Mitäänhän mun ei pitänyt...

 

Ankarasti olen opiskelukirjoihin otsaani hangannut etten tänä keväänä lankeaisi hillittömiin taimikasvatusprojekteihin. Ja mitäpä tein... no tietenkin klikkailin sekä Impectalta että Cecilialta ostoskoriin yhtä sun toista ja lisäksi Mustilasta daaliavalikoimasta sitä sun tätä. Ja ihan pienen tilauksen Fataliilta. Pitää varmaan tunnustaa myös kurkunsiemenet Siemenkaupasta? 

Itse olisin jopa saattanut jättää kokonaan väliin Impectan ja Cecilian houkutukset, mutta kaveri pyysi apua lajikkeiden valintaan ja huonostihan siinä sitten omien pyhien lupausteni kävi. Tänään postilaatikosta löytyivät Impectan ja Cecilian kirjeet.

Onneksi noista pussukoista noin puolet menee sellaisenaan kaverille, osasta puolitetaan siemenet.

Toistaiseksi ikkunalaudalla pötköttää vain yksi, hyvin vaatimaton 16 siemenen chilikylvös. Seuraavan kerran tuon multapussit tupaan maaliskuussa kun olisi tomaattikylvöjen aika. Niitäkin ihan vaatimattomasti ja vähäisesti vain neljä eri lajiketta. Munakoisot menee samalla multiin, vähäsen vain ja kohtuudella. Hillitysti ja harkiten, you know? (minä en)

Piti siementen innoittamana ihan piipahtaa kurkkaamassa kasvihuoneen talvilepoa. Levolliselta näytää ja hyvä niin.

Ihan valtavasti ilahduin edellisen päiväkirjamerkinnän kommenteista, te olette vielä siellä! Tuntui kivalta lueskella viestejänne ja niistä innostuneena tein muutaman kierroksen Blogistaniassa kurkkimassa kuulumisia.

Jossain alitajunnassa,  kirurgian ja sisätautien kurssien, muun opiskelun, keittiösuunnitelmien ja arjen kiemuroiden alla pohdiskelen välillä blogiasioitakin. Identiteettikriisi oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan vaan omaa höpinääni, mulla mitään kriisiä ole. Jatkan samalla konseptilla, vaihtelevalla innostuksella ja se olkoon toistaiseksi tarpeeksi. Mikäli suunnitelmat kerrankin menisivät kaavailtuja latuja pitkin, seuraavalla lukukaudella toivoakseni heilahdan työharjoitteluun Aurinkorannikolle ja sehän on sitten kokonaan oma ajanjaksonsa Torpan päiväkirjoihin.

Tänään kuitenkin aukeni tilaisuus heilahtaa spanieleiden kanssa metsään ja voi että miten kivaa meillä oli!

Torpan tiluksiin ei perämettää kuulu, pientä osittain koivulle laitettua vanhaan pellonpohjaa lukuunottamatta. Senkin koivikon Ponimies ja Tammantötterö aikoinaan huolellisesti harvensivat hevosenmentäville poluille. Onneksi ympäröivät hehtaarit (entisiä Torpan maita) ovat ystävällismielisten naapureiden hallussa ja meidänkin virkistyskäytössä.

Aiempina talvina naapurit ovat metsätielle ajaneet latu-urat eikä sinne silloin oikein ole soveliasta lähteä koirien kanssa tallomaan. Nyt kun naapurilla itsellään on runsaasti liikuntaa vaativa nuori koira, tilanne muuttui todella mukavaan suuntaan. Ladut kiertelevät peltojen reunoilla ja tilusten toisella laidalla, kaukana meistä. Lähimetsään ovat tehneet  leveän tasaisen baanan jossa on enemmän kuin hyvä juoksuttaa koiria. Lähimmät talot ovat meidän, heidän ja heidän sukulaistensa eli tuttuja (koiraihmisiä) kaikki.

Onhan se ylellistä päästä piskit ovesta ulos ja lampsia perään, tällaisiin maisemiin:

Tämä metsätie vie meiltä vanhalle takalaitumelle, matkaa on vain vajaan kilometrin mutta koirille oikein kiva juoksentelupätkä. Metsässä ei liiku meidän lisäksi muita kuin oravia ja jäniksiä ja tietysti naapurin koirat ja kissat, ketään ei ruuhkaksi asti. Valtatie 9:n humina ei juurikaan kuulu, lähinnä vain metsän omia ääniä.

Seuraavissa kuvissa ollaankin jo matkalla kotiin päin, kuvissa pilkottaa vähän meidän tallinpäätymme kattoa.

Naapurin innokkaat teini-ikäiset kelkkamiehet ajavat varta vasten meidän pihaan asti, tällaisen pienen piston jota pitkin on hyvin herraskaista tepastella metsään. Kyllä nyt on ihmisen mukava pistäytyä päätään tuulettamassa lähimetsässä. Paljon mieluummin minä tuonne lähden kuin tamppaamaan kylätien vierellä kulkevaa tylsääkin tylsempää kevyen liikenteen väylää. Nyt päivä on pidentynyt ihan huomattavasti ja iltapäivän viimeisen luennon jälkeen on vielä riittävän valoisaa lähteä pikku kävelylle.

Kuten kuvista näkyy, lunta on vähintäänkin riittävästi. Ja kevättalven sateet ovat vielä satamatta. Kinokset olisivat vielä muhkeammat, mutta pari kertaa on ollut suvikelit ja plussa-asteilla lumi tunnetusti vettyy ja humpsahtaa tiiviimpään kasaan. Ja humpsahtaa muuten pahuksen livakasti katoilta alas. Viime viikolla ahkeroitiin hikiset iltajumpat jotta saatiin mummon pihakäytävät auki ja jonkinlainen pääsy varastolle.

Juuri nyt tunnen kuinka epäuskoisen pettyneet spanielin silmät tuijottavat minua hyvin paheksuen, ruoka-aika oli yli puoli tuntia sitten. Tähän loppuun vielä parit amaryllikset.

Heippa ja nähdään taas, voi hyvin!

Vaihtui vuosi

 

Kyllä vaan, täällä olen.

Hiljaiselolle on vallan pätevä selitys ja sehän on tämä elämänvaihe josta ei tekeminen lopu. Opinnot ovat juuri nyt tosi vaativassa vaiheessa, pakollisten opintojen kursseja on päällä monta samanaikaisesti harjoittelujen kanssa ja kaikenlaista kirjallista tehtävää pitäisi kyhäillä palautuskuntoon siinä ohella. On suoraan sanoen hirmuisen korkea kynnys nostaa päivän päätteeksi läppäri vielä kerran syliin ja tuottaa kevyempää tekstiä blogiin. Toisaalta se olisi varmasti juuri oikeanlaista vastapainoa muulle tekemiselle,  mutta nyt ei vaan paukut riitä kaikkeen.

En ole kuitenkaan vetänyt blogista töpseliä irti vaan annan sen nyt kellua täällä Blogistanian ulapalla vähän tuuliajolla, ties vaikka joskus tartun taas ruoriin uudella innolla ja ponnella. Itse asiassa, blogin suhteen on ollut pidemmän aikaa pienoinen identiteettikriisi. Eihän tämä enää aikoihin ole ollut hevoshommien ympärillä pyörinyt blogi, en osaa profiloitua pelkäksi puutarhablogiksikaan eikä omassa elämässä ole mitään niin valtavan kummallista tai erinomaisen ihanaa, että sillä jaksaisi mehustella useampaa postausta. Kovin kantaaottavia postauksia en näe tarpeelliseksi tehdä, yhden asian julistajat kun ovat mielestäni pidemmän päälle hieman tylsää luettavaa.

Että olkoon näin, toistaiseksi.

Syksy mennä huiskahti harjoittelujen ansiosta salamavauhtia ja kun viimeinen harjoittelu päättyi juuri joulun alla, en oikein saanut joulukuustakaan otetta. Opinnot etenevät mainiosti, opintopisteitä on tällä hetkellä suunnilleen 25 enemmän kuin 'normaalitahtia' edetessä. Sen verran kivuttomasti ylimääräiset, täydentävät kurssit ovat sujuneet, etten ole oikein älynnyt väsähtääkään.

K-virusta on väistelty onnistuneesti koko syksy, joululomalla minä sitten sain positiivisen testituloksen ja onneksi varsin lievän tautiversion. Kuivalla yskällä alkoi, päätä särki eikä mikään maistunut. Olin Perikunnan vanhimman asunnolla eristyksissä, mutta yksi kerrallaan muukin perhe sairastui ja nyt ollaan kaikki Iso-J:tä lukuun ottamatta terveitä taas. Voimia niille, joita tauti kovemmin kourin koittelee.

Lunta meillä on enemmän kuin tarpeeksi ja pakkasestakin on saatu kipakat näytteet. En ole talvi-ihminen ensinkään ja vaikka aurinko pelastaakin paljon, ei kirpeän kuulaita pakkaspäiviä jaksa määräänsä enempää. Silmämunat jäätyy päähän ja veri kiertää tahmeasti. 

Pihalla partioi öisin järkyttävän kokoinen rusakko, se on ihan oikeasti joku mutanttiversio. Syö lintulaudoilta siemenet ja jättimäiset korvat vain heiluvat yön pimeydessä. En todellakaan haluaisi törmätä siihen otukseen, ikkunalasin läpi sitä pystyy pieniä inhon väristyksiä tuntien katselemaan. Toivottavasti tupakissat eivät joudu sen kanssa käsikähmään, voipi käydä kissalle köpelösti jos ryhtyy sellaisen otuksen kanssa painimaan. Toisaalta, kissaveljet lojuvat öisin kotona lämpimässä eivätkä norkoile pihapartiossa.

Toivon hartaasti, että rusakonryökäle pysyy lintulaudan antimissa eikä lähentele puutarhan istutuksia. Sen kynsissä eivät talvisuojausverkot ja viritelmät kestä mitään.

Puutarha nukkuu talviuntaan eikä sen varalle ole kevääksi tai kesäksi minkäänlaista isompaa suunnitelmaa. Muutaman chilinsiemenen laitan itämään ja myöhemmin keväällä pari tomaattia. Keväällä olen yhden harjoittelun verran vähän kauempana eli kastelut ja muut taimien hyysämishommat jäisivät muun perheen niskoille eikä se ole millään tavalla reilua. Joutuvat kuitenkin kasvihuoneen kasteluvastuuseen, sillä minulle pukkaa kesäksi töitä enemmän kuin pystyn millään järjellä tekemään. Onneksi olen oppinut myös ei-sanan sanomisen (helppoa) ja teen töitä vain 1-2 vuoroa kuukaudessa, nekin lähinnä sunnuntain päivävuoroja.

Torpan remonteissa on nyt ollut luova tauko. Keittiö on ollut syksystä saakka suunnittelijan pöydällä piirrettävänä ja lähiaikoina saatan saada ensimmäiset havainnekuvat ja suunnitelmat nähtäväksi. Olisihan se mukavaa saada vihdoin, kahdentoista vuoden asumisen jälkeen keittiö päivitetyksi tälle vuosituhannelle. Toisaalta, hyvin pysyvät 80-luvun kaapit seinällä edelleen eikä tässäkään hommassa kannata hötkyillä.

Nyt on kuitenkin syytä hötkyillä takaisin luentojen pariin. Ensi viikko on vuoden ensimmäinen lähiviikko ja silloin painetaan taas pitkää päivää eikä tunneille passaa mennä valmistautumatta. Torpan rekkutrio pitää minulle ansiokkaasti seuraa ja luentoja kuunnellessa tuolissa onkin tiivis tunnelma kun parkkeeraan vielä oman ahterini tuohon piskien sekaan.

Voi hyvin!