tomaattilajiketta odotan itäväksi. Laitoin vain kaksi siementä per lajike. Samaa ankaran pidättyväistä kasvatuslinjaa aion noudattaa kevään edetessä muidenkin esikasvatettavien suhteen.

Kohtalo tosin pistää kapuloita rattaisiin...

Menin sitten voittamaan ystävänpäivän arvonnassa ihanan siemenpaketin. 

Tästä onnenpotkusta en kuitenkaan valita, ihania ovat ja kokeiluun pääsee jokainen. Onneksi noiden esikasvatusaika on huomattavasti myöhemmin keväällä.

Maaliskuussa ripottelen multiin pari tomaatinsiementä lisää ja sitten pitäisi kasvatella itsehillintää ennen tuoksuherneiden kylvöä.

Huomaa siemenpussukoiden taustalla söpöilevä mimosan oksa.

Monet vuodet olen käynyt paikallisissa kukkakaupoissa pettymässä, mimosaa ei ole ollut missään. Ja eilen niitä olikin yhdessä paikassa valtava ämpärillinen. Änkesin mimosanoksan kaveriksi viimeiset kukkivat amaryllikset. Ne ovatkin kukkineet koko talven.

Perikunnan nuorempi on kaipaillut hevoshommia jonkin aikaa ja koska oma talli on tyhjä, täytyy hevosen perässä ajella pidemmälle. Ajelimme Kolille, minulle ennestäänkin tutulle Paimentuvalle jossa huikeiden vaaramaisemien keskellä asustaa lauma islanninhevosia.

Se tunne kun istuin vuosien tauon jälkeen satulassa oli pakahduttava ! En saanut sanaa suustani ja silmistä puski liikutuksen kyyneleet. Kaikki mitä siitä hetkestä yritän sanoa kuulostaa niin laimealta, ei sitä tunnetta voi sanoittaa, se oli oma yksityinen voiton hetkeni.

Kahden tunnin ajan tarvoimme oppaan perässä lumisessa metsässä, laukkasimme ja tölttäsimme vaarankylkeä kiipeävää tietä pitkin ja nautimme joka hetkestä.

Tämä tumma komistus ei ollut ratsuni, mutta olipa muuten vaan harvinaisen mukava kaveri joka tuli meitä portille tervehtimään.

Oppaanamme ratsasti saksalainen Markus jolla oli hauskat jutut ja joka ymmärsi tilanteen herkkyyden meille vuosien tauon jälkeen satulaan palanneille.

Se sunnuntai ei unohdu ikinä eikä takuulla jää viimeiseksi ratsastuskerraksi. Kun nyt näköjään kykenen edelleen satulassa pysymään aion sinne palata uudelleen.

Lihakset toki kipeytyivät ja lumitöiden puskeminen oli entistä hikisempää maitohapoille kärventyneiden kinttujen takia. 

Mutta oli se sen arvoista! Voi ettien että.

Muita mukavia helmikuun alkupuoliskolle mahtuneita asioita ovat näiden kukkineiden amaryllisten lisäksi opiskelukavereiden tapaaminen koulun lähiviikolla. On niin mukava pähkäillä asioita yhdessä ja rupatella valmiissa ruokapöydässä toisten kanssa. Päivät olivat kieltämättä pitkiä, eräänkin täyden päivän päätteeksi meillä alkoi tentti klo 16. Illalla ei enää jaksanut lumitöiden jälkeen tehdä muuta kuin istua lasittunein katsein tuvan nurkassa. 

Seuraava lähiviikko onkin jo ensi viikolla ja sitten lähdetään kevään ensimmäiselle harjoittelujaksolle, tällä kertaa keskussairaalan osastolle.

Laitoin hakemukseni kansainväliseen vaihtoon ja mikäli kaikki menee kerrankin ns. jiiriin, vietän syksyllä useamman viikon Espanjassa, kansainvälisessä sairaalassa harjoittelussa. Samaan rytäkkään aloitellaan opinnäytetyötä opiskelukaverin kanssa tavoitteena saada se seminaariin suunnilleen vuoden päästä. Siitä alkaa opintojen loppusuora, syventävä harjoittelu ja joku diipadaapakurssi vielä ennen valmistumista. Huomasin, että minulla on täydentävien opintojen osuus opintopistevaatimuksen osalta täynnä, lisää pisteitä tulee vielä ainakin Espanjan kielikurssin ja harjoitteluvaihdon verran. Tämän lukukauden lopussa pisteitä on jo n. 150. Uskomattoman nopeasti tämä opiskeluaika on mennyt.

Töitä olisi tarjolla vaikka joka päivälle, olen kuitenkin pitänyt tiukan linjan ja tehnyt vain sellaisia vuoroja joista a) maksetaan tuplapalkka b) sattuu muuten vaan olemaan sopiva sauma. Kaikille muille vuoroille sanon jo melko sujuvasti ei.

Kovasti uskon, että tämä hikinen helmikuu muuttuu kohta maata näyttäväksi maaliskuuksi ja siitä eteenpäin alkaakin ilmassa olla totista kevään tuoksua. Lupaavasti alkaa myös näyttää siltä, että kohta täällä tuoksuu myös keittiöremontti, piirustukset alkavat olla kaikkia osapuolia tyydyttävällä tasolla ja seuraavaksi alkaa kilpailutuskierros. 

Muutama kalustetoimittaja jää kokonaan pois huonon toimitusvarmuutensa takia ja muutama sellainen joiden mallistossa ei ole mieluisia vaihtoehtoja. Valitettavasti kokonaan puusepäntyönä teetetyihin kalusteisiin ei ole mahdollisuuksia tällä keittiön uusintakierroksella. 

Toivottavasti löytyy sellainen toimittaja jolla lupaukset ja todellisuus ovat balanssissa, tässä luotan paljon tuttavien kokemuksiin ja netistä löytyvään informaatioon. Ei voi vielä tietää missä vaiheessa kevättä mennään kun loppunsa palvelleet keittiökalusteet puretaan pois,  sen näkee sitten kun tapahtuu. Kaikki aikanaan.

Sen tiedän kuitenkin, että seuraavan tunnin ajan vietän pihamaalla lumia lapioiden ja kolaten. 

Hyvää viikonloppua, missä lienetkin.

Viikonloppukimppu on perinne!

Mitäänhän mun ei pitänyt...

 

Ankarasti olen opiskelukirjoihin otsaani hangannut etten tänä keväänä lankeaisi hillittömiin taimikasvatusprojekteihin. Ja mitäpä tein... no tietenkin klikkailin sekä Impectalta että Cecilialta ostoskoriin yhtä sun toista ja lisäksi Mustilasta daaliavalikoimasta sitä sun tätä. Ja ihan pienen tilauksen Fataliilta. Pitää varmaan tunnustaa myös kurkunsiemenet Siemenkaupasta? 

Itse olisin jopa saattanut jättää kokonaan väliin Impectan ja Cecilian houkutukset, mutta kaveri pyysi apua lajikkeiden valintaan ja huonostihan siinä sitten omien pyhien lupausteni kävi. Tänään postilaatikosta löytyivät Impectan ja Cecilian kirjeet.

Onneksi noista pussukoista noin puolet menee sellaisenaan kaverille, osasta puolitetaan siemenet.

Toistaiseksi ikkunalaudalla pötköttää vain yksi, hyvin vaatimaton 16 siemenen chilikylvös. Seuraavan kerran tuon multapussit tupaan maaliskuussa kun olisi tomaattikylvöjen aika. Niitäkin ihan vaatimattomasti ja vähäisesti vain neljä eri lajiketta. Munakoisot menee samalla multiin, vähäsen vain ja kohtuudella. Hillitysti ja harkiten, you know? (minä en)

Piti siementen innoittamana ihan piipahtaa kurkkaamassa kasvihuoneen talvilepoa. Levolliselta näytää ja hyvä niin.

Ihan valtavasti ilahduin edellisen päiväkirjamerkinnän kommenteista, te olette vielä siellä! Tuntui kivalta lueskella viestejänne ja niistä innostuneena tein muutaman kierroksen Blogistaniassa kurkkimassa kuulumisia.

Jossain alitajunnassa,  kirurgian ja sisätautien kurssien, muun opiskelun, keittiösuunnitelmien ja arjen kiemuroiden alla pohdiskelen välillä blogiasioitakin. Identiteettikriisi oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan vaan omaa höpinääni, mulla mitään kriisiä ole. Jatkan samalla konseptilla, vaihtelevalla innostuksella ja se olkoon toistaiseksi tarpeeksi. Mikäli suunnitelmat kerrankin menisivät kaavailtuja latuja pitkin, seuraavalla lukukaudella toivoakseni heilahdan työharjoitteluun Aurinkorannikolle ja sehän on sitten kokonaan oma ajanjaksonsa Torpan päiväkirjoihin.

Tänään kuitenkin aukeni tilaisuus heilahtaa spanieleiden kanssa metsään ja voi että miten kivaa meillä oli!

Torpan tiluksiin ei perämettää kuulu, pientä osittain koivulle laitettua vanhaan pellonpohjaa lukuunottamatta. Senkin koivikon Ponimies ja Tammantötterö aikoinaan huolellisesti harvensivat hevosenmentäville poluille. Onneksi ympäröivät hehtaarit (entisiä Torpan maita) ovat ystävällismielisten naapureiden hallussa ja meidänkin virkistyskäytössä.

Aiempina talvina naapurit ovat metsätielle ajaneet latu-urat eikä sinne silloin oikein ole soveliasta lähteä koirien kanssa tallomaan. Nyt kun naapurilla itsellään on runsaasti liikuntaa vaativa nuori koira, tilanne muuttui todella mukavaan suuntaan. Ladut kiertelevät peltojen reunoilla ja tilusten toisella laidalla, kaukana meistä. Lähimetsään ovat tehneet  leveän tasaisen baanan jossa on enemmän kuin hyvä juoksuttaa koiria. Lähimmät talot ovat meidän, heidän ja heidän sukulaistensa eli tuttuja (koiraihmisiä) kaikki.

Onhan se ylellistä päästä piskit ovesta ulos ja lampsia perään, tällaisiin maisemiin:

Tämä metsätie vie meiltä vanhalle takalaitumelle, matkaa on vain vajaan kilometrin mutta koirille oikein kiva juoksentelupätkä. Metsässä ei liiku meidän lisäksi muita kuin oravia ja jäniksiä ja tietysti naapurin koirat ja kissat, ketään ei ruuhkaksi asti. Valtatie 9:n humina ei juurikaan kuulu, lähinnä vain metsän omia ääniä.

Seuraavissa kuvissa ollaankin jo matkalla kotiin päin, kuvissa pilkottaa vähän meidän tallinpäätymme kattoa.

Naapurin innokkaat teini-ikäiset kelkkamiehet ajavat varta vasten meidän pihaan asti, tällaisen pienen piston jota pitkin on hyvin herraskaista tepastella metsään. Kyllä nyt on ihmisen mukava pistäytyä päätään tuulettamassa lähimetsässä. Paljon mieluummin minä tuonne lähden kuin tamppaamaan kylätien vierellä kulkevaa tylsääkin tylsempää kevyen liikenteen väylää. Nyt päivä on pidentynyt ihan huomattavasti ja iltapäivän viimeisen luennon jälkeen on vielä riittävän valoisaa lähteä pikku kävelylle.

Kuten kuvista näkyy, lunta on vähintäänkin riittävästi. Ja kevättalven sateet ovat vielä satamatta. Kinokset olisivat vielä muhkeammat, mutta pari kertaa on ollut suvikelit ja plussa-asteilla lumi tunnetusti vettyy ja humpsahtaa tiiviimpään kasaan. Ja humpsahtaa muuten pahuksen livakasti katoilta alas. Viime viikolla ahkeroitiin hikiset iltajumpat jotta saatiin mummon pihakäytävät auki ja jonkinlainen pääsy varastolle.

Juuri nyt tunnen kuinka epäuskoisen pettyneet spanielin silmät tuijottavat minua hyvin paheksuen, ruoka-aika oli yli puoli tuntia sitten. Tähän loppuun vielä parit amaryllikset.

Heippa ja nähdään taas, voi hyvin!

Vaihtui vuosi

 

Kyllä vaan, täällä olen.

Hiljaiselolle on vallan pätevä selitys ja sehän on tämä elämänvaihe josta ei tekeminen lopu. Opinnot ovat juuri nyt tosi vaativassa vaiheessa, pakollisten opintojen kursseja on päällä monta samanaikaisesti harjoittelujen kanssa ja kaikenlaista kirjallista tehtävää pitäisi kyhäillä palautuskuntoon siinä ohella. On suoraan sanoen hirmuisen korkea kynnys nostaa päivän päätteeksi läppäri vielä kerran syliin ja tuottaa kevyempää tekstiä blogiin. Toisaalta se olisi varmasti juuri oikeanlaista vastapainoa muulle tekemiselle,  mutta nyt ei vaan paukut riitä kaikkeen.

En ole kuitenkaan vetänyt blogista töpseliä irti vaan annan sen nyt kellua täällä Blogistanian ulapalla vähän tuuliajolla, ties vaikka joskus tartun taas ruoriin uudella innolla ja ponnella. Itse asiassa, blogin suhteen on ollut pidemmän aikaa pienoinen identiteettikriisi. Eihän tämä enää aikoihin ole ollut hevoshommien ympärillä pyörinyt blogi, en osaa profiloitua pelkäksi puutarhablogiksikaan eikä omassa elämässä ole mitään niin valtavan kummallista tai erinomaisen ihanaa, että sillä jaksaisi mehustella useampaa postausta. Kovin kantaaottavia postauksia en näe tarpeelliseksi tehdä, yhden asian julistajat kun ovat mielestäni pidemmän päälle hieman tylsää luettavaa.

Että olkoon näin, toistaiseksi.

Syksy mennä huiskahti harjoittelujen ansiosta salamavauhtia ja kun viimeinen harjoittelu päättyi juuri joulun alla, en oikein saanut joulukuustakaan otetta. Opinnot etenevät mainiosti, opintopisteitä on tällä hetkellä suunnilleen 25 enemmän kuin 'normaalitahtia' edetessä. Sen verran kivuttomasti ylimääräiset, täydentävät kurssit ovat sujuneet, etten ole oikein älynnyt väsähtääkään.

K-virusta on väistelty onnistuneesti koko syksy, joululomalla minä sitten sain positiivisen testituloksen ja onneksi varsin lievän tautiversion. Kuivalla yskällä alkoi, päätä särki eikä mikään maistunut. Olin Perikunnan vanhimman asunnolla eristyksissä, mutta yksi kerrallaan muukin perhe sairastui ja nyt ollaan kaikki Iso-J:tä lukuun ottamatta terveitä taas. Voimia niille, joita tauti kovemmin kourin koittelee.

Lunta meillä on enemmän kuin tarpeeksi ja pakkasestakin on saatu kipakat näytteet. En ole talvi-ihminen ensinkään ja vaikka aurinko pelastaakin paljon, ei kirpeän kuulaita pakkaspäiviä jaksa määräänsä enempää. Silmämunat jäätyy päähän ja veri kiertää tahmeasti. 

Pihalla partioi öisin järkyttävän kokoinen rusakko, se on ihan oikeasti joku mutanttiversio. Syö lintulaudoilta siemenet ja jättimäiset korvat vain heiluvat yön pimeydessä. En todellakaan haluaisi törmätä siihen otukseen, ikkunalasin läpi sitä pystyy pieniä inhon väristyksiä tuntien katselemaan. Toivottavasti tupakissat eivät joudu sen kanssa käsikähmään, voipi käydä kissalle köpelösti jos ryhtyy sellaisen otuksen kanssa painimaan. Toisaalta, kissaveljet lojuvat öisin kotona lämpimässä eivätkä norkoile pihapartiossa.

Toivon hartaasti, että rusakonryökäle pysyy lintulaudan antimissa eikä lähentele puutarhan istutuksia. Sen kynsissä eivät talvisuojausverkot ja viritelmät kestä mitään.

Puutarha nukkuu talviuntaan eikä sen varalle ole kevääksi tai kesäksi minkäänlaista isompaa suunnitelmaa. Muutaman chilinsiemenen laitan itämään ja myöhemmin keväällä pari tomaattia. Keväällä olen yhden harjoittelun verran vähän kauempana eli kastelut ja muut taimien hyysämishommat jäisivät muun perheen niskoille eikä se ole millään tavalla reilua. Joutuvat kuitenkin kasvihuoneen kasteluvastuuseen, sillä minulle pukkaa kesäksi töitä enemmän kuin pystyn millään järjellä tekemään. Onneksi olen oppinut myös ei-sanan sanomisen (helppoa) ja teen töitä vain 1-2 vuoroa kuukaudessa, nekin lähinnä sunnuntain päivävuoroja.

Torpan remonteissa on nyt ollut luova tauko. Keittiö on ollut syksystä saakka suunnittelijan pöydällä piirrettävänä ja lähiaikoina saatan saada ensimmäiset havainnekuvat ja suunnitelmat nähtäväksi. Olisihan se mukavaa saada vihdoin, kahdentoista vuoden asumisen jälkeen keittiö päivitetyksi tälle vuosituhannelle. Toisaalta, hyvin pysyvät 80-luvun kaapit seinällä edelleen eikä tässäkään hommassa kannata hötkyillä.

Nyt on kuitenkin syytä hötkyillä takaisin luentojen pariin. Ensi viikko on vuoden ensimmäinen lähiviikko ja silloin painetaan taas pitkää päivää eikä tunneille passaa mennä valmistautumatta. Torpan rekkutrio pitää minulle ansiokkaasti seuraa ja luentoja kuunnellessa tuolissa onkin tiivis tunnelma kun parkkeeraan vielä oman ahterini tuohon piskien sekaan.

Voi hyvin!

Vapaapäivänä vesisateessa

 

Dahlia 'Starwars'

Syyskuun puoliväli lähestyy ja sää on täysin mielenmyötäinen, harmaa ja sateinen.  Hieman apea olo heti herättyä ja tajuttua kuinka tauoton sade lotisee avoimen ikkunan takana. Kuitenkin vapaapäivä eikä kiire minnekään ja tupakin mukavan lämmin.

 

Tässä päivässä itsessään ei ole oikeasti mitään vikaa. Nähkääs hyvin pitkä aika sitten oli perjantai, 13. päivä syyskuuta ja meillä oli Iso-J:n kanssa sokkotreffit. Kummallakin on sen verran vino ja vähintään arveluttava huumori joten ensitapaamisen ajankohdaksi oli hyvin luontevaa sopia mainittu ajankohta. Sen verran hyvät treffit olivat, että yhteistä historiaa on jo neljännesvuosisata.

Merkkipäivää juhlistamme kumpikin tahoillamme, minä tutkimalla homehtumisen eri asteissa olevia kasveja vesisateessa ja se toinen työmatkallaan jossain savonmuan syövereissä.

Kasvihuone on muuttunut rehevästä viidakosta hyvin surullisen näköiseksi kasvien esikompostiksi. Viimeiset tomaatit jaksavat sinnikkäästi kypsytellä satoaan, Sungold ja Naranja ovat aivan ylivoimaiset niin maultaan kuin satoisuudeltaankin.

Heti kun sopivan aurinkoinen, tuulinen vapaapäivä osuu kohdalle, korjaan loppusadon, tyhjennän kasvarin, pesen ja siivoan sen jotta pääsen heti keväällä fiilistelemään uutta kasvukautta. 

Olen kiikuttanut kasvihuoneeseen välivarastoon sellaisia kasveja joiden talvettamista aion ainakin yrittää. Syyssyrikkä innostui kukkimaan päästyään kuivaan ja hitusen ulkoilmaa lämpimämpään tilaan. En oikein tiedä missä sen talvettamista kokeilisin ja millä ohjeilla. Vienkö pikkuisen puskan sillanaluskellariin vai kanalaan. Molemmat paikat pysyvät plussalla läpi talven. Neuvoja ja ohjeita kuunnellaan hyvin mieleluusti myös pasuunankukan talvettamiseksi. Se on vielä niin pieni, että menisi ihan hyvin pelargonioiden kaverina viileän eteistilan ikkunalla. Entäpä mihin laitan hyvässä kasvussa olevan wisterian, sinisateen?

Kannattaako edes yrittää talvettaa terassihortensiaa tai inkaliljaa?

Syyssyrikkä

Heinäkuinen amaryllis 

Amaryllikset viettivät kesän kasvihuoneen varjoisalla puolella ja yksi huima innostui kukkimaan. Oli aika hupaisan näköistä kun kesäkukkien ja tomaattien seassa kukkia reuhotti ylväs valkoinen amaryllis. Kärräsin kaikki likomärät amaryllisruukut varastolle ja tänään perkasin ne lepokautta varten. Voi olla, että olen auttamatta myöhässä lepokauden suhteen mutta katsotaan nyt. Sipulit olivat mojovan kokoisia, pulleita ja napakoita. Monessa oli myös pieniä sivusipuleita, en uskaltanut irroittaa niitä emostaan vielä.

Nyt ne köllöttävät tallissa Oton entisessä karsinassa ja lämpöpuhallin puhkuu niitä hieman kuivemmiksi. Kunhan saan rapisteltua enimmät mullat ja siivottua liikoja juuria pois, kiikutan ne tuvan alle kellariin. Toivottavasti parin kuukauden pimeäkoppihoito tekee tehtävänsä ja uusi kasvu alkaa. 

Mörkö

Muita vapaapäivän puuhasteluja oli amaryllisten ruukkujen pesu, letkulla vesisateessa. Jotain hyvin ankeaa siinä hetkessä kieltämättä oli, ihan äskenhän oli kesä. 

Kissat vetelehtivät tuvassa, spanielit lojuvat sohvalla ja minä tuikkaan aivan pian tulet leivinuuniin. Tänä syksynä uuni ei ole ainakaan vielä yskäissyt tupaan. Sain toimivaksi todetun ja pätevän niksin tuskaillessani työkaverille ensimmäisen lämmityskerran tuprahduksia. Laitoin uunin arinalle ulkotuliroihun joka totta vieköön useamman tunnin palaessaan aukaisi mahdollisen ilmalukon ja hormi veti kuin unelma. Tietenkin piti koepolttaa paperia uunin nuohousluukuissa ja avata hormin pelti pari päivää ennen lämmitystä, nämä konstit tiesinkin. 

Eihän noita lämmityshommia kesän helteillä mieti, ilmojen viiletessä ja sateiden alettua alkaa kiinnostelemaan ihan eri tavalla.

Monenlaisia kimppuja

Illalla ajattelin lajitella valkosipulit maahanpantaviin ja mahaanpantaviin. Hyvänmakuinen ja aromikas lajike Ljubasha olikin, minulle aivan uusi tuttavuus.  Melko pieniksi ne kuitenkin jäivät sillä luotin vähän liikaa heinäkatteeseen ja käytin sadettajaa liian vähän.

Yrttien kanssa olen ollut aivan liian laiska, basilikaa ei ole kuivattuna yhtään sillä kaikki käytettiin tuoreena. Oreganoa sentään saan talveksi riittäväksi, samoin lipstikkaa, rakuunaa ja timjamia. 

Chilisato jäi pieneksi, hädin tuskin riittää omaan käyttöön. Nekin ovat vielä kasvihuoneessa odottamassa sadonkorjuuta. Pitää merkata muistiin se kelvoton lajike joka vasta nyt kukkii, ei enää ikinä mokomaa isoa rohjaketta. Olisipa kukkinut silloin kun muutkin chilit, sato olisi aivan valtava. Noh, kokeileva oppii.

Tunnustaa elähtäneensä

Isosta rohjakkeesta tuli mieleen tämä lyijykukka, kamala risukasa. Se näyttää nyt niin eläneeltä ja kaikkensa antaneelta, vietti nimittäin kaikkien aikojen kesän ulkona ja kukki aivan vimmatusti, ihan kuin Espanjassa konsanaan.

Vietin tovin jos toisenkin kootessani oksapiiskoja siivompaan nippuun, kesän se rehotti aivan valtoimenaan. Ei sitä olisi saanut mahtumaan ulkoeteiseen ilman melko radikaalia sitomista. Vapautan sen ensi keväänä taas, miettiköön hillittömyyttään talven ajan.

Sievänä ja kohtuullisen hillittynä kukkii vanhan kannan piispankukka, toistaiseksi se rönsyää valtoimenaan alas. Pitää tällekin epatolle viritellä jonkinlainen kasvusuunnan ylöspäin ohjaaja, säleikkö tai joku.

Piispankukka

Tällä viikolla on muutama työvuoro ja sittenpä ne alkavat ollakin ihan yksittäistapauksia, joskus ja joulun jälkeen ehkä seuraavat. Opiskeluissa on edessä epäilemättä melko vaativat harjoittelut ja kurssit. Mielelläni paneudun niihin kunnolla levänneenä enkä huitaisemalla jossain työvuorojen välissä.

Nyt sitten sitä tulta uuniin ja uutta viikkoa eteenpäin.

Voi hyvin, missä lienetkin.

Syksy, anna armoa !

 

Ihana aurinkoinen ja lämmin kesä loppui kuin seinään, ainakin täällä syvällä idässä. Kolmas vuodenaika, syksy vyöryy päälle säälimättä. 

Eihän syksyssä (eikä missään muussakaan vuodenajassa) varsinaisesti mitään vikaa ole -jos aurinko vain paistaa. Valitettavasti syksyn edetessä ja pimentyessä aurinkoiset päivät ovat yhä harvinaisempia ja sen minä tunnen todella vahvasti omassa mielialassani. Pilvisestä, mitäänsanomattoman tympeän harmaasta päivästä on vaikea löytää kohottavia asioita kun tuntuu, että koko maailma murjottaa harmauden alla.

Joku tosi positiivinen tyyppihän rientää heti kertomaan kuinka harmaalla on paljon kauniita sävyjä. Niin on, mutta minä elän, hengitän ja kaipaan aurinkoenergiaa. Piste.

Jokaisesta päivästä on kuitenkin raahustettu läpi vaikka aamuisin olisi millaisia käynnistysvaikeuksia tahansa.

Tänäänkin oli loppujen lopuksi ihan tosi kiva päivä vaikka sateista (ja harmaata) olikin. Kokoonnuimme pienellä porukalla koululle tekemään syksyn ensimmäisiä ryhmätöitä. Meitä oli paikalla kolme, teamsin kautta kaksi ja hommahan toimi ihan huisan hyvin. Saatiin kolmesta työstä yksi jopa palautettua arvosteltavaksi. Oli niin mukava tavata opiskelukavereita, istahtaa koululla valmiiseen ruokapöytään ja höpötellä sitä sun tätä.

Sitten olikin ansaittujen ahkeruuskahvien paikka, koulun sumppi alkoi närästää toisen mukillisen jälkeen. Ne palkintokahvit nautittiin yhdessä kaupungin ihanista kahviloista, herraskaisten baakelsien kera, tietenkin. On oikeasti kiva, että kahvilakulttuuri elää ja voi hyvin täällä syrjänperälläkin.

Sitten olikin kiva luuhata hetken verran tavaratalon antimia tutkimassa. Äkkiä tavaraähky kuitenkin iski ja oli pakko päästä raittiiseen ilmaan. 

Raittiista ilmasta puheen ollen... viime aikoina täällä on tuoksunut hyvin vahvasti omenoilta. Naapurin kanssa tehtiin jälleen yhteistyötä ja nyt meillä on mehustamolla 130 kiloa omenaa. Siitä tulee hurjan monta litraa omenamehua.

Mukavaa, että saan naapurin lapsineen keräysavuksi ja sopuisasti jaamme mehusaaliin. Hänellä ei ole omenoiden kanssa ollut onnea, rusakot ovat onnistuneet tuhoamaan hänen taimensa. Torpan omenapuuvanhukset sen sijaan pukkaavat hurjaa satoa josta rupuisin osa menee suoraan kompostiin, osa mehuksi, osa syödään ja loppu (latvojen sato) jää linnuille.

Huomiseksi torstaiksikin on luvassa tihkusateen tuhruista säätä, mutta minulla onkin ohjelmassa hieman opiskeluhommia ja illaksi menen töihin. Teen vielä muutaman työvuoron kesätyöpaikassani mutta pikkuhiljaa ajatus kääntyy jo tuleviin harjoitteluihin ja meneillään oleviin kursseihin. Jokainen vapaapäivä on syksyn pimentyessä varmasti tarpeen ja minun on opeteltava sanomaan ei silloin kun pyydetään vapaapäivältä töihin. Tuntui muuten ikävältä kieltäytyä.

Aurinkoisia päiviä, missä lienetkin!