Elämä -tai Karma, antoi taas kerran oppitunnin. Ei pidä ihmisen leijua, ei varsinkaan uskaltaa iloita. Ennakolta etenkään. Koska ei se niin mene kuin kuvittelisi. Aina on vaarana, että taivas putoaa niskaan. Meillä kävi tiistaina niin.
Juhannuksen jälkeinen viikko alkoi lämpimänä ja mukavan kesäisenä. Ponit olivat niin keskikesän riemufiiliksissä, että livistivät naapurin puolelle, metsän ja kivikon kautta rymistellen.
Niinpä en tiistaina hevosia ulkoistaessani ollut millään tasolla huolissani hieman köppöisesti kävelevästä Ponimiehestä. Otto venytteli takakoipiaan autuaan näköisenä, ilmeisesti hevonenkin voi nauttia aamuauringon joogahetkestä.
Traileri tuli sovitusti pihaan ja Ponimiehen matka uuteen elämänvaiheeseen alkoi. Tottakai lastaussillalla piti näyttää kuinka nelivetojarrutus toimii. Leipäpussin rapina houkutti kuitenkin kapinahenkeä enemmän ja Ponimies marssi koppiin.
Menomatkalla oli meininki koukata pikaiseen vet-checkiin, jotta vakuutusyhtiötä varten saadaan eläinlääkärin lausunto kauppatavaran myyntikuntoisuudesta.
Siihen se sitten karahtikin. Klinikalla todettiin akuutti laminitis, kaviokuume.
Maailmanvalloituksen sijaan Ponimies tuli kotiin, hikisenä ja väsyneenä. Tuikkasin kipulääkkeen huuleen ja latasin boksin täyteen kuiviketta, ettei toipilaan tarvitse kovalla lattialla seisoa missään kohdassa.
Kauppakirjojen sijaan syynäsin lääkärin kirjoittamaa lausuntoa ja hoito-ohjeita.
Olin jo aiemmin jutellut samaisen lääkärin kanssa puhelimessa ja tänä vuonna näitä ensikertalaisia, akuuttiin kaviokuumeeseen sairastuneita on valtavasti.
Tokihan Ponimiehen varhain alkanut kesäloma, aurinkoiset päivät laitumella ja kertynyt ylipaino edesauttavat tuon inhan taudin puhkeamista. Tuoreruohoon totuttelu aloitettiin totuttuun tapaan äärimmäisen hitaasti ja huolella, ettei vaan mitään tulisi. Ihan muutamista suullisista varttitunnin pupeltamiseen ja siitä viikottain aikaa pidentäen juhannuksen jälkeisiin kokopäiviin laitumella. Yöt tallissa polttiaisia piilossa.
Silti se kosahti omalle kohdalle.
Akuuttivaiheen hoitona on telkeäminen omaan karsinaan. Jokainen heinänkorsi liotetaan ja päivittäinen heinämäärä jaetaan moneen erään. Lisäksi pajunoksia pureskeltavaksi. Kipulääke kerran päivässä. Näillä on menty. Yöllä käyn lataamassa heinäpussit kahdesti, aamulla kun Otto lähtee ulos, Ponimies saa aamiaisen sisään.
Parasta tässä tilanteessa on se, että kipuja ei näyttäisi olevan. Jäbä säätää ja touhuaa karsinassaan ja suorastaan puhkuu energiaa. Seuraava askel on ulkoilu. Se tapahtuu kuonokoppa päässä ratsastuskentällä, vapaasti saa käppäillä. Kuonokoppa siksi, ettei ahneuksissaan hamuaisi aitojen alta yhtään kortta tuoretta.
Varmistan kuitenkin hoitavalta lääkäriltä, että ulkoilun todellakin saa aloittaa. Meidän tarhassa on niin paljon kiviä ja muita, että mieluummin vien ponin pehmeälle hiekalle.
Julma fakta on se, että laiduntamiset on nyt laidunnettu. Ei enää leppoisia kesäpäiviä tai -öitä tuoreessa kasvillisuudessa kahlaten. Ei tänä vuonna, ei ensi vuonna, ei ehkä ikinä enää.
Ilmeisesti myös maastolenkit pitää jättää, ihan kaikki ne vähäisimmätkin. Aina on riski haukata suuhun mehevä heinätupsu -ja sitten taas kuumottaa kavioissa.
Olen googlettanut kaiken mahdollisen tiedon, suomeksi ja englanniksi.
Tieto lisää tuskaa, toki se myös antaa toivoa. Tarinoita pitkään ikään elävistä kaviokuumeponeista on paljon. En minä kuitenkaan leiju enää, en tässäkään asiassa. Minulla on kotona parhaassa iässä oleva lahjakas ja työintoinen hevonen. Joka ei voi enää välttämättä elää aitoa hevosenelämää.
Edessä on ties miten pitkä toipumisjakso, ties miten monta klinikkareissua ja ties miten monta koppihoitojaksoa. Kipulääkettä, kuivaa heinää ja mitähän vielä.
Edessä on myös isoja päätöksiä. Eniten kupissa painaa elämisen arvoinen hevosen elämä. Siihen kuuluu olennaisesti ulkoilu, työnteko ja hengailu kaverin kanssa. Myös laiduntaminen.
Pää hajoaa, nyt ei vaan jaksa enempää.
