Erämartat metsässä

Sunnuntaita.
Lokakuu on täällä meillä jatkanut ihan sitä samaa tuttua sateista linjaa mitä on saatu viime keväästä lähtien.

Sattui kuitenkin männäviikolla tuulet puhaltamaan niin mukavasti, että torstaille näytti vain pilvistä päivää, ilman pisarasymboleita sääkartalla.

Niinpä minä ja Satu -ystäväni lähdimme eräjormailemaan.
Tähän väliin semmoinen tieto, että puhelinluettelossani on tällä hetkellä kahdeksan Satu -nimistä henkilöä. Satumainen juttu, kaikki vielä kivoja ja hyviä tyyppejä.

Tämä Satu on kuntosalilta tutuksi tullut tyyppi, yleensä hikoilemme Keiserkammiossa vierekkäisillä kiitureilla. Sitten käydään ahkeruuskahveilla jossain kaupungin lukuisista ihanista kahviloista ja terapiapuheluitakin otetaan.

Nyt myö martat (erään Satu -nimisen jumppaohjaajan meille antama nimi, yhtään ei arvata mistä moinen nimi meille on suotu) ryykellettiin mehtään.

Tässä lähistöllä on useampikin kiva retkeilykohde. Aina ei tarvitse mennä Kolille tai Koitereelle, Lapista puhumattakaan. Lähelläkin on hienoja päiväretkikohteita, tällä kertaa lähdettiin Kalliojärven kierrokselle.

Lähtöpaikalle pääsyyn tarvittiin tovi kiivasta googlemapsista tonkimista, karttojen suurennoksia ja navigointia. Yhden pienen ohiajon jälkeen hoksattiin oikea tienristeys ja kohta oltiinkin jo perillä. Luokattoman huonosti on kyllä opasteet tälle reitille, ainakin isommalta tieltä soisin löytäväni viitan retkeilykohteeseen, onhan niitä kuitenkin jossain kylttivarastossa ylimääräisiä.

Jo reitin alku antaa osviittaa siitä mitä on luvassa, jyrkkä alamäki jossa saa asetella tossunsa tarkasti, etenkin kun alla on juuria, märkää maata ja liukkaita lehtiä. Pitkospuita pitkin oli jo helppo tepastella syvemmälle metsään.

Mitäpä metsä näytti?
Kaatuneita runkoja, ruskapuita, sammalta, lintuja, kiviä, kalliota.
Ilma oli kostea ja helppo hengittää. Melko nopeasti tossun alle palasi tuttu polun tuntu, pelkäsin nimittäin sen jo menettäneeni iäksi taannoisen halvaushelvetin takia.

Kiivettiin ja laskeuduttiin, puuskutettiin ja pysähdyttiin välillä hörppäämään vettä ja tietysti näpsimään kuvia. Ainoat äänet olivat luonnon tekeleitä. Palokärki (tai joku tikka, minä en niitä erota) nakutti vimmatusti ja joku ruskea isompi lintu (koppelo kenties) lehahti jalkojen juuresta lentoon.

Sitten alkoi se järvikin näkyä.

Kalliojärvi näyttää kartalla melkoisen kapealta viillolta, sitä se onkin. Tuossa kuvassa näkyy vastaranta jolle myöhemmin saavuttiin. Ensin piti käydä järven päässä ja sinne päästäkseen seikkailtiin taas pitkospuilla suolla, kiivettiin ja laskeuduttiin. Aivan huikean hienoa puhdasta suomalaista luontoa!

On se ollut melkoinen ryminä ja ryske kun tuokin kallio on haljennut ja maa auennut järven kokoiseksi railoksi.

Aika pitkään seistiin paikoillaan, hengiteltiin puhdasta ilmaa ja oltiin vaan ihan hiljaa. Muistin taas vanhan sanonnan, ettei suomalainen muita temppeleitä tarvitse kun meillä on luonto.

Polku mutkitteli järven reunaa ja reitti oli hyvin merkitty sinisillä täplillä puiden runkoihin. Ei niitä nyt aivan jokaisessa puussa ollut, piti aina pysähtyä tähystämään seuraavan täplän löytääkseen. Polulta nimittäin erkani muitakin reittejä ja välillä oli kiertoteitä joko rannan kautta tai muuten vain oli vaihtoehtoinen kulkuväylä laitettu.

Tapani mukaan minä konttasin osan matkasta polvillani kun piti pysähtyä ihastelemaan puolukoita ja zuumailla kuvakulmia. Minulla nimittäin oli järkkärikin mukana ja silläkin räiskin menemään jokusen kuvasarjan.

Puolukat olivat hyviä ja olin näkevinäni karpaloitakin yhdellä suotaipaleella. Harkitsin hetken loikinko mikkihiirenä mättähältä mättähälle, mutta totesin maaston olevan niin pahuksen märkää, että jätin homman ja karpalot sikseen. Siellä niitä kuitenkin olisi...

Kalliossa oli rakoja ja koloja, kaikenlaisia kummallisia juttuja. Jos olisi ollut fikkari mukana, oltaisiin varmaan tutkittu noita röllinpesiä tarkemminkin.

Mitenköhän monta kertaa reitillä tulikaan huokaistua jotain luonnon upeudesta, puhtaudesta ja rauhasta? Ja näin lähellä.

Tultiin siihen tulokseen, että näitä lähes jokaisella paikkakunnalla olevia luontopolkuja ylläpitävät oikeat eräjormat pitäisi kyllä palkita jollain kunniakansalaisen arvonimellä. Vallan hienoa on, että vapaaehtoiset reittejä kunnostavat meidän vähemmän aktiivisten iloksi.

Ja kunnostamisessa on joku roti. Luonnon annetaan olla semmoisenaan, vain polkua ylläpidetään. Ja nuotiopaikkoja. Muuten saa olla luonto pääosassa. Jonka roolin se kyllä hoitaa suvereenisti.

Järven toisessa päässä näyttää tältä:

Vasemmalta tultiin, oikealle mentiin. Tässä kohtaa oli ihan istumispenkit ja huilailupaikka.
Vaikka reitti on luokiteltu vaativaksi, meitä ei vielä tässäkään vaiheessa mainittavammin puhalluttanut. Ei se meidän raudanlujasta kunnosta suinkaan johtunut, käppäiltiin ihan rauhallista tahtia ja pysähdyttiin usein ihastelemaan.

Sää oli mainio. Ei satanut eikä tuullut ja kohtalaisen nopsaan myös älyttiin, ettei kannata ottaa ihan pienistä rangoista tukea, sillä nimittäin välttyi vesiroiskeiltakin.

Sitkeä kiipeäminen toi meidät alkukuvissa näkyville kalliojyrkänteille. Kuin tilauksesta taivaaseen repesi reikiä ja vanha kunnon kirkas keltainen näytti leveimmän hymynsä. Satu hihkaisi spontaanisti kalliolta: Aurinko! Ota minut rajusti! 

Kiipeiltiin kalliolla ja nautittiin auringonsäteistä. Heti tuli uutta virtaa.

Osa reitistä meni aika läheltä jyrkännettä, siihen oli viritetty muovitettu vaijeri turvaksi. Hyvä niin, pudotusta oli kuitenkin jonniin verran.

Nähtiin me siellä oikea duunarikin töissään, palokärki (tai tikka) hakkasi maanisella raivolla männyn runkoa eikä antanut meidän häiritä urakkaansa. Toivottavasti löysi etsimänsä, me jatkoimme matkaa laavulle.

Laavu ja nuotiopaikka löytyi, se oli siellä missä opasteet sen kertoivat olevankin. Ei jääty sen kummemmin tulia virittelemään, mäeltä nimittäin kuului kimakka lapsen ääni ja kohta vastaan puuskutti hihnassa rempova rottweiler kiskoen perässä isäntäänsä. Taaempana tepasteli lapsi ja varsin happaman näköinen nuori äiti-ihminen. Heillä oli makkarapaketti mukana eikä meitä kiinnostanut varsin kireältä vaikuttaneen perheen seura niin hienon maastolenkin jälkeen. Siispä jatkoimme matkaa parkkipaikan suuntaan.

Matkalla nähtiin kuinka pitkät naavaparrat heiluivat hiljalleen syystuulessa. Oli niin mahdottoman kaunista ja puhdasta, se oikein tuntui keuhkoissa se puhtaus ja happirikas ilma.

Parkkipaikalle saavuttiin alkupätkän reittiä pitkin ja varsin tyytyväisinä otettiin vielä metsämarttaselfiet, eihän se kotiväki muuten usko. Pics or did not happen.

Meillä meni reilun 3 km:n reittiin aikaa kaikkine pysähdyksineen parisen tuntia.

Päätimme, ettei tämä nyt suinkaan jää ainoaksi reitiksi jonka metsämartat tarpovat yhdessä. Oli niin kivaa ja rentouttavaa ettei todellakaan ollut turha reissu. Lisää kohteita voi syynätä netistä ja mm. http://www.visitkarelia.fi/fi/Matkailu -sivusto antaa kaikkea mahdollista tietoa näistä laulumaitten aarteista.

Illalla ei tarvinnut nukku-Mattia vongata, uni tuli pyytämättä ja nopeasti. Seuraavana päivänä pakotti vähän pohkeissa mutta hyvällä tavalla.

Vahva suositus!

Nasse raportoi

Iltaa.

Tulin kertomaan, että Lokakuu täällä Torpalla on alkanut entisenlaisissa merkeissä.

Aamulla ulkoilutan Seniorikansalaista ja opastan hänet lehtipostilaatikolle, haetaan sanomalehti. Hyvin on mummo sen oppinut jo noutamaan. Kantaa itse kotiin asti ja harvemmin tulee stipluja.

Tällä reissulla tapaamme usein potkukelkkailevat sporttimummot. Tervehdin kaikkia, niitä on kolme ja kahden nimi on Kerttu.

Aamupäivänokosten jälkeen tarkistan pihan, ohjeistan vahtikukkoa päivän kierroksista ja etsin mielenkiintoisia hajujälkiä. Hirvet ovat vallanneet eteläpellon, enimmillään niitä on nähty siellä neljä.

Jäniksiä ei näy pihassa vielä. Talitintti nähty. Tilhet eivät ole tulleet. Hanhet huutavat ylilentäessään.

Tänään lenti lehtiä koska oli tuulinen päivä. Näin auringon ja palan sinistä taivasta. Haisi talvi.

Päiväettonen jälkeen ulkoilutan mummoa, yleensä katsotaan hevosia ja kukkapenkkejä. Mummo välillä eksyy minusta ja sitten minun pitää taas juosta jäljestämässä.

Iltapäivällä katsotaan telkkaa ja kuunnellaan radiota. Toimitellaan pieniä juttuja ja minä tarkkailen Piällysmiehenä hommien sujumista. Joskus Leffe tulee ulos leikkimään ja silloin pitää juosta lujaa. Aina ei välttämättä jaksa riehua. Juoskoot nuoremmat. Peetukin on oppinut olemaan, ei mahtaile enää mutta ei me kavereita olla. Jonninjoutava jolppi joka leuhkii aina naisjutuillaan. Nytkin kuulema jonkun nartun juoksupäiviä ootellaan. Minä en oo ikinä niistä nartuista piitannut, hankalia ovat.

Eniten pelottaa, että joku narttu seisoo jonain päivänä ovella pentujensa kanssa ja tyrkkää ne minun eväisiini. Ei käy eikä kävele semmoinen. Muutenkin on tällä tilalla koiranruoka niukalla.

Torpan kissoja on kuulema kolme, olen minä ne ikkunasta nähnyt kun eivät mamsellit ulkoile. Pienin on kuulema Elmo ja mummon kädet haisee ihan pennulle. Elmo näkyy kaikissa ikkunoissa, se on utelias ja nopea. Hirveen rasittavaa semmoinen, onneksi mummolla ei ole kissaa.

Pihalla käy monta kissaa päivässä. Naapurin Vinski, yksi kirjava, yksi pitkävillainen mustanruskea ja yksi mustavalkea, ihan ovat asiallisia kissoja. Eivät juurikaan kuseskele, se on hyvä sillä se on mahdottoman työläs haju päällepissittäväksi.

Sää jo kylmenee ja kohta on taas se aamu jolloin nurmikko on jäässä. Ukko ei ole leikannut nurtsia aikoihin kun on satanut ja minulla ottaa kohta köli pohjaan. Ei tunnu hyvältä se. Eihän se Ukko sitä tiedä kun on niin pitkä.

Iltaruuan päälle käydään vielä pihalla katsomassa kanat ja ilta lämmitellään mummon kanssa takkaa. Iltapissin jälkeen aletaan valmistella yöjuttuja. Yöt nukutaan.

Ei tässä elämässä mittään valittamista liiemmälti ole. Ruokaa antavat säännöllisesti ja mummolle kun muutin niin alkoi välipalatarjoilukin pelata. Se vähän kompensoi kituliaita ruoka-annoksia. Se on paras päivä kun mummo paistaa lettuja tai vohveleita, eka on aina Nassen lettu sanoo mummo.

Eikä se Torppaan kuulu jos minä välillä pullaakin saan, se on Hyvänmiehen lisä sanoo mummo. Minä tykkään mummon sanonnoista, on se ihan kehityskelpoinen emäntä.

Olkaa ihmisiksi siellä ja pitäkää koirista huoli t. Nasse

Kiltti Lokakuu...

... minulla on oikeastaan sinulle vain kaksi sanaa: aurinkoinen ja kuiva. Millään? Mitenkään? 

 

Palataanpas takaisin todellisuuteen. Lokakuu, vaikka miten sen otsikkoonkin niin nätisti kirjoitin, melkein ilman hampaiden kiristelyä ja näkyviä inhonväristyksiä, mokoma kuukausi on yksi vuoden viheliäisimmistä kuukausista.

Se nyt vaan on fakta tässä maassa jossa elämme, että lokakuu on yleensä kylmä ja märkä. Ja pilvinen.

Mutta nyt on ainakin esitetty toive auringosta ja kuivuudesta. Niitä kun ei saatu keväällä, ei kesällä eikä syksyllä. Että josko nyt heruisi? Vaikka sen kesäkuun alun lumisateen vastapainoksi?

(ei taida olla Luontoäiti kuulolla tänäänkään)

Kanalan viikkosiivousta suorittaessani lykkäsin kottareita useamman kerran tontin ainoan ylöspäin kasvavan lehtikuusen ohi. Tajusin, että sehän on suorastaan itsevalaiseva koska se kellastuu sisältä ulospäin. Oli todella nätti ja hieno ja vielä hienompi olisi jos taivaalta olisi herunut edes pikkuisen valaistusapua auringon muodossa. 

Jostain pilvimassan raosta saattoi pikkuisen vilkkaa sinistä taivasta, pitää lähipäivinä kytistää jokaista aurinkoista hetkeä ja yrittää vangita lehtikuusen ruskaväri paremmin.

Yhtään en muista mistä tämä kuusenlenkura tänne siirrettiin, ehkä se kasvoi meidän mielestämme väärässä paikassa jossain muualla näillä tiluksilla. Nyt se on hyvässä paikassa ja mahtuu kasvamaan niin isoksi kuin suinkin tahtoo. Minä tykkään lehtikuusista, niiden sisään voi kävellä eikä pistele. Kävytkin on söpöt.

Sulka hattuun -vai miten se meni?

Kanala on nyt siivottu ja puhtaat purut peittyvät tasaista tahtia putoilevien sulkien alle. Joka ikinen kana ja aika moni kukoistakin näyttää keskittyvän sulkasatoon. Munia haetaan kaupasta. Alkavalla viikolla pitää muistaa laittaa juomavesiin monivitamiiniliuosta, c-vitamiinia saavat jo nyt pihlajanmarjoista. Tarjottelin niille tänään omenanpudokkaita, ei kelvannut.

Onneksi kaksi ahnetta ponia iloitsevat omenasadosta. Satoahan tulee enemmän kuin ikinä tarvitaan -jos ehtii kypsyä, meillä on aika hitaita lajikkeita. Pieneksi jäävät kuitenkin ja rupikin vaivaa jossain määrin. Yksi puuvanhushan rojahti taakkansa alle pari viikkoa sitten, eivät ne muutkaan enää hirveän vahvoilta näytä.

Poneista pitää vielä muistiin merkitä semmoinen asia, että ovat herenneet puheliaiksi. Kaikenlaisia hörinöitä ja höhötyksiä on kuultu lähes päivittäin. Tähän saakka Torpan hevosvoimat ovat olleen hiljaisempia.

Mutta mukavahan se on kuulla välillä hevostenkin kommentteja maailman menoon. Ruokahan se tietysti hevostakin haastattaa, mutta iloiseksi tulen kuitenkin jokaisesta hörähdyksestä jonka saan osakseni. Olkoonkin että kantamani heinäkassi saattaa olla kuitenkin varsinainen ilahtumisen syy.

Iloisena tarjoilen ruunille omppuja, riittäähän näitä:

Alkava viikko saattaa jo liikauttaa asioita eteenpäin, meinaan sitä työhommaa. Onhan se kiva, että vihdoin tämä välitilassa lilluminen vaikuttaa kääntyvän loppusuoralle ja jokin uusi voi alkaa.

Mikäli kuun lopussa näyttää siltä, että kumisaappaat vuotavat, hevoset upposivat liejuun ja sade huuhtoo istuttamani sypressit ja narsissin sipulit alamäkeen, näytän lokakuulle keskisormea ja iloitsen, että mokoma ryökäle tulee seuraavan kerran kiusaksemme vasta vuoden kuluttua.

Tässä vielä alkaneelle kuukaudelle pelokkeeksi saavillinen sitä ihtiään, Otto askaroi puurokuppiinsa yön aikana napakympin.

Mukavaa lokakuista maanantaita, pysy lujana ja pidä jalat kuivana!

Vähiin käy syyskuu

Tohtori koira on ahkeroinut hoitohommissa kiitettävän tarmokkaasti. Täytyy koettaa muistaa ostaa pojille palkkapussi tänään kauppareissulla.

Usein minulla on kaikki viisi hoitajaa häärimässä ympärillä. Elmo vierihoitajana kainalossa, paksut sedät Felix ja Oscar tyynnyttävinä painoina jalkojen ja vatsan päällä, Leffe polvitaipeessa ja Peetu jossain välittömässä läheisyydessä käden kosketusetäisyydellä. Se tuuppii kuonollaan säännöllisin väliajoin, aivan kuin tarkistaakseen yleisvointia. Ottaisin kuvan jos voisin, mutta käteni ovat ns. sidotut.

Olo on vieläkin varsin vajaa eikä väsymys lopu nukkumalla.
Kävin torstaiaamuna Nempan sanoin nöyrtymässä rajallisuuteni rajamailla, aurinkotervehdykset sujuivat vielä varsin sulavasti, mutta tasapaino-osiossa kohtasin massiivisia haasteita. Pikkuisen oli puklua suussa tunnin jälkeenkin mutta mieli oli silti oikein hyvä ja rento.

Lukiolaisten koeviikko on tuonut viikkoon omia kuvioitaan, onneksi se alkaa kääntyä jo lopuilleen. Perikunnan nuoremmalla piinaviikko jatkuu vielä ensi viikolle, hällä on kuudet kokeet jokaisella koeviikolla. Ei pääse helpolla.

Ilahduttavaa on ollut huomata kuinka sujuvasti hänellä on kääntynyt opiskelukieli aineesta riippuen englantiin. Alussa tuntui jännittävän puhumista ja kirjoittamista, nyt vain välillä tarkistaa joitain sanoja tai ilmauksia. Pysynpä minäkin virkeänä kun yritän muistaa oikeita ilmauksia tai termejä.

Vähän kävi kyllä sääliksi kun pänttäsi jotain lineaaristen funktioiden kaavoja (?) englanniksi. Minulle  lukiomatikka oli enimmäkseen hepreaa. Onneksi olen oman tinkini yhtälönratkaisuista suorittanut, voin vain jakaa äidillistä vahingoniloa läsnäoloa.

Minun piti laittaa tähän nätti syksyinen kuvasetti ruskasta ja syysauringon kultaamasta maisemasta. En laita koska ruskaa ei ole ja kaikki värit haalistuvat sumun takia. Eikä nyt ole yhtään voimia lähteä maastoon hakemaan inspiraatiota harmaan sävyistä. Harmaata esittelee sen sijaan Oscar.

Oscar on ollut ilkeä. Eilen ne kävivät kissojen voimin Leffen kimppuun ja kukapa muu kuin pikkuossi siellä oli muilutusta juonimassa. Pitkäänhän ne antoivatkin Leffen olla rauhassa, nyt kiusataan taas ja entistä härskimmin. Eilen näin senkin kuinka Felix raapimalla raapi ja mätkimällä hakkasi koiran häntää (takapuolta ja palleja) ja kauhuissaan kyykkivä koira sai samalla kynttä nenään. Elmon kehveli vielä kehtasi tepastella selkä kaarella ja häntä pörrössä hiljaisen hyväksyjän raukkamaisessa roolissa.

Lellu parka.

Peetu joutui toimimaan erotuomarina kunnes minä ehdin hätiin ja pelkäsin jo, että Peetua ottaa pumpusta semmoinen kahakka. Pitkään se puuskutti ja huokaili jälkeenpäin.

Nykyisin täytyy aina katsoa, että kissat ja Leffe jäävät lukitun oven eri puolille kun poistutaan kotoa pidemmäksi aikaa.

Syyskuusta jää kaikesta huolimatta mieleen se, että nyt eletään jonkinlaista käänteiden aikaa.
Toki tässä vaihtuu vuodenaikakin vaikka rehellisyyden nimissä tämmöinen sysipaska kesä ei eroa syksystä millään.

Ei tullut nättiä kesää, ei tullut nättiä syksyä. Ei hellinyt aurinko (paitsi Espanjassa oleskelun aikana). Vaistoan kuitenkin, että edes kuvaannollinen aurinko saattaa muutaman säteen tähänkin risukasaan joskus viskata eikä voi tietää millaisen roihun se saa aikaan jos oikein on sytykkeet aseteltu.

Ainakin se ansioluettelo -tehtävä on nyt melkein valmis. Toinen versio on aina parempi ja nyt vielä pari päivää puristelen löytyisikö kolmas näkökanta. Perinteisen asiakirjamallin nakkasin roskiin ja otin kokonaan uuden tarkastelukulman. Koska mä voin. Ja kehtaan.

Lokakuuta odotan oikeastaan aika uteliaana. Saan toivottavasti vastauksia avoimena roikkuneisiin kysymyksiin ja virallinen sairauslomakin päättyy silloin. Säiltä en odota mitään.

Nyt on kuitenkin perjantai ja viikonloppu edessä. Sitä kohti siis!
Mukavaa viikonloppua sinulle, missä lienetkin.

Uhka vai mahdollisuus?

PeeÄäs:
alimmassa kuvassa ei ole laskiaispulla vaan uuniperuna. Jostain syystä niitä teki mieli ja semmoisia minä eilen värkkäsin. Loppujen lopuksi kykenin itsekin syömään yhden, pienen lohikökkäreen kanssa. Hyvää se on, vanha kunnon uunipottu. Esillepano on taattua Hirnakan Torpan tyyliä, sori siitä.

Rykivä kone eli olet mitä syöt

Viime viikolla piinannut räkäflunssa on menneen viikon vaivoja, nyt on uusi viikko ja uudet vaivat. Hirnakan tautikertomus senkun jatkuu.

Syntisäkki

Viimeaikoina on tullut syödyksi luvattoman huonosti, epäsäännöllisesti ja vastoin kaikkia ravintosuosituksia. Jotka toki itsekin tunnen varsin hyvin.

Joku (en se ollut minä eikä Pirkka asu meillä) oli kiikuttanut pöydälle pussillisen gifflareita. Ne ovat ihan hirveitä teollisuuspullia. Mutta kun säkillisen käyttää mikrossa, voi pikkunälkään huitaista helposti monta ja huuhtoa ne alas vaikkapa lasillisella Dr. Pepperiä. Joo, niin minä erehdyin maanantaina tekemään.

Eikä maanantai nyt muutenkaan varsinaista ruokajuhlaa viikonlopun hyvinsyönnin päälle ollut. Päivällisen kuittasin muutamalla juustovoileivällä (paikallista, tuoretta ruisleipää) ja jälkiruuaksi huitaisin ääntä päin liian monta viinirypälettä (mammuttitarjouslaatikko). Ja sitten noita pahuksen gifflareita vielä johokin väliin. Turha kai sanoa, että olo oli tönkkö? No olihan se.

Tiistaina marssin rinta kaarella jumppasaliin ja tarkoituksena oli taas palata liikunnan pariin. Alkulämmittelyjen jälkeen puski hiki pintaan ja paita kiristi entistä enemmän, vatsan kohdalta. Sitten nousi kanelinmaku suuhun. Puolihölkkää kipitin pukkariin, onneksi vessa oli vapaana.

Lopputunnin himmailin ihan itseäni kuunnellen ja vatsani murinoita erityisesti. Olo oli aivan hirveä, pahin pitkään aikaan. Ynnäilin hiljaa mielessäni edellispäivien ruokailuja, viikonloppuna nautittuja viinilasillisia ja muita herkutteluita. Ei se ihme, että aamuinen tyrnimehu pyrki sisäänmenoreittiään takaisin ja pakkohan sekin oli pois päästää. Se ei ollut hyvää mennessä eikä varsinkaan poistuessaan.

Kotiin tultua pikasuihkun jälkeen raahustin petiin ja nukuin huolella pari tuntia. Onneksi Tohtori Koira ja Apuhoitaja olivat antaumuksella mukana tautivuoteellani. Olo vähän korjaantui.

Tohtori Koira päivystää

Koko illan olo oli silti huono eikä ruoka maistunut, niin valtavan kipeä vatsa ja jatkuva puklun maku suussa. Ei tee mieli mitään vaikka tarjolla oli uunissa haudutettua mozzarellakuorrutteista kanaa.

Menin sänkyyn heti kun hevoset oli otettu sisään ja nukuin aamuun asti. Minulla oli suoraan sanoen ähky.

Vielä tänäänkin olo on ollut varsin kiperä, vatsa kramppaa eikä ruoka maistu. Olen kuitenkin pakottanut itseni syömään jotain muutaman tunnin välein. Ihan oikean aamaisenkin söin, mysliä, mustikoita ja luonnonjugurttia.

Tulin siihen tulokseen, että luokattoman huonot ruokailutavat ja äkillinen rivakka liikunta joka jyräytti aineenvaihdunnan käyntiin, aikaansaivat koko 'sotkun'.

Nyt on pakko ryhdistäytyä ja palata kunnolla kuosiin. Pois turhat gifflarit ja vanha kunnon ateriarytmi takaisin. Ikinä en ole ollut totaalikieltäytyjä mistään herkusta, mutta kun kaikkea kohtuudella nauttii niin sepä riittääkin. Eikä niitä munkkeja edes tee mieli kun ei jokaiseen mielitekoon ota.

Illalla meinasin piipahtaa pitkästä aikaa ihan tasamaan kävelyllä, jospa sekin toisi kroppaan happea ja pistäisi aineenvaihduntaan vauhtia. Ilma on ainakin hapekasta, sankka sumu ja kosteus lepää maiseman yllä.

Tämmöistä tällä kertaa.

Apuhoitaja

Raitista ilmaa kaivoksilla

Ongelma

... ratkaistu!

Sää suosi viikonlopun ulkoilma-aktiviteetteja. Kerrankin.

Lauantaina touhuttiin Kanalian remppa hyvään vaiheeseen, enää sinne tarvitaan pari uutta lamppua ja muutama säilytyskaluste. Ohimennen sutaisin siivouksenkin ja mulkkasin kanaporukoita vähän uuteen järjestykseen. Nyt orppitytöt saavat pylleröidä keskenään, sekalaisen porukan rockeja, araucanan ja sekamixin siirsin kääpiökochien porukkaan. Tasapainotti lattianeliöiden asukastiheyttä kummasti.

Sitten kun alkavat munimaan (nyt tekosyynä ensimmäinen sulkasato), erotan munat helposti jos tarvista. Araucana munii mintunvihreitä, sekamixi samoin, rockit pinkkejä, kääpiökochit valkeita pikkumunia.

Orpingtonin ovat kauheita hosuleita ja tönivät aina (isoilla ahtereillaan) vesikipon nurin josta johtuen purut/hamput ovat märkänä josta seuraa kirpeä kusenhaju josta en tykkää yhtään.

Ideoin äkkiä täsmämitoitetun juoma-astiatelineen ja Iso-J nikkaroi semmoiset. Ne ovat ihan pahuksen hyvät ja ainakin ensimmäinen käyttövuorokausi kehottaa kysymään itseltään miksei tätä älytty aiemmin? Vapaasti saa idean kähveltää omaan käyttöön.

Ja mitä tulee remonttiin, se kyllä kannatti. Muutama valkoinen rima pitäisi maalata valkoiseksi, tuossa ensimmäisessä kuvassa näkyy ikävästi seinähäkin rakenteita. Niitä vain on pahuksen työläs maalata ilman, että nyppii verkon niitit irti.

Kalleimmat asiat rempassa olivat 3 rullaa Dc-Fixiä Lidlistä (n. 20€) ja litran purkki maalia. Kaikki muut tarvikkeet löytyi omista jemmoista. Sanoisin, että kannatti nähdä vaivaa.

Neljä isoa pienten puolella

Orpingtoneja

Töyhtöhyypät tukanpesun tarpeessa

Rocki tutustuu uuteen vesipisteeseen

Tänään sunnuntaina aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja siirryin kuokkani kanssa kaivokselle. Sille ratsastuskentän A-katsomon istutusalueelle johon alkukesästä latasin paljon valikoituja havuja, hortensioita ja muita upeuksia.

Se piti harata ja kitkeä kunnolla. Nyt se on siinä vaiheessa, että reunaan on helppo upottaa juurimattoa estämään (no edes vähentämään) juolavehnän ja piharatamon leviämistä istutusalueella. Kuunliljat näyttävät vähän nuutuneilta, jos ne eivät tuossa viihdy, pitää siirtää muualle.

Poislähtiessäni kitkin viime syksynä hätäpäissäni kaivamani ruusupenkin tekeleen. Ihan kurja rytöhän se on, pitää rajata sekin paremmin ja tyrkätä kunnolla multaa päälle. Kaksi kolmesta kanadanruususta on kuitenkin kukkinut, keskellä on tyhjää tilaa johon koetan keksiä jonkin kivan kunhan lähden taimistojen jämälaareja tonkimaan.

Ja lopulta pistolapio iski maahan kanalan edessä. Ylimmässä kuvassa näkyy viitapiruänkyrästä viimeiset 10 %, toisessa kuvassa tilanne tunnin päästä, tylytin puskaa oikein antaumuksella ja irtosihan se pentele lopulta. Suurta vahingoniloa kokien kiskoin jokusen metrin juurta irti ja jätin kaivoksen odottamaan istutuspäivää. Tuohon tulee vallan soma havuhommeli.

Uusi aateliskukko

Viikonloppuna ratsastuskentän hiekka pöllähteli ja Otto rehki kankkunsa hikeen. Palkaksi sai hännänpesun ja virkistävän suihkun. Tuo hieno letti oli toki hetken päästä auki ja huolella piehtaroitu tomuiseksi.

Otto on edistynyt isoin askeli kesän aikana ja on kuulema nyt todella miellyttävä ratsastaa. Muutamalla pikku jutulla on saatu poni kuulolle ja tuntumalle aivan uudella tasolla. Mukava seurata ratsukon yhteistyön hioutumista aina vain paremmaksi. Otto on kelpo poni ja loisto-ostos.

Ponimiehellä riittää vauhtia ja intoa. Se pääsi hyppäämään pitkästä aikaa ja pelkän laakaloikan sijaan se joutui sovittamaan laukka-askeleet ensin puomille, sitten hyppyyn, sitten taas pari laukka-askelta ennen seuraavaa hyppyä. Oli oikein tervetullutta aivotyötä ja Ponimies puhkui tyytyväisenä.

Seniorikansalainen värkkäsi omenapiirakkaa ja hyväähän se oli, niinkuin aina. Syksyn ensimmäinen omenapiirakka on ihan niinkuin kevään ensimmäinen raparperipiirakka, vastustamatonta!

Ja lopuksi vielä kattikatsaus, Setä Felix antaa tilaa pienelle, Elmo ottaa oman paikkansa täysin häikäilemättömästi ja toisten kiltteyttä hyväksikäyttäen. Tuo keinutuoli on vielä Felixin pyhä paikka, Veli-Miltonilta peritty.

Viikonlopun kaikkinainen rehkiminen painaa mukavasti lihaksissa ja silmäluomissa eikä Nukku-Mattia tarvinne kauaa vongata.

Uuteen viikkoon, nähdään taas!