Paras ruusuni ikinä -haaste

Pauliina Kukka & Kaali -blogista on laittanut liikkeelle ihanan ruusuhaasteen; Paras ruusuni ikinä.

Sain tämän ruusuisen viestikapulan Toveri Titalta, henkilökohtaiselta puutarhakummiltani joka totisesti on viekoitellut, patistellut ja hätistellyt minua ruusujen pariin. 

Hetken yskitti haasteen takia, minä kun olen aivan mestari hukkaamaan kasvieni nimisäleitä enkä todellakaan ole minkäänlainen ruusutietäjä. Mutta sitten mietin vähän lisää ja tapani mukaan vähän laajensin haastetta.

Minulle on kertynyt, kiitos Titan, yllättävän paljon erilaisia ruusuja. Mainitsen tässä muutaman ennen top3:n julkistamista.

Torpalla oli tänne tullessamme hyvin elinvoimainen valkoinen juhannusruusuryteikkö, jota on vuosien saatossa siivottu. Joka juhannus se meitä ilahduttaa huimalla kukinnallaan ja on ehdottomasti ruusujen aatelia. 

Kurtturuusua on raivattu pois jo ennen kuin siitä tuli kansalaisvelvollisuus. Nostankin kurtturuusun tässä postauksessa kahdelle ykkössijalle, poistettava kurttu on pahis eikä sitä saisi enää piholla pitää.

Espoosta muuttaessamme kaivelin rivitalopihan penkistä ylös raahelaista (Titalaista) perua olevan punalehtiruusun, se viihtyy täällä erinomaisesti ja on kiulukoineen kaunis talvellakin.

Muut ruusut ovatkin lähes kaikki osto- ja tuontitavaraa. 

Kanadanruusujen kestävyyskokeesta innostuin ja tilasin itselleni kolme kanadalaista. Koska yllytyshullu.

Siinä kävi sitten niin, että ruusuparat kököttivät purkeissaan koirien kuseskeltavana koko pitkän kesän ja pääsivät häthätää kyhättyyn 'penkkiin' juuri ennen routaa. 

Ankeasta alusta huolimatta ne jäivät henkiin ja etenkin 'Morden blush' on kasvanut jo reilun metrin korkuiseksi pusikoksi. Kuvassa söpöstelevä Morden blush on ihanan sävykäs ruusu, paitsi rumat ruskeaksi  klöntiksi räytyneet kukinnot ovat murheellista katsottavaa. Tässä hommassa ahkeruus palkitaan, mitä vimmatummin leikkelen ränsistyneitä kukintoja, sitä kiivaammin ruusu kukkii. Ja kukkii muuten tätä kirjoittaessani, marraskuun kynnyksellä.

Kanadalaisia ruusuja voin pitää luottoruusuinani, sillä ne kestävät näköjään vaikka koirapoikien tarmokasta typpilannoitusta, taitamattoman hoidon lisäksi. Luotan siihen, että hevosenlannalla saa paljon anteeksi ja ruusut viihtyvät. 

On minulla tietysti niitä yleisimpiä: teresanruusu, suviruusu Poppiuksia useampi, torniolaakson ruusu ja enhän edes kaikkia tähän muista mainita. Pari äitienpäivän ruukkuruusuakin on menestynyt useamman vuoden. 

Menehtyneistä muistan ainakin kirjoapteekkarinruusun ja Sommerwind maanpeiteruusun. Menettivät heiveröisen henkensä kurjana talvena 2015-16.

Ostoslistalla on ainakin 'Ritausma', ollut jo pidempään mutta ei ole vielä koskaan mukaan taimistolta tarttunut.

Mielenkiinnolla seuraan Ilon kasvua, se on riuskakasvuinen ja nimensä mukainen ruusu. Suosittelen lämpimästi. Kuvan Ilosta latasin netistä:

Ja ennenkuin kerron valintani omista parhaistani, on puhuttava hetki jaloruusuista.

Minulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen jaloruusuihin. Tykkään niistä kyllä ihan valtavasti ja kokeilen aina yhtä toiveikkaasti. Toistaiseksi jaloruusut eivät ole talon tarjoamasta 'hoidosta' kiitelleet. Ensi keväänä en varmaankaan enää tapaa Queen Elizabethiä, se näytti varsin nyrpeältä jo tänä kesänä, päkisti yhden kukan. Kituvien kerhoon lasken Champagne wishesin ja muutaman muunkin jalomman. 

Muuan toiveikas jaloruusukokeiluni päättyi siihen, että juurakkona toiminut koiranruusu karkasi kasvuun ja jalompi osapuoli näivettyi omaan ankeuteensa. Who left the dogs out?

Kovasti toivon, että toinen kuningatar,  Drottning of Sweden viihtyy etupihan aurinkoisella paikalla ja saan siitä ensi kesänä kunnollisen kuvankin. Sen olen ainakin aiemmista vahingoista vähän viisastuneena istuttanut syvään.

Tässä seuraavassa kuvassa söpöilevä Ballade, toiselta nimeltään Kotiliesi näyttää viihtyvän. Niitä minulla onkin yhteensä neljä yksilöä. Kotiliesi nousikin suosikkiruusujeni pronssisijalle.

Sillä on kaunis kiiltävä, tummanvihreä lehdistö, ruusu on kestävä ja kukkii kauan. Suloinen ja luotettava -kuin kotiliesi.

Yksi sitkeimmistä ja iloisimmin yllättäneistä on kakkossijalle kiilannut vanha kunnon Flammentanz.

Vähän säälistä ostin muutama vuosi sitten pariin euroon halvennetut taimenraaskut taimipihan syysalen jämistä. Polkaisin ne talveksi maahan tallinmäen sähkötolpan juureen ja kumosin niiden niskaan läjän lantaa. Hämmästys oli kauhean iso kun keväällä lantapalleroiden seasta puski esiin ilmiselvää ruusun alkua. Ja voi veljet sentään kuinka se kasvoikin.

Onhan se kelju sidottava keväällä ja vielä keljumpi kaadettava syksyllä piikkisine ja paksuine piiskoineen. Mutta kesän kukinta on jotain huimaa. Suorastaan tuskanpunaisena helottavat kukat ovat upeat ja näkyvät tallilta pihaan saakka.

Tämän kesän kasvusto huitelee liki kahdessa metrissä. Toivottavasti sähköyhtiön miehillä ei aivan heti ole asiaa kyseiseen tolppaan, saattaa tulla moitetta työolosuhteiden terrorisoimisesta.

Tähän väliin mainitaan, että on minulla kasvamassa kanadalainenkin köynnösruusu, mutta sen kukkia pitää vielä toistaiseksi syynätä kyykkysillään. Joten Flammentanz liekehtii johdossa toistaiseksi.

Voittaja on aivan ylivoimaisesti minulle hyvin henkilökohtainen ruusu.

Kävimme liki kymmenen vuotta sitten kuokkimassa jo tuonilmaisiin siirtyneen isäni lapsuuskodin hylätyssä pihassa. Talo oli sortumaisillaan eikä isänäidin, maamon, puutarhasta ollut jäljellä kuin rytö. 

Sieltä tuotiin Torpalle kitkerä kirsikka, sinivuokkoja ja ruusuntaimia. Muistin heti ruusun nähtyäni kuinka jo ihan pienenä tyttönä nuuhkin huikean hyväntuoksuisia kukintoja ja sormenpäällä silittelin ruusun terälehtiä, minusta se oli hienoin ruusu ikinä.

Nyt saman ruusun jälkeläinen elää omalla pihallani ja iloitsen siitä aina yhtä paljon, koska se on minulle yksinkertaisesti hienoin ruusu ikinä.

Joku (nimen olen valitettavasti unohtanut) tunnisti ruusun tarhakurtturuusu 'Pohjolan kuningattareksi'. Minulle se on kuitenkin maamonruusu Joutenvaarasta ja se riittää.

Kiitos Titalle, kun haastoit ja kiitos Pauliina, kun laitoit tämän haasteen liikkeelle.

Minä puolestani haastan ruusuistaan kertomaan 

    Ullan, Rannanpihasta

    Minnan, Hiidenkiven puutarhasta

    Katjan, Päivänpesästä

    Sailan, Kivipellosta

Tarkemmat ohjeet haasteesta saatte Pauliinan blogista.

PeeÄäs: suora lainaus suomalaisen ruusutietäjän, Pirjo Raution (RIP) kirjoituksen ruusuaarteestani;

 N. v. 1870 Regel toi markkinoille kerrannaisen, purppuranpunaisen ruusun, jonka nimi aluksi oli Rosa rugosa Thbrg. purpurea plena, myöhemmin (v. 1875) ’Tsaritsa Severa’, ’Kaiserin des Nordens’, joka meilläkin tunnetaan hyvin nimellä ’Pohjolan Kuningatar’. 

Sen arvostusta osoittaa, että se on valittu vuoden 2006 ruusuksi. Ei ihme, että ’Pohjolan Kuningattaren’ pensastoja on löydetty vanhoista pihoista, sillä sitä on ollut myynnissä ainakin Viipurissa jo 1870-luvun lopulla ja Vaasassa 1890-luvun lopulla. Myös Martta-järjestön puutarhakonsulentit istuttivat sitä 1900-luvun alussa. 

Palveluspäivät tulivat täyteen, RIP Kukko the Great

Niin ne tulivat päivät täyteen ansiokkaasti palvelleelle pihakukollemmekin, virkavuodet Torpalla kestivät toukokuusta 2016 lokakuuhun 2020.

Aamulla isäntäkukko vielä könysi koivilleen ja iltapäivällä makasi hengettömänä kanalan ovella. 

Toivottavasti lähtönsä oli tuskaton ja nopea, äkillinen se kyllä oli. 

Yllättävä ei niinkään, jättirotuiset eivät kovin pitkäikäisiä ole. Ensimmäinen rouvansa menehtyi pari vuotta sitten ja leskikukolle haettu uusi nuorikkokin siirtyi paremmille matomaille vuosi sitten. 

Jälkeläisiä kuoriutui muutama ensimmäisen rouvan kanssa, poikaset kuitenkin menehtyivät ensimmäisinä elinviikkoinaan. Toinen rouva ei muistanut kiireiltään munia eikä kukko polkea.

Kiirettä kukollamme piti. Yhteensä viisi kesää se täällä näki, piti kuria ja komennusta sekä omalle, että naapuriaitauksen parvelle. Kiekuminen (tai pikemminkin mylvintä) alkoi aamun sarastaessa ja välillä kiekui ihan kiekumisen ilosta. Muut ääntelyt olivat lähinnä kurkkulaulua ja naksutteluja.

Nuorempana se hölkkäsi tarmokkaasti pitkin pihaa, yrittipä yhden kerran lyöttäytyä Äitikullan völjyyn sanomalehden hakureissullekin. Koskaan ei voinut tietää mistä kuuluu kluk-kluk ja missä isäntäkukko katseleekin uteliaana pää kallellaan tapahtumia. Välillä se norkoili hevosaitauksessakin muina kukkoina ja hevoset väistivät kiltisti. 

Useamman kerran se seisoi rouvineen takaovella odottamassa pullatarjoilua tai harppoi pussihousut heiluen paikalle. Tiedän kukon käyneen sisällä talossakin, lattian märät varpaanjäljet paljastivat. Äitikullan residenssissä se oli rouvineen vakiovieras ja on helppo arvata mihin pikkulintujen talviruokinnasta jääneet maapähkinät ja jauhomadot lopulta päätyivät.

Marjojen kypsymisen aikaan kukon löysi lähes poikkeuksetta syömässä suoraan pensaasta, saskatooneista se piti aivan erityisen paljon ja ihmeen korkealta se ylsikin marjaherkkuja napsimaan.

Mukava leppoisa kaverihan se oli, Iso-J:n ikioma Äijäkukko. Kepeät mullat ja kiitos muistoista !

Haaste: kevään ja kesän muisto 2020

 

Sain blogeja kiertävän haasteen Kevään ja kesän muisto 2020.

Ensin kapulan heitti minulle Päivi Kottikärryn kääntöpiiri -blogista ja seuraavaksi asialle ehti Tita Unelmia ruusuista -blogista. Haasteen heitti alun perin ilmoille Nila Lappalainen etelässä -blogista.

Haaste on kiertänyt lähinnä puutarhablogeissa ja vastaukset suorastaan pursuneet kevään ja kesän puutarha-aiheisia kuvia. Tapani mukaan otan oikeudet pikkuisen laventaa tätä aihetta sillä Hirnakan Torpan päiväkirja ei ole tiukasti yhdessä asiassa pysyttelevä blogi.

Asiaan. Se mitä tästä kuluvasta vuodesta on päällimmäisenä jäänyt mieleen on sana muutos. Ja varoitan jo nyt, tästä tulee pitkä postaus.

Vuosi alkoi hyvin tavanomaisesti siemenkylvöjen ja taimikasvatuksen parissa. Iltaisin selailin  uutuussiementen ja kulttuuriperintösiementen tarjontaa netistä.  Suunnilleen samassa tahdissa kun pihalla lumikasat vajuvat, kasvaa taimipurkkiarmeija sisällä. Ja postimies kantaa uusia siemenlähetyksiä postilaatikkoon.  Erityisen innoissani odotin daaliatilauksen toimitusta ja voi mikä onnenpäivä sen saapuminen olikaan !

Samaan aikaan alkukeväällä Suomi meni kiinni.

Muistan kuinka pahalta ja pelottavalta hiljentynyt kaupunki tuntui. Kauppakeskusten käytävät kumisivat tyhjyyttään ja päivittäin joku liike pisti lapun luukulle tai vähintään rajoitti aukioloaikojaan.

Samaan aikaan marketeissa ihmiset hamstrasivat vessapaperia ja makaronia.

Meillä kotona oli aloitettu pientä pintaremppaa - tai siis jatkettu siitä mihin edellisrempassa jäätiin. Yläkerran makuuhuoneista ja aulasta remontti valui portaikkoa pitkin alakertaan. Valitsin värit melko rennolla otteella, kuitenkin yhtenäisestä värimaailmasta ja hyvä tuli. Värisävyinä olivat muun muassa herkkusieni ja laama.

Koska olen ihan onneton interiöörikuvaajana(kin), ei kovin kummoisia kuvia löydy. 

Se on kyllä aina yhtä mielenkiintoista kuinka pienestä muutos saattaa lähteä liikkeelle. 

Minulla se menee jotenkin niin, että jostain alitajunnan ajatustyöpajasta nousee esiin visio ja sitten yksi pieni kimmoke pistää muutoksen vauhtiin. Esimerkiksi etupihan ryteikköisen angervokeskittymän uudistaminen alkoi rusokirsikasta. Sisäremontti pääsi vauhtiin siitä, että noin vuosi sitten maalasin alakerrassa muutaman välioven valkoiseksi. 

Nämä muutokset vaativat usein aikaa. Ideasta toteutukseen saattaa mennä useampikin vuosi, sillä en mitenkään aktiivisesti työstä uusia projekteja. Ne jalostuvat aikansa ja pulpahtavat pintaan kohtuullisen valmiina. Ehkä se on tämä vanha talo ja perinteinen ympäristö joka vaatii kypsyttelyä ja pari vuodenkiertoakin. Äkkiä hosumalla pilaa paljon, ainakin näissä perinneympäristöissä.

Samantapaisia muutoskohteita pihalle kertyi kevään edistyessä muitakin. Osa oli hyvinkin nopeita, joskin pahuksen työläitä ja jälkikäteen sitä usein ihmettelee millä energialla tuokin tuohon tuli tehtyä.

Ensin Iso-J toi Kirkkonummen mökiltä pari kymmentä pensasmustikkaa ja loppujen lopuksi niiden ympärille ilmestyi pähkinäpuinen aita.

Sitä ennen oli kasvimaa uudistettu helppokulkuiseksi ja helpompihoitoiseksi lavakaulusalueeksi. 

Kevään ja alkukesän aikana löysimme itsemme myös lastaamasta pihakiviä ja laattoja peräkärryyn sekä purkamassa ja pinoamassa niitä myöhempiä projekteja varten. Sorakeisarin kuopalla kuljettiin vertailemassa soralaatuja ja kohta pihassa pönötti kaksi erilaista sora/kiviaineskasaa ja yksi hitollisen iso kasa pihamultaa. Oli muuten kunnollista multaa se, koko kesän aikana nyppäisin siitä irti yhden vesiheinätupsun.

Yhdeltä etelä-Suomen reissulta palasimme auto täynnä kasveja. 

Nähkääs kun Iso-J lähti mukaan taimikaupoille ja se oli hän joka päätti haluta lajitelman erilaisia atsaleoita pihaamme. Minä yritin kyllä ihan oikeasti toimia jarruna ja järjen äänenä, mutta olin ehkä hieman vaimea.  

Atsaleat taas aiheuttivat sen, että kanalan nuhjuinen ja karu edusta aherrettiin uuteen uskoon ja salavien alle syntyi muhkea penkki. Etupihan rytöpenkistä siirretyt jättimäiset kuunliljat asuttavat komeana rivistönä kanalan puoleista takaosaa. Aurinkoisella länsilaidalla rehottaa toivottavasti jo ensi kesänä hyvin voiva ja upea rivistö erilaisia tänne talven ja kevään aikana kertyneitä pioneita. Jännästi niitä purkkeja tosiaan kertyi, yksi sieltä ja toinen täältä.

Muutoksen vuodesta ei voi puhua mainitsematta hassun pienen jenkkicockerin, M. Muikkelin meille päätymistä. Iso-J toimi tässäkin asiassa itse primus motorina ja se oli hän joka piskin kantoi autoon. 

Nyt meillä on vuosikymmenien terrieriputki poikki ja tilalla on kaksi spanielia, hyvä näin. 

Jack Russelimme Peetu muutti elokuussa Perikunnan vanhemman mukana citykoiraksi kaupunkiin ja hallinnoi nyt suvereenin seriffin elkein jokirannan promenadeja.

Kissoja sentään on entinen sakki ilman laajennuksia tai liitännäisiä. Kanoja sopivasti.

Kesä oli aivan huikean ihana. Pitkä ja aurinkoinen kevät oli juhlavaa aikaa kaiken mukavan muutoksen keskellä. Juhannuksen aikoihin täällä oli hikiset helteet jolloin sekä aivotoiminta että ruumiilliset työt oli viisainta ajoittaa iltaan. Otin istutushommissa aikalisän, sillä tajusin olevan huomattavasti helpompaa kastella taimia kasvihuoneen seinustan ruukkukeskittymään kuin raahata vesiletkuja alueelta toiselle.

Juhannuksen jälkeen kävin puolisalaa (itseltänikin) tekemässä pääsykokeen kakkosvaiheen, itsekin yllätyin kun kutsu sinne tuli. Heinäkuussa sain lähes veret seisauttavan uutisen opiskelupaikastani. 

Koko opiskeluhomma oli vähän sellainen tee elämällesi edes jotain ettet koko loppuikääsi kadu -juttu. Suuria toiveita ja odotuksia en asiaan ladannut, olihan edellisestä tutkinnostani jo pitkästi aikaa eikä itseluottamus ole viime vuosien sairasteluiden takia ollut kovinkaan korkealla. Sitä suurempi olikin ilo !

Tässä välissä tapahtui tallin tyhjeneminen. Hirnakan torpalla ei ole tällä hetkellä hevosia. 

Otto löysi ihanat uudet omistajat ja muutti savoon. Nyt se kullanmuru nauttii monipuolisesta tekemisestä, ensimmäinen kisadebyyttikin on takana. Kasper asuu pitkäaikaisen luottoihmisemme luona ja pätevöityy aikanaan sosiaalisen pedagogiikan terapiaponiksi. 

Tyhjä talli ja mullistuneet arkirutiinit vihlaisevat hetkittäin syvältä mutta juuri nyt on hyvä näin.

Kesä oli uhkeimmillaan kun tarkan ja pitkän harkinnan ja visujen turvatoimien myötä matkustimme huolto- ja irtiottoreissulle eteläiseen Espanjaan.

Reissun jälkeen linnoittauduin kotiin ja pidin asianmukaisen karanteenin ennen opiskelujen alkua. 

Nautin täysillä kukkivasta puutarhasta ja ihastelin kypsyvän sadon runsautta, kaikkea oli yllin kyllin ja ylen määrin.

Tämä kesä oli erityisesti daalioiden ja tuoksuherneiden kesä.

Tuoksuherneet tilasin, kylvin ja kasvatin ruotsalaisen luktärt-guru Cecilia Wingårdin ohjeilla enkä enää muita ohjeita etsi.

Alkusyksylle kaavailtu pihasaunan pintaremontti alkoi ihan totisesta tarpeesta. Pesuhuoneen lattiatason hirrestä löytyi märkää sohjoa ja syyksi paljastui muuan rakennusaikainen törpön työ. Samalla ajateltiin uusia kiuas ja vesipata. Takkatupaa oli tarkoitus ehostaa kellastuneiden hirsien pintakäsittelyllä. Ehkä uutta sohvaa ja tekstiilejä, uusi jääkaappi saunajuomille...

No, tällä hetkellä tilanne on se, että saunan puolella on laatoitettu lattia ja osa seinistä, hirret ovat saaneet uuden sävyn, löylyhuoneen katossa on upea katajapaneeli kuituvaloineen ja koko rakennuksen edessä on suuri terassi joka odottaa kylpytynnyrin saapumista. Paljualueen päälle rakentui pergola.

Työmaa on vielä kesken. 

Loppuviikosta alkaa saunaosaston sisustaminen (lauteet, kiuas ja pata) ja taitava mestaritimpurimme nikkaroi terassin kaiteet ja viimeistelee terassin alarimoituksen. Tallin käytävällä on koko syksyn pyörinyt maalaus- ja puunkäsittelylaitos.

Kaikkiaan vuosi on ollut huikea. Niin paljon positiivista muutoksen energiaa ja kerrankin aikaa toteuttaa asioita. Pikkuisen jopa pelottaa mitä tähän vuoteen vielä mahtuukaan, onhan tässä vuotta jäljellä vielä vaikka miten paljon. Paljon asioita jäi tässä yhteydessä kertomatta, osa tarkoituksella, osa muuten vaan. 

Puutarha ei koskaan ole valmis ja se muuttuu vuosittain. Tällä hetkellä tiedossani ei ole isompia pihan kaivoksia,  mutta nöyränä otan ideat vastaan sitten kun alitajunta niitä on työstänyt tarpeeksi. 

Ja kyllä sieltä ideaa on pukannutkin, voi ettien että !

Kiitos kevät ja kesä 2020, never forget !

Tähän loppuun vielä haasteesta.

Minä en haasta ketään erikseen vaan heitän kapulan ilmaan. Viestikapulan saa napata jokainen, joka haluaa näin talven kynnyksellä palata kevään ja kesän muistoihin. 

Voit laittaa pelkkiä kuvia tai kirjoitella tarinan, valinta on sinun. Käy kuittamassa haaste Nilan blogiin (linkki postauksen alussa).