maanantai 20. marraskuuta 2017

Tekniikka tuli iholle


Puolilta päivin kurvailin (juu se ajokielto ei varmaankaan koske sairaalakäyntejä) tuttuakin tutumpaan sairaalan parkkihalliin ja tepastelin tuttuakin tutumpaan sairaalaan. Nyt piti löytää pohjakerroksesta tietty ovi ja osuttautua oikealle luukulle. On se kyllä semmoinen ameeba se meidän sairaala, muuttuu ja muuntuu koko ajan.

Kohta pääsinkin Holter -hoitajan juttusille. Kuvasta poiketen minuun asennettiin seitsemän lätkää mittaamaan sydämen tapahtumia ja rekisteröimään ne muistikortille, kaikki kolme päivää! Elä ja hengitä, kolme päivää minuutilleen tarkkaa päiväkirjan pitoa, nyt on totisesti ns. paha rasti.

Kun minut oli piuhoitettu ja laitteessa uusi muistikortti (ja paristo vaihdettu), sain peitellä piuhat ja johdot parhaan taitoni mukaan. Aamulla valitsemani hippihenkinen paita oli maailman huonoin vaihtoehto. Ylimpien lätkien teipit ja piuhat näkyvät kaula-aukosta ja varsinainen johtovyyhti tursui sieltä helman alta eikä peittynyt millään. Komeuden kruunasi paidalle mystisesti ilmiintynyt kahvin ja hammastahnan yhteistahra, se oli ruma ja näkyi kirkkaassa vastaanottohuoneen valossa varsin kiusallisesti. Kannattaa kotonakin pukiessa esiintyä valoisassa paikassa peilille ennen kuin lähtee ihmisten ilmoille, note to self.

Silti marssin ruokaostoksille. Jos joku jäikin piuhojani katsomaan niin siinähän sai maanantaihinsa jännitystä. Kaikessa rauhassa keräilin kärryn täyteen, viikonlopun jäljiltä kaapeissa oli runsaasti aukkopaikkoja.


Hevosista ei ole aikoihin näkynyt kuvia, nyt näkyy Otto. Sunnuntain jumpalla tuli ihan korvahiki ja piti laittaa fleecenuttua niskaan.

Kohtahan Otolla on vuosi täynnä ansiokasta ratsuponin virkaa täällä Torpalla ja täytyy jo nyt suuren kiitoksen kera ojentaa käytöskukkanen ja kiitosporkkanat. Hyvä poni saatiin ja niin on fiksu ollakseen niin nuori. Aamulla vien Oton ensin tarhaan, ihan löysällä narulla se löntystelee perässäni ja ainoa kepponen jonka se tekee, on kuormasta syöminen. Minulla on nääs aamuheinien B-osa mukana ikealaisessa heinämitassa. Otto yrittää näpistää suullisen ja minä en muka nää, silloin ei tarvitse torua.

Ponimiehen jätän siksi aikaa talliin pureskelemaan heiniään, tallin vanhin saa pikkuisen isomman aamuheinien A-osan. Johtuu myös siitä, että Ponimiestä ei tarvitse läheskään niin usein pukea nuttuun. Paitsi sadepäivinä eli lähes joka päivä. Otolla on monimutkaisemmat loimet (kaulakappale) joten pukemiseen kulutetun ajan voi oikein hyvin syödä heinää.

Kovasti odotan sitä otollista päivää, jolloin pääsen itse kipuamaan jomman kumman epelin selkään. Yksin ollessani en sitä näissä olosuhteissa uskalla tehdä, aina pitää jonkun olla katsomassa vähän perään. Sehän tässä on tavoitteena, että pääsen sammalmetsään Ponimiehen kyydissä käppäilemään.

Tavoitetta hankaloittaa hieman se tosiasia, että Otto on meidän maastovarma ratsu ja Ponimies on ihan p*skahousu kun suoraan sanotaan. Pikkuinenkin risahdus ja mr. Skitbyxa päästää hätäpapanat ja hypähtää ympäri, Otolla pyörähtää ehkä korva. Ponimiehen kanssa ei myöskään kovin pitkiä samoiluja tehdä, saattaapi taival pysähtyä ensimmäiseen arveluttavaan katajaan ja suuri sankari kieltäytyy jatkamasta pidemmälle, neljän jalan äkillinen maahanjuurtuminen ja uppiniskainen jurnotusasento tietää lyhyttä lenkkiä.

Ei.
Mitä muuta alkavaan viikkoon? Iso-J on saapunut hyvässä järjestyksessä Pohjanmaalle ja meinaa viihtyä siellä loppuviikkoon. Ohjeistin kyllä asioimaan muutamassa kaupassa kun ne siellä ihan hollilla ovat. Mutta pistäpä mies asialle -ja itse saat tilata netistä.

Perikunnan vanhimmalla alkoi koeviikko ja ensimmäisenä koetuksena on kuulema ruotsi. No, sittenhän se on tehty kun koe on luovutettu. Tiistai-iltana minun on määrä marssia entiseen opinahjooni, vanhempainiltaa luvassa. Toivottavasti ei tehdä mitään ryhmätöitä, minä en sen yhden rouva ministerin kanssa mihinkään ala.

Perikunnan nuorempi aloittaa koeviikkonsa vähän myöhemmin mutta huomenna on kuulema fysiikan koe, englanniksi. Onneksi hänellä ei ole Holter -mittaria, se varmasti takoisi aivan huimat käyrät.

Vielä pitää erikseen mainita, että Siskolikan vanhin poika siellä Skotlannissa sai perjantaina kunniakirjan ja mitalin koska teki jonkinlaista ennätystä ollen viiden kampuksen paras markkinoinnin opiskelussa. Sopivasti sattui kummitäti samaan kaupunkiin työmatkallaan joten palkitsemistilaisuudessa oli läheisiäkin paikalla. Olen ihan valtavan ylpeä 🙌
<3 p="">
<3 p="">Pakkasyö luvassa, kipaisen kohta vällyihin ja rustaan viimeisen päiväkirjamerkinnän tältä päivältä Holterin kirjanpitoon. Huomenna sitten lisää. Toivottavasti oire -sarakkeeseen ei tarvitse rustata mitään.

Tämmöistä tänne, viikko näyttää mistä se on tehty !


PeeÄääs: verisuonikirurgi oli syynännyt kuviani ja sille uusimmalle kaulasuonilöydökselle ei kuulema nyt tehdä mitään. Ehkä hyvä näin.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Kissankehto


Elmolla on kieltämättä kadehdittavan hieno elämänasenne, pikkuisen toki näkyy olevan lepopaikkojen valinta hakusessa, ensin se valui tuolin selkänojan tyynyn taakse, mutta se ei kissakoltiaisen unta haitannut yhtään. Torpassa olisi tarjolla useampi pehmeä peti, lampaankarva, sohvia, tuoleja, sänkyjä mutta mitä tekee Elmo? Se menee ikkunalaudan kapealle ja kovalle päädylle nukkumaan. Usein sen löytää takaeteisen ahtaasta korista jossa on kaikenlaisia hanskoja ja lapasia tai sitten munakennosta, siinä on arvatenkin lämmin jos ei muuta.

Minäkin nukkuisin vaikka aidanseipäänä jos voisin, taidan todellakin tarvita talviunia tai valohoitoa.

Tänään lauantaina ulkoistin aamulla aikaisin hevoset ja luikahdin takaisin vällyihin. Kun heräsin seuraavan kerran, räikeän kirkas aurinko paistoi aivan täydellä teholla, se oli outoa!

Outoa, mutta ah, niin piristävää! Aurinko on tänä vuonna ollut harvinainen vieras joten jokainen näyttäytyminen noteerataan.

Ilahduin niin, että marssin metsään sammaljahtiin. Ne lumet sitten kuitenkin sulivat perjantai-illan plussa-asteiden ja sateiden myötä pois. Sammal oli vihreä ja sitä on paljon.

Runsaudesta huolimatta otin vain pikkuisen, vähän käpyjä, vähän liekoa ja pari puolukanvarpua. Nyt voi laitella kivat hyasintti-istutukset kun niiden aika koittaa.

Suoraan sanoen, teki mieli käydä pitkäkseen tuohon sammaleelle, niin tasaista ja pehmeää.



Metsässä oli kivaa, puhdasta ja rauhallista. En törmännyt karhuherraan enkä muihinkaan nelijalkaisiin naapureihimme, taitaa karhu olla jo kolossaan vetämässä sikeitä. Uusi nelijalkainen tyyppi on muuten ottanut pihamme reviirikseen, sievä ketun jälkien helminauha meni tallinkulmalta riihen taakse ja kiersi kanatarhat. Se on toisaalta ihan hyvä, pysyvätpä rusakot varuillaan ja toivottavasti muissa puuhissa. Ja jättävät uudet puuvartiseni rauhaan. Keväällä sopii ketun luikkia takaisin metsäänsä, ei tarvita mokomaa ryökälettä kanatarhan aidan sisäpuolella, sinnehän sillä kuitenkin mieli tekisi mennä.

Kanalassa vietetään edelleen sulkasatoa, nyt yksi kukoista on aivan tuhannen kurjan näköinen tussaus. Silverpaduankukko heitti reppana henkensä, joskus sulkasato ottaa liian koville. Siinä oli muuten sanalla sanoen niin tyhmä kukko, että olisi se pölkylle päätynyt kuitenkin. Se vain hyppi ja nokki, aivan kaheli.

Jokunen nuorikko on kuitenkin alkanut munaamaan ja munakenno näyttää jo varsin mukavalta. Poissa ovat ostomunat. Päivittäin tutkin rouvien helttojen punoituksen astetta, osa on vielä ihan kalpeina, osa jo hienosti helottaa ja munaa tulee. Pitäkööt ilman suorituspaineita taukonsa, ovat ne sen ansainneet. Kuin myös vitamiinikuurinsa.


Oma vointi on vähän mitä sattuu. Tänään huimauskohtaus kesken ruuanlaiton pakotti hetkeksi puhaltamaan. Iltatallissa laittelin vain heinät, en taluttanut kumpaakaan ruunaa sisään, better safe than sorry. Oikeasti kumpaakaan ei tarvitsisi edes taluttaa, suoraan ne marssivat kuitenkin omiin koppeihinsa koska siellä odottaa lämmin puuro, myslit, puhtaat purut ja isot kasat heinää.

Huomisen heiniä laitellessa tajusin, että kohta pitää ottaa sisään loppuvuoden heinät. Heinäntekijä on tosi tarkka tavarastaan, ei lähde edes kuljettamaan huonolla säällä eikä varsinkaan rapaisen tien aikaan. Ensi viikolle on lupailtu pakkasta joten kuivaahan se tietää, silloin on hyvä ajaa heinää.

Tuon viereisen kuvan Oscarista otin muuten lattialla istuessani, en uskaltanut kävellä tuvan poikki huimauksen takia ja Oscar kiinnostui uudesta istumapaikastani jopa tuon verran, että suvaitsi kohottaa päätään.

Lauantai illan saunan jätän ihan sovulla väliin, en oikein usko sen tekevän millään tasolla hyvää tälle omituiselle ololle. Vötkistelen vielä vähän aikaa tuvassa ja yöheinien jälkeen hiippailen vällyihin, ehkäpä huomenna olisi parempi päivä.

Tuikkujen kimmellystä kummempia värivaloja en iltaan kaipaa, kai tämä on sitä keski-ikäisen elämää. Näin on hyvä.


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Jopas valkeni


Usein helpoin apu pimeyteen on yhtä lähellä kuin lähin töpseli tai valokatkaisija. Kun pieni ihminen taapertaa yhä tummuvassa kaamoksessa, pienikin valotuikku valaisee polun ja mielen. Tulikärpäsiä ei nyt toinna haikailla.

Torpan puut ja pensaat alkavat nyt olla jo sen kokoisia, että niiden oksat kestävät sekä lumen, että valonauhat. Tässä kun kävi nähkääs niin, että tuulet kääntyivät, ilma kylmeni ja sateen olomuoto muuttui lumeksi. Samalla muuttui maisema. Eihän sitä lunta paljoa tarvita kun koko tienoo valaistuu kuin itsestään.

Sääprofetioita tutkiessa vaikuttaa siltä, että tämä lumi saattaa jopa pysyäkin ainakin viikon verran, tämmöistä nolla -1° -keliä olisi luvassa ja sateet tulevat lumena. Sopii minulle hyvin. Kaikki valo otetaan vastaan.


Koirapojatkin nauttivat omalla tavallaan lumesta. Peetu pätkäjaloillaan pungertaa heinikossa ja Lellu loikkii kuin rusakko vieressä, epäsuhtainen mutta hauska kaksikko. Nasse nyrpistelee nokkaansa kuten aina ennenkin ensilumien aikaan ja toimittaa asiansa kiireesti, sipsuttaa sitten takaisin nojatuoliinsa takan eteen. Tupaukko ei enää lähde heinikkoon ryskäämään kun ei kerran ole pakko. Niinpä se on kirjaimellisesti Leffen heiniä. Leffeä ei hirveesti mikään haittaa, tuskin se edes tietää mitä on olla ärtynyt tai muuten upset.

Paitsi silloin kun tulee kissankynttä persauksille. Eilen nimittäin tuli pitkästä aikaa  -ja huuto oli hirmuinen. Olin pihalla lataamassa lintulautaa siemenillä ja pähkinöillä kun kiljuminen alkoi yhtäkkiä ja tiesin heti, että nyt on hätäasia. Sisällä Leffe kyyristeli kauhuissaan ja kissat parveilivat ympärillä hännät pörheinä. Meni pitkään kunnes koiraparka rauhoittui.

Minä en voi käsittää mikä Leffessä ärsyttää kissoja. Se ei ikinä kiusaa tai härki niitä. Ja se on aina Oscar, Ossi pahakossi joka aloittaa hulinoinnin.

Voi Lellu, kotikiusattu mammanpoika.
Toivottavasti sillä pää kestää eikä hyökkää vastaiskuun.






Irlanninkataja on jo iso
Eilen vietin luvattoman paljon aikaa netissä, etsimässä sopivia ruokalautasia, ihan omaan käyttöön nykyisten rinnalle ja ehkä vähän paremmiksi astioiksi. Kauhean vaikea päättää, etenkin kun budjetti ei salli kaikkea sitä mitä mieli halajaisi. Keittiöremonttiinkin löysin vaikka mitä ideoita.

Tiedän, että tekemistä olisi paljon ja muutakin etsittävää kuin jotkut ruokalautaset, tämä on ilmeisesti jokin sijaistoiminto.

Nyt aion kuitenkin ottaa tiukan otteen lokakuun tositteista ja niputtaa ne asianmukaiseen järjestykseen. Pari muutakin pakollista juttua pitää jaksaa hoitaa, sitten saa taas pohtia lautastarjontaa.  Ja amarylliksiä pitää hakea pari lisää, ne mun sammaleeni ovat vieläkin metsässä lumipeitteen alla, toivottavasti tuttu kukkakauppias antaa varastoistaan pikkuisen nyssäkän. Ja ja ja... kynttilänjalkojakin voisi vähän kiillottaa, keksisin vaikka mitä muuta hommaa tähän, jopa Torpan vähäiset pöytähopeat voisin jynssätä jos vain muitaisin missä ne pari hiihtokilpailuista saatua alpakkalusikkaa kierivät. Väistelyä tämä taitaa olla.

Valoisaa viikkoa, ollaan jo puolessa!




maanantai 13. marraskuuta 2017

Uuteen viikkoon


Morjensta pöytään !
Viikko alkaa kanalassa puhtain puruin ja kelpaa taas tyttöjen munia sorvata kun on raikasta ja puhdasta. Pitkään on harmittanut kanalan viikkosiivousten 'unohtuminen'. Eilen kuitenkin karkasin sadetta pakoon kanalaan ja ryhdyin talikoimaan. Ei se nyt niin raskasta hommaa ole, ettenkö voisi ihan hyvin itse sitä hoitaa. Ainoastaan yhdessä märemmässä kohdassa pyysin Iso-J:n miesvoimia apuun.

Viime viikolla kurvailin sorateitä ja hain siemenpakkaamolta vehnää ja kauraa kanasille, nyt ne mokomat nokkivat kipoista vain jyvät, täysrehu jää pohjalle. Toisaalta niin minäkin tekisin. 

Ei hyvältä muuten kuulostanut pakkaamonkaan tilanne. Viime kesän sato niin siementen kuin viljojenkin suhteen oli täysi katastrofi ja siinä jää monella viljelijällä vuoden tili melko pieneksi. Monessa pirtissä pohditaankin nyt, kannattaako ensi vuonna enää pelloille lähteäkään ja jos lähtee niin millä rahalla ostetaan tilatankki täyteen polttoaineita. Noin esimerkiksi. Sainpa taas vähän ajattelemisen aihetta omiin valituksiini.


Isät on tältä vuodelta virallisesti kiitelty ja onniteltu, meillä paistettiin sesongin ensimmäiset tortut. Oli oikein glögihetki jälkiruuaksi. Tästä se taas lähtee, vuoden paras ruokasesonki.

Ja koska pimeyttä torjutaan valolla, Iso-J pääsi toteuttamaan itseään ja virittelemään valoja pensaisiin. Kieltämättä hirmuisen herttaista nuo kaikki pienet valotuikut. Nyt kun sadekin tulee enempi valkoisessa olomuodossa, maisema kirkastuu ihmeesti.

Aamulla tallissa totesin, että joku lämpöpuhallin on sinne nyt hankittava. Vaikka huippuimuri olisi toiminnassa 24/7, se ei silti riitä kuivattamaan talli-ilmaa nyt kun kaikkialla on niin läpimärkää ja kosteusprosentti täydet 100. Hyvä ilmahan siellä toki muuten on, mutta loimet eivät kuiva yön aikana. Aiempina vuosina huippari on riittänyt mainiosti, nyt on supermärkää aamusta iltaan ja päivästä toiseen.

Tämä on perinteisesti se aika vuodesta kun sadeloimi on ainoa oikea nuttu hevoselle. Kuivalla ja tyynellä saavat tietenkin juosta päivän ulkona omalla karvallaan. Huomioitavaa on, että meillä on kaksi piehtaroimiseen mieltynyttä hevosta, loimet eivät ole pelkästään märkiä, ne ovat myös likaisia. Sanoisin, että loimien haju on hyvin maanläheinen.

Täytyy siis tutkia puhallintarjontaa ja miettiä järkevintä ratkaisua. Sittenhän se helpottaa kun pysyy pakkasella pidempiä aikoja ja etenkin kun pysyvä lumi tulee.

Onneksi voi aina välillä palauttaa kesän mieleen nuuhkaisemalla paalia, siinä tuoksuu kesä!
Valoisaa viikkoa sinulle.


perjantai 10. marraskuuta 2017

Viikkoa vähempänä

Lohtulaatikko

Marraskuusta on nyt kuitattu kymmenisen päivää vähemmäksi, 20 jäljellä. On toki typerää tuhlata aikaansa sellaisten asioiden moittimiseen mille ei itse mitään voi. Mutta valitan ja moitin koska sen edes voin tehdä. Marraskuusuhteeni on hyvä 11 kuukautta vuodessa, alkaen aina joulukuun ekana. Mutta tämän yhden kuukauden ajan rutisen ja ruikutan enkä hakemalla hae positiivisuutta asiasta jossa sitä ei kertakaikkiaan ole.

Lumet sulivat pois, tietty. Se mikä on satanut, on tullut ihan reilusti vetenä. Annoin sääennusteen lumitähtisymbolin jo vähän herätellä toiveita kylmemmästä ja valkeammasta viikonlopusta mutta taas Luontoäiti teki oharit ja laittoi lämpöasteita sekä vesisadetta.

Marraskuussa parasta on se, että sekin loppuu aina 30.11. kl 23.59,59 ja valoisampaa kohti käännytään, heti jouluhulinoiden jälkeen.

Onneksi on leipää ja lämmintä, marraskuun tekee siedettävämmäksi hyvä ruoka, alkava glögikausi ja tulevat pyhät. Uunissa muhii pataruokia ja laatikoita, yksi parhaista on mausteinen ja tuhti makaronilaatikko. Ihanien sitrusten sesonki alkoi ja persimonitkin ovat mehevimmillään.

Aamulla tupa tuntui kolealta, tuikkasin hellan tulille ja ihana lämpö levisi tupaan äkkiä. Se on suloista ja tavallaan ylellistäkin. Ystävä tuli leipätuliaisten kanssa kahville ja mukava olikin ihan kiireettä jutustella siitä ja tästä ja vähän tuostakin muutaman kahvimukillisen ja tuoreiden sultsinoiden parissa. Eivät ne tuoreet rinkelitkään hullumpia olleet. Ja voi jestas kuinka hyvää se aamulla tehty granola onkaan, kiitoskiitoskiitos!

Tämä viikko on mennyt eräänlaisessa toipumisessa, välillä särkee päätä ja välillä iskee armoton väsymys. Silloin pitää oikaista tuvan sohvalle ja ottaa nokoset. Tarpeeseen se uni taitaa tulla, koska nukahdan vaivatta eikä illallakaan tarvitse heittelehtiä sängyssä unettomana. Sekin vaiva kun on tullut tutuksi.

Sain eilen sairaalasta viimeisimmän hoitotiivistelmän. Sen minkä siitä ymmärsin (ja loput selvitin lääketiedesanastosta), tulkitsin niin, ettei case ole clousattu. "oikealla arteria carotis internassa näkyy vahvaa elongaatiota ja kallon ulkopuolella sakkulaarinen aneurysma. Lisäksi oikeassa arteria carotis internassa näkyy fusiformista dilataatiota". Loppukuusta saan Holter -mittauslaitteen mukaani ja vuorokauden rekisteröidään sykkeitä sekä verisuonikirurgi konsultoi arteria carotis internan tilaa. Että ei tästä marraskuun kehvelistä jännääkään puutu. Lisää haastetta näihin hoitoihin tuovat geenilotossa saatu jättipotti hemokromatoosin ja familiaarisen hyperkolesterolemian muodossa.

Sanotaan, että tieto on valtaa. Mutta tässä minun sairauskertomustapauksessani geenitestien tuoma tieto lähinnä lisää tuskaa.

Nyt on kuitenkin perjantai, katseet kääntyvät kohti viikonloppua. Meinasin hyödyntää sulaa maata ja käydä keräämässä sammalta ja varpuja joulukukkia varten. Kaupasta nappaan kunnon murikan vahvaa juustoa ja ehkä pari persimonia. Ja eikös se uusi Beujolaiskin tule alkoon näinä päivinä? Illalla on kiva jumittaa Netflixin ääreen juustolautasen ja viinilasillisen kanssa.

Lauantaille on kaikenlaista pihahommaa luvassa, sateen sattuessa kanalakin kaipaa siivousta. Sunnuntaina kiitellään isää. Nyt kuitenkin vielä pari sähköpostia ennen kaupunkireissua.
Mukavaa perjantaita ja viikonloppua!


tiistai 7. marraskuuta 2017

Menneitä merkintöjä

Puuhaasteeseen kuvia etsiessäni löysin taas kerran ihania kuvia vuosien varrelta. Päätin, että poimin blogin jokaiselta vuodelta tältä samalta viikolta päiväkirjamerkinnän ja siitä sellaisen kuvan jonka nostan esille tähän päivään. Alkuperäiset merkinnät pääset lukemaan linkin kautta.


10.11.2009
Virnuileva kurpitsa seipään nokassa, lumihuntu hattunaan. Oi noita aikoja. Silloin rakennettiin mummolaa ja tilattiin kaakeleita keittiöremonttiin. No onhan se kiva tietää, että tuolloin ostetut kaakelit ovat käypää kamaa vieläkin ja ehkäpä ne saadaan seinään seuraavan kahdeksan vuoden aikana. Klassikko ei vanhene.

Muilta osin blogissa oli vielä varsin hiljaista, opettelin kuvien siirtoa ja ihmettelin bloggerin toimintaa.

Lunta oli saatu, talviruokinta aloitettu pihalinnuille ja kanalassa mellastivat ensimmäiset tupaantuliaiskanat. Silloin niillä oli nimetkin, nykyisin on vain Tuo ja Se.


9.11.2010

"Paljon on myös surua, murhetta ja erityisesti läheisiä ihmisiä koskevaa tuskaakin mahtunut tähän vuoteen. Välillä tuntui, että elämä oli yhtä luopumista, surua ja toivonkipinän hengissä pitämistä.

On vaikea tietää mistä kukakin toipumiseen ja surusta läpikahlaamiseen voimansa otti ja ammensi. Ihminen on sinnikäs otus. Räpistelee pintaan vaikka mistä alhosta.

Minun rauhani, voimani ja elämänhaluni nousee kotoa. Ensimmäistä kertaa aikuisen elämäni aikana voin rehellisesti sanoa, että nyt en ole mistään poissa. Nyt olen kotona."


---

Jahas, vuonna 2010 pihlaja on jälleen kerran päässyt kuvitukseen. Elämän isoja asioita on pohdittu tuolloinkin. Tuo vuosi oli luopumisten vuosi. Ajatukseni ovat juuri nyt Toveri Nempan luona, hän suree joukosta poistunutta äitiään, otan osaa suureen suruusi, Ystävä hyvä. Paljon voimia sinulle.


6.11.2011
Ensimmäinen ilta omassa tallissa, omissa yksiöissään, voi rakkautta! Koko syksy on rakennettu tallia ja manattu märkää säätä. Silloinkin olen saanut todeta kuinka vuodet eivät todellakaan ole veljiä keskenään, sateinen ja sumuinen englantilaistalvi ei saanut kannatusta silloinkaan.

Hämäriä hommia oli puolestaan puuhannut jo edesmennyt kissamme Hönö-Elli, sen vatsassa myllersi ja möyri niin, että sokea otsallaankin tajusi pentujen olevan kyydissä. Ne olivatkin Ellille todelliset yllätyspennut, hämmästyi emo itsekin kun hännän alta ipanoita löysi.

Kuvasta muuten näkee hyvin kuinka pieni ja varsamainen Ponimies on ollut vielä silloin, vajaa parivuotias vekara, Ponipoika oikeastaan.



Hovimestari on aina syyllinen, 7.11.2012

2012

"Lumi kurittaa kaikkia, niin mäkättimiä kuin pitkänaamojakin. Kanoista hönteimmät hyppelehtivät vieläkin ulkona, fiksuimmat touhuavat kananhommiaan sisätiloissa. Kukko, se Savolainen Silokinttu, kävi parkaisemassa kiekunsa kanalan rampilta ja luikahti takaisin sisään. Siellähän kanarouvat ovat kätevästi polkaistavissa, ei tarvitse heltta hiessä jahdata kanarouvaa ympäri isoa ulkotarhaa".

Seuraavana syksynä sitä onkin taas tallattu lumessa ja minä olen ohjeistanut torpalle tulevia tuttuja ja vieraita työntekoon, livistäen itse kaupungille. Semmoista se on kun oppii töitä karttelemaan.

Aina olen näköjään osannut ruikuttaa kuvaamismurheita, olisi niin kiva osata ottaa oikeasti kivoja kuvia ja taiteelliset ansiotkin olisivat plussaa. Vaan ei, näillä räpsyillä on menty jo useampi vuosi eikä taso ainakaan nouse. Nykyisin järkkäri ei säksätä läheskään entiseen talliin, puhelimella on niin helppo ja nopea läiskäistä kuva. Eipä sillä, hyvä kamerahan mun puhelimessa onkin.

Ja nuo kissakullat, Winston ja Milton, veljekset hulluudessa. Nyt kukkaispojat kirmailevat jossain taivaanpankon takana, yhteinen aika oli aivan liian lyhyt mutta sitäkin enemmän siitä muistoja sentään jäi. Ja paljon kuvia.



10.11.2013
Kanalassa on mellastettu ennenkin. Isäinpäivänä 2013 on järjestelty kanoja ja kukkoja uusiin parviin ja vihlovasti rääkyvää Vappupilliäkin on kannettu tarhasta sisään. Siinä se ryökäle pönöttää rinta kaarella kuin isompikin tekijä. Nyt tuo kukon epeli on kiekumassa Nälkämaan lauluja Kainuussa.

Samalla viikolla on hierottu kanakauppoja raviradan parkkipaikalla ja päästetty hengestään yksi paha poika. Syksy tuli tuolloinkin vähän kitkuttelemalla.

Omaa rintaa röyhistän noille päiväkirjamerkintöjen otsikoille. On siellä vaikka mitä Köyhän ainoasta miljoonasta Viinakakkuun ja paljon muuta. Pitäisi joskus syventyä kahlaamaan vähän tarkemmin missä sitä oikein ollaan oltu ja etenkin mitähän sitä on tehty.

Köyhän ainoa miljoona on hyvä juttu, kas näin: pikkulapsilta kysyttiin mitä tekisi jos löytäisi kadulta lompakon jossa on kokonainen miljoona. Joku herranterttu vastasi palauttavansa sen koska sehän voi olla jonkun köyhän ainoa miljoona. Lapsissa on siis vieläkin toivoa.

Totta tai ei, minuun vetoaa tuommoinen huumori ihan täysillä.




Sitä on uitu syvissä vesissä tuolloinkin. No, olihan vuosi 2014 kohtuullisen rankkaa elettävää monin tavoin, niin moni oli henkisesti karrella ja loppuvuosi mentiin jo melkoisen syvällä.

Onneksi tekstissä mainittu teini on nyttemmin saanut elämänsä melko hyvään järjestykseen eikä mitään isompaa murhetta käsittääkseni ehtinyt tapahtua kenellekään.

Tuo mitä kirjoitin ihmisten sietokyvystä, on aika pitkälle samaa mitä ajattelen nytkin. Ehkä voisin asetella sanojani fiksummin tai ottaa huomioon vähän enemmän elämän kirjoa. Mutta kun ei tämä tasaista ole kellään, koskaan. Ei sitä voi sileäksi taputella varmuuden varalta. Vaikka miten rakastaisi.

Kaamos näköjään vaatii veronsa, joka vuosi.



Isäinpäivänä 2015 meillä pantiin alulle uusia pikkurusseleita ja muisteltiin edesmennyttä Isävainaata. Siinäpä oli kelpo mies, mielelläni isäkseni mainitsen.

Säistä ei mitään mainittavaa, muistan kyllä kostean ja harmaan päivän varsin hyvin, ei tuntunut talvelta, pelkkää harmaata aamusta iltaan. Ihan pyh ja höh.

Alan vähitellen uskoa ilmastonmuutosmanauksiin, ei tästä enää kunnon talvia kehity. Muutama hätäinen pakkasviikko tammi-helmikuussa ja loput on loskaa.

Russelinpenskoja syntyi muuten useampi, hevosihmisille ne taisivat päätyä kaikki. On se mukava tietää, että ihan kaikilla talleilla ei hillu niitä hyperrasittavia säkättäjiä vaan siellä on ihan tassut maassa -tyyppejäkin. Ainakin koiraporukassa, ihmisistä en niinkään tiiä. Enkä sano.





Sitä on iloittu pakkaspäivästä, kirkkaasta kelistä ja ihmetelty amerikan pressanvaalien tulosta. 
Äkkiä sitä näköjään tottuu, Trumpin torvesta on törähtänyt twiitti ja kuitti jos toinenkin, nyt ollaan jännän äärellä kun Maailman virallinen Höppänä liikuskelee Rakettimiehen rajoilla.

Vuosi sitten elettiin jänniä aikoja, oli hevoskauppojen aika ja Töttistamman kasvattaja soitti ensimmäisen tunnustelupuhelun tänne. Nyt jo tiedetään, että homma päättyi hyvin, tasapeliin. Meille saatiin oivallinen Otto ja pohojammaan flikka päätyi takaisin Kauhajoelle kasvattajalleen. Näin se on hyvä.

Se minkä huomaan, luumutorttuja on perinteisesti näemmä isäinpäivän tienoolla paisteltu eikä ihmekään, että suu napsaa nytkin. Uutta torttuhilloakin näin kaupassa, puolukka-kirsikkacocktail.

---

Tässä Torpan päiväkirjojen pikakelaus näiltä vuosilta, suunnilleen samalta viikolta. Paljon jäi tarinaa ja tapahtumia muistelematta, iloa ja surua. Ihan tasasummin kaikkea. Eipä voi ainakaan sanoa, että elämä tylsää olisi.

Tämän vuoden 2017 tämän viikon ansioiksi voidaan ehkä lukea ensimmäisten amaryllisten tyrkkääminen lasipurkkiin sammalten sekaan. Kuvaa niistä ehkä joskus jos silloinkaan. 

Eiköhän myö jatketa tätä tarinaa vielä muutama vuodenkierto. Pysytkö mukana?




sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minun puuni








Sain Toveri-Titalta Minun puuni -haasteen. Olen luokattoman huono näitä haasteita ikinä tekemään, nyt laitan ainakin alulle. Ongelmia tulee siinä, että en voi muistaa mistä kohtaa kuva-arkistoa alan penkomaan kuvia. Tämä on kuvien puolesta varsinainen sekametelisoppa.

Jonkinlaista yhteenvetoa aikaansaadakseni minun on pakko rajata tämä puuhomma kotimaassa kasvaviin lajeihin. Niin paljon kuin rakastankin pinjametsien tuoksua, palmuja, oliivilehtojen äänimaailmaa, sitruunapuun kukkien tuoksua, johanneksen leipäpuuta, jacarandaa....

Kotimaisista rajaan pois syreenit, tuomet ja muut keväällä kukkivat ihanuudet. Niilläkin on sijansa sydämessäni ja paikkansa Torpan maassa. Kultasadetta himoitsen aina mutta se ei taida viihtyä edes täällä lempeällä kolmosvyöhykkeellä.




Torpan tontilla on runsaasti tilaa, myös puille. Olen innostunut niistä vasta viime vuosina. Varsinaista puulajipuistoa en ole ainakaan vielä suunnitellut laittavani. Eihän minun pitänyt havujakaan laittaa, eipä.


Lapsuuteni puu on ehdottomasti koivu, riippasellainen. Meillä oli lapsuudenkotini pihalla huikean iso ja jykevä vanha koivu. Pitkine riippuvine oksineen se oli eksoottinen. Eikä siihen saanut kiivetä. Tai minä en saanut kiivetä, serkut kyllä kiipesivät. Torpalla on jonkin verran koivuja. Aitan kulmalla pihapuuna, muut enimmäkseen laitamilla. Hevoset pääsevät ensi kesänä laiduntamaan koivuhakaan, nyt noin kymmenenvuotiaat puut jo kestävät hevosten ryminät ja ryskeet. Eksotiikkaa Torpan koivuissa yritti edustaa rimpsureunainen Taalainmaan koivu. Se menehtyi, sai ehkä osumaa siimaleikkurin terästä tai myrkyttyi. Harmi, hankin kyllä uuden.






Lapsuuteni puihin kuuluu ehdottomasti myös Lehtikuusi. Niitä on istutettu tänne Pohjois-Karjalaan paljon, on kokonaisia lehtikuusimetsiä. Ne hehkuvat alkukeväällä hennon vihreinä, tummuvat kesän vanhetessa ja lehahtavat syksyllä uuteen loistoon, tällä kertaa keltaisena. Lehtikuusi on helposti lähestyttävä puu, ihan oikeasti. Ei pistele neulaset eikä raavi havut. Ja kävytkin ovat söpöjä pyöreitä palleroita. Torpallakin on lehtikuusi, ihan normaalisti kasvava ja viime keväänä hankkimani riippaoksainen 'Puli'.





Tavalliset jykevät metsäkuuset ovat minulle aina olleet turvapuita. Leikin lapsena pihakuusen alla, ohjasin muurahaisia uusille reiteille ja rakensin niille esteradan. Ja erikoisuuksia, niitä olen nyt kuusivalikoimaani hankkinut. On mustakuusi, hopeakuusi ja monta muuta, ihan pieniä vielä.

Kuusten kanssa käsikynkässä kulkevat katajat. Minulla on hyvin selvä hajumuisto lapsuudesta, muistan aina miltä kuumana kesäpäivänä haistamani kataja tuoksui ja miten se pisteli. Naapurin työhevonen löntysteli kesälaitumellaan katajien takaa tuoksuen samalla hevoselle ja katajan kirpeydelle.






Kolmas minulle tärkeä puulaji on vaahtera. Vanha kunnon metsävaahtera on kaunis kaikkina vuodenaikoina. Sittemmin tajuntani on laajentunut ja olen ymmärtänyt Acer -perheen moninaisten lajikkeiden upeuden. Hankintalistalla on kirjavalehtinen Drummondii. Se hehkuu upeasti valkokirjavien lehtiensä ansiosta ja ruskavärit, voi pojat!

Torpalla on vaahteroita ja tulen aina iloiseksi kun huomaan niiden runkojen paksuuntuneen ja lehvästö tavoittelevan aina vaan uusia metrilukuja. Ensimmäiset ovat aivan pihatien alussa, yksi pihasaunan nurkalla ja muutama vanhan mummolan pihalta haettu vähän siellä sun täällä. Yhtä surkean pientä mongolianvaahteran alkua yritän viedä talven yli uusimmalla istutusalueella. Yksi nimetön harvinaisuus asuu kasvihuoneessa.




Mänty, honka, petäjä, rakkaalla puulla on monta nimeä. Tätä haastetta ei voi suorittaa ilman, että karjalan punarunkoinen mänty mainitaan. Punaisena hehkuvia hyvin hoidettuja mäntymetsiä nähdessäni tunnen olevani kotona.



Tammi, se on arvokas puu. Kun maan pinnalla on vasta pitkä piiska, juuret ovat syvällä ja hyvin tukevasti ovatkin. Minulla on oma tammi, Taisto. Se kasvaa hevostarhan portin pielessä niin, että sitten kun Ponimies on jo vanha hevonen, se voi lepäillä tammen varjossa. Ehkä joku kuriton orava nakkelee tammenterhoja Ponimiehen paksuun persaukseen. Taisto saa joka vuosi syksyisin verkot niskaansa ja ympärilleen, jänikset ovat jo tuhonneet Taiston latvoista yhden. Se kasvatti viisi siihen rinnalle. Tulee mahtava puu.

Terijoen salava on Torpan puu. Rakastuin tilan myynti-ilmoituksessa pyöreän pulleamuotoisiin, uhkean muhkeisiin salaviin, niitä on täällä täydet kymmenen, istutettu aikoinaan kolmeen eri paikkaan. Nehän ovat kuin oliivipuita uurteisine runkoineen. Meillä on Takapihan Taverna yhden salavaryhmän siimeksessä. Hyvänä kesänä syödään salavan varjossa usein, viime kesänä kerran. Ja vaikka puu on aivan viheliäisen roskaava, se saa lehdet ja roskat anteeksi. Koska se on niin hyväntuulinen puu.







Sydäntä lähellä ovat myös hedelmäpuut. Meillä ei ollut yhtään hedelmäpuuta lapsuudenkotini pihalla, siksi iloitsen lähemmäs satavuotiaista vänkyrärunkoisista omenapuista joita Torpan pihalla kasvaa. Minulla on nyt myös kirsikkapuita, naapuritilalta saadut luumupuut ja paikallinen päärynäpuu. Viimeksi mainittu on tosin rusakonpurema, mutta sitkeästi se puskee uusia versoja.






Minun henkilökohtainen puuni on kuitenkin pihlaja. Hieno suomalainen puu joka on kaunis aina. Keväällä se huiskauttaa itsensä vihreäksi, kukkii, tuoksuu, kasvattaa marjat (tänä vuonna aivan huikea sato) ja hehkuu ruskan aikaan loistavana maamerkkinä. Lehdettömänä ja paljaanakin se on siro ja kaunis. Meillä on pihlajia pihalla kiva ryhmä ja suunnittelen toisen ryhmän istuttamista, paikkakin olisi loistava. Kokoelmassani on peruspihlajan lisäksi hieno Tuurenpihlaja ja sievä pikkuinen Valkomarjapihlaja. Ostoslistalla on sulohelmipihlaja, se on kaunein kaikista. On niin suloista istuksia keinussa pihlajan alla ja kuunnella lintujen laulua ja pörriäisten surinaa kukintojen kimpussa.




Vielä kesken
Kaikkiaan, puut ovat minulle tärkeitä. Niilläkin kestää vuosikymmeniä tulla valmiiksi ja tulevatko silloinkaan?

---

Tällä kertaa(kaan) en haasta ketään, niin monessa blogissa on nykyisin kovin hiljaista.
Puusuhteestaan saa kertoa kuka tahansa, sanoilla tai kuvilla. Toivoisin kuitenkin, että erityisesti Sirkku ja Heidi tarttuisivat toimeen.