lauantai 19. lokakuuta 2019

Matalia ajatuksia rankassa sateessa


Mitä harmaampina ja matalammalla vetiset pilvet roikkuvat, sitä ankeammiksi käyvät omat ajatukseni. Olen jo kauan sanonut, että sisälläni asuu pieni, viiksekäs mustamekkoinen sisilialaismummo joka hyrisee tyytyväisenä istuessaan plataanipuun varjossa seurailemassa elämän menoa omalta päivystyspenkiltään.

Ei viihtyisi sisilialaismummo tässä pimeässä ja märässä maisemassa vaan noituisi koko arktisen idyllin manalan alimman kerroksen kellarikuoppaan. Enkä väitä minäkään viihtyväni, en ensimmäistä minuuttia. Minun henkilökohtainen ilmastoahdistushelvettini alkaa lokakuun ensimmäisistä kaatosateista ja jatkuu aina maaliskuulle, sitten alkaa olla riittävän valoisaa ja enemmän auringonvaloa.

Onneksi syksyyn mahtuu muutama vähäsateinen, joskus jopa aurinkoinen päivä. Silloin minä loistan kilpaa auringon kanssa ja saan aikaan vaikka mitä.



Osaansa ei läheskään aina voi valita joten kumpparit jalkaan, pipo silmille ja pihalle. Tänään nakkasin multiin kaksi viimeistä istutettavaa, Lidlin versiot 'Pink Hawaian coral' -pionista. Korallinpinkkiä kukintoa lienee aika utopistista odotella, saattaapa tulla vaikka tulenpunainen tai vitivalkoinen kukka. Kuulema Lidlin pionit ovat vähän yllätyspussukoita. Tuli mitä tuli, kunhan on pioni.

Puutarhahommien osalta on aika kiikuttaa kuokka nurkkaan ja kuitata puutarhavuosi koetuksi. Se vaatisi melkein oman päiväkirjamerkinnän, huomioita on paljon ja kuviakin jonkun verran. Ansioita ei niinkään.






Kohta on aika kipaista pelastamaan ponit kaatosateesta. Siellä ne raukat seisovat pimeässä ja märässä.  Onneksi niiden ei tarvitse kastua nahkaa myöten, hommattiin niille uudet sadetakit taattua superia Horsewaren laatua. Kyllä irlantilaiset säänpieksämänä kansana tietävät millainen on hyvä sadeloimi. Meillä on vieläkin vuonna 2010 hankittu loimi täydessä käyttökunnossa. Kallis oli hankkiessa, mutta käyttövuodet huomioiden halpahan se oli ja on edelleen.

Sitten kun hampaat kalisten, kuraisena ja  likomärkänä löntystän kotiin, tuikkaan saunan tulille ja vetäydyn valtaistuimeni nurkkaan hautomaan ajatusta etäkaamoksesta. Siis että viettäisin kaamoskuukaudet etänä, sanotaan vaikka 4000 kilometria etelämpänä. Vaikka siellä missä plataanipuut kasvavat.

Täällä kasvaa sentään pohjolan palmu, tuurenpihlaja. Se on kaunis aina, sateessakin.

Leppoisaa lauantai-iltaa, missä lienetkin !




maanantai 14. lokakuuta 2019

Näinä aikoina



Well well...
Edellisen päivityksen jälkeen elämä Torpalla on jatkunut suunnilleen ennallaan.

Elokuussa elättelin toiveita kesän viimeisistä lämpimistä päivistä, ohihan ne tälläkin kertaa menivät. Me saatiin ensimmäiset yöpakkaset. Se on kieltämättä varsin karu muistutus kesän päättymisestä ja uuden vuodenajan alkamisesta.

Syyskuu oli onneksi varsin vähäsateinen vaikka kylmänkolea olikin. Iloitsin jokaisesta päivästä jolloin näin auringon tai palasen sinistä taivasta.

Sama meno on jatkunut lokakuussa, aurinkoa näkee yhä harvemmin, märkää harmautta yhä enemmän. Luntakin putosi harmaana vellovalta taivaalta niskaan, eräänä aamuna maa oli valkoinen. Eikä se kaikki ole sulanut vieläkään, pohjoisilla seinustoilla on sitkeä valkoinen lumikertymä.





Syksyn pihahommissa on aina vähän haikeutta. Kasvihuone on siivottu talvea varten ja kukkapenkkejäkin siivoilin jo sen verran, että kevään krookukset pääsevät vaivatta puskemaan valoon jahka sen aika koittaa. Menin sitten mestaroimaan perennanvarsia poikki keittiöfiskarseilla ja nyt on oikea käpälä lähes pois pelistä, julmettu rasitusturvotus ja kolotus.

Puutarhahommia summailen ehkä erillisen postauksen verran joskus toiste,  mutta se pitää jo nyt mainita, että jälleen on optimismi huipussaan. Istutin nähkääs useamman sata tulppaaninsipulia tähän myyrien ja kontiaisten murjomaan maaperään. Laitoin toki sekaan alliumeja ja narsissejakin, ihan värejä mietin ja ryhmiä sommittelin. Keväällä on sitten kiva katsoa mistä ja miten joku yksittäinen piippa sojottaa. Mutta on meillä ainakin kylän lihavimmat myyrät tällä mäellä, on sekin saavutus. Ehkä.

Vielä pitäisi viritellä rusakkosuojat tärkeimpien puuvartisten ympärille, leikkoa muutamat ruusut ja kaataa köynnösruusu maata myöten. Ja kantaa kasvihuoneesta talvehtimista yrittävät sinisarjat vaikka kanalaaan, siellä on hyvä peruslämpö talven ajan ja paljon tyhjää tilaa.







Talveksi meille jää vain pihakukko rouvansa kassa, Parta-Armin rupusakki ja vanha Kalle, se kolmesti kuolleeksi luultu itsetuhoinen kukko. Muut on myyty ja sijoitettu uusiin koteihin. Munat ostan reko -jakelusta tai munataksilta. Aikansa kaikkea ja värijalostusta etenkin, nyt on muiden vuoro jatkaa sitä hommaa.

Pientä jännää on taas ilmassa, odottelen Savon viisaiden miesten tutkimusten tuloksia. Päänsäryt ja kolmoishermosärky ovat palanneet, lisäbonuksena vasemman silmän näkökenttään on ilmestynyt pikselialue. Ilman noita riesoja olisin voinut elämääni jatkaa, mutta pakkohan se on tanssia kun on tahti annettu.



Onneksi elämässä on tipoittain iloa ja kepeyttäkin.  Erityisen iloinen on Perikunnan nuorimman hienosti menneestä kisadebyytistä ja siitä, että elämä palaa suunnilleen normaaliksi sen osalta. Kunnes taas toukokuussa alkaa uusi valmistautuminen. Perikunnan vanhempi päättää tällä viikolla kesätyöurakkansa ja lennähtää lähemmäs päiväntasaajaa ansaitulle lomalle.

Torpan sisätiloissa mellastaa sama tuttu kissatrio ja koiraduo, tallissa edelleen Ponivoimat. Kasperille täytyy antaa käytöskukkanen, se on ihan selvästi hieman aikuistunut kesän aikana vaikka onkin pääsääntöisesti erittäin rasittava poninulikka edelleen. Otto on oma herttainen itsensä.

Näiden karvaisten sankareiden edesottamuksista raportoin lähinnä Instagramin story -osiossa, blogi tuntuu niin hitaalta käyttöliittymältä. Ihan kuin tässä hirmuinen kiire mihinkään olisi. On minulla nyt kuitenkin jonkin verran julkaisemattomia kuvia jemmassa joten ehkäpä blogiakin vielä tekohengitän.

Voi hyvin, missä lienetkin !







torstai 8. elokuuta 2019

Vuosikymmen




Päivälleen eilen kymmenen vuotta sitten meillä oli muutto.
Espoossa tyhjennettiin kaksi asuntoa ja paluumuuttajien karavaani nytkähti liikkeelle. Oli jättimäinen muuttorekka, oli iso paku, sen perässä kuomukärry ja tila-auto. Kaikki kattoon asti täynnä tavaraa. Kun viimeinenkin laatikko rekasta oli kannettu ulos, oli elokuun kahdeksas ja paukautimme skumppapullon auki.

Sama ydinporukka meitä täällä on edelleen, kukaan meistä ei tietenkään sama ihminen kuin tänne tullessa. Pikkukoululaiset ovat jo isoja, täysi-ikäisiä nuoria aikuisia.  Me vanhemmat aikuiset kukin omalta osaltamme elämän koulimia. Paljon on vettä virrannut Pielisjoessa ja moni asia muuttunut. Kaikista muutoksista ei voi pitää, osan kanssa on oppinut elämään ja osaa ei kannata ajatella.



Olemme viettäneet Torpalla joulut ja juhannukset, rippijuhlat ja lakkiaiset. Syntymäpäiviä on juhlittu viidesti vuodessa, välillä isommin, välillä vaisummin. Pyöreitä kymmeniäkin.

Täältä on lähdetty häihin ja hautajaisiin, on itketty jälleennäkemisen riemusta ja lähdön lopullisuudesta.




Hyvästit on jätetty Nasselle, Winstonille, Miltonille, Patsylle, Justiinalle ja Ellille. Marsutrioa unohtamatta. On haudattu lukuisa joukko kanoja ja kukkoja. On vilkutettu heipat lampaille, toivotettu onnea elämään kissanpennuille. On saateltu Ponimies ja Töttis kotimatkalleen uusiin koteihinsa.

Paljon on ollut, tullut ja mennyt elämää. On eletty.








Elämä jatkuu ja elämässä varmaa on vain muutos.

Onneksi en tiedä mitä seuraava kymmenvuotisjakso eteen tuo. Ei ole ihmisen oikeus eikä velvollisuus kaikkea etukäteen nähdä tai tietää. Niitä muutoksia, jotka vääjäämättä edessä ovat, ei kannata etukäteen arvailla. Ainahan sitä saa toivoa kaikenlaista hyvää ja kaunista, elämä sitten aikanaan näyttää mitä kohdalle osuu.

Uskotaan, että asiat järjestyvät ja menevät juuri niin kuin niiden kuuluukin mennä.








Hirnakan Torpan päiväkirjaa olen pitänyt muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuotta.
En tiedä, tuleeko seuraava päiväkirjamerkintä huomenna -tai jääkö tämä nyt tähän.
Aikansa kaikkea ja kaikelle aikansa.

Kaikkea hyvää sinulle, missä lienetkin.





tiistai 6. elokuuta 2019

Kesäisenä sunnuntaina Tampereella













Viikonloppuna kohdalleni osui mahdollisuus, tilaisuus, miten sen nyt ottaakin. Joka tapauksessa lauantaiaamuna suuntasin nokan kohti Tamperetta. Koska oli ns. suurtapahtumien superviikonloppu, päätin kiertää Jyväskylän kaukaa ja etelän kautta kulki tämä väistöreitti. Hyvin väisteltiin myös pahimmat kuninkuusravienkin ruuhkat, vaikka niistä pientä riskiä ilmassa olikin. Vastarintaan hevoskuljetusautojen kanssa mentiin.

Mukava reitti, osittain täysin ennenajamattomia taipaleitakin.

Sunnuntaina oli pienen turistikäynnin paikka ja annoimme rouva Navigaattorin ajattaa meidät Pyynikin näkötornille. Kahvilan munkki-kahvi -combo on erittäin hyvä ja navakka tuuli pyyhki munkkisokerit pois naamasta ja hiuksista tornin näköalatasanteella.

Ihan pienen lenkin ajaksi jalkauduimme Pyynikinharjun (vai onko se jo Pispalaa ?) mukulakivikaduille ja ihastelimme epäilemättä erittäin kalliiden neliöiden herraskaisia huviloita. Pihoilla seisovista Bentleystä ja mersuista päätellen kyseessä oli ns. vihreämmän oksan väen asuinalue, kultahammasrinne tai joku muu arvoalue. Valtavan kaunista, rauhallista ja raikasta, aivan kaupungin keskustan vieressä.

Kun seuraava vapaan ajan pätkä koitti, suuntasin Hatanpään Arboretumiin. Se on ollut Tampere Bucket list -kohteeni pidemmän aikaa. Eikä turhaan.

Aloitin alueen tutkimisen kiertelemällä rantojen kävelyteitä. Sieltä päädyin vähän tuurillakin suoraan puulajipuistoalueelle, aika hyvin meikäläisen tuurilla osua kaiken keskelle 11 hehtaarin alueella.












En edes yritä muistaa kaikkien näkemieni kasvien, puiden ja pensaiden nimiä. Hauska homma oli muuten bongata milloin mihinkin oksaan ripustettu nimikyltti. Toki niitä oli säntillisesti kasvien edessäkin -mutta ei onneksi aina. Kiersin kohdetta joskus tovin jos toisenkin ennenkuin nimikyltti pompsahti näkyviin.

Vaikuttavaa oli nähdä puut ja pensaat täysikokoisina, varsinkin kun itse katselen niitä täällä pikkupuina ja -puskina. Oikealla vyöhykkeellään kasvi kuin kasvi pääsee oikeuksiina, me ns. väärän vyöhykkeen puutarhahörhöt saamme onneksi edes näytteitä lehtimuodoista ja kukinnoista vaikka täysikasvuisen puun mahtavuutta emme saisikaan.

Visakoivut tekivät minuun kieltämättä vaikutuksen, sateenvarjojalavan alta löytämäni puron alku oli kuin satukirjasta.













Tässä alimmassa kuvassa olevat mollukat ovat Japanin siipipähkinän hedelmiä. Jotta nääs nääs vaan, tuommoisia ei kannata ihan lähivuosina omasta pikkupuustani etsiskellä.

Perenna-alue oli vaikuttava, monet loppukesän kukkijat leiskuivat huikeassa kukinnassa. Ilmeisesti eteläisempää Suomea kuumottanut hellekausi verotti jo kukintaa, mutta hienosti suunnitellut istutusalueet tarjoavat näköjään aina jotain ihasteltavaa. Kävelypolkuihin ja reitteihin oli todella panostettu ja nurmikollekin sai astua. Pari piknikseuruettakin bongasin.

Ja lopuksi vuorossa oli vielä ruusujen alue. Ensimmäisen kukinta-aallon alue oli nopeasti nähty, kiulukoissakin oli jo väriä eli kukinnasta on aikaa. Mutta se toinen...















Ymmärrän oikein mainiosti muuatta tätiä joka kellahti istumaan ruusutarhan nurmikolle ja yritti selvästi ymmärtää näkemäänsä.  Käänteli päätään ja ihasteli joka suunnasta silmiin hyökyvää upeutta.

Yritin itse edetä järjestelmällisesti, tutkia ruusurivistöjä ja napata edes jotain kuvia muistoksi. Nimiä en edes yrittänyt muistaa. Muutaman tutun ruusun tunnistin ja nytpä tiedän mitä saattaisi olla odotettavissa tulevilta kukinnoilta mikäli säät sallivat ja kesät pysyvät kesinä ja talvet inhimillisinä.

Kyllä tämä Hatanpään kartanon puisto on aivan ehdoton kohde mikäli kasvit, kukat ja luonto yhtään kiinnostavat. Voin vain kuvitella miltä alue näyttää keväällä, sipulikasveja oletettavasti on ja paljon.

Kahvilaan oli pitkät jonot joten päätin reissuni kartanon pääsisäänkäynnille jossa istuin sulattelemassa näkemääni. Bougainvilleat seisoivat komena kunniavartiostona sisäänkäynnin molemmin puolin, enpä olisi uskonut moista näkyä Suomesta löytäväni.








Ihmettelin vielä parisataavuotiasta tammea ja mietin mitä kaikkea senkin oksien katveessa on tapahtunut, Tampereen historiahan on erittäin tapahtumarikas. Vieressä seisoi kuulema yksi maamme vanhimmista tiedetyistä päärynäpuista. Osuin nimittäin onnekkaasti paikalle kun opastettu puistokävely päättyi ja kuulin oppaan loppusanat. Päätinkin siltä istumalta, että jollekin opastetulle puistokävelylle tässä kohteessa on pakko päästä, aivan varmasti on mielenkiintoinen ja hyödyllinen.

Sommoro Tampere, nähdään taas !