Heipä hei, täällä sitä ollaan. Kotona.
Huolto- ja tankkausreissu aurinkoiselle rannikolle on tehty. Kotiin palattu hyvässä järjestyksessä THL:n ohjeita tarkasti noudattaen. Karanteenia jäljellä vielä vajaa viikko ja loppuun asti lusitaan.
Kuvia olisi paljonkin, mutta koska Bloggerin uusi ja uskomattoman kökköinen versio on niin hankala, julkaistavaa jää pitkäksi aikaa.
Olihan se järkkärikin reissussa mukana, mutta koko aikana en sitä ottanut esiin. Tuntui työläältä raahata sitä missään. Yli +30° lämmöt päivisin ja hitusen alle öisin verottivat jaksamista eikä julkisilla paikoilla pakollinen kasvomaski oloa ainakaan helpottanut. Pienellä pintahiellä mentiin koko ajan.
Lähes kaikki tarpeellinen saatiin tehdyksi ja hoidetuksi ja jäi aikaa jopa pötkötellä rannallakin. Merellä pyörähdettiin delfiinejä bongaamassa, suloisesti sirkuttava ja iloisesti aalloissa pomppiva parvi löytyikin.
Ei tullut yllätyksenä se, että koko vuoden vapaasti rehottanut bougainvillea tavoitteli räystäitä ja kattotiiliä. Sadevesirännin ja seinän väliin se olikin jo vahvat lonkeronsa ujuttanut. Iso-J saksi ja hakkasi totisen savotan verran ja minä muutaman hikisen rupeaman leikkelin pitkiä piiskoja lyhyemmiksi. Kun ei ole kompostia eikä haketinta, puutarhajäte viedään jätesäkeissä niille varattuihin roskiksiin.
Bougainvilleassahan on todella äkäiset ja pistävät piikit, ne ovat kuin terävät hampaat ja taistelun jälkeen minulla olikin komeat naarmut käsissä ja kintuissa. Luontaisilla asuinsijoillaan kasvi vaatii säännöllistä kuritusta, etenkin jos se kasvaa talon seinustalla. Sitä eivät rännit ja räystäät rajoita, kasvi vääntää vaikka ruuvit ja pultit irti mikäli niitä kasvuvimman tielle osuu.
Viidakonraivausvälineitä tarvittiin huoltohommissa muutenkin.
Parvekkeen edessä kasvava johanneksen leipäpuu oli sekin tavoitellut lisää elintilaa oksilleen parvekkeelta. Sekin pääsi vuorollaan kohtuullisen radikaalien typistystoimenpiteiden kohteeksi.
Minua ei lakkaa ällistyttämästä se valtava voima jolla kasvit siellä kasvavat. Kuumaa on ja kuivuutta ja silti jättikokoiset hibiskuksetkin jaksavat kukkia noin kymmenen kuukautta vuodesta. Rahapuu näyttää menevän virransäästötilaan ja rypistää lehtensä rusinaksi. Sitten kun talon ilmastoinnin poistoputkesta taas tippuu vettä, se suorastaan pullahtaa paksulehtiseksi.
Viikunapuu puski hedelmää niin, että meillä oli seutukunnan pulskimmat mustarastaat. Niitä kävi monta nokkimassa pudokkaita ja aidalla vislailemassa. Mandariini ja sitruuna näyttivät myös tekevän ennätysmäistä satoa.
Nurmikko oli kastelujärjestelmästä huolimatta palanut osittain poroksi. Nurmikkohan sillä pihalla ei ole samanlaista golfnurmea kuin meillä. Se on jotain kummallista maata pitkin köynnöksenä kasvavaa pahuksen sitkeää 'vihreää'. Se oli hienosti hirttänyt kastelujärjestelmän ajastimella nousevat suihkutustapit ja koska ne eivät päässeet nousemaan, kasteluvesi jäi jonnekin putkiin.
Niinpä siellä piti konttaamalla könytä koko viheralue ja etsiä kastelujärjestelmän liikkuvat osat ja puhdistaa ne.
Nämä huoltohommat oli viisainta tehdä auringon laskettua sillä takapihalla oli todelliset Death Valley -lukemat. Ikkunanpesupäivänä +42 eikä pientäkään tuulenvirettä.
Death Valley -tunnelmaa tehosti pesuveden punaiseksi värjäävä Saharan hiekka joka narskui hampaissa ja hiertyi pesuvälineissä.
Mutta en valita, en missään nimessä. On niin ihanaa tepastella auringon laskettua lämpimillä pihalaatoilla ja kuunnella hulluna sirittäviä kaskaita, kaiken muun ylenpalttisen levon lisäksi. Pitkät samettiset illat takapihalla ovat mannaa sielulle. Gekkoja oli kiva seurailla, vilistivät muurilla ja seinillä.
Vanha Rusina-kissakin tassutteli paikalle ja viihtyi kanssamme koko ajan. Se on jostain 2000-luvun alusta saakka ollut muutaman naapurin yhteiskissana. Pentuna adoptoitu ja sittemmin steriloitu kilpikonnan värinen kissa.
Auto saatiin huollettua mutta katsastus jäi seuraavaan kertaan eli hamaan tulevaisuuteen. Siellä on kevään pitkän lock downin jäljiltä kasautunutta huolto- ja katsastustyötä niin, että korjaamot painavat hyvin pitkää päivää. Samoin rakennus- ja huoltokeikkaa tekevät yrittäjät myyvät ei oota pitkälle syksyyn. Uima-altaan huoltoa ei varmaan tälle syksylle saa jos sitä on vailla, monesta muusta hommasta puhumattakaan.
Valitettavan monelta työt ovat loppuneet kokonaan, syvä ja pitkä lama lienee väistämätön tosiasia.
Tunnelma siellä oli erikoinen ja jotenkin vaisu. En ollut millään uskoa silmiäni nähdessäni Mijas Pueblon kadut tyhjinä parhaan sesongin aikan, hiljaista oli kuin helmikuussa.
Todella monet kaupat olivat kiinni, toivottavasti eivät pysyvästi.
Arki kuitenkin rullasi ja hyvä niin. Maski päässä jonotettiin kiltisti vähän kaikkialle. Kauppojen ovella oli vartija joka ruikkasi kaikille käsiin desinfiointilitkua ja joka samalla vahti että turvavälejä noudatettiin. Kauppakeskuksissa oli lattioihin teipattu kulkusuunnat ja kauppoihin pääsi rajoitettu määrä ihmisiä kerrallaan. Ravintolassa maskin sai ottaa pois kun tilaus oli hoidettu mutta jos pöydästä nousi vaikkapa toilettikäynnille, maski piti taas laittaa.
Siellä maski oli oikeastaan kaikilla paitsi aivan pienillä vauvoilla ja taaperoilla. Poliisi oli tarkkana eikä kuunnellut selityksiä, sakkoa paukahti 160 euroa niin turistille kuin teinitytöllekin.
Synttäripäivänäni istuimme illalla intialaisessa ravintolassa ja siellä keittiön kuumuudessa kokit avasivat maskejaan hetkittäin. Sattui niin, että ravintolan terassilla istui kaksi siviilipukuista poliisia ja siinä seurasi sitten se, ravintolan toiminta keskeytettiin asian selvittelyn ajaksi.
Sakkoahan siitä seurasi niin kurittomille kokeille kuin ravintolan omistajallekin.
Kaikkiaan minulla oli siellä erittäin turvallinen olo ja onneksi seuransa ja ajanviettotapansa voi valita.
Emme liikkuneet väkijoukoissa ja ihmiset pitivät visusti huolta etäisyyksistä. Ruotsia puhuvat saivat reilusti tilaa ympärilleen ja ruokakaupassa pitkiä katseita, Leilat ja Lennartit pitivät varsin matalaa profiilia katukuvassakin.
Turisteja oli noin 70 % vähemmän kuin normaalisti elokuussa, osa hotelleista vaikutti olevan kiinni ja hyvä niin. En minäkään olisi hotellireissulle lähtenyt ja buffetaamiaisiin tungeksimaan. Kaikkein hölmöintä käytöstä näki (ilahduttavan) harvalukuisilta brittituristeilta, heitä ei näyttänyt kiinnostavan pukeutumisetiketti (paljaalla kaljamahalla ruokailemaan) eikä turvavälitkään. Marokkolaisten naisten suuret seurueet eivät myöskään näyttäneet piittaavan etäisyyksistä, ryysivät kuin basaarissa konsanaan.
Koska emme liikkuneet iltaelämässä paria ruokailukertaa lukuunottamatta ollenkaan, en tiedä millainen meno baarikaduilla oli iltaisin ja öisin.
Enin osa turisteista oli sisämaasta rannikolle tulleita espanjalaisia. Heillä kaikilla on tuore kokemus pitkästä lock downista eikä kukaan halua sellaista uudelleen. Niinpä arvostavat saamaansa vapautta ja noudattavat sääntöjä.
Lentokentällä ja koneessa maskit pysyivät päässä.
Helsinki-Vantaalla Malagan kone rullasi ties minne varikolle ja meidät kyydittiin busseilla (täyttöaste n. 1/3 normaalista) terminaaliin. Pitkien käytävämarssien jälkeen päädyttiin passintarkastukseen. Passin lisäksi käteen annettiin kaksi ohjelehdykkää ja sitten pääsikin jo matkatavarahihnalle odottelemaan.
Olimme odottaneet testausta edes satunnaisotantana, mutta mitään sen kaltaista toimintaa en huomannut. Mennessä Malagan päässä vastassa oli kuumemittaukset ja suojapukuiset ihmiset, kyseltiin oireista, syynättiin oloja ja tiloja.
Espanjan rumat lukemat johtuvat lähinnä Katalonian ja pohjoisempien suurkaupunkien tilanteesta, etelässä on ollut pitkään hyvin rauhallista. Kunnes elokuun lomakuukausi alkoi. Perikunnan vanhempi siirsi oman matkansa kevääseen, päivittäin myös Andaluciassa kohonneet tartuntaluvut herättivät meissä kaikissa huolta.
Kotimaassa kaikkivoipien suomalaisten käytös on sitten jotain ihan muuta. Maski roikkui poskella ja omaa laukkua hyökättiin hakemaan muista piittaamatta. 'Oho' on edelleen ihan käypäinen äännähdys jos sattuu kanssamatkustajan tönäisemään polvilleen. Eikä näköjään Suomen maaperällä tarvitse enää piitata turvaväleistä. Eppäillä soppii näiden urveloitten sitoutumisesta omaehtoiseen karanteeninkaan.
Meille oli itsestään selvää, että kotimatkan istuimme kiltisti auton takapenkillä maskit naamalla ja ruokailut hoidettiin parkkipaikalla tai autossa.
Kotona on onneksi ollut aivan riittävästi puuhaa ja askaretta eikä karanteeni tunnu oikeastaan missään eikä miltään. Kaupasta on todella kätevä tilata ostoksensa noutoon ja hakea laatikot sovittuna aikana sovitusta paikasta.
Omaa oloa ja vointia on tietenkin seurattu tarkasti. Huomaan analysoivani jokaisen yskähdyksen ja aivastuksen. Joka kesä tähän samaan aikaan reagoin horsman haituviin ja kaikkeen muuhun ilmassa leijuvaan, nyt sekin tuntuu epäilyttävältä.
Luonnollisesti mihinkään yleisötapahtumiin ei nyt mennä ja kaikki mahdolliset kontaktit hoidetaan etäisyydeltä ulkoilmassa tai puhelimitse. Seniorikansalaista joutuu hetkittäin juoksemaan karkuun kun hän ei tahdo millään muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti karanteenissa.
Tämän hetken tilanteessa emme välttämättä enää matkustaisi, mutta ei minulla ole millään tavalla huono omatunto vaikka pari viikkoa välimerellisessä maisemassa vietimmekin.
On kuitenkin ihan kamalan turhauttavaa lueskella nettilehdistä kansan syvien rivien kommentointia. Surulliseksi minut tekee se, että suurin osa kommentoijista vaikuttaa kokevan ulkomaan matkailun hillittömäksi kännäämiseksija estottomaksi riekkumiseksi. Jos se heille onkin normi ja vakiintunut tapa?
Hasta luego, nähdään taas -ja pysytään terveinä !
