sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Sinne sun tänne


Lähiseutuja kurvaillessa törmää silloin tällöin kaikenlaiseen kummaan ja kiinnostavaan. Benalmadenan kulmilta löytyy eräs näkemisen ja käymisen arvoinen paikka.

Muuan Tohtori D.Martin ja pari muuraria aloittivat vuonna 1987 tämän linnamonumentin rappaamisen ja suurinpiirtein valmista tuli 1994. Melko estottomasti on yhdistelty eri tyylilajeja, bysanttilaista, goottilaista, romaanista ja mudejaria. Ne on sekoitettu sujuvasti erilaisiksi lähteiksi, torneiksi ja porteiksi. Ja koko komeus kertoo tarinan Amerikan löytymisestä.

Koska historian tuntemuksessani on puutteita, en ihan tarkkaan ole perillä Kolumbuksen puuhista, Intiaanhan hän kai yritti, mutta keula karahti maihin Amerkikan mantereella ja paikallisasukkaista tuli sitten intiaaneja. Tai jotain sinne päin.

Erikoinen nähtävyys tämä on ja koska sisäänpääsy on vain pari euroa, kannattaa käydä katselemassa.


















Colomaresista suuntasimme tuttua reittiä Mijas Puebloon, kaunis pikkuinen kylä vuorenrinteessä. Ja hitokseen täynnä turisteja.

Tällä kertaa kiersimme kasvitieteellisen puutarhan, se on ihana vihreä keidas josta on huikeat näkymät merelle asti.

Aiemmista kerroista viisastuneina söimme ennen lähtöä, sillä Mijaksesta hyvän ja hinta-laatusuhteeltaan sopivan ruokapaikan löytäminen on työlästä. Etenkin kun nälkä ja kiukku kulkevat käsikkäin.
Varmasti sielläkin syö hyvin ja varmasti ihan kohtuuhintaankin, mutta me olemme törmänneet vain valmispohjapizzoihin ja mauttomiin annoksiin. Siellä syödäänkin mieluummin silmillään, minä tykkään ihan kamalasti näistä kukkakoristeista, ei semmoista seinää eikä parveketta jossa ei pelargonit rehottaisi.









Ei millään pahalla, mutta...

Silmiä kirvelsi ja kurkkua kuristi hevos- ja aasityöläisten näkeminen. Sitä kun on niin pahuksen vaikea käsittää, että on muitakin tapoja pitää hevosta kuin omansa. Täällä ei pulskia ja pyöreitä hevosia näe, hoikkia ovat kaikki. Komeat kärryt ja valjaat niillä on ja kengät jalassa ja varmasti niitä hoidetaan, täkäläisen mittapuun mukaan hyvin. Mutta ne ovat omistajilleen työkaluja, eivät ehkä niinkään ystäviä. Ja kun työkalu menee rikki, se vaihdetaan uuteen eikä vanhan perään haikailla.

Aasit näkyvät pääsevän välillä varikolle huilaamaan, hevosvarikkoa en nähnyt. Jotenkin minusta tuntuu, että ainakin aasit viettävät varikolla lähes koko elämänsä, ainakin matkailusesongin ajan. Noille kujille ei hevostrailerilla lähde hulluinkaan kuski.













Kierros kasvitieteellisessä puutarhassa oli, kuten jo mainitsin, käymisen arvoinen. Ihan ehdoton käyntipaikka. Mukaan kannattaa napata välimeren kasvisto -opas, ainakin täältä sellaista saa ostaa ihan suomeksi käännettynä. Minulla sitä ei vielä ole, sillä en ole löytänyt sitä ainokaista kirjakauppaa joka sitä myy. Tilanne korjataan pikimmiten ja sitten saan nimet monelle ihmeellisyydelle.

Mijas Pueblo panostaa paljon keramiikkaan. Kasvien nimet oli värkätty hienoille laatoille ja mosaiikkia oli esimerkiksi noissa suihkulähteissä. Ihan mahdottoman kaunista. Turistikujilla keramiikka on hirmuhinnoissa, samaa tavaraa saan tiistaina feria-alueen markkinoilta huomattavasti edullisemmin. Sinne siis heti tiistaina aamusta.

Tämän sunnuntain agenda on vielä auki. Nuorimmainen ja Iso-J lähtivät tarpomaan patikkapolkua, sitä pitkin pääsee juurikin tuonne Mijas Puebloon, matkaa noin 15 km suuntaansa. Tokkopa ihan koko lenkkiä marssivat, kunhan nyt käyvät kartoittamassa maastoa.










Mijaksesta ajelimme toista reittiä takaisin kotiin. Toiseksi alimmassa kuvassa näkyvä 'mikälie' vaikuttaa melko aavemaiselta. En tiedä onko se joku hylätty asumus, luostari tai kirkko vai onko rakentajalta loppuneet pesetat kesken. Noille sijoilleen se kuitenkin rapistuu.

Perjantaina Suomessa vietetiin Juhannusaattoa. Kaverit päivittelivät sosiaaliseen mediaan pipokuvia. Oliko se nyt sitten kylmin juhannusaatto sitten muinaisen 80-luvun? Kerrankin tunsin olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun lojuin takapihan ilta-auringossa lepolassessa ja ryystin sangriaa.

Me saimme grilli-iltaa istumaan Iso-J:n lapsuuskaverin vaimonsa kanssa. Ovat asuneet täällä vuodesta 2005 ja elämä töineen on asettunut mukavasti uomiinsa. Oli mukava ilta.
He asuvat tuossa lähirinteellä ja saimme luvan käyttää heidän uima-allastaan. Ei nimittäin hirveästi nappaa ryysätä tuonne Paseo Maritimon rannoille. Rantatuoli kolmelle maksaa 13,5 € ja kaupustelijoita on ruuhkaksi asti. Paljon mieluummin loikoilen siistin uima-altaan reunalla omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Täällä vietetään Juhannusta huomenna maanantaina. Meilläkin on tarkoitus napata vähän evästä mukaan ja kävellä rannalle illaksi, sinne ne muutkin menevät. Kauempana, Marbellan puoleisessa rannan päädyssä, linnavuoren takana on ranta, josta voi vuokrata hiekalle hinatun veneenpuolikkaan grilliksi. Semmoisen suhteen olemme auttamattomasti jo myöhässä mutta tyydytään sipseihin ja kylmiin juomiin.

Aamulla minulla ja Nuorimmaisella on kampaaja, sitten oli suunnitelmissa käppäillä hetkeksi rantaan ja tehdä vähän ostoksia. Iltapäivän puolella treffataan Iso-J ja Esikoinen jossain kaupungilla lounaan merkeissä. Ja illaksi sitten takaisin rantaan.

Leppoisaa ja rentoa on elämä. Vaihteeksi. Ja näin on hyvä.

Mukavaa pyhäpäivän jatkoa, missä lienetkin.







torstai 19. kesäkuuta 2014

Kukkulan kissat



Täältä kukkulan laelta näkee hyvin. Ja kauas, aina välimerelle saakka. Pidän valtavan paljon espanjalaistyyliin rakennetuista taloista, tiilikatot ja muurien kätkemät puutarhat pitävät perheiden yksityisyyden omana tietonaan. Muureilta ryöppyää alas köynnöksiä ja taivaita tavoittelevat korkeat havut sun muut, ikuisesti tuntemattomiksi jäävät puut. Ja tuota bougainvilleaa kasvaa kaikkialla. Minä tekohengitän vuodesta toiseen surkeaa, kelmeän kalpeaa ruikulaani. Uskollisesti se kuitenkin pari kukkaterttua päkistää.

Iso-J köytti omalla portillamme kasvavan paikallisen version tiukkaan nippuun niin, että portista pääsee itseään ruoskimatta kulkemaan. Ei raskinut isompia avohakkuita järjestää.

Kiinanruusut ja oleanterit kasvavat puina, leikattuina aitoina… omalla mukavuusalueellaanhan ne toki tässä ilmastossa ovat. 

Mukavuusalueella olemme mekin, säiden puolesta eritoten. Pientä yskää ja aivastelua on, tehokkaan ilmastoinnin ansiosta vain.  Muuten on hyvä hengitellä. 

Kurkkua kuristaa ja sydäntä särkee Nuorimmaisen tilanne, mutta se on asia, jolle ei nyt ihan oikeasti voi mitään. Kuin yrittää parhaansa mukaan tukea toista taistelussa. Välillä palaa pinna, myönnän. Sitten itketään ja luvataan yrittää vielä. Vähän. Enemmän.


Tällä kukkulalla on tiuhaan rakennetut talot ja tiuha populaatio kissoja. Siellä täällä näkee kissojen ruokintapaikkoja, vesikippoja ja muropurkkeja. Yhden talon pihalla asustaa mammakissa neljän pentunsa kanssa, että osaavat olla somia. Siellä ne killistelevät portin takana ja välillä tassulla kopaisevat portin tankojen välistä perhosta tai hyttystä. Tai ihan vaan uteliaisuuttaan.

Meilläkin on tämän kujan yhteiskissa Rusina huollettavana.  Kyllä se mokoma tietää missä talossa on asukkaat ja osaa suunnistaa oikeisiin osoitteisiin. Käy välillä ihan sisällä asti hyrrittämässä ja mankuu käheällä äänellä evästä. Kiehnää jaloissa ja on melkein kesy. Sylikissa se ei ole, eihän kissaa voi pakottaa.

Ensimmäisessä kuvassa on ilmeisesti pikkuisen hönömpi painos, Oskupojalla suu on aina pikkuisen auki ja silmissä sumea katse. EI todellakaan vaikuta fiksulta hepulta, mutta ihan harmiton on kuitenkin.


Tämä naamiokatti on ihana, kaunis ja samalla surkea tapaus. Häntä on elämän tiimellyksessä typistynyt noin kymmensenttiseksi pötköksi ja turkki on outo sekoitus karkeaa ja sileää, puolipitkää ja lyhyttä karvaa. Sen harvan kerran kun olen tuota kissaa saanut koskettaa, se on jähmettynyt kivikovaksi 'en ole läsnä' -kissapatsaaksi. Ja kipaissut karkuun välittömästi. Nuo siniset silmät ovat kuin välimeri.


Ja Rusina syö. Aina ensin. Vasta kun Rusina on poistunut huuliaan nuoleskellen sivummalle, muut saavat mitä jäljelle jää. Yleensä hajut lautaselle. Periaatteessa kaikki muu ruoka käy paitsi märät pussiruuat. Suurta herkkua on kananakit ja yksi tietty rasiaruoka.

Tuntuhan se vähän kurjalta jättää Osku ja Naamari ruokkimatta, mutta totuuden nimissä on sanottava, etteivät nekään aivan osattomiksi jää. Kunhan kukaan ei ole näkemässä, yksi jos toinen livauttaa niille makkaranpalasen tai mitä nyt milloinkin jää ylimääräiseksi.


Muiltakin osin lomaelämä alkaa asettua uomiinsa. Perilliset kihisevät nahoissaan alennusmyyntejä odotellessa. Eilen tosin tehtiin yksi täsmäiskukierros pariin ostospaikkaan, lenkkareita ja liikuntavaatteita, aurinkorasvoja ja muita tarpeellisia asioita, niitä on nyt ja alesta lisää. Primark oli hämmentävä kokemus jo nyt, alen aikaan sinne astuvalta vaaditaan erittäin venyvät hermot ja mukavat kengät jalkaan jotta jaksaa jonottaa kassoille.

Ruokakaupassa käynti täällä on aina yhtä ilahduttavaa. Kaksi painavaa kassillista oikeaa ruokaa, röykkiöittäin hedelmiä ja kasviksia, maitotuotteita, juustoja, leikkeleitä, viiniä ja leipää ei maksa kolmea kymppiä. Siihen saa jo ostaa muutaman oluenkin. Edullisin oluttölkki (tähän asti) kustansi 0,22 senttiä (Mercadonassa), kallein hinta samasta litkusta (Eroskissa) 0,57 senttiä. Viime vuonna samaa lientä sai Iso-J:n kustannuskirjanpidon mukaan 0,19 sentillä (Lidlistä). Kurkataan vielä Carrefourin tarjonta ja olutindeksi.

Huomenna saa varmaan melko edullisesti Espanjan futisfanikamppeita. Hiljeni kukkula, hiljeni kylä ja kaupunki sitä mukaa kun Chile rökitti ennakkosuosikkia.

Rannalla on jo käyty paistamassa kylkeä ja kankkua, samoin kuin suosikkiravintolassa herkuteltu.
Varsinaisia tutkimusmatkoja emme ole vielä tehneet, monta kohdetta on näkemättä ja nyt pitäisi päättää missä järjestyksessä tätä rannikkoa ja lähivuoristoa ajellaan mihinkin suuntaan. Malagaa on moni suositellut ja sinne kannattaisi kuulema lähteä junalla.

Paikallisia markkinoita pitää myös aikatauluttaa muutamat tulevien lomapäivien ohjelmaan. Keraamiikkaa on ostoslistalla useampikin artikkeli.

Saapa nähdä mihin tästä vielä venytään.
Nyt yöunille, hinkutautinen pulu huohottaa hööh-hööh -mantraansa, mutta siihenkin alkaa onneksi jo tottua. Taidan kuitenkin piipahtaa korvatulppaostoksilla.

Eilen pyykkejä ripustaessani huomasin, että Otavan tähdistössä on valot päällä, ei sitä vaan aina muista kotimaassa kun on ne vuoden valoisimmat yöt nyt käsillä. Täällä on pimeää ja on syytä siirtyä vaateriin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, Aurinkorannikko kuittaa.


PeeÄäs:
Poni Sörsselsson on laittanut laidunporukan järjestykseen. Jätkä pani johtajaruunan (hiton iso harmaa hevonen) ns. nippuun ja isännöi nyt porukkaa. Aidan takana laiduntaa tallin The Hevonen ja sitäkin tämä meidän nulikka haastaa mittelöön. On se Äijä. Ja ego on I-S-O ! Näinköhän mahtuu kotona enää omaan 12 neliöiseen boksiinsa asumaan?




maanantai 16. kesäkuuta 2014

Lähtökiireitä ja matkatunnelmia


Kohteessa ollaan ja kyllä, ensimmäinen home made -sangrialasillinen on lörpitty verenkiertoon.
Se, että tänne päästiin, oli näin jälkeen katsoen ja ajatellen tiukan veivauksen takana.
Lentoaikahan on ihan kohtuullinen, viitisen tuntia. Meikäläiselle pygmille turistiluokan penkit ovat ihan ok, mutta hetkittäin kävi sääliksi Isoa-J:tä joka niputti pitkät koipensa kuin heinäsirkka ja kärvisteli lentomailit ilmeisen epämukavassa asennossa.

Takanani istui melkoisen vatsakas venäläispohatta joka olisi tarvinnut kaksi istuina ahterilleen ja jonka vatsa otti kiinni penkkini selkänojaan. En tohtinut kallistaa penkkiäni kun näin miesparan ahdingon.

Viimeiset viikot ennen lomaa olivat ns. tiskirätistä viimeinenkin pisara pois -menoa. Elämä ei ole helppoa, eikä se ole aina mukavaakaan. Mutta joskus se on kohtuuttoman julmaa, etenkin nuorelle ihmiselle.

Nuorimmainen läpikäy erittäin raskasta vaihetta, eikä se ole enää hänen yksityisasiansa. Se on koko perheen ja lähipiirin asia. Asiasta ei tämän enempää mutta toivoisin, että edes osan hänen taakastaan saisin ottaa harteilleni. Hän on aivan liian pieni ja hento jaksamaan yksin. Sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi ja voimattomaksi kun ei tiedä miten parhaiten auttaisi lisäämättä toisen ahdistusta ja taakkaa.
Hyvää tarkoittavat sanat saattavat satuttaa eniten.

Perjantaina, ennen auton pakkaamista Poni Sörsselsson pääsi kertausharjoituksiin ja Nuorimmainen sai  ratsastustunnin, hiki tuli molemmille. Ja silminnähden hyvä mieli, molemmille.

Torpan Ponit ovat laumautuneet nyt ihan hyvin laidunporukkaansa ja se on hyvä se.
Tuli myös selväksi, että tarvitsemme jatkossa Töttikselle My Little Ponyn kaveriksi kun Poni Sörsselsson lähtee treeneihin, milloin maneesiin, milloin muualle. Lammaskarsinaan mahtuisi hyvin joku ponintappi, ylläpito koti olisi tarjolla. Odotellaan, kyllä se sopiva kohdalle osuu vielä jossain vaiheessa.

Perjantai oli jo pitkällä kun vihdoin pakkasimme auton. Kuormaahan tuli melko lailla, viiden ihmisen matkatavarat, kaksi koiraa ja kirsikkana Peetun häkin päällä kaksi tipua.


Tirpat siirtyivät uuden emäntänsä hoteisiin Ikean parkkipaikalla ja ovat ilmeisesti kotiutuneet ihan hyvin. Hirmuista metakkaa ne pitivät ja Peetulla näkyi sirittävän päässä pitkään.

Kummipoika ripitettiin lauantaina ja juhlat pidettiin perinteisellä pienellä piirillä. Mukava oli nähdä taas sukuakin.

Sunnuntaina vietiin Nasse Torpalle lähtevään kyytiin ja selviteltiin espanjaan lähtevä matkatavara koneeseen. Totta hitossa minä onnistuin tyrimään matkatavaran selvityksen niin, että tulostin neljä laukkutarraa vaikka pakaaseja oli menomatkalla kolme. Onneksi avulias virkailija otti tarpeettoman tarran ja poisti sen järjestelmästä. En nimittäin ikäpäivänä tahdo olla se pälli, jonka laukkujen takia koneellinen turisteja seisoo kentällä tunnistamassa omia laukkujaan ja sitten lasketaan nuppilukua ja pakaasien määrää uudestaan ja uudestaan. Ja lento viivästyy viivästymistään.

Onneksi homma hoitui ja pääsin kaasuttelemaan länteen. Esikoinen lähti mukaan kaveriksi. Oli mukava nähdä teidät Aurinkovuorelaiset. Kissat, koirat ja hevoset olivat entisellään, emäntä hehkeä ja tytär entistä kukkeampi. Kiitos tarjoomuksista, kiitos seurasta ja kiitos erityisesti kuuntelemisesta. Oli hyvä saada puhua taakkaa pienemmäksi.

Illalla sitä sitten vaan oltiin ja odoteltiin. Herätys kl. 03.15 ei varsinaisesti ilahduttanut, niinpä skippasin yöunet ja pötköttelin valveilla pimeässä.

Kentällä oltiin hyvissä ajoin ja turvatarkastus sujui ongelmitta. Ainoastaan Nuorimmaisen juomatta jäänyt aamiaissmoothie (250 ml) päätyi turvatarkastajien roskikseen. En kertakaikkiaan muistanut, että semmoinen puteli kulki Nuorimmaisen veskassa.

Esikoisen kännykkäräpsy (jotkut ne osaa)
Koneeseen päästiin ajoissa, lento lähti niinkuin pitikin ja koneen pyörät tärähtivät Malagan kiitotiehen onnistuneen laskeutumisen jälkeen aivan aikataulussa.

Taksimatka sujui sekin mutkattomasti, ilma oli sumuinen ja antennivuorestakin näkyi vain puolet. Alaosasta. Talo oli entisellään ja jopa hälytinjärjestelmä toimi nikottelematta.

Päivä on mennyt pikkuisen sumussa ja zombiena, uneton yö alkoi vaikuttaa toimintakykyyn tuossa puolen päivän jälkeen. Kaupassa täytyi oikeasti pinnistellä, että kaikkea tarvittavaa saatiin kerättyä kärryihin. Kurkun punnitus tuotti suunnatonta tuskaa ja pientä kiukkuakin, kunnes tajusin, että ne penteleet olikin hinnoiteltu valmiiksi. Ilmankos ei vaakasta löytynyt numeroa.

Auton perä oli täynnä ostoskasseja, ruokaa, juomaa ja muuta tarvittavaa eikä satasta saatu tuhlattua. Riehaannun mielelläni jatkossakin Mercadonan ja Lidlin vihannesosastolla, se tuoreus ja paikallisuus on ylellistä meille kalpeiden talvitomaattien ihmisille.

Nukuin parin tunnin neuvoa-antavat ja nyt alkaa olla aika käydä yöunille. Sää täällä on hieman utuinen ja ehkä paikallisten mielestä vähän viileä, vain +26 ja ilmankosteus trooppisissa lukemissa. Nyt alkaa olla jo pimeää. Välimeren päällä näkyy sumuhuttua, aurinkoa on kyllä takuuvarmasti luvassa.
Rusina-kissakin on löytänyt ruokakupille ja muutama kaverikin näkyy kärkkyvän sattumia. Kuulema ei ole tarkoitus koko kukkulan katteja pitää eväissä joten osa on hätisteltävä tiehensä. Rusina on naapuruston yhteinen kissa, leikattu ja rokotettu nätti kissaneiti jolla on monta kotia.

Jep, kohteessa ollaan enkä keksi oikeastaan mitään moitittavaa. Elämässä on vain hyvyys vikana.

Hyvää yötä, buenas noches amigos! Hasta luego.

Osimoilleen näin on hyvä
PeeÄäs: 
Peetu, älkäämme unohtako Peetua. Tappijalka jäi sporttileirille Espoolle. Siellä se pätkä taapertaa pitkiä lenkkejä Mankkaan maisemissa. Mokoma roisto muutti majansa jo viikonloppuna Iso-J:n velipojan hoiviin, makasi pedillä pienenä ja litteänä eikä ollut tietääkseen meistä muista. Selvästi osoitti mieltään. Että hyljätkää nyt sitten kokonaan, minä asun nyt täällä. Saas nähdä miten suostuu pakkautumaan takaisin kuljetusboksiin ja matkustamaan takaisin Torpalle, sitten joskus. 

Lähipäivien agendaa


Matkaan!


Portti 18 kuittaa. Torpan ryhmä valmiina siirtymään ilmalaivaan. 

Hasta luego!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Viimeinen kiriviikko


Kyllä nyt on nallekarkkeja tasattu, kerrankin sataa tähän laariin.
Se pahuksen Sahara on nyt alkutyrimisten jälkeen tasattu ja ängetty kuoppaansa. Ne muutamat sata kottarikeikkaa jotka tuuppasin tuonne takavasemmalle, olkoot minun puolestani vaikka ikiajat noilla sijoillaan. Ikuisena monumenttina Miehisen Logiikan Haavoittuvaisuudelle.

En käännä enempää veistä haavassa enkä jäkätä muutenkaan. Tuossa nyt on lomaltapaluun kunniaksi urakkaa. Mutta asiaan palataan vasta ensi kuun puolella, vasta silloin.

Viimeinen kiriviikko on ollut vaikea. Tietyistä syistä en avaa asioita tässä enempää, mutta vaikeita asioita on puitu. Me niin ollaan ansaittu tämä loma, ihan koko perhe.

Aikataulut ovat kohtuullisen pahasti romutettu, ainoa fakta on se, että lauantaiaamuna pitää tämän ryhmän olla tietyllä kellonlyömällä tietyssä kirkossa kummipojan konfirmaatiossa. Viimeistä kummipoikaa ripitetään. Tuntuu, että siitä on ihan hetki kun häntä kastettiin ja nyt on jo iso ihminen. Tämä on se meidän Hokipoika, #64.

Tänään on tehty omanlaistaan historiaa, Torpan ratsut on ratsastettu vajaan viiden kilometrin päähän kesälomalle (kertausharjoituksiin).




Siellä sitä mentiin harjat ja hännät tötteröllä, ihmeteltävänä olivat kaksi muuta tammaa ja aidan takaa kurkkinut jätkäporukka. Poni S varmaan kuvitteli päässeensä haaremin päälliköksi.

Sain ratsastusseurakseni naapurini, reippaan ja rohkean ihmisen. Ja niin sitä sitten talutettiin ratsut tien yli ja ratsauduttiin. Eka jalkautuminen tuli noin kahden sadan metrin päässä, koska takaa suihkinut rullasuksihiihtäjä oli Poni Sörsselsonille ylivoimaisen pelottava ilmestys. Katsoin parhaimmaksi jalkautua ja näyttää hiihtäjän vaarattomuuden ponille ihan maasta käsin. Hyvin se meni ja matka jatkui.

Seuraava jalkautuminen oli valtatien alitus. Siitä jyristää taukoamattomana letkana rekkaa ja muuta liikennettä joten pelattiin varman päälle. Hevosia jänskätti myös se, että autot kulkivatkin yhdenäkin heidän alapuolellaan (juu, täällä liikennöidään kolmessa kerroksessa) samalla kun yläpuolella jyrisi menevä ja tuleva liikenne.

Sitäpaitsi Töttistä jänskättää aina suojatien ylitys, astelee hyvin varovasti hevosia syövien valkoisten viivojen välistä, onneksi semmoinen hevosenmentävä rako on viivojen keskelle tehty.

Poni Sörsselssonia jänskätti kevyen liikenteen väylän suoja-aita, sitä piti puhaltaa ja puhkua.
Pienemmälle tielle päästyämme olikin jo paljon rennompaa. Autot ja pyöräilijät saivat mennä ohi, toki koko Poni S täytyi kääntää katsomaan takaa tulevia poninsyöjiä. Tien yli kipaissut orava oli epäilyttävä ja perhonenkin lepatti pahaenteisesti. Paarmakin hääräsi uskollisesti ympärillämme pitkän matkaa. Menetti henkensä kun Töttiksen kuski lämäisi täsmäiskun tamman persauksille.

Hetkittäin meno oli oikein rentoa, epämukavaa se ei ollut ollenkaan. Oli oikeastaan opettavaista katsoa reittiä hevosen silmin, sikälimikäli kuin se ylipäätään on ihmiselle mahdollista. Räksät ja räkyttävät koirat, varjot ja valot, postilaatikot sun muut noteerattiin ihan eri tavalla kuin omilla juoksulenkeillä.

Ihan viimeisessä ylämäessä hevosilta loppui into, niinpä talutettiin viimeinen pätkä, muutama sata metriä. Vastaan tuli vielä sorarekka jonka kuski ystävällisesti jäi odottamaan, että talutimme hevoset auton ohi. Kaikkia autoilijoita kiitettiin kädenheilautuksella, kohteliasta ja huomaavaista väkeä olivat kaikki. Eikä kukaan halua hevosen kokoista elukkaa konepellilleen.

Hikiset hevoset pääsivät viilettämään laitumelle ja me palasimme Iso-J:n kyydillä kotiin. Pitihän meidän muutama paskanpotkimisstoppi tehdä, sen yhden raitin varrella asuu erittäin tarkkaa väkeä joille hevosenlanta on pahin mahdollinen ympäristörikos. Yksi pariskunta olikin jo koirineen seisoskelemassa tien varressa, kädet olivat puuskassa siihen malliin, että heitä harmitti moinen hevosilla häiriköinti. Oman ajokoiransa louskutus ei ilmeisesti haittaa heitä pätkääkään.


Nyt onkin (vihdoin) se aika kesästä, kun loma vääjäämättä alkaa hiipiä mieleen. Hevoset poissa, pieneläinten hoitaja ohjeistettu, ruohonleikkaajat ohjeistettu, naapurit ohjeistettu. Pyykkiä täytyy vielä pestä, painaa yksi yövuoro tositteiden kanssa ja ruksata to-do -listalta sitä mukaa hommia pois kun niitä saa tehdyksi.

Yksi kierros kaupungissa tehtiin tänään ihan vaan eläinten ruokahankintojen parissa. Kaikille jotain ja jokaiselle on kaikkea.

Illan kruunasi kahden kattiveljeksen varaaminen, menomatkalla viedään etelään kaksi tipua, tulomatkalla tuodaan todennäköisesti kaksi kissanpenskaa. Kiitokset tälläkin kertaa sinne Päivölään.

Ja nyt vaateriin. Aamulla on aikainen ylösnousemus vaikka hevosia ei tarvitsekaan nyt ulkoistaa. Talli on siivottu pesua varten ja loimipyykki odottaa lomanjälkeistä aikaa. Viimeinen treeni koutsin kanssa ja sitten se on lepo ja loma.

Mukavaa torstaita, missä lienetkin! Tää on jo toinen jalka rantasandaalissa, toinen veivaa vielä!











lauantai 7. kesäkuuta 2014

Kuitti

Se tunne kun saa kumpparit jalasta...

Terveisiä suolakaivokselta… eikun hiekka-aavikolta. Kuva ei ole tältä päivältä, mutta kuvaa ehkä osittain päivän työhommia. Jokainen tauko tuli tarpeeseen. Oli nimittäin taas yksi pahuksen helteinen päivä. Taivaalla kävi jo ihan lupaava peitto paksuja pilviä, mutta kuten lähes aina, ne hajaantuvat tälle meidän nyppylälle tullessaan ja viistävät kahta puolta ohi.

Minä sain aamupäivällä lietsottua itseni hiljaisella tulella kytevään kiukkuun ja siirryin lapio ja kottikärryt aseenani kasvihuoneen tulevalle sijaintipaikalle. Sinne missä seisoi vielä aamulla tarpeeseen nähden tuplasuuri sorakasa.

Hanskat käteen ja akka lapionvarteen. Kottariin mahtui noin 15 pistolapiollista soraa, sen sain vielä omin voimin ärisemällä liikkeelle. Tuima tuijotus horisonttiin ja kottikärryjen kuorma siirtyi tarvittavan matkan päähän. Kyllä yksi kuorma äkkiä sen toistasataa kiloa painoi, en jaksanut hakea keittiövaakaa ja punnita.

Pari tuntia lapioin, kärräsin ja kippasin kuormaa. Ihan kokonaan en saanut äijien tyrimisiä parsittua koska kyökkivuoro pukkasi päälle. Olihan se mukava hoippua viileään taloon ja pestä hiekkoja pois sen verran, että kehtasi ruuanlaittoon ryhtyä.

Iso-J oli käynyt näemmä taputtelemassa kasaa vielä vähän pienemmäksi, meinaa huomenna tärylätkällä jytkyttää sen tasaiseksi. Tyhmä on jos sen tekee, meinaan ne perustuksethan pitää toki tehdä myös. Ja sitten täryttää taas lisää. No, hakatkoon päätä seinään, minä käyn sitten neuvomassa miten homma olisi kannattanut tehdä.

Sandstorm
Pihan nurmialueiden leikkuuseen menee muuten reilut viisi tuntia, se pitää sisällään päältäajettavalla kurvaillut alat, työnneltävällä leikkurilla tehdyt tarkemman parturoinnin alueet ja siimaleikkurilla tehdyt viimeistelyt. Plus koneiden pesu ja huolto. Ja näinä huiman kasvun viikkoina homma on tehtävä noin viiden päivän välein.

Onneksi nuoriso hoiti hevoset ja koirat, minä höösäsin kanalassa kun se on niin hauskaa hommaa. Pienet silkkikanat ovat niin mainioita, sieviä kuin karamellit ja kauhean puuhakkaita. Olga oman tipunsa kanssa ei ole näkevinään uusia, Hattarapää pyörii sitä samaa hönttiympyräänsä ja vanha kukko on muuten vaan nuokuksissa.

Toisaalla kaksi kiuruveteläistä mammaa hautoo nyt rauhassa. Sen verran kopaisin mahanalustaa molemmilta, että tiedän haudottavia munia olevan yhteensä 7. Hyvällä tuurilla saadaan muutama tipu. Ne kuoriutuvat poissaollessamme.

Pitkän ja pahuksen työteliään päivän päätteeksi oli aika kiva käydä saunassa ja nyt on korkea aika suunnata sänkyyn.

Huomenna olisi toiveissa saada kasvihuoneen perustukset kuntoon ja varsinaista kymmenentuhannen palan palapeliä ryhdytään kasaamaan alkuviikosta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ainoa lohtu tässä asiassa on se, että ei tämä jokakesäistä hommaa ole. Nyt kun rykäistään tämä projekti loppuun, ei kasvihuonetta tarvitse heti olla uudelleen kasaamassa. Sen verran hyvin tunnen Iso-J:n, että tekee kasaamisen huolella, ei rakennelma romahda ensimmäisessä puhurissa.

Joskus, hamassa tulevaisuudessa tahdon tiiliperustaisen, vanhoista ikkunoista värkätyn nättimyksen kasvihuoneeksi. Semmoiseen minä sitten asennan kamiinan ja keinutuolin ja syrjäydyn sinne syysiltoina katselemaan tähtitaivasta.

Jep. Kaikkialla kukoistaa. Paitsi peilissä. Kaipaan unta ja lepoa.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin!


PeeÄäs: Nuorimmainen lähettää kummeilleen lämpimät kiitokset synttärilahjasta ja muistamisesta. Hänellä on nyt positiivinen ongelma, säästöpossuun ei mahdu, täytyy lähteä tekemään käteistalletus pankkiin. Käy kateeksi.