Mitäänhän mun ei pitänyt...

 

Ankarasti olen opiskelukirjoihin otsaani hangannut etten tänä keväänä lankeaisi hillittömiin taimikasvatusprojekteihin. Ja mitäpä tein... no tietenkin klikkailin sekä Impectalta että Cecilialta ostoskoriin yhtä sun toista ja lisäksi Mustilasta daaliavalikoimasta sitä sun tätä. Ja ihan pienen tilauksen Fataliilta. Pitää varmaan tunnustaa myös kurkunsiemenet Siemenkaupasta? 

Itse olisin jopa saattanut jättää kokonaan väliin Impectan ja Cecilian houkutukset, mutta kaveri pyysi apua lajikkeiden valintaan ja huonostihan siinä sitten omien pyhien lupausteni kävi. Tänään postilaatikosta löytyivät Impectan ja Cecilian kirjeet.

Onneksi noista pussukoista noin puolet menee sellaisenaan kaverille, osasta puolitetaan siemenet.

Toistaiseksi ikkunalaudalla pötköttää vain yksi, hyvin vaatimaton 16 siemenen chilikylvös. Seuraavan kerran tuon multapussit tupaan maaliskuussa kun olisi tomaattikylvöjen aika. Niitäkin ihan vaatimattomasti ja vähäisesti vain neljä eri lajiketta. Munakoisot menee samalla multiin, vähäsen vain ja kohtuudella. Hillitysti ja harkiten, you know? (minä en)

Piti siementen innoittamana ihan piipahtaa kurkkaamassa kasvihuoneen talvilepoa. Levolliselta näytää ja hyvä niin.

Ihan valtavasti ilahduin edellisen päiväkirjamerkinnän kommenteista, te olette vielä siellä! Tuntui kivalta lueskella viestejänne ja niistä innostuneena tein muutaman kierroksen Blogistaniassa kurkkimassa kuulumisia.

Jossain alitajunnassa,  kirurgian ja sisätautien kurssien, muun opiskelun, keittiösuunnitelmien ja arjen kiemuroiden alla pohdiskelen välillä blogiasioitakin. Identiteettikriisi oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan vaan omaa höpinääni, mulla mitään kriisiä ole. Jatkan samalla konseptilla, vaihtelevalla innostuksella ja se olkoon toistaiseksi tarpeeksi. Mikäli suunnitelmat kerrankin menisivät kaavailtuja latuja pitkin, seuraavalla lukukaudella toivoakseni heilahdan työharjoitteluun Aurinkorannikolle ja sehän on sitten kokonaan oma ajanjaksonsa Torpan päiväkirjoihin.

Tänään kuitenkin aukeni tilaisuus heilahtaa spanieleiden kanssa metsään ja voi että miten kivaa meillä oli!

Torpan tiluksiin ei perämettää kuulu, pientä osittain koivulle laitettua vanhaan pellonpohjaa lukuunottamatta. Senkin koivikon Ponimies ja Tammantötterö aikoinaan huolellisesti harvensivat hevosenmentäville poluille. Onneksi ympäröivät hehtaarit (entisiä Torpan maita) ovat ystävällismielisten naapureiden hallussa ja meidänkin virkistyskäytössä.

Aiempina talvina naapurit ovat metsätielle ajaneet latu-urat eikä sinne silloin oikein ole soveliasta lähteä koirien kanssa tallomaan. Nyt kun naapurilla itsellään on runsaasti liikuntaa vaativa nuori koira, tilanne muuttui todella mukavaan suuntaan. Ladut kiertelevät peltojen reunoilla ja tilusten toisella laidalla, kaukana meistä. Lähimetsään ovat tehneet  leveän tasaisen baanan jossa on enemmän kuin hyvä juoksuttaa koiria. Lähimmät talot ovat meidän, heidän ja heidän sukulaistensa eli tuttuja (koiraihmisiä) kaikki.

Onhan se ylellistä päästä piskit ovesta ulos ja lampsia perään, tällaisiin maisemiin:

Tämä metsätie vie meiltä vanhalle takalaitumelle, matkaa on vain vajaan kilometrin mutta koirille oikein kiva juoksentelupätkä. Metsässä ei liiku meidän lisäksi muita kuin oravia ja jäniksiä ja tietysti naapurin koirat ja kissat, ketään ei ruuhkaksi asti. Valtatie 9:n humina ei juurikaan kuulu, lähinnä vain metsän omia ääniä.

Seuraavissa kuvissa ollaankin jo matkalla kotiin päin, kuvissa pilkottaa vähän meidän tallinpäätymme kattoa.

Naapurin innokkaat teini-ikäiset kelkkamiehet ajavat varta vasten meidän pihaan asti, tällaisen pienen piston jota pitkin on hyvin herraskaista tepastella metsään. Kyllä nyt on ihmisen mukava pistäytyä päätään tuulettamassa lähimetsässä. Paljon mieluummin minä tuonne lähden kuin tamppaamaan kylätien vierellä kulkevaa tylsääkin tylsempää kevyen liikenteen väylää. Nyt päivä on pidentynyt ihan huomattavasti ja iltapäivän viimeisen luennon jälkeen on vielä riittävän valoisaa lähteä pikku kävelylle.

Kuten kuvista näkyy, lunta on vähintäänkin riittävästi. Ja kevättalven sateet ovat vielä satamatta. Kinokset olisivat vielä muhkeammat, mutta pari kertaa on ollut suvikelit ja plussa-asteilla lumi tunnetusti vettyy ja humpsahtaa tiiviimpään kasaan. Ja humpsahtaa muuten pahuksen livakasti katoilta alas. Viime viikolla ahkeroitiin hikiset iltajumpat jotta saatiin mummon pihakäytävät auki ja jonkinlainen pääsy varastolle.

Juuri nyt tunnen kuinka epäuskoisen pettyneet spanielin silmät tuijottavat minua hyvin paheksuen, ruoka-aika oli yli puoli tuntia sitten. Tähän loppuun vielä parit amaryllikset.

Heippa ja nähdään taas, voi hyvin!