tiistai 16. tammikuuta 2018

Päiviä laskiessa


Sama säätila jatkuu.
Pakkasmittari taisi jäätyä samoihin -5° lukemiin. Yhtään en kyllä tämmöistä talvisäätä valita tai moiti. Puhdasta, raikasta, talvista, kuivaa.  Eli siis aivan ideaalisää. Tänään paistoi aurinkokin oikein räikeästi ja kaakon suunnalta puhaltanut tuuli oli vinhan kylmä. Se toikin vaihtelua edeltäneisiin tyyniin pakkaspäiviin.

Kuivuus on se mistä erityisesti jaksan olla iloinen, onhan tässä takana suunnilleen 12 kohtuullisen märkää kuukautta jolloin on taivaalta saatu kaikenlaista. Hevostenkin nutut ovat niin puhtaita ja raikkaita ja kuivia, vilpittömästi iloitsen.

Toki toivoisin, että kesälläkin olisi kuivaa, mieluummin asteita enemmän kuin nyt.

Aamulla ajelin Hopianuolen määräaikaishuoltoon ja hankkiuduin bussipysäkille odottamaan kyytiä kotiin. Siinä sitä töpötettiin muiden pystyynjäätyneiden kanssa, tuuli kävi justiinsa ikävältä kantilta. Ilokseni huomasin, että heti kahdeksan jälkeen on jo melkein valoisaa.

Iltapäivällä kipitin taas bussipysäkille ja huristelin hakemaan huollettua Hopianuoltani pois. Sattuipa vielä niin, että osuin 'halvemman taksan tunneilla' asioimaan joukkoliikenteessä, kyyti maksoi huimat 2 eurituista. Koko bussimatkan mietin, olisiko minunkin mahdollista käyttää enemmän bussia. Totesin melko pian, että niin mielelläni kuin maailman pelastaisinkin, hevosrehuja, kananruokia, kuivikkeita, perheen ruokia sun muita on kohtuullisen työläs kuskata bussissa.

Mutta jos minulla olisi säännöllinen työ kaupungin keskustassa, aivan varmasti käyttäisin bussiakin.

Elmon kuvasi taitava Taru K.

Tämä viikko on vasta alussa, mutta tässä on jo kaikenlaista ehditty. Maanantaina kurvailtiin Perikunnan Nuoremman kanssa hakemaan Vanhempaa järven vastarannalta eräältä tallilta. Erreyksissä kurvasin yhtä risteystä liian aikaisin oikealle ja perhana, totesin olevani väärällä reitillä. Läpi ei päässyt, joten ei muuta kuin auto ympäri ja uudelleen reitille.

No siinä tulikin sitten semmoinen muuttuja mukaan, että Hopianuoli juuttui tukevasti auraushommissa olleen traktorin tekemiin uriin eikä liikkunut eteen eikä taakse.

Kyllähän siinä tuli kulmia kurtisteltua ja hampaita kiristeltyä, ehkäpä lasettelin pari ärräpäätäkin samalla kun penska työnsi minkä pystyi. Lopulta muuan setä osui kohdalle ja minä hänet viittilöin pysäyksiin. Ukko ahtautui kuskin pukille ja jollain ihmeen nytkyttelytekniikalla sai auton irti, toki naisväki pukkasi takaa eli meidän ansiotahan se irtipääsy oikeastaan oli.

Vuolaasti minä kuitenkin kiittelin apustajan ja matka jatkui.

Aiemmin maanantaina sain pienen nauruhepulin Motonetin varaosatiskillä. Olin kyselemässä apuja Hopianuolen käyttämän öljyn etsintään ja yhtäkkiä muistin taannoiset Possen (tv-ohjelma) piilokamerajutut. Niissä joku julkkis naamioitiin ja pantiin kuka minkäkin yrityksen asiakaspalveluun. Kaverit takahuoneessa antoivat vuorosanat mikrofoniin ja hauskoja tilanteitahan siitä syntyi. En muista oliko mukana Motonet, ainakin joku autoliike siinä oli. Minua avustanut henkilö oli ihan kiva ja asiallinen mutta mielikuvitukseni lähti laukalle ja siitähän se alkoikin naamaa nykiä ja hampaita naurattaa. Voi jösses, tästähän enää puuttuikin itsekseen hihittelijän maine.


Otsikon asiaan.
Täällä Perikunnan Vanhempi laskee päiviä a) täysi-ikäisyyteen b) Espanjaan lähtöönsä. Nuorempi laskee päiviä siihen kun lähdemme perästä.

Vuonna 2000 minä ramppasin tähän aikaan vuodesta suunnilleen joka toinen päivä Naistensairaalassa yliaikaiskontrolleissa. Nyt se milleniumvauvanryökäle tulee täysi-ikäseksi. Jotenkin en asiaa osaa vielä mitenkään ymmärtää, eihän se ole kertakaikkiaan mahdollista.

Ja sitten heti pitäisi penska päästää Peetun kanssa maailmalle. Missähän minunkin järkeni oli kun asiaa ryhdyin itse järjestelemään?

Onneksi Iso-J lähtee saattamaan ja katsoo alkutaipaleen. Sitten saa olla penska omillaan pari viikkoa kunnes karautan paikalle.

On tässä totuttelemista kun oma perillinen onkin yhtäkkiä täysi-ikäinen. Ja ihan yllättäen!! On kuulema jo ilmoittautunut abiristeilyllekin ja jatkobileisiin, Viru-hotelli vuokrattu suomalaisten abien megabileisiin. Voi hyvänen aika ja hyssykät myös.

Että niitä päiviä sitä laskeskellaan, minä lasken harmaita hiuksia.

Otto tunnustaa väriä
Kanalan popula

perjantai 12. tammikuuta 2018

Vaihtuva valo






Aamulla ulkoistin hevosia kirpeässä pakkasessa, mittari näytti -12° ja oli tyyntä. Poissa oli edellisen päivän utuisuus ja toissapäivän plussa-asteet. Yöllä kiristynyt pakkanen oli tehnyt omia taiteilujaan ja jokaikinen pieni neulanenkin näytti saaneen hopeoinnin. Onko se huurretta, kuuraa vai mitä, en ole enää varma oikeasta termistä. Kaunista se silti on.

Auringon noustua oli pakko ottaa kamera kaulaan ja lähteä käppäilemään pihalle. Valo vaihtui sitä mukaa kun etenin pihalla.  Yhtä kaikki, koko maailma vaikutti pysähtyneeltä, vain valo liikkui. Kieltämättä aika maaginen tunnelma.

Tätä kirjoittaessa, iltapäivällä kahden jälkeen, on taasen maisema muuttunut, nyt on jo ihan erilainen harmaan tummuuden sävy. Saisi varmasti upeita kuvasarjoja jos ottaisi jollain ajastussysteemillä kuvan samasta kohteesta vaikka vartin välein. Minä en jaksa enkä jouda tuolla pakkasessa seisomaan, Torppaa piti lämmittää ja ihan kohta on lähtö kaupungin valoihin.





Pari varsin uteliasta ja toiveikasta kaveria kipaisi portille kurkkaamaan tuleeko heinäpotti etuajassa. Saivat sankollisen kuumaa vettä paljuunsa ja pikkuisen reilummat heinät. Meillä oli taitava Tarukin kuvaamassa ja hienoja kuvia saatiin, molemmista pojista. Siinä missä Oton korvat heiluvat kuin propellit, pystykorvaponin kuulottimet sojottivat suoraan eteenpäin.

Ottokin lähtee vaihto-oppilaaksi emäntäänsä matkien, ei onneksi kauas. Toivottavasti kaikki sujuu niinkuin on suunniteltu ja Oton ja Tarun yhteiselämä sujuu hienosti ne suunnitellut pari kuukautta. Ottokin pääsee sipsuttamaan maneesitallille ja saa kämppäkaverikseen pikkuisen shettiksen. Ponimies jää kotiin nauttimaan -ylläri- pikkuisen shettiksen seurasta. Ehkä pitkänaamapoikien keskinäiset välit siirtyvät astetta lämpimämmälle tasolle shettiskuurin jälkeen. Nyt ne ovat ruunamaisen korrektit ja kohteliaat.






Kuvauskävelylläni huomsin, että rusakkoliikenne omenapuiden luo on vilkasta. Jos minulla olisi ollut vuodenaikaan sopivammat kengät jalassa (oli crocsit), olisin tepastellut hankea pitkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Hanki saattaa kyllä olla kantavakin, ainakin koirapojat viilettävät ketunjäljillä pitkin peltoja vaivatta. Kannattaa kuitenkin olla realisti ja muistaa pitkien pyhien aikana kertynyt lisämassa ja varautua hankikävelyllä myös syvempiin notkahduksiin. Jätin homman järkevämmän pukeutumisen päivälle.

Auta varjele jos siellä on murtauduttu rusakkoverkkojen läpi ja jyrsitty luumupuita tai toisaalla tuhottu Tuurenpihlajani! Sitten minä kyllä hirmustun.

Toivoisin ketun touhunneen muuallakin kuin kanalan nurkalla. Ainakin se haukkua räyskyttää yöt läpeensä.






Samaan aikaan täällä tuvassa on lyöty pökköä pesään ja lämmitetty ihan jokaikinen päivä. Onneksi on viime talvelta jäänyt monenmonta polttamatonta mottia pitkää puuta.

Eilen kävin sekä Munataksilla, että Rekojakelussa ja tänä iltana meinasin tällätä uuniin yöksi muhimaan ohrapuuron. Rekojakelusta autoon kantautui myös kaksi sinisiä munia tulostavaa kanaa. Sieviä tyttöjä, toisella on parta, toisella vasta haituvat.

Tälle päivälle on muitten hommien lisäksi ohjelmoitu kaupunkireissu joten paras hankkiutua matkaan mikäli meinaa vielä illalla saada jotain aikaiseksi.

Leppoisaa viikonloppua sinulle ja pesimärauhaa saimaannorpille näiden kotipullervoiden kuvien myötä!





keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Menneitä asioita


Niin se joulu joutui ja menikin jo. Seuraavaan kertaan on pikkuisen pidempi aika ja kesä välissä.

Maanantaina kun Torppa hiljeni, aloitin purkamaan koristeita ja muita joulujuttuja. Elmo auttoi minkä ehti eikä ilman ärräpäitä siitäkään hommasta selvitty. Välillä piti laittaa katti jäähylle, alkoi olla semmoinen ralli päällä ja kuusiparka viittä vaille pyörtymäisillään.

Kuusi on kuitenkin poistunut rakennuksesta ja hevoset jatkojalostavat niitä oikein mielellään.

Nyt kun tässä tätä sydäntalvea eletään, ajatus karkaa väistämättä kaikenlaisiin kasvujuttuihin. Mietin jo millainen työnjako tehdään kasvihuoneessa Äitikullan kanssa. Hän nimittäin piipahti viikonloppuna sairaalanmäellä yöpymässä ja on hivenen nuutunut reissustaan vieläkin. Vaikuttaa siltä, että hän joutuu tyytymään kuivien kukintojen poisrapsimiseen ja jättämään isoimmat hommat parempivoimaisille. Ainakaan ei aio laittaa mitään siemeniä itämään ja esikasvatukseen. Niinpä minä, siemenkasvatuksen itseoppinut antiguru jään paljon vartijaksi. Onneksi lähistöllä on useampikin laatutietoisen taimien ostopaikka, ei tarvitse itse turata jo ennalta tuhoon tuomittujen taimien kanssa.


Toinen kasvatuskohde näin sydäntalvella ovat perinteisesti olleet tipuset. Tänä vuonna on toisin, toistaiseksi. Harmistuin viime kevään huonoista haudonnoista niin, että myin koneen pois ja kun kanojenkin alta löytyi pääsääntöisesti keskenjääneitä kylmenneitä munia, päätin antaa luonnolle periksi.

Nyt taas tekisi mieli yritellä ja viritellä. Lataan jäitä hattuun ja annan viikkojen kulua muuten vaan.

Voihan se olla, että kevään edetessä kiusaus yltyy ylivoimaiseksi vastustettavaksi. Kanalassa alkaa munaränni aueta viikko viikolta paremmin ja kunhan kukotkin havahtuvat talviunestaan, saattaa nuppiluku lisääntyä ihan omatoimisesti. Vielä siellä ei kukoilla heltta tutise eivätkä hetulat heilu.

Ja sitten, pari sanaa ystävyydestä.



Luulin jo oppineeni aika hyvin tuntemaan lähipiiriini kuuluvat ihmiset. Yksi järjesti kuitenkin melkoisen yllätyksen irtisanomalla pitkän ystävyytemme. Jaa että miksikö? No varmaan siksi, että kysyttäessä kerroin sangen ponnekkaasti oman mielipiteeni.

Se taisi olla a) väärä b) osua arkaan paikkaan c) se olisi pitänyt jättää sanomatta,  sillä näinkin yksinkertainen ihminen tajuaa, ettei ole enää toivottu henkilö ko. tyypin ystäväluettelossa. Suorastaan kuulin kuinka punakynä suhisi nimeni päällä.

Toki, jos vastaukselle on määritelty kysyjän toimesta kovinkin tarkat speksit ja raamit, voi vääränlainen vastaus aiheuttaa hyperventilaatiota ja muuta harmistusta.

Olkoon. Seison edelleen sanojeni takana, alusta viimeiseen.



Ja ihan tähän loppuun iloinen uutinen Tosiystävyyden rintamalta. Ottopoika lähtee tehotreeniin myöhemmin keväällä. Hevoseton, osaava ja fiksu ihminen saa Oton superpuitteisiin 'omakseen' ja se on meille kaikille täydellinen win-win -tilanne. Otto toki tulee takaisin kotiin kunhan omistajansa kotiutuu reissultaan.

Pienenä bonuksena Ponimies saa suloisen ponitamman seuraneidikseen. Siitä voi toki tulla myös varsinainen trilleri, Ponimies on kekseliäs ja pikkuinen ponitamma vielä nokkelampi. Yhdessä ne voivat yltää todellisiin mainetekoihin. Ja suuriin otsikoihin.

Ei tästä jännää puutu. I rest my case.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Viikonlopun maneesikierros ja ponirallia


Tarkoituksella laitoin huonon, epätarkan ja epäselvän kuvan, tässä ei yksityiskohtaisuus ole tärkeää vaan KOKO.

Meikäpätkä tuntee itsensä hyvin pieneksi kun tuollainen valtamerilaivan korkuinen elikko huojuu kamelin lailla ohitseni tallin käytävällä. Valmennustunnin edetessä yksi jos toinen koipeliini virittyi aivan omille taajuuksilleen ja sinkoili maneesin pohjaa pöllyttäen pupuloikilla eteen ja sivulle. Ihan sama mätkähtikö maneesin katolta alas lunta tai ei. Minua suorastaan pelotti ja melkein huimasi.

Edellisen kerran näin  tuommoisen +175 cm  säkäkorkuisen elikon ryntäävän kiitolaukkaa ympäri jäistä ulkokenttää Perikunnan vanhin selässään. Siinä tunsi itsensä voimattomaksi ja sairaalaanhan se reissu päättyi. Nyt ei sinne tarvinnut lähteä mutta silti tuntui kurjalta.

Perjantaina olimme siis naapurikunnan maneesilla katsomassa valmennusta ja tutustumassa paikkaan. Otto lähtee tuonne kesällä tehokurssille ja nyt piti käydä sopimassa alustavasti ajankohdista.

Perjantaina saimme vieraaksemme vanhan tutun etelä-Suomen ajoilta, tuttu tallinkäytävältä tuli tyttärineen poninkatsomisreissulle. Ja kyllä me niitä poneja katsoimmekin.

Lauantaina meillä oli välipäivä mutta vieraat kurvailivat ettään perälle hevosia ja poneja katsomaan. Oli siellä ollutkin, äidin sydämen vienyt arabitamma. Esteponia etsivälle tyttärelle ei niinkään ponia, mutta hieno visiitti satumaisen kauniiseen talvimaisemaan. Upea kokemus molemmille, etelärannikon asukille.

Lauantai-iltana syötiin porukalla, höpöteltiin sitä sun tätä ja kartalta syynättiin Aurinkorannikon hotellien sijaintia. Eihän tässä enää hirveän monta viikkoa ole kun Perikunnan vanhin (ja Peetu) lähtee, parin kuukauden päästä minäkin pääsen ihmettelemään eteläisen Espanjan talvikeliä.

Ja mitä ilmeisimmin ihmetellään myös suomenhevosta joka hyppää Sunshine Tourin kisoissa. Sinne kyllä mennään hurraamaan jos yhtään osuu kisapäivät omiin aikatauluihin!

Sunnuntaina lähdettiin kohti kainuuta ja Vuokattia. Siellä oli taas yksi kokeiltava poni.
Nätti poni olikin, oikein asiallinen ja rauhallinen valkoinen ihanuus.

Valkoista ihmettä oli myös matkan varrella, Maanselän kohdalla puut olivat enemmän kuin länässä, ilmajohdot roikkuivat liki maassa ja havupuut nyökkivät perin väsyneen näköisinä tykyn painosta. Liikkuvasta autosta oli vähän tuuripeliä kuvailla, tässä nyt kuitenkin jotain:




Kainuun reissun jälkeen huokaistiin meillä hetki ja jatkettiin sitten matkaa Kiteelle. Samaisessa paikassa Perikunta kävi yksityistunneilla pari vuotta sitten. Nyt heillä on siellä upouusi maneesi ja aina yhtä mukava ratsastuksenopettaja, ihan piti halata pitkästä aikaa tavattaessa.

Joissakin paikoissa sitä vaan viihtyy ja tuntee olonsa tervetulleeksi.

Siellä olikin poni joka löi ainakin äidille luun kurkkuun (ne yleistykset ja ennakkoluulot) ja minäkin olin vähän aikaa ihan mykkänä, oli se niin hieno poni. Ponityttö sai yksityisopetusta kokeiltavalla ponilla ja tunnin päätyttyä tyttö oli epähuomiossa rikkonut hyppyennätyksensä. Kaikki olimme tyytyväisiä ja ponikin puhkui hikisenä vällyjensä alla.

Arvaan kyllä mistä heidän pitkän kotimatkansa aikana on puhuttu, meille katsojille ei ollut epäilystäkään etteikö se oikea olisi löytynyt.
Asia ei kuitenkaan ole minun päätettävissäni. Sen vaan sanon, että on se onni että meillä on tallille varatut neliö rakennettu eikä lisäkarsinaa värkätä ilman seinien siirtelyä. Yksi miniponi meille kyllä mahtuisi...



Volvon valot katosivat etelän suuntaan ja me suuntasimme pohjoiseen kotia kohti. Valtavan kiva viikonloppu.

Hampaiden kalina (maneesit ovat kylmiä) lakkasi puolimatkassa ja oli aika suunnata ajatukset arkeen. Härkäviikkoina ei paljoa juhlia ole luvassa ja muutenkin eletään viimeiset viikot ihan perusarkea ennenkuin perheen kokoonpano muuttuu, onneksi vain väliaikaisesti.

Hoidettavien asioiden lista on pitkä joten parasta onkin tarttua toimeen.

Sää kääntyi sunnuntaina pakkaselle. Nyt on mukavat -5°, aurinko vilahtelee aina välillä ja muutenkin on ihan leppoisa talvikeli. Mikä parasta, on kuivaa! Hevoset pysyvät nuttuineen puhtaina ja hengitys raikkaana, saivat kaksi joulukuusta jatkojalostukseen.

Joulu on siivottu pois ja ensimmäinen tulppaanikimppu hehkuu maljakossa. Näin sitä mennään, kevättä kohti. Iso-J lähti maanantaiaamuna pohjoiseen, tykkylunta riitti hänellekin, onneksi myös majapaikassa sähköä.

Tästä jatketaan!



torstai 4. tammikuuta 2018

Tekstiiliurheilua


Ratsastus jos mikä on ulkoilmalaji. 
Hevonen on luotu liikkumaan ja pitkänaamoille pitäisi kyetä tarjoamaan liikuntaa jossain muodossa, säällä kuin säällä. Meillä ei ole aavaa preeriaa jossa voisivat puolivillinä laumana kirmailla hämärästä aamunkoittoon ja takaisin. Päivittäin ulkoilua on kuitenkin tarjolla vähintään 12 tuntia, liikuntaa ihmisen kanssa/toimesta on pyrittävä järjestämään järkevät määrät. Sää rajoittaa hyviäkin pyrkimyksiä. Hevosille on toki loimia joka lähtöön, mutta kuskiparat ovat näissä ns. oikeissa talvissa kovilla.

Täällä meidän selkosilla katsellaan kateellisena kuvia plussa-asteisista maneeseista jossa voi humpatella talvellakin t-paidassa. Korkeintaan joku elegantti liivi siinä asusteena, ai että. Meillä jäätyy tuulessa räkä nenänpäähän ja jäisestä maasta sinkoilevat kikkareet pitävät huolta takanatulijan turvavälistä. Sulasta hiekkakentästä on näinä kuukausina turha haihatella.

Ei mekään niin hulluja olla, että rankimman lumipyryn tai vesisateen aikana hevosia treenattaisiin ulkona. Perusterve nuori hevonen ei mene lepopäivistään rikki, eivätkä nämä meidän rennot ruunat kerää kuumaa useammastakaan vaparista. 

Kenttä oli aurauksen jälkeen vielä ihan hyvä. Vuodenvaihteen vesikelit ja plussapäivät eivät sitä ainakaan parantaneet. Otto kuitenkin jumppaa uran sisäpuolella sen minkä pystyy.

Umpihankirallittelu on hauskaa silloin kuin siellä ei ole ihoa repivää hankikantta välissä. Otto on ohutnahkainen ja saa hankalia haavoja lähes poikkeuksetta. Hankeen ei kannata lähteä suojia hukkaamaan ja nuo pintelitkin ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Ponimiehellä on paksumpi nahka ja varmempi pito hangessakin.


Nyt on ratsastajankin hyvä jumppailla hevostaan kun myös ratsastajan varusteet ovat harpanneet huiman edistysaskeleen ja joulupukki oli ajan hermolla. Gore-texit ja softsellit on niin nähty, nyt on megasupertoimiva monitoimitakki ja kaikkein paras juttu pitkään aikaan; ratsastushame. Puhaltakoon putininhönkä idästä, täällä ei palele. Miten me pärjättiin ennen Uhipia?

Omia ratsastuskamppeitani tutkiessani tulin siihen murheelliseen lopputulemaan, että uusiin pöksyihin pitää hankkia joustovyötärö ja muutenkin olisi syytä olla hyvin venyvää, kohottavaa, muotoilevaa ja ihmeitätekevää spanxia, ihan estetiikankin kannalta. Tosin eihän meidän yleisö ole satunnaista rusakkoa kummoisempaa, joten sikäli voin ratsastaa vaikka pyjamanhousuissa.

Tänään olisi meininki oikeasti hankkiutua Ponimiehen kyytiin jos jostain löytyy sopivan korkea astinlauta josta kammeta kyytiin. Junioreilla ei riitä hauiksessa pattia puntata meikämandoliinia mihinkään. Lupasin itselleni näpistää itselleni vointini mukaan laatuaikaa Ponimiehen kanssa. Muutakin tekemistä kuin porkkanoiden syöttely ja perskankun rapsuttelu, vaikka sekin jollain tavalla arvokasta yhdessäoloa on. Jos hevoselta kysytään tätä asiaa, porkkanat ja rapsuttelut on taatusti hauskempaa kuin hangessa rämpiminen raskaalla lastilla.

Sydäntalven pakkasia odotellessa kuunnellaan öisin kettujen kaihoisaa haukunräksytystä. Toivottavasti eivät ihan hillittömästi lisäänny, millään ei huvittaisi bunkkeria kanojen turvaksi laittaa.

Pitää mennä, moido!




#twohearts

maanantai 1. tammikuuta 2018

Vähän voi olla paljon, enemmän olla liikaa





Vanha vuosi on saateltu historiaan, kirpeillä Suomi100 -kuplilla kilistelty ja hyvästelty.
Uusi vuosi, toivottavasti loistavia mahdollisuuksia täynnä, on otettu vastaan.
Paljon on toivoa lastattu alkavalle vuodelle, olkoon se kaikille tasapuolisesti mukava ja antoisa. 

Kiitos eilisillasta paikalla olleille, erityiskiitos Nemppakuomalle, turvallisia kilometrejä taipaleellesi.

Onnellista uutta vuotta 2018 !


1.1.2018