perjantai 29. kesäkuuta 2018

Älä leiju !




Elämä -tai Karma, antoi taas kerran oppitunnin. Ei pidä ihmisen leijua, ei varsinkaan uskaltaa iloita. Ennakolta etenkään. Koska ei se niin mene kuin kuvittelisi. Aina on vaarana, että taivas putoaa niskaan. Meillä kävi tiistaina niin.

Juhannuksen jälkeinen viikko alkoi lämpimänä ja mukavan kesäisenä. Ponit olivat niin keskikesän riemufiiliksissä, että livistivät naapurin puolelle, metsän ja kivikon kautta rymistellen.

Niinpä en tiistaina hevosia ulkoistaessani ollut millään tasolla huolissani hieman köppöisesti kävelevästä Ponimiehestä. Otto venytteli takakoipiaan autuaan näköisenä, ilmeisesti hevonenkin voi nauttia aamuauringon joogahetkestä.

Traileri tuli sovitusti pihaan ja Ponimiehen matka uuteen elämänvaiheeseen alkoi. Tottakai lastaussillalla piti näyttää kuinka nelivetojarrutus toimii. Leipäpussin rapina houkutti kuitenkin kapinahenkeä enemmän ja Ponimies marssi koppiin.

Menomatkalla oli meininki koukata pikaiseen vet-checkiin, jotta vakuutusyhtiötä varten saadaan eläinlääkärin lausunto kauppatavaran myyntikuntoisuudesta.

Siihen se sitten karahtikin. Klinikalla todettiin akuutti laminitis, kaviokuume.

Kuvauksissa löytyi vain noin 6°:n kiertymä kavioluussa ja on mahdollista, että se on jo ihan synnynnäinen kiertymä. Harvoinhan niin monimutkainen rakennelma kuin hevonen täysin valuviaton saati virheetön on.

Maailmanvalloituksen sijaan Ponimies tuli kotiin, hikisenä ja väsyneenä. Tuikkasin kipulääkkeen huuleen ja latasin boksin täyteen kuiviketta, ettei toipilaan tarvitse kovalla lattialla seisoa missään kohdassa.

Kauppakirjojen sijaan syynäsin lääkärin kirjoittamaa lausuntoa ja hoito-ohjeita.

Olin jo aiemmin jutellut samaisen lääkärin kanssa puhelimessa ja tänä vuonna näitä ensikertalaisia, akuuttiin kaviokuumeeseen sairastuneita on valtavasti. 

Tokihan Ponimiehen varhain alkanut kesäloma, aurinkoiset päivät laitumella ja kertynyt ylipaino edesauttavat tuon inhan taudin puhkeamista. Tuoreruohoon totuttelu aloitettiin totuttuun tapaan äärimmäisen hitaasti ja huolella, ettei vaan mitään tulisi. Ihan muutamista suullisista varttitunnin pupeltamiseen ja siitä viikottain aikaa pidentäen juhannuksen jälkeisiin kokopäiviin laitumella. Yöt tallissa polttiaisia piilossa.

Silti se kosahti omalle kohdalle.


Akuuttivaiheen hoitona on telkeäminen omaan karsinaan. Jokainen heinänkorsi liotetaan ja päivittäinen heinämäärä jaetaan moneen erään. Lisäksi pajunoksia pureskeltavaksi. Kipulääke kerran päivässä. Näillä on menty. Yöllä käyn lataamassa heinäpussit kahdesti, aamulla kun Otto lähtee ulos, Ponimies saa aamiaisen sisään.

Parasta tässä tilanteessa on se, että kipuja ei näyttäisi olevan. Jäbä säätää ja touhuaa karsinassaan ja suorastaan puhkuu energiaa. Seuraava askel on ulkoilu. Se tapahtuu kuonokoppa päässä ratsastuskentällä, vapaasti saa käppäillä. Kuonokoppa siksi, ettei ahneuksissaan hamuaisi aitojen alta yhtään kortta tuoretta. 

Varmistan kuitenkin hoitavalta lääkäriltä, että ulkoilun todellakin saa aloittaa. Meidän tarhassa on niin paljon kiviä ja muita, että mieluummin vien ponin pehmeälle hiekalle.

Julma fakta on se, että laiduntamiset on nyt laidunnettu. Ei enää leppoisia kesäpäiviä tai -öitä tuoreessa kasvillisuudessa kahlaten. Ei tänä vuonna, ei ensi vuonna, ei ehkä ikinä enää.

Ilmeisesti myös maastolenkit pitää jättää, ihan kaikki ne vähäisimmätkin. Aina on riski haukata suuhun mehevä heinätupsu -ja sitten taas kuumottaa kavioissa.


Olen googlettanut kaiken mahdollisen tiedon, suomeksi ja englanniksi.
Tieto lisää tuskaa, toki se myös antaa toivoa. Tarinoita pitkään ikään elävistä kaviokuumeponeista on paljon. En minä kuitenkaan leiju enää, en tässäkään asiassa. Minulla on kotona parhaassa iässä oleva lahjakas ja työintoinen hevonen. Joka ei voi enää välttämättä elää aitoa hevosenelämää. 

Edessä on ties miten pitkä toipumisjakso, ties miten monta klinikkareissua ja ties miten monta koppihoitojaksoa. Kipulääkettä, kuivaa heinää ja mitähän vielä.

Edessä on myös isoja päätöksiä. Eniten kupissa painaa elämisen arvoinen hevosen elämä. Siihen kuuluu olennaisesti ulkoilu, työnteko ja hengailu kaverin kanssa. Myös laiduntaminen.

Pää hajoaa, nyt ei vaan jaksa enempää.


22 kommenttia:

  1. Todella harmillista. Ymmärrän, että pää tuossa tilanteessa hajoaa miettimisestä ja murehtimisesta. Tyttäreni elämää hevosten kanssa muutaman vuoden seurattuani voin vain todeta, että tilipussin voisi lyhentämättömänä siirtää suoraan hevosklinikalle ja eläinlääkärille, eikä murheiden määrälle ole mitään rajaa. Toisaalta hevoset ovat tarjonneet elämää suurempia kokemuksia ja elämyksiä. Kaiken yli pääsee, vaikka se nyt voikin kuulostaa suorastaan kiusaamiselta. Voimahalaus sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärtämisestä. Hevosellinen elämä todellakin tarjoaa kaikkea ääripäästä toiseen. Semmoisesta tasaisen tyynestä olenkin saanut nauttia jokusen vuoden joten pitihän se arvata, että ennemmin tai myöhemmin ryöpsähtää täyslaidallinen naamalle.

      Poista
  2. No voihan p...e! Onnen Rippeitä blogissa on elämästä kaviokuumeen sairastaneet kanssa..Tsemppiä sinne teille!

    Suvi Seattlesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, ihan ite :(
      Kiitos tsempityksestä, sitä todella tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa.

      Poista
  3. No voi vide sentään, kun viestinä tämän sain. Nyt iski toosi pahan rastin. Soitellaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Soitamme kunhan vähän tokenen.

      Poista
  4. Gulp... Tossa iski nyt jo ihan Murphy ite, noin niinkuin ajotuksenkin suhteen. Äkkiä laskien kaveripiiristä on seitsemän heppaa poistunut kyseisen taudin takia lähivuosina ja hyvin erilaisista oloista kukin, osa hyvin säännöstellyllä heinällä ja niukoilla laitumilla ja osa sitten runsaampien pöytien äärestä, mutta yhtä kaikki, hyvin erilaisella taustalla voi tuo iskeä ja toiset menneet akuutisti parissa päivässä, toiset pidemmän kaavan mukaan. Aikamme tauti silti ja ihan paska rasti kun osuu kohdalle.

    Toivotaan kuitenkin parasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tiedän kyllä miten kökköinen nakki napsahti tällä kertaa.

      Kyllä pitää kaivaa viimeisetkin optimismin ja ties minkä rippeet, että tästä vielä jaksaa nousta ja uskoa tulevaisuuteen.
      Kiitos kannustuksesta <3

      Poista
  5. Voi ei.
    On vaikea ymmärtää lukemaansa, täysin epätodellista.
    Olen kyllä tosi pahoillani teidän kaikkien puolesta mutta ikuisena optimistina pohdin olisiko pienintäkään mahdollisuutta siihen että kyseessä olisi kivien ja kantojen yli remuamisen aiheuttama mekaanista syntyperää oleva kaviokuume? Niin tai näin, kunhan pohdin.
    terkuin ei kirjautunut salla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, voi ei.

      Tämä koko homma tuli minulle niin puskista, että vieläkin huimaa kun ajattelen. Kai jonkinlainen mahdollisuus tähänkin vaihtoehtoon olisi, pitäisi kai olla kuitenkin joku kristallipallo joka kertoisi onko näin vai ei.

      Hoitava eläinlääkäri on lomalla (tietenkin), sijainen ei vastaa. Onneksi on muuan miekkonen joka otti asian selvittelyyn.

      Kiitos valtavasti <3

      Poista
  6. Vaikea on löytää sanoja! Pitää uskoa kuitenkin että toivoa on aina ja mikäli Ponimies on ollut ilman kenkiä, voisi Sallan kommentin mukaisesti miettiä kannattaisiko kysyä second opinion, ainakin jonkin ajan kuluttua jos Ponimies vaikuttaa selkeästi energiseltä ja kivuttomalta ja ulkoilu sujuu moitteettomasti. Jos voi elää hyvää hevosen elämää ilman laiduntamista, se lienee kuitenkin mahdollista. Eihän kisaheposet välttämättä laidunna koskaan. Ponimies on vahvaa tekoa, toivotaan toipumista. Hugs from Nemppa<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksipä en ole jaksanut jutella asiasta, ei ole enää sanoja.

      Ponimiehellä on ollut popot jalassa ihan koko ajan, viime viikon rymyreissuja vastaavia ei ole ennen ollut. Toista mielipidettä joudun pakostakin kysymään koska nyt on eläinlääkäreiden lomasesonki.

      Tämä normaali hevosen elämä ilman laiduntamista on sellainen käsite, jota minä en pysty allekirjoittamaan. Normaaliin hevosenelämään kuuluu laiduntaminen niin erottamattomasti.

      Poista
  7. En tunne näitä humma-asioita ollenkaan, mutta kuulostaa niin ikävältä että olkapäätä tarjoaisin, jos olisin lähempänä! Tosi ikävä juttu! Normaali hevosen elämä olisi aina toivottua! Voimia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saila. Äärimmäisen ikävä juttu tosiaan, mutta onneksi tässä ei nyt ole mikään kiire mihinkään eli ei olla ns. jäneksen selässä. Tämänkään asian kanssa. Kahtellaan.

      Poista
  8. Ei!!!! Kyllä se siitä, nyt on vaikeaa, mutta kyllä asiat vielä siitä selviää. Tsemppiä Rouva Hirnulle sekä itse Ponimiehelle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi, tiedät kyllä mitä tämä on... yhtä penteleen räpiköimistä. Mutta kaikki asiat tuppaavat järjestymään, ootellaan mitä aika näyttää.

      Poista
  9. Vastaukset
    1. Hetkittäin jopa oikein hyvin, kiitos kysymästä. Tietysti tässä on semmoinen apea alavire lähes koko ajan ja tallissa päivittäin viettämäni aika on suunnilleen kymmenkertaistunut.

      Vaikka terveys ja asioiden pysyvyys ei aina ole pelkästään tahdosta kiinni, on myös pientä kapinahenkeä ilmassa.

      Poista
  10. Voi ei! :( Ymmärrän hyvin mietteesi siitä, että mikä on kunnon hevosen elämää. Mikäli laiduntaminen ja maastolenkit jää pois, niin myös minun mielestäni hevosen elämästä puuttuu silloin liian iso oleellinen osa.

    Useimmilta meistä unohtuu, että miten se hevonen on alunperin luotu elämään. Meidän keinotekoiset steriilit olosuhteet harvemmin palvelevat ison eläimen todellisia tarpeita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Niina kivasta kommentista.
      Minä olen Ponimiehen ostanut aikoinaan isosta metsätarhasta, siellä se oli laumassa ja sai hyvin luonnollisen alun elämälleen.
      Tokihan ihmisen tarjoamat fasiliteetit opettavat hevostakin pitämään lämpimästä pellavavellistä ja muista luontaiseduista. Minulla on aina ollut perusideana pitää hevosen elämä yksinkertaisena, rutiineiltaan samana ja turvallisena. Paljon ulkoilua, vapaasti vettä, usein heinää ja riittävästi liikuntaa. Mieluummin vaihtelevaa liikuntaa. Kesällä laidun, 24/7 jos mahdollista. Nyt on aika paljon tullut rajoituksia tekemiseen ja elämiseen.

      On tullut paljon miettimisen aihetta, paljonko hevoselta voi pyytää joustoa ja mistä kaikesta sen voi vaatia luopuvan.

      Huoh.

      Poista
  11. Täällä kaukana kaviokuumeen sairastaneita myydään nimenomaan maastohevosiksi. Itsekin pohdin yhdessä vaiheessa ostaisinko sellaisen, mutta pohdin ja puntaroin niin pitkään, että hevonen löysi uuden kodin jostakin muualta alle viikossa.En usko että maastolenkint ovat siis poissuljettu ja satunnaiset vihertupsut sieltä täältä. Täällä myös laiduntavat rajoitetusti kuonokopan kanssa, mutta toki suositellaan kuivatarhausta. Eli ei se ihan hevosen loppu ole (aina), mutta ymmärrän toki harmistuksesi ja itse toki tunnet hevosesesi parhaiten. Ja kun kyseessä nuori ja aktiivinen hevonen ja ajankohta mitä huonoin. Toivottelen edelleenkin tsemppiä, ponille kivutonta olotilaa ja toipumista. Kapinahenki on välistä ihan hyväksi.

    Seattlen Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, minä tunnen tämän tapauksen niin hyvin, uskallan väittää että jo pelkästä niskan asennosta näen sen hetkisen mielialan.

      Ponin olotila on onneksi kivuton, kovasti se touhuaa ja osallistuu mm. yksiönsä siivoukseen.

      Aika jännä, että maastokäyttöön myydään kaviokuumehevosia.

      Olen miettinyt, että parasta Ponimiehelle olisi iso maastoinen pihattotarha (semmoinen missä pikkuvarsanakin asui). Ja kavereita. Käyttöä sitten sitä mukaa kun pystyy. Tuommoisessa aktiivipihatossa pysyisi varmaan pääkoppakin kunnossa.

      Saahan sitä toivoa, miettiä ja pohtia. Ja kapinoida.

      Kivaa kesän jatkoa sinne Seattleen.

      Poista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!