Nimimerkki "Ihmettelevä"

Oppikirjaa kerrakseen

Ponimiehen alter ego

Miksi, oi miksi?!

Nonnih. Taas yksi lokakuinen viikko alkaa olla paremmalla puolellaan. Ei sillä, että malttamattomana odottaisin seuraavana vaanivaa kuukautta, vaan sillä, että päivä päivältä mennään kohti seuraavaa kevättä.

Tämäkään viikko ei tylsä ollut, Torpalla oltiin naisvahvuudessa kun Iso-J kurvaili jänkillä ja tunthureilla. Eilen saatiin kotiin pussillinen porhonlihhaa ja ukko ite.

Viikkoon mahtui kaikenlaista, listaan tähän jotain ihmetyksen aiheita.
Nykyiset oppikirjat. Paksu kuin entisajan puhelinluettelo, englanniksi. Fysiikkaa. Need to say more? Ihmettelen vaan mistä Perikunnan Nuorin ammentaa kaiken motivaationsa, ei ainakaan minun geeneistäni.

Ponimies onkin Bullmies. Entiset aitapaimenen akut osoittivat ns. elinkaarensa loppusuoran lähestymistä ja aina valpas Ponimies ryykelsi aidoista läpi limboamalla itsensä lankkujen ali. Vähän katkesi lankkuakin mutta sähkönauhasta ei ollut edes hidasteeksi. Ihmettelin aikani akkuhyllyllä ja ihan etiketin perusteella ostin tuommoisen kuvassa näkyvän.

Aitojen korjaushommassa tarvittiin luonnollisesti uskollista Ryobia ja ruuveja. Meidän ruuvikaappi onkin omaa luokkaansa. Kuvassa kaksi VIIDESTÄ hyllystä. Miksi ihmeessä maailmassa tarvitaan niin hemmetin montaa erilaista ruuvinpäätä? Pitäisi olla aina se torxi ja aina samankokoinen pää. Ruuvin pituus saa vaihdella. Se olisi pahuksen kätevää. Mutta ei ilmeisesti käy koska nämä ovat miesten juttuja. My ass.

Ihmettelin myös, miksi en ole aiemmin tajunnut Chalk paint -maalien kätevyyttä. Hommasin pari viikkoa sitten kokeeksi pikkupurkin maalia ja torstaina vihdoin otin vuosien saatossa nuhjaantuneen Posiolta hommatun Pentikin jakkaran käsittelyyn. Alemmassa kuvassa ensimmäinen maalikerros.

Jo vain kirkastui. Viimeiset vuodet tuo jakkaraparka on ollut Iso-J:n työhuoneen nurkassa ylimääräisenä apupöytänä, ei sitä ole voinut tuvassa katsella kun on ollut niin ruma.

Nyt olen houkuteltu hakemaan jakkaran takaisin, liian sievä se on tylsien mappien alustaksi.

Bongasin tuvasta oitis kolme muuta kohdetta, onneksi värikartassa on hienoja sävyjä.

Ja suurin ihmetyksen aihe taas kerran on Perikunnan huolestuttavan nopea ikääntyminen.

Perikunnan Vanhempi pänttää jo autokoulun teoriaopintoja ja minun oli pakko päästää tenava rakkaan Hopianuoleni kuskinpenkille ja antaa avaimet. Hän hyrskäytti moottorin käyntiin ja kokeili vaihdelaatikon toimintaa ja tutustui auton hallintalaitteisiin.

Auto liikkui kolme metriä ja pihaan jäi hienot hyppyjäljet, Nasse ei jäänyt auton alle ja mummokin pelastui. Sain ainakin sata uutta harmaata hiusta. Eikös grannyhair ole vielä ihan ok ja muodikas?

Samaan tuskaan tilasin ja maksoin eilen Peetulle ja ko. tenavalle menoliput Hipsaaniaan. Helmikuussa lähtevät. Iso-J lähtee saattajaksi. Milloin ja kenen luvalla lapset kasvavat niin nopeasti? Vastahan lappasin rennietä kitaani ja manasin vellovaa vatsaani.

Peetusta sen verran, että silmätarkissa löytyi nyt viisivuotiaana kaihi. Se tiesi välitöntä eläköitymistä ja missäs eläkeläiset muualla kuin Espanjassa? Lentohäkki saapuu tänään, sopii nyt harjoitella siinä kököttämistä.

Mitähän sitä viikonloppuna ihmetellään? Ainakin tätä valkomarjapihlajaa joka lykkäsi kokoonsa nähden aivan naurettavan runsaan sadon.

Mukavaa viikonloppua ja pitäviä kumppareita, missä lienetkin!

Ottopoika ahkerana

Osana Otto-ponin viikko-ohjelmaa on ollut juoksutus, sekä irtona, että liinassa. Välillä maahan asetellaan puomeja joita poni askeltaa eri askellajeissa. Lisäksi tempoa vaihdellaan askellajin sisällä eli ihan kunnon treenistähän tässäkin on kyse, ei pelkästään ponin pyörittelystä narun jatkona.

Otto, kun on vielä varsin kokematon esteillä, hyötyy ehdottomasti säännöllisistä puomijumpatteluista. Oppii asettelemaan kinttunsa ja tekemään itse ongelmanratkaisuja. Tuossa kun ei ole ratsastajaa kyydissä avittamassa hevosta ponnistamaan oikeassa paikassa ja neuvomassa miten ne etujalat kannattaa järjestellä ettei koko homma mene sekaisin ja poni katolleen.

Lisäksi puomijumppa pistää takaosankin töihin, tavoitteena ei vähempää kuin kulmakunnan toiseksi julmimmat pakarat. Ponimiehellä on mahtavimmat.

Nyt nuo syyskuiset aurinkoiset ja kauniit syyspäivät (niitä oli ehkä kokonaista kolme peräkkäin) ovat pelkkä muisto ja ulkona sataa ja tuulee, välillä yhtä aikaa, välillä vaihtelevasti. Jumppailu jatkuu silti, säällä kuin säällä. 

Jos talvet edes ovat entisenlaiset, hankijumppaa on luvassa sitten kun muuta ei oikein pysty tekemään.

Sitä odotellessa, leppoisaa lokakuuta, missä lienetkin!

Elmo pesulla

PeeÄäs: valtaosan tästä päivästä pihisti hevosaitaus, sitä piti korjata koska Ponimies oli taas poistunut vihreämmälle puolelle. Ja poistui koska sähkö ei kierrä. Siispä piti fiksaaman uusi paimen hommiin. Vähän joutui miettimään ja muutaman puhelunkin soittamaan ennenkuin liiat johdot oli poistettu pelistä ja uusi akku oli kytketty järjestelmään. Nyt tulee tälliä taas ja Ponimies pysyy siellä missä sallittua on.

Kanalia armas

Kanalian suurremontti on ollut valmis jo aikaa sitten. Jotain kuviakin olen laitellut homman eri vaiheista mutta nyt täräytän vielä viimeiset.

Tokihan sinne pitää vielä asentaa lämpöpatterit ja uudet valaisimetkin odottelevat asennusaikaa. Mutta noin periaatteessa valmista on ja kanaset ovat asuneet koppihoidossa kohta kuukauden päivät.

Tässä siis vielä kerran muutama kuva, kyllä kelpaa neitien ryhtyä munaamaan.

Tämä on katsaus Hirnakan Torpan kanalian historiaan. Löytyi joskus jostain nurkan rojukasasta. Tokihan taulu asukkaista piti putsata ja ripustaa arvoisalleen paikalle eteiseen.

Kunnossapitovälineinä vallan käteviksi ovat osoittautuneet lasten puutarhavälineet. Niillä on näppärä haravoida ja harjailla. Tallista haen aina tarvittaessa kunnollisen talikon (Aubiose) kuivikkeiden seulomiseen.

Mukavahan tuolla nyt on puuhastella kun kilut ja kalut on järkässä.

Tupa- ja siisteystarkastaja Inspektori Nasse hoitaa hommansa antaumuksella ja säntillisesti. Huomatkaa, että tarkastajaa on kerran kielletty astumasta tassullakaan kanalaan sisään. No, tassut ovat justiinsa kynnyksellä, ei milliäkään yli.

Tähän loppuun vielä viimeinen tuhonäyttämö. Kanala tuli kuntoon (toistaiseksi) mutta pahuksen viitapihlaja-angervo kohtasi pistolapion armottomuuden. Tunnin pieksäjäisten jälkeen taustalla näkyvä alue oli perattu puhtaaksi isommista juurenpätkistä ja mahtijuurakosta. Ryökäleen jämät vietiin piharakennuksen taakse rehutornin kylkeen, kasvakoon siinä ja vallatkoon tilaa nokkosilta jos kykenee. 

Kanalia on valmis talveen, keväällistä munarännien avautumista odotellessa haetaan nöyränä kaupasta mahdollisimman kanaystävällisiä munia ja jalostetaan kärsivällisyyttä. Hyvää kannattaa odottaa, vai miten se nyt meni?

Erämartat metsässä

Sunnuntaita.
Lokakuu on täällä meillä jatkanut ihan sitä samaa tuttua sateista linjaa mitä on saatu viime keväästä lähtien.

Sattui kuitenkin männäviikolla tuulet puhaltamaan niin mukavasti, että torstaille näytti vain pilvistä päivää, ilman pisarasymboleita sääkartalla.

Niinpä minä ja Satu -ystäväni lähdimme eräjormailemaan.
Tähän väliin semmoinen tieto, että puhelinluettelossani on tällä hetkellä kahdeksan Satu -nimistä henkilöä. Satumainen juttu, kaikki vielä kivoja ja hyviä tyyppejä.

Tämä Satu on kuntosalilta tutuksi tullut tyyppi, yleensä hikoilemme Keiserkammiossa vierekkäisillä kiitureilla. Sitten käydään ahkeruuskahveilla jossain kaupungin lukuisista ihanista kahviloista ja terapiapuheluitakin otetaan.

Nyt myö martat (erään Satu -nimisen jumppaohjaajan meille antama nimi, yhtään ei arvata mistä moinen nimi meille on suotu) ryykellettiin mehtään.

Tässä lähistöllä on useampikin kiva retkeilykohde. Aina ei tarvitse mennä Kolille tai Koitereelle, Lapista puhumattakaan. Lähelläkin on hienoja päiväretkikohteita, tällä kertaa lähdettiin Kalliojärven kierrokselle.

Lähtöpaikalle pääsyyn tarvittiin tovi kiivasta googlemapsista tonkimista, karttojen suurennoksia ja navigointia. Yhden pienen ohiajon jälkeen hoksattiin oikea tienristeys ja kohta oltiinkin jo perillä. Luokattoman huonosti on kyllä opasteet tälle reitille, ainakin isommalta tieltä soisin löytäväni viitan retkeilykohteeseen, onhan niitä kuitenkin jossain kylttivarastossa ylimääräisiä.

Jo reitin alku antaa osviittaa siitä mitä on luvassa, jyrkkä alamäki jossa saa asetella tossunsa tarkasti, etenkin kun alla on juuria, märkää maata ja liukkaita lehtiä. Pitkospuita pitkin oli jo helppo tepastella syvemmälle metsään.

Mitäpä metsä näytti?
Kaatuneita runkoja, ruskapuita, sammalta, lintuja, kiviä, kalliota.
Ilma oli kostea ja helppo hengittää. Melko nopeasti tossun alle palasi tuttu polun tuntu, pelkäsin nimittäin sen jo menettäneeni iäksi taannoisen halvaushelvetin takia.

Kiivettiin ja laskeuduttiin, puuskutettiin ja pysähdyttiin välillä hörppäämään vettä ja tietysti näpsimään kuvia. Ainoat äänet olivat luonnon tekeleitä. Palokärki (tai joku tikka, minä en niitä erota) nakutti vimmatusti ja joku ruskea isompi lintu (koppelo kenties) lehahti jalkojen juuresta lentoon.

Sitten alkoi se järvikin näkyä.

Kalliojärvi näyttää kartalla melkoisen kapealta viillolta, sitä se onkin. Tuossa kuvassa näkyy vastaranta jolle myöhemmin saavuttiin. Ensin piti käydä järven päässä ja sinne päästäkseen seikkailtiin taas pitkospuilla suolla, kiivettiin ja laskeuduttiin. Aivan huikean hienoa puhdasta suomalaista luontoa!

On se ollut melkoinen ryminä ja ryske kun tuokin kallio on haljennut ja maa auennut järven kokoiseksi railoksi.

Aika pitkään seistiin paikoillaan, hengiteltiin puhdasta ilmaa ja oltiin vaan ihan hiljaa. Muistin taas vanhan sanonnan, ettei suomalainen muita temppeleitä tarvitse kun meillä on luonto.

Polku mutkitteli järven reunaa ja reitti oli hyvin merkitty sinisillä täplillä puiden runkoihin. Ei niitä nyt aivan jokaisessa puussa ollut, piti aina pysähtyä tähystämään seuraavan täplän löytääkseen. Polulta nimittäin erkani muitakin reittejä ja välillä oli kiertoteitä joko rannan kautta tai muuten vain oli vaihtoehtoinen kulkuväylä laitettu.

Tapani mukaan minä konttasin osan matkasta polvillani kun piti pysähtyä ihastelemaan puolukoita ja zuumailla kuvakulmia. Minulla nimittäin oli järkkärikin mukana ja silläkin räiskin menemään jokusen kuvasarjan.

Puolukat olivat hyviä ja olin näkevinäni karpaloitakin yhdellä suotaipaleella. Harkitsin hetken loikinko mikkihiirenä mättähältä mättähälle, mutta totesin maaston olevan niin pahuksen märkää, että jätin homman ja karpalot sikseen. Siellä niitä kuitenkin olisi...

Kalliossa oli rakoja ja koloja, kaikenlaisia kummallisia juttuja. Jos olisi ollut fikkari mukana, oltaisiin varmaan tutkittu noita röllinpesiä tarkemminkin.

Mitenköhän monta kertaa reitillä tulikaan huokaistua jotain luonnon upeudesta, puhtaudesta ja rauhasta? Ja näin lähellä.

Tultiin siihen tulokseen, että näitä lähes jokaisella paikkakunnalla olevia luontopolkuja ylläpitävät oikeat eräjormat pitäisi kyllä palkita jollain kunniakansalaisen arvonimellä. Vallan hienoa on, että vapaaehtoiset reittejä kunnostavat meidän vähemmän aktiivisten iloksi.

Ja kunnostamisessa on joku roti. Luonnon annetaan olla semmoisenaan, vain polkua ylläpidetään. Ja nuotiopaikkoja. Muuten saa olla luonto pääosassa. Jonka roolin se kyllä hoitaa suvereenisti.

Järven toisessa päässä näyttää tältä:

Vasemmalta tultiin, oikealle mentiin. Tässä kohtaa oli ihan istumispenkit ja huilailupaikka.
Vaikka reitti on luokiteltu vaativaksi, meitä ei vielä tässäkään vaiheessa mainittavammin puhalluttanut. Ei se meidän raudanlujasta kunnosta suinkaan johtunut, käppäiltiin ihan rauhallista tahtia ja pysähdyttiin usein ihastelemaan.

Sää oli mainio. Ei satanut eikä tuullut ja kohtalaisen nopsaan myös älyttiin, ettei kannata ottaa ihan pienistä rangoista tukea, sillä nimittäin välttyi vesiroiskeiltakin.

Sitkeä kiipeäminen toi meidät alkukuvissa näkyville kalliojyrkänteille. Kuin tilauksesta taivaaseen repesi reikiä ja vanha kunnon kirkas keltainen näytti leveimmän hymynsä. Satu hihkaisi spontaanisti kalliolta: Aurinko! Ota minut rajusti! 

Kiipeiltiin kalliolla ja nautittiin auringonsäteistä. Heti tuli uutta virtaa.

Osa reitistä meni aika läheltä jyrkännettä, siihen oli viritetty muovitettu vaijeri turvaksi. Hyvä niin, pudotusta oli kuitenkin jonniin verran.

Nähtiin me siellä oikea duunarikin töissään, palokärki (tai tikka) hakkasi maanisella raivolla männyn runkoa eikä antanut meidän häiritä urakkaansa. Toivottavasti löysi etsimänsä, me jatkoimme matkaa laavulle.

Laavu ja nuotiopaikka löytyi, se oli siellä missä opasteet sen kertoivat olevankin. Ei jääty sen kummemmin tulia virittelemään, mäeltä nimittäin kuului kimakka lapsen ääni ja kohta vastaan puuskutti hihnassa rempova rottweiler kiskoen perässä isäntäänsä. Taaempana tepasteli lapsi ja varsin happaman näköinen nuori äiti-ihminen. Heillä oli makkarapaketti mukana eikä meitä kiinnostanut varsin kireältä vaikuttaneen perheen seura niin hienon maastolenkin jälkeen. Siispä jatkoimme matkaa parkkipaikan suuntaan.

Matkalla nähtiin kuinka pitkät naavaparrat heiluivat hiljalleen syystuulessa. Oli niin mahdottoman kaunista ja puhdasta, se oikein tuntui keuhkoissa se puhtaus ja happirikas ilma.

Parkkipaikalle saavuttiin alkupätkän reittiä pitkin ja varsin tyytyväisinä otettiin vielä metsämarttaselfiet, eihän se kotiväki muuten usko. Pics or did not happen.

Meillä meni reilun 3 km:n reittiin aikaa kaikkine pysähdyksineen parisen tuntia.

Päätimme, ettei tämä nyt suinkaan jää ainoaksi reitiksi jonka metsämartat tarpovat yhdessä. Oli niin kivaa ja rentouttavaa ettei todellakaan ollut turha reissu. Lisää kohteita voi syynätä netistä ja mm. http://www.visitkarelia.fi/fi/Matkailu -sivusto antaa kaikkea mahdollista tietoa näistä laulumaitten aarteista.

Illalla ei tarvinnut nukku-Mattia vongata, uni tuli pyytämättä ja nopeasti. Seuraavana päivänä pakotti vähän pohkeissa mutta hyvällä tavalla.

Vahva suositus!

Nasse raportoi

Iltaa.

Tulin kertomaan, että Lokakuu täällä Torpalla on alkanut entisenlaisissa merkeissä.

Aamulla ulkoilutan Seniorikansalaista ja opastan hänet lehtipostilaatikolle, haetaan sanomalehti. Hyvin on mummo sen oppinut jo noutamaan. Kantaa itse kotiin asti ja harvemmin tulee stipluja.

Tällä reissulla tapaamme usein potkukelkkailevat sporttimummot. Tervehdin kaikkia, niitä on kolme ja kahden nimi on Kerttu.

Aamupäivänokosten jälkeen tarkistan pihan, ohjeistan vahtikukkoa päivän kierroksista ja etsin mielenkiintoisia hajujälkiä. Hirvet ovat vallanneet eteläpellon, enimmillään niitä on nähty siellä neljä.

Jäniksiä ei näy pihassa vielä. Talitintti nähty. Tilhet eivät ole tulleet. Hanhet huutavat ylilentäessään.

Tänään lenti lehtiä koska oli tuulinen päivä. Näin auringon ja palan sinistä taivasta. Haisi talvi.

Päiväettonen jälkeen ulkoilutan mummoa, yleensä katsotaan hevosia ja kukkapenkkejä. Mummo välillä eksyy minusta ja sitten minun pitää taas juosta jäljestämässä.

Iltapäivällä katsotaan telkkaa ja kuunnellaan radiota. Toimitellaan pieniä juttuja ja minä tarkkailen Piällysmiehenä hommien sujumista. Joskus Leffe tulee ulos leikkimään ja silloin pitää juosta lujaa. Aina ei välttämättä jaksa riehua. Juoskoot nuoremmat. Peetukin on oppinut olemaan, ei mahtaile enää mutta ei me kavereita olla. Jonninjoutava jolppi joka leuhkii aina naisjutuillaan. Nytkin kuulema jonkun nartun juoksupäiviä ootellaan. Minä en oo ikinä niistä nartuista piitannut, hankalia ovat.

Eniten pelottaa, että joku narttu seisoo jonain päivänä ovella pentujensa kanssa ja tyrkkää ne minun eväisiini. Ei käy eikä kävele semmoinen. Muutenkin on tällä tilalla koiranruoka niukalla.

Torpan kissoja on kuulema kolme, olen minä ne ikkunasta nähnyt kun eivät mamsellit ulkoile. Pienin on kuulema Elmo ja mummon kädet haisee ihan pennulle. Elmo näkyy kaikissa ikkunoissa, se on utelias ja nopea. Hirveen rasittavaa semmoinen, onneksi mummolla ei ole kissaa.

Pihalla käy monta kissaa päivässä. Naapurin Vinski, yksi kirjava, yksi pitkävillainen mustanruskea ja yksi mustavalkea, ihan ovat asiallisia kissoja. Eivät juurikaan kuseskele, se on hyvä sillä se on mahdottoman työläs haju päällepissittäväksi.

Sää jo kylmenee ja kohta on taas se aamu jolloin nurmikko on jäässä. Ukko ei ole leikannut nurtsia aikoihin kun on satanut ja minulla ottaa kohta köli pohjaan. Ei tunnu hyvältä se. Eihän se Ukko sitä tiedä kun on niin pitkä.

Iltaruuan päälle käydään vielä pihalla katsomassa kanat ja ilta lämmitellään mummon kanssa takkaa. Iltapissin jälkeen aletaan valmistella yöjuttuja. Yöt nukutaan.

Ei tässä elämässä mittään valittamista liiemmälti ole. Ruokaa antavat säännöllisesti ja mummolle kun muutin niin alkoi välipalatarjoilukin pelata. Se vähän kompensoi kituliaita ruoka-annoksia. Se on paras päivä kun mummo paistaa lettuja tai vohveleita, eka on aina Nassen lettu sanoo mummo.

Eikä se Torppaan kuulu jos minä välillä pullaakin saan, se on Hyvänmiehen lisä sanoo mummo. Minä tykkään mummon sanonnoista, on se ihan kehityskelpoinen emäntä.

Olkaa ihmisiksi siellä ja pitäkää koirista huoli t. Nasse

Kiltti Lokakuu...

... minulla on oikeastaan sinulle vain kaksi sanaa: aurinkoinen ja kuiva. Millään? Mitenkään? 

 

Palataanpas takaisin todellisuuteen. Lokakuu, vaikka miten sen otsikkoonkin niin nätisti kirjoitin, melkein ilman hampaiden kiristelyä ja näkyviä inhonväristyksiä, mokoma kuukausi on yksi vuoden viheliäisimmistä kuukausista.

Se nyt vaan on fakta tässä maassa jossa elämme, että lokakuu on yleensä kylmä ja märkä. Ja pilvinen.

Mutta nyt on ainakin esitetty toive auringosta ja kuivuudesta. Niitä kun ei saatu keväällä, ei kesällä eikä syksyllä. Että josko nyt heruisi? Vaikka sen kesäkuun alun lumisateen vastapainoksi?

(ei taida olla Luontoäiti kuulolla tänäänkään)

Kanalan viikkosiivousta suorittaessani lykkäsin kottareita useamman kerran tontin ainoan ylöspäin kasvavan lehtikuusen ohi. Tajusin, että sehän on suorastaan itsevalaiseva koska se kellastuu sisältä ulospäin. Oli todella nätti ja hieno ja vielä hienompi olisi jos taivaalta olisi herunut edes pikkuisen valaistusapua auringon muodossa. 

Jostain pilvimassan raosta saattoi pikkuisen vilkkaa sinistä taivasta, pitää lähipäivinä kytistää jokaista aurinkoista hetkeä ja yrittää vangita lehtikuusen ruskaväri paremmin.

Yhtään en muista mistä tämä kuusenlenkura tänne siirrettiin, ehkä se kasvoi meidän mielestämme väärässä paikassa jossain muualla näillä tiluksilla. Nyt se on hyvässä paikassa ja mahtuu kasvamaan niin isoksi kuin suinkin tahtoo. Minä tykkään lehtikuusista, niiden sisään voi kävellä eikä pistele. Kävytkin on söpöt.

Sulka hattuun -vai miten se meni?

Kanala on nyt siivottu ja puhtaat purut peittyvät tasaista tahtia putoilevien sulkien alle. Joka ikinen kana ja aika moni kukoistakin näyttää keskittyvän sulkasatoon. Munia haetaan kaupasta. Alkavalla viikolla pitää muistaa laittaa juomavesiin monivitamiiniliuosta, c-vitamiinia saavat jo nyt pihlajanmarjoista. Tarjottelin niille tänään omenanpudokkaita, ei kelvannut.

Onneksi kaksi ahnetta ponia iloitsevat omenasadosta. Satoahan tulee enemmän kuin ikinä tarvitaan -jos ehtii kypsyä, meillä on aika hitaita lajikkeita. Pieneksi jäävät kuitenkin ja rupikin vaivaa jossain määrin. Yksi puuvanhushan rojahti taakkansa alle pari viikkoa sitten, eivät ne muutkaan enää hirveän vahvoilta näytä.

Poneista pitää vielä muistiin merkitä semmoinen asia, että ovat herenneet puheliaiksi. Kaikenlaisia hörinöitä ja höhötyksiä on kuultu lähes päivittäin. Tähän saakka Torpan hevosvoimat ovat olleen hiljaisempia.

Mutta mukavahan se on kuulla välillä hevostenkin kommentteja maailman menoon. Ruokahan se tietysti hevostakin haastattaa, mutta iloiseksi tulen kuitenkin jokaisesta hörähdyksestä jonka saan osakseni. Olkoonkin että kantamani heinäkassi saattaa olla kuitenkin varsinainen ilahtumisen syy.

Iloisena tarjoilen ruunille omppuja, riittäähän näitä:

Alkava viikko saattaa jo liikauttaa asioita eteenpäin, meinaan sitä työhommaa. Onhan se kiva, että vihdoin tämä välitilassa lilluminen vaikuttaa kääntyvän loppusuoralle ja jokin uusi voi alkaa.

Mikäli kuun lopussa näyttää siltä, että kumisaappaat vuotavat, hevoset upposivat liejuun ja sade huuhtoo istuttamani sypressit ja narsissin sipulit alamäkeen, näytän lokakuulle keskisormea ja iloitsen, että mokoma ryökäle tulee seuraavan kerran kiusaksemme vasta vuoden kuluttua.

Tässä vielä alkaneelle kuukaudelle pelokkeeksi saavillinen sitä ihtiään, Otto askaroi puurokuppiinsa yön aikana napakympin.

Mukavaa lokakuista maanantaita, pysy lujana ja pidä jalat kuivana!