sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kehässä ja kentällä

ERI1, SA, PU2, Vara-SERT

Peetu pyörähti kehässä ja rusetin arvoinen kiekkohan se oli. Tosin tuo varaserti on yksi maailman turhimmista ruseteista, sellainen 'lälläslää, hyvä kakkonen' -palkinto. Pitkän tauon jälkeen tuokin on lupaava saavutus. Pikkukoira on pysytellyt näyttelykäyntiä lukuunottamatta tiiviillä tuntumalla koko viikonlopun ajan ja se on ihan kiva.

Töttis nauttii laumaelämästä Heidin luona ja askeltaa ihan ratsuna kentällä, se hevonen tykkää ja nauttii tekemisestä, Heidillä näyttää olevan automaattisesti hyvä tuntuma Töttiksen mielen liikkeisiin, olen niin valtavan iloinen, molempien puolesta. 

Toimiva tiimi

Nuorimmainen kävi jumppauttamassa Ponimiehen perjantaina ja sielläkin on kaikki hyvin, puuttuvaa etukenkää lukuunottamatta.

Minä olen pyörinyt tuvassa ja koettanut olla 'kuin kotonani'. Auttamatta vähän turha ja laitostunut olo.

Ensi viikko tuo eteen pohdittavaa, missä kunnossa voin kotiutua, miten kulkemiset ja jatkokuntoutus järjestetään ja monta muuta kysymystä. Ääh, nyt en jaksa. 

On kiva ollut kotona. Mutta miten tänne kotiutuu, koska tämä pitkäksi venähtänyt reissu on kuitenkin muuttanut minua ja meitä. Ihan koko aikaa ja tauotta en jaksa olla kiitollinen, en vaikka syytä olisi.  Minäkin olen pienisieluinen ihminen jota ihan oikeasti ottaa päähän tämä perhanan takapakki. Voisin toki ottaa tämän tilaisuutena kasvaa ihmisenä, mutta just nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. 

Höh. Pää ämpäriin ja pois tyhmät arvailut. 

'

PeeÄäs, kuvien kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, Heidi lähetti kaksi ja ekan otti Esikoinen.


34 kommenttia:

  1. Joskus iskee niin turha olo, mutta onneksi ne hetket kiitävät ohitse. Pitkäkin matka tehdään askel kerrallaan, tämän koitan itsekin aina muistaa.

    Prioriteeetit voi joskus vaihtua ihan sattuman oikusta rankalla vauhdillakin. Siinä joutuu yskimään ja rykimään aikansa. Sitten taas eteenpäin, vaikka nilkuttaen.

    Soittele kuomaseni, kun kaipaat juttuseuraa. Mennään päivä ja hetki kerrallaan :D Pohjanmaalla paistaa aurinko ja tintit karjuu kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, taisit hoksata pointtini vaikka en sitä ihmeemmin alleviivannutkaan ;-)
      Eilen oli tinteillä kevättä rinnassa, tänään on ollut hiljaisempaa.
      Soitellaan vaikka sitten kun on vähemmän korvia kuulemassa.
      Kaikkea hyvää ja kevään edistymistä teille sinne!

      Poista
  2. Luulen, että sairaalasta ohjaavat sen kotiutumisen käytännön asioineen (mm. Kelan tarjoamat taksikyydit asioille ja kuntoukseeen) & mahdollisesti tarvitsemasi apuvälineet sen kavaljeerin lisäksi. Niitä apuvälineitä voisi kyllä miettiä sillä silmällä, että missä kiikastaa, että onko olemassa jotain välinettä siihen tai tähän lainaksi/omaksi.

    Toisaalta se voi mennä niinkin, että ei aikaakaan,kun tuvassa ja pihalla on sama vanha meininki, okei sillä erolla, että sinulla on se yksijalkainen kavaljeeri...Mutta sillähän on hyvä pitää tahtia yllä ja se koukkupää voi olla hyödyllinen kasvimaalla, muuten.

    Totta kai on niin, että alkuun voi läheisilläkin olla vähän jäyhyyttä ja jännitystä, kai se on sitä, että pelätään, voiko jotain sattua,epätietoisuutta siitä, tekevätkö he jotain väärin, mitä sinä voit tehdä omatoimisesti ja missä kannattaa avittaa. Mutta tämmöiset rajankäynnit lutviutuvat kyllä, kun kotiudut.

    Sama Hirnakka, Torpan Armo, sinä olet sittenkin eikä puolisosi, lapsesi tai äiti-kultakaan kovin vierailta varmaan näytä.

    Kotonakin pitää sitten treenata...ja keksiä itse lisää treeniharjoituksia esim. hienomotoriikan parantamiseksi. Minä vasta aikuisena olen tajunnut, että siksihän vanhemmat yllytti minut siihen, tähän ja tuohon askartelupaskarteluun, että kädet alkaisivat toimia.

    Kun olin lapsi apuvälineita tai kuntoutusvälineitä oli tosi huonosti, edes fysiopalloa (se iso pallo) ei saanut yksityisesti mistään. Isä teki itse osan treenivälineistä. Yhden pyörän sain - siinä ei ollut jarruja (ja sillä olisi pitänyt lähteä liikenteeseen, tarkoituksella tappoväline?), ja lääkärin innovoiman jalkatuen (jolla oli tarkoitus muokata toista jalkaa vähän silleen aasialaiseen tyyliin), mutta sitä ei saanut kenkään, sen kanssa ei voinut kävellä ja veri ei kiertänyt jalassa, kun se puristi niin.

    Nyt näyttää olevan toisin - olen itsekin ostanut joitain välineitä liikkumisen treenaukseen. Tosin, öh, ne toimivat kiireisinä aikoina niin kuin tuota, öh, pölynkerääjinä.

    Rohkeutta, kuomaseni,
    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahdankohan saada sen scodeckin tai minkätahansa hoverboardin apuvälineeksi? Segway olisi ihan näppärä peli myös mutta tuskin Kela mulle semmoista kustantaa.

      Kiitos kaikesta kannustuksesta, kyllä tämä tästä vielä luonnistuu, tänään vain tuntuu olevan tämmöinen mollipäivä.

      Poista
    2. Joo niitä mollipäiviä tulee, mutta niitä myös menee.

      Pää tulee aina vähän jäljessä noissa vakavammissa tapauksissa, sydän, syöpä tai mikä tahansa, niin se vain on. Olen sen huomannut. Siihen ei välttämättä tajua varautua silloin kuin tilanne on päällä.

      Hyvä olisi päästä sairaaalasta kotiin ja näkemään muitakin ihmisiä ja vähän ns kulun päälle.

      OP

      Poista
    3. Joo, pää ei kestä vauhdissa. Pitäisi taas kyetä kylmän analyyttiseen asiaintilan toteamiseen eikä jäädä vellomaan tunteisiin. Mutta just nyt ei jaksa olla vahva eikä sisukas. Ehkä jo huomenna.

      Poista
  3. Niin ja minusta sinun ei tarvitse olla kiitollinen, riittää että olet vaan.

    Ei kukaan ole niin masokisti, että olisi tuosta kiitollinen.

    Minulta on joskus kysytty, että mitä jos asiat olisivat menneet toisin...No siihen en osaa vastata, koska sitten se henkilö ei olisi minä vaan joku muu. Mutta tähän pisteeseen päästäkseen täytyy varmaan vammautuneen kulkea aika pitkä matka päänsisällä.

    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitolisuuskin voi olla vain typerä ansa joka pakottaa ihmiset olemaan jotain muuta kuin mihin on valmis.
      Jossittelu ja arvuuttelu on ajanhukkaa, parempi sanoa ruma sana niinkuin se on jos siltä tuntuu.

      Poista
  4. Pointti ymmärretty. Ei TOD tarvitse koko ajan olla kiitollinen, pääasia ettei jää ikuisiksi ajoiksi lättiin rypemään. Etkä sä ole rypijätyyppiä, joten antaa vatuttaa aikansa ja sitten taas ryntäät tanassa eteenpäin. :)

    VastaaPoista
  5. Lihavat on leppoisia. Kipu jalostaa ihmisestä paremman. Ja mitä vatun typeriä kliseitä sitä nyt onkaan. Watch me, todistan kaikki vääriksi, perk-kele.
    Harmittavan pitkäksihän lyhyeksi suunniteltu lasarettivisiitti venyi, mutta kun nämä ei ole tahdon asioita,niin kiukutella saa ja perheen kesken se on kaikista luonnollisinta toimintaa, eikö.
    Toivottavasti pääset kotiutumaan mahd pian. Mieti kaikki mahdolliset apuvälineet mitä tarvitset ja ota ne, niitähän voi palauttaa sitten ripeälläkin tahdilla kun tulevat turhiksi.
    En tiedä teidän kotikunnasta, mutta täällä saa fyssarin kotikäynneille useamman kerran viikossa jos tuntuu että fysikaaliseen meno on hankalaa.
    Kysele kaikki mahdolliset avut, siis apuvälineet ja palvelut, näitä tilanteita varten me vetomiehet maksamme.
    Muistakaa että kaikki tunteet on sallittuja. Ihan kaikki. Voimia arkeen astumiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla, sinäkin jos kuka olet varmasti kaiken tämän elänyt ja kokenut, pidemmän kautta.

      Mulle riittäisi kun saisin itselle ja Äitikullalle taksisetelit toipumisajaksi, minun Hopianuoleni kun on myös Torpan Virallisesti Vanhalle väylä vapauteen.

      Tällä viikolla moni asia toivoakseni selkiintyy ja seuraavalla onkin hiihtolomaviikko.

      Miulla on oikeus miun tunteisiin ;-)

      Poista
  6. Vetomiehet voi tarkoittaa myös vaan ihan veroja. Tämä pädi ajattelee puolestani silloinkin kun ei ole väliksi. Reilu lelu.
    Eli siis veromme maksamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli Kuopiosta reilun 400 €:n majoituslasku, onneksi eivät laittaneet hintaa toimenpiteille. Yhteiskunnnan veropotista minäkin surutta siivuni sivallan, onhan tuonne työnnettykin jotain.

      Koneet on ärsyttävän mukanokkelia, aina kun niiden ei sitä tarvitsisi olla.

      Poista
  7. Taas näitä minun aivopieruja, mutta se, että tunnistaa esimerkiksi sen, että joissakin suhteissa on ollut onnea, ei tarvitse merkitä sitä, että pitäisi olla kaikesta ja aina kiitollinen. Pah. Ja vaikka minulla on jossain määrin taipumusta optimistisuuteen, niin sanoisin, että sellainen jatkuva positiivisuus ja optimismi on ahterista ja se pitäisi työntää sinne takaisin niin syvälle kuin mahdollista.
    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuota juuri tarvitsen! Minua v-tuttaa nyt tämä tilanne ihan mahdottomasti eikä lohduta pätkääkään, että osastolla on niitä, joila ei ole ollut ihan niin hyvä tuuri infarktinsa suhteen. En voi kantaa heidän tuskaansa, omassa on just tähän tilanteeseen nähden ihan riittävästi pureskeltavaa.

      Poista
    2. Minä olen saanut kroonisen v-tutuksen siitä, kun tietyt ihmiset aina hoki minulle yhdessä harrastuspiirissä, että minulla on niin paljon elämässäni, on monia, joilla on paljon huonommin (tjsp). Toinen, mitä mie inhosin asenteena, oli se, että sanottiin, että kyllä vamma varmaan on antanut, rikastuttanut, että olisin parempi vammattomat. Tiedoksi vaan, olen itsekäs ihminen, kiukustun rajusti, haluan kaiken sen, mitkä muutkin saa (ahne paskiainen siis) ja sisarelleni tunnistin olleeni persharmi penskana (hän ei kieltänyt sitä).
      OP

      Poista
    3. Mitä?! Sinäkin olet inhimillinen olento kataline ja mataline ajatuksinesi? Totta hitossa se ketä tahansa syö kun joutuu luopumaan taidoista joita ennen nukutusta oli ja joita ei ole heräämisen jälkeen. Okei, asiat VOISI olla huonommin, mutta nyt on näin eikä jossittelu kannattele yhtään.

      Näitä päiviä riittää, veikkaan mä.
      Voihan se toki olla, että oppineen suulla minut moititaan itsekkääksi ja ahneeksi. Sitä mietin sitten, aika näyttää.

      Poista
    4. Jos moittivat, mitä sitten? Ei yhtikäs mitään. Maailmaan puhetta mahtuu, ja joukossa on sitä paskaakin.

      Kuule, ihmiset rutisee nykyään vaikka mistä. Mulla on yksi tuttava, joka luennoi alkavasta nuhastaan aivan kuin se olisi supervaarallinen, heikosti tunnettu trooppinen tauti. Mie kuuntelen niitä aina silleen vino hymynkare huulilla.

      OP

      Poista
    5. Niinpä, jos moittii niin siinähän moittii. Toki myönnän, etten aina ole oikeassa itsekään, mutta joitakin ajatuksiani en toisten mieliksi muuta, periaatteita kai saa olla.

      Poista
  8. Kaikki tunteet ja ajatukset on käytävä läpi ja elettävä. Tapahtuneen suhteen kiitollisuus ei ehkä ole oikea termi ja ärsytyksen ja vitutuksen hetkiä on ja niitä tulee. Myös näytön valossa ne kuuluvat asiaan. Todennäköisesti jatkosuunnitelmaan sisällytetään myös neuropsykologi. Se toki riippuu jonkin verran shp:n/sairaalan resurssoinnista mutta mikäli mahdollisuus on, se kannattaa hyödyntää. Myös molli/kiukku/raivopäivimä voit soittaa anytime Kuomaseni! P.S myös organisatorisissa haasteissa tarvittaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla onkin kuin tilauksesta neuropsykologi huomenna, tulee tarpeeseen, kohta painekattila posahtaisikin.

      Poista
    2. Jahas - mekin mennään huomenna neuropsykologille reilun parin tunnin testeihin. Saa nähdä miten pitkälle Maestron hermot sinkuvat testausta. Hän ei välttämättä ole kovin joustava ja mukautuva toipilas. Jokaisella on tunteensa, eikä tämmöiset rysäykset mene pelkällä kravatin suoristamisella ohi.



      Poista
    3. Mulla on se psykiatrinen hoitaja tilauksessa, parin päivän sisään pääsen kuulema puhumaan. Kaksi hoitajaa kävi erikseen kysymässä onko sille keskustelulle vielä tarvetta. No on.

      Tästä edes minä en muuten nouse Bondin lailla rykäisemällä, pakko on vähän saada purkaa ja pillittää.

      Muistan Maestroa kyllä testin aikaan, samoja hahmottamisia kuutioidaan.

      Poista
  9. Luojan kiitos mä asun hyvin kaukana teidän huudeilta. Löysin tässä tieni tonne Tuulikummun tilan instagramiin ja siellä on semmonen kuva Töttiksen selästä käsin otettuna, että en kestä! Se liinaharja ja se naama. Just oikeat sävyt! Vielä joskus mä sen liinakon tamman ostan. Viimeksi liinakon selässä ehkä vuonna 2000... siitä on aika kauan! Se ruuna myytiin alta, pöh :/ Mutta niin, onneksi olen niin kaukana, etten voi vahingossa erehtyä kokeilemaan Töttistä, niin en voi päätyä tekemään mitään epämääräisiä suomenhevoskauppoja :D

    Toivottovasti saat pääpaineita pikku hiljaa purettua. Vaikka en itse käsitäkään miten ne sen tekee, niin sivusta seuranneena sanoisin, että aika iso luotto mulla on sairaalan kallonkutistajiin, jotain taikoja ne osaa ihmisille tehdä, kun saavat sen pään kestämään mitä hurjemmissa tilanteissa. Ei kai sekään aina ja kaikilla mene kuin elokuvissa, mutta propsit niille on annettava, kun olen pari tapausta joutunut/päässyt seuraamaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se on hieno väri suomenhevosella, liinakko ja nätit päämerkit. Toki kaikki muutkin ovat ihan yhtä aitoja, vaikka mustaa ja kimoa vähän vierastankin.

      Heidillä on hieno värisuora suokkeja ja aivan upeat olot hevosilla. Töttis viihtyy tuolla hyvin ja ehkä se sopu Vallun kanssa vielä syntyy.

      Tajusin juuri, että neljäs viikko hospitaalielämää alkoi, just nyt tuntuu melko tyhjältä.

      Poista
    2. Se hospitaalielämä on oma lajinsa kyllä.
      Eiköhän ne kohta sinut pois päästä, olet kuntoitunut sen verran rivakasti, vaikka ei se sinusta siltä tunnu. Olisi kyllä hyväkin päästä tuulettamaan korvien väliä. Ja tekemään normaliteetteja taas, niissä rajoissa tai oikeammin ne rajat ylittäen, johon olettaa pystyvänsä. Siinä minusta kuntoutumisessa on kyse: omien rajojen ylittämisestä aina uudelleen.

      Hevosia käytetään kuntoutuksessa hyvinkin vaikeavammaisilla henkilöillä, ratsastus sopii niin monelle, kunhan sinne hevosen selkään pääsee, mutta siihenkin on keinot olemassa. Se on vähän sama kuin vesijumppa tietyissä piireissä.

      Ja minun pitäisi ehdottomasti tehdä töitä...eikä päästellä aivopieruja, niin että haisee. Töissäkin on tullut ajateltua vähän liikaa viime aikoina.

      OP

      Poista
    3. Henkinen kynnys kotiinmenolle on korkea, kyllä siellä toipuu ihan varmasti vähän puolivahingossakun kunhan alkuun pääsee.

      Tänään on vähän mieli matalalla mutta ehkä huomenna on jo parempi päivä.

      Poista
    4. Ymmärrän sen kynnyksen, sairaala on turvattu ympäristö myös sosiaalisesti, siellä saa olla potilas, vaivainen ja sairas/vammainen ihan 24/7.
      Jos pelkää, että ei selviä fyysisesti, tarvittavaa apua saa kotiinkin: kotipalvelusta kodinhoitajaa vai onko se perhetyöntekijä nykyään tai vammaispalveluista avustajaa (se on yleensä hitaampi prosessi, mutta itsestään ja tilanteestaan kannattaa huudella sinnekin). Näistä pääsee tarvittaessa eroon.

      Itselleen kannattaa järjestää myös tekemistä. Onneksi ollaan menossa kevättä kohti, se tarkoittaa sitä, että ulkona liikkuminen helpottuu huomattavasti. Sitten sinua ei pitele edes yksijalkaiset kavaljeerit.

      Voi käydän niinkin, että alat pitää Hirnakan majataloa, kun kaikki ystävät ja sukulaiset tulevat kyläilemään.

      Sanoisinpa vielä sen, että minusta on ihan normaalia, että tilanteessasi on mieli matalalla ja vähän/rutkasti enemmänkin. Jos näin ei olisi, epäilisin kyllä aika laaja-alaista aivovauriota, kun ei osaa tuntea normaaleja tunteita.

      Sulla on minun meiliosoite, sinnekin voit purkaa ajatuksiasi, jos s-postin käyttö onnistuu jotenkin.

      OP

      Poista
    5. Kiitos OP. Puhut asiaa.
      Minulle tarjottiin vertaistukiryhmää FB:ssa, kun sanoin, ettei just nyt ihan hirveästi nappaa se homma, vastakommentti oli melko nuiva. En kuulema tajua vertaistuen arvoa kun mulla tämä vaiva on ollut vasta vähän aikaa, hänellä yli 10 vuoden kokemus jolla asenteeni oli kätevä tuomita vääräksi. Just noin EI pitäisi toimia.

      Kevät olisi kiva juttu, ehkä saisin jotain kylvöhommaa alulle kasvihuoneeseen.

      Poista
    6. Just noi hyväntahtoiset idiootit on joskus niin... Enemmän niitä hölmöjä on vapaaehtoispuolella kuin ammatillisella puolella. Mulla ei ole koskaan ollut mitään vertaistukiryhmää tai mitään
      vammaisidentiteettiä tai mitään semmoista. En ole ollenkaan sen tyyppinen ihminen. Ilmankin pärjää. Tai aloittaa vasta sitten, kun siltä tuntuu.

      Ne muutamat kontaktit joita minulla on ollut tämmöisiin, ovat lähteneet siitä, että muuten synkkaa ja sitten on tämmöinen lisäsävy siinä. Se vertaistukensa pitää saada itse valita, tai olla valitsematta.

      Poista
    7. Sulla on ollut vaiva vasta vähän aikaa... ristus mikä kommentti! Ettet sitten ole osannut vielä ottaa vajaan toimintakyvyn ominaisuuksia harteillesi. Voi taivas ja varjele...! Just joo - Hirnakka ei ole täydessä ymmärryksessä ja arvomaailma on ihan VÄÄRÄ.

      * puhisee *

      Diagnoosi ehkä suo toisille nimikkeen sairastamiselle ja alistumisen siihen. Minä sain kerran reuma-diagnoosin ja tuomion oppia elämään lopun taivallukseni asian kanssa. Vertaistukiryhmääkin tarjottiin, sopeutusvalmennusta ja vaikka mitä. Ei ole parannusta - näin kerrottiin. Vain pahenemista tiedossa ja lääkityksiä. En suostunut elämään diagnoosia, vaan pohdin miten tuosta parannutaan.

      Tänään olen täysin terve ja kivuton. En antanut periksi, vaan mietin miten hoidan immuunipuolustukseni kuntoon. Ehkä olin onnekaskin.

      P.S Kaveri oli käynyt niissä sopeutusvalmennuksissa. Siellä keskityttiin alistumaan tulevaisuudessa siintävään pyörätuoliin. Ei ollut omiaan piristämään. Tämäkin kaveri on nykyään täysin terve.

      Poista
    8. Noi sopeutumisvalmennukset... olen ollut oman ryhmäni sellaisessa, ehkä olin liian nuori, vasta peruskoulun suorittanut, mutta voi taivas...Karkasin sieltä, tai siis nätisti, lähdin omatoimisesti pari päivää aikaisemmin...Eikös niiden tarkoitus ole lisätä omatoimisuutta? Ai, ymmärsin väärin? OP

      Poista
    9. Minulla ei ole lähtökohtaisesti mitään vertaistukitoimintaa vastaan. En vain oikein koe sitä omaksi jutukseni, ainakaan tällä elämänkokemuksellani mitä on karttunut.
      Siksi koen vähän vieraaksi tämänkin.

      Enemmän minä saan irti kuntosalijäsenyydestäni ja siitä hurjasta heimosta mikä siellä mellastaa ryhmäliikunnan merkeissä.

      Enkä koe itselleni tarpeelliseksi liittyä aivovammapotilasryhmäänkään kun aion vakaasti tämän homman pitää väliaikaisena, kenties kasvattavana kokemuksena joka kuuluu ketjuun 'näin minusta tuli minä'.

      Nyt on uusi päivä ja uudet voimat, taidan pläjäyttää uuden postauksen. Ilahduttavan paljon kommentointia nämä sairasvuodepäivitykset keräävät, en kuitenkaan aloita aliblogia sairaudestani. Olkoon tämä yksi vaihe Torpan aikakirjoissa.

      Poista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!