Kumma keskiviikko

Kultu Kimallus

Kas näin olemme jo keskiviikossa. Marraskuu etenee kiitettävää tahtia. Pimeää on kuin säkissä, koko päivän on tullut vettä erilaisissa olomuodoissaan ja muutenkaan ei ole mieli säätä kirkkaampi. Aamulla olo oli niin kurja, että heitin Esikoisen koululle ja ajoin suoraa tietä takaisin kotiin, siirsin kylmästi aiotut jutut iltapäivään. Aikeena oli hautautua sohvaan ja nukkua päänsärkyä pois.

No sehän on saletti kuin Moskovan baletti, että ne aikeet ovat tuomittuja epäonnistumaan. En saanut kunnolla päätä tyynyyn kun puhelin soi. Sovittiin Hopianuolen renkaittenvaihto ja lämppärilaittoaika torstaille, Savonlinnaan.

Pää tyynyyn, tilulilulii.... X täällä hei, se meidän narttu on vielä juoksussa, minä lähden nyt ajamaan teille sinne. Jahas, totean, että on kaksi tuntia aikaa nukkua, pää tyynyyn. Tilulilulii... Iso-J täällä terve, mitä kuuluu? Sovittiin torstaiksi treffit Savonlinnaan. 

Pää tyynyn... Nasse päästää hälytyshaukun (koira ohitti Torpan) ja seuraa yleinen älämölö ja hälinä. Komennan koirat hiljaiseksi, Oscar loikkaa vatsalleni. Hyrisee ja puskee.

Totean, ettei nukkumisesta todellakaan tule mitään, siirryn tonkimaan erästä isoa lipastoa jonka uumenista pitäisi löytyä yksi kauan sitten kadonnut lomake. Ei löydy.

Takaisin sohvaan, pää tyynyyn. Hirmuinen haukunräyskytys päälle, Peetun morsio saapui.

Sitten vietettiin koirien (ei niin) herkkä hetki, tällä kertaa takkatuvassa. Minä pitelin hännistä liiton sinettinä ja koko homma kesti parikymmentä minuuttia. Peetu on riuska mies kun toimeen ryhtyy.

Seuraavaksi juotiin jo toiset kihlajaiskahvit parin päivän sisään. Jospa nyt loppuisi nartun vonkaaminen ja alkaisi iloinen odotus.

Siitä se iltapäivän ajoralli sitten taas lähti, Hopianuoli hyrskähti tulille ja sainkin monta keikkaa hoidettua. Mitään ei jäänyt (käsittääkseni) rästiin huomiseksi.

Pikkuisen olin tavallista tarkempana kun auto ohjeisti keltaisella hiutalemerkillä mahdollisesta jäästä tien pinnassa. Hienosti selvittiin kotitalliin saakka. Onnistuin myös yhdistämään puhelimeni bluetoothilla autoon, vehkeiden yhteinen sävel löytyi ja nyt muuten raikaa autossakin musat Spotifyn kautta. Ilman mainoksia. On se huimaa tämä teknologian kehitys.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen

Tiistai-illan aktiviteetteihin kuului Leffen talvisiivous. Karvan alta paljastui pikkuisen liian hoikka koira, joten lihotuskuuri jatkuu. Ällistyttävä määrä ruokaa tuohon otukseen uppoaakin. Onkohan kaikilla keltaisilla eläimillä joku ahneusgeeni? Meinaan kun meillä on Ponimies, Felix ja Leffe joita kaikkia yhdistää suunnaton ruokahalu ja keltainen karva. Muilla kasvaa maha mutta ei Leffellä, vielä.

Koira ei ollut milläskään karvojen lähdöstä ja nyt helpottui myös ulkoilu. Enää ei tarvita lenkin jälkeen alustanpesua vaan pelkkä pyyhkeellä kuivaaminen riittää. Ravat voi huuhtaista pois ja piski on kuiva hetkessä.

Onhan se vähän ristiriitaista, että on koira joka karvoistaan tunnistetaan juuri kyseinen rodun edustajaksi, ajellaan sileäksi. Voihan se olla helppo pitää jenkkicockeri siistinä karvoineenkin, kuivissa olosuhteissa. Mutta meillä jossa vuodesta noin 1,5/4 on märkää ja lumista, on touhusta mielekkyys kaukana. Etenkin kun kyseessä on sporttinen kotikoira joka ei tule käymään näyttelyissä.

Tällä tyylillä mennään ja veikkaan, että Leffekin arvostaa enemmän sohvalla loikoilua kuin kylppärin kaakeleiden tuijottelua.

Tänään Leffe toi minulle lahjaksi ponin. Tuossakin kuvassa minä nukkuisin jos voisin, mutta kun Leffelläkin oli asiaa.

Leikitään poneilla, joooooo!!!!

Lupasin Titalle kuvan geelikynsilakkauksesta (jonka siis eilen sain uskollisen asiakkaan ansioistani).
Ylimmässä kuvassa se nyt sitten on. Käytännöllisen lyhyt malli, sileä ja kestävä. Kimallus ei näy liian räikeänä vaan on juuri sopivan vaalea. Suuresti tykkäämääni ruusukultaa ei (vielä) ollut saatavilla, piti tyytyä tähän vaalemapaan vertaan. Kulta mikä kulta, ihan kiva näinkin. Ja kun perjantaina on ne The Pikkujoulut eli Edustustilaisuus niin on kiva kun on kerrankin siistit kynnet.

Tänään uhrasin puolikkaan ajatuksen Edustustilaisuuden asuvalinnoille, uutta ei tarvita, kaapista löytyy kyllä mustaa monessa rätissä.

Seuraavaksi ohjelmassa vähän sähköposteja (ei vieläkään kissapostia, prkl!!) ja iltatalli. Sitten vielä vähän aikaa sinnittelyä valveilla ja kun talli on pimeänä, säntään kärppänä petiin.
Aamulla on aikainen herätys ja on paras olla skarppina, koska nyt satanut roina voi hyvinkin kosahtaa jäähän yön aikana. Saa kieputella varovasti Hopianuolta.

Huomenna ostan lounaaksi Savonlinnasta lörtsyn!
Miellyttävää torstaita sinulle, missä lienetkin.

Liehuu kaikkiin suuntiin

PeeÄääs: siitä LPG-hoidosta jatkokommentti. Penikkatauti on huomattavasti vähemmän äkäinen eikä polven ulkosyrjän seutu ole läheskään niin kipeä kuin ennen käsitelyä. Sääriluun päällä ollut ryynipussi on silinnyt. Melko ihanaa. Menen uudestaan.

Tihkutiistai

Harmaskuu on täällä. Se on päällä ja se käy myös mielen päälle.
Kuviakaan en laita kun niin on ankeaa.

Tänään pääsin kuitenkin kahteen ensimmäistä kertaa elämässä -juttuun. Eka oli LPG-hoito. Salilla on fysioterapeuttiopiskelija tekemässä viimeistä harjoittelujaksoaan ja hänen tekemänsä LPG:t kustantavat kokonaisen kympin á 45 minuuttia. Olihan vinha kokemus.

Minulla on ollut hirmuisen kireät polven ulkosyrjät ja penikkatauti on riivannut kinttuja nyt muutaman viikon. Liikunnan vähyyttä, sanon minä. Olen sattuneesta syystä nyt ottanut vähän löysemmin ja tämän siitä saa, kipeäksi tulen.

LPG on eräänlaista imurullaushoitoa jossa hinkutetaan hoidettavaa aluetta alipaine'suuttimella'. Paljaalle iholle sitä ei tehdä joten varasin ohuimmat treenipöksyt mukaan.

Teki juuri niin mojovanmuikean kipeää, että varmasti osui kohteeseen. Muuta eroa en oikeastaan entiseen huomaa kuin sen, että vessassa saa juosta tiuhemmin.
Seuraava hoito tehdään ensi viikolla.

Toinen elämässä ekaa kertaa -juttu oli geelikynnet. Olen ansioitunut paikallisen kauneushoitolan asiakkaana niin, että sain ilmaisen hoidon valinnan mukaan. Kun en osannut päättää mitä vaivaa hoidettaisiin, päädyin kynsiin. Käpälät ovat kovilla kun en minä osaa tallihommia hanskat kädessä tehdä ja heinätkin otan paalista paljain käsin.

Joka välissä pitää pestä ja rasvaahan ei ole tietenkään juuri silloin saatavilla kun sitä tarvittaisiin.
Nyt on kynnet lyhyet ja kultukimalteiset. Ihan hauskat. Kuulema geelaus kestää kuukaudenkin verran, oma kynsi kasvaa siellä lakan alla ihan normaalisti.

Kivaa on se, että kynnen pinta on ihanan sileä vaikka kultahippusia onkin monta kerrosta.

Iltapäivän muihin riemunhetkiin kuului ehdottomasti Ponimiehen ja Nuorimmaisen valmennustunti PT:n ohjeistuksessa. Hikihän niille tuli, molemmille. Mutta kaunista laukkaa ja hyvää ravia tekivät. Melko vaikeitakin tehtäviä (minun tasoltani katsottuna) suorittivat, mm. kolmikaarista kiemurauraa laukaten ja keskimmäinen kiemurankaari ravissa.

Ponimies edistyy, Nuorimmainen edistyy. Tosi kivaa sitä tekemistä on katsoa.

Illan ohjelmassa on vielä Leffen trimmaus eli koneella ajelu. Pään päälle haluan mahtiananaksen ja korvat saa jäädä pidempään karvaan. Muut otetaan kokolailla lyhyeksi.
Huomenna mennään haalarikauppaan.

Eipä mulla tänään muuta,
tihkusateesta terveiset, missä lienetkin!

---


PeeÄäs: Vappupilli on taas poikamies, viimeinenkin rouvakokelas löytyi hengettömänä. Leskeä ei sureta, rääkyy ihan entiseen malliin ja pyrkii kochien selkään heti kun kukolta silmä välttää.

Isyyden iloja

Vastuu painaa. Ja uudet häät

Iso-J sai aamulla hoilotusherätyksen, lahjanyytin ja kortit sänkyyn. Sen jälkeen sai nukkua vielä reilun tunnin. Esikoinenkin paineli takaisin sänkyynsä, Nuorimmainen lähti rippikoulupassin kanssa kirkkoon.

Aamiaiskattauskin oli tavallista laitetumpi, sai istua valmiiseen pöytään eikä tarvinnut itse muniaan paistella tai kahvejaan kaadella. Harvinaista herkkua meillä moinen hyysääminen. Mutta kerran vuodessa on isäkin kahvinsa ansainnut vähän nätimmin laitettuna.

Peetukin vietti ensimmäistä isänpäiväänsä, norjassa on matkamuistot äiteen suomenreissulta, pontevia pikkukoiria.

Peetulla oli sikäli kiva isäinpäivä, että uusi morsio oli jo lähtenyt aamulla matkaan. Niin nopeasti olikin morsian täällä, ettei ehditty edes kosiosolmiota sulhaselle asettelemaan kaulaan. Tallissa oltiin siivoamassa kun morsiota jo tuotiin.

Tämä tapaus oli melko helppo nakki, suorastaan varma. Ensin vähän tutustuivat, sitten morsio pois hetkeksi ja sulhanen jäähylle, sitten pariskunta yhteen ja kas, niin oli homma hoidossa. Ehtaan russelityyliin tallinkäytävällä. Hevostilalta oli tämä morsio joten ei ollut mikään ongelma pitää häitä tallissa.

Kasvattajatäti istui fleeceloimen päällä ja piteli häntiä kiinni, liiton sinetti nääs.

Sitten juotiin jälkikäteen kihlajaiskahvit ja morsian lähti kotimatkalle.

Hänelle joka on jo poissa

Isänpäivä on monelle haikea päivä. Joillekin vihan, katkeruuden tai kaunan höystämä. Minä muistan omaa isääni vinosti hymyillen, hän oli omanlaisensa. Häneen minä omat nuoruusangstini purin ja kiukkusin, hän selvitteli monet sotkut ja sählingit mihin onnistuin itseni hankkimaan. Kannusti puurtamaan läpi lukion ja oli tyytyväinen kun sen tein.

Uskoisin, että hän olisi ihan tyytyväinen siihen, miten elämä on minua kuljettanut ja nyt tänne Torpalle tuonut. Pikkuisen ehkä puistelee päätään polttopuuvaraston pienuudelle. Mutta varmasti muuten on tyytyväinen näkemäänsä. Moi vaan sinne jonnekin. Minä muistan isää aina kun taivaalla on nappikauppa auki, hänen kuolemattomia sanontojaan sekin.

Ponimies pääsi jumpalle, koska hänelle joka päivä on Miestenpäivä.

Kivan näköisesti liikkuivat, kaikki askellajit käytiin läpi ja minusta meno lähti jo heti alkuhetkellä oivallisesti käyntiin. Teetin tarkoituksella erilaisia tehtäviä kuin virallinen PT, en minä ole mikään ratsastuksenopettaja. Minä painotan niitä asioita, joista itse ratsastaessani lintsaan eli taas kerran ratsastettiin huolellisia neliöitä, suoria linjoja ja kunnollisia kulmia. Pyöreitä ympyröitä ja tasaisia kahdeksikkoja.

Illalle ei ole mitään ihmeempää. Ihan perusmeiningillä saatetaan tämä viikko finaaliin ja lähdetään uudella tarmolla uuteen nousuun.

Mukavaa pyhäiltaa, missä lienetkin!

Rentoa kuin ruunan ravi

Kaikenlaista kivaa

Härkä asennettu!

Nonnih! Nyt on tullut kaikkea hyvää ja kivaa. Autolla on kiva kurvailla ja olo on turvallinen. En ole vielä perehtynyt auton tekniikkaan, koska sitä on yhdellä istumalla aivan liikaa omaksuttavaksi. 

En edes tiedä mistä konepelti nousee ja miten siirrän kellon talviaikaan. Mutta sen tiedän, että tulevina vuosina on kiva tehdä pitempääkin reissua.

Koiranpennun ja uuden auton tuoksu on aina yhtä huumaava.

Koiranpentuja ei ole meille tulossa, nyt on kiintiö täysi. Peetu viettää huomenna ensimmäistä isänpäiväänsä, ilmeisesti treffit luvassa. Ja lisää olisi kai tulossa morsiamia meidän Tenavatähdelle.

Se kissahomma ei etene, laitoin meiliä mutta en ole saanut vastausta. Kätevästi olisi ensi viikonloppuna yksi kattinen kulkenut tänne päin.

Massa-Ossi näyttää miten piiiitkät kintut hällä on, oikeasti Oscar on ihan tynkäjalka. Jotenkin se saa kuitenkin ne tuolla lailla pitkäksi venytettyä. Yritin kuvata myös Felixiä, mutta se pulska ei mahtunut kuvaan.

Oscar ja piiiitkät jalat

Tänään oli pikkuisen jännää kun olin mennyt ilmoittautumaan salin lankutusmestaruuskisaan. 

Oma ennätys on parin vuoden takaa jotain vähän päälle 8 minuuttia. Tänään pääsin kolmanneksi ajalla 7,38. En saanut missään vaiheessa oikeaa asentoa päälle ja tossut jäivät maton ulkopuolelle sillä seurauksella, että ne lipsuivat ja energia meni jalkojen pitoon. No, selittelyt sikseen. Iloinen olen kun niin kovassa seurassa pystyin tuohonkin.

No, se selittelyistä. Voittaja lankutti huikean älyttömät 33 minuuttia, aivan hillitön nainen! Toiseksi tullut nuorimies sinnitteli päälle 11 minuuttia. Kaikki osallistujat ylittivät kuuden minuutin rajan ja se on jo hiton hyvin! Voi että kun olen iloinen, meidän porukat vaan on niin huippuja!

Illalla on luvassa hyvää ruokaa ja saunaa. Ei ole kiire mihinkään ja voi vaan olla. 

Huomiselle isänpäivälle on melko perinteiset kuviot, Iso-J saa toiveruokanaan makaronilaatikkoa ja luumutorttuja. En suostu niitä sanomaan vielä joulutortuiksi kun on vasta marraskuu.

Ulkoilma-aktiviteettina olisi tarha-aidan laittoa ja ehkä saan sipulipenkin äärelläkin jotain aikaiseksi.

Säät tosin jatkuvat leutoina joten eihän tässä ole vielä kiire...

Kiireetöntä oloa ja eloa sinullekin, missä lienetkin!

Urheilutulos

Ajoituksen mestari

Perfect timing

Nyt jos planeetat osuvat kohdilleen, loitsut ja manaukset pätevät ja rukoukseni on kuultu, kivojakin asioita tapahtuu. Hitaasti, mutta ihmeen varmasti asiat ovat loksahdelleet paikoilleen. Ei aina siinä järjestyksessä kuin olisin toivonut, mutta mitä ilmeisimmin oikeassa järjestyksessä kokonaisuuden kannalta. Bonuksena olen oppinut vähän lisää kärsivällisyyttä ja sen, että odottaminen on osa tuleviin tapahtumiin valmistautumista. Ja nyt alkaa olla käsillä yksi kiva arkea piristävä juttu.

Olen juuri ottanut uudelle autolle vakuutuksen, siirtänyt onnistuneesti Kiesille kertyneet bonukset uuteen vakuutukseen ja hoitanut asian kuntoon niin, että kun huomenna kurvaan (hillitysti) autoliikeestä ulos, kaikki on pedattu valmiiksi tuleville turvallisille kilometreille.

Silti saapi pitää peukkuja pystyssä vastakin.

Hyvä enne oli se, että pyörähdin päivällä ruokakaupassa pari välttämättömyyttä hakemassa. Kahvihyllyssä tuoksahti tuoreelle (tuoksumarkkinointia?) ja kas, Starbucksin jauhettua kahvia saa nyt keskolaisista kaupoista.  

Siitä lähti paketti perusvarmaa House blendiä mukaan. Pieni pussi ja kova hinta, viikon parempiin kahvihetkiin vain. Kotona leväytin sanomalehden auki ja kas, siinähän se oli kokosivun ilmoitus samasta kahviasiasta.

Piristää kummasti sekä minun, että Esikoisen aikaisimpia aamulähtöjä. Kaamoksen syvetessä tuhti kahvi tulee tarpeeseen.

Tämä päivä on ollut huomattavasti rauhallisempi kuin eilinen. Jonka paineita tasailin kotvasen illalla, uni ei tullut vaan monta asiaa pyöri mielessä; tuliko hoidettua, muistinko, varmasti ja kaiken? Ilmeisesti lopputulema oli se, että kaikki meni oikein ja hyvin sillä nukuin kuin possu sorkat suorana aamuun asti. Leffe pääsi Nuorimmaisen huoneeseen. Uskollinen Nasse jäi muistuttamaan olemassaolostaan, tunkkainen tuhnunhaju pyörii sen koiran ympärillä. Istun taikka kävelen, persaus soittaa sävelen, se on Nassepapan tunnuslaulu.

Nyt on otettava tuima tuijotus matkalaskuihin ja tositteisiin, huomenna kirjanpitäjä saa kosolti uutta aineistoa työstettäväkseen. Ja vieläpä ihan aikataulun mukaan.

Päivä on ollut kylmä mutta selkeä. Melko hieno marraskuu tämä 2015 -vuosimalli.

Kivaa torstain jatkoa, toivottavasti sinullakin asiat sujuvat, missä lienetkin!

Se tunne kun asiat järjestyvät

MUOKS:

Postimies teki päivästäni täydellisen, ensi vuoden jokainen kuukausi alkaa silmäkarkilla!

Yhdessä toisessa kuoressa oli Tom of Finland -merkki (siinäkin kuoressa oli sisällä kuva komeista pojista), tämä tuli ihan kaupungin frankkeerauskoneella kuitattuna:

Kuumotus 10+

Ja vaikka minulle mitä tapahtuisi, aion hetimmiten kuvata jokaisen aukeaman, ajastaa kuvat julkaisuun 1. päivänä kutakin kuukautta. Joten vuodelle 2016 uskalla luvata Torpan päiväkirjoihin ainakin 12 varmaa merkintää. Se on jo hyvä alku. Pikkuisen jo kurkistelin ja voi hyvät hyssykät kun on kuumaa... 

Ajettua matkaa

Sumuinen taival ja merkkivalo, uskollinen ystävä

Pientä maakuntakierrosta tänään.

Aamuhommien jälkeen kiesi sytytti uskollisen merkkivalonsa ja lähdettiin kohti kaupunkia. Sieltä muutaman lenkin jälkeen 9-tielle kohti pohjoista. Ei hurjan kauas, mutta ihan riittävän monta sumuista ja jännää kilometriä hirviä kuhisevalla tienpätkällä. Yhtään sarvipäätä tai muuta jolkottajaa en onneksi nähnyt ja takaisinkin selvisin aikataulusta etuajassa.

Opastin muuten oikein ystävällisesti erään turistin kaupungin tavoille. Eli parkkihalliin. Yritti reppana ostaa parkkiaikaa kadulta ykkösvyöhykkeellä jossa maksimi parkkiaika on tunti. Oli ostanut kaksi lappua ja kauheasti mietti,  miten toimien niillä saisi yhdistelmäajan.... etenkin kun olisi tarvinnut neljän tunnin parkin. 

Kaupungin salamannopeat parkkipirkot tietäen lunastin häneltä toisen lipukkeen ja neuvoin ajamaan biilinsä parkkihalliin joka on ihan kulman takana.  Sääliksi kävi, jospa nyt tämän kurjan kaupungin mainetta edes vähän pelastin.

No sitten oli monta muuta hoidettavaa hommaa ja poikettavaa paikkaa. Matkahuollon rahdin mukavat pojat olivat asettaneet täkyjä tiskille, kuka näitä voi vastustaa? En minäkään...

Matkahuollon uusin vetonaula

Ihan huipputyyppejä on kyllä paikallisen Matkahuollon rahtipuolella! Niin monta pikarahtia ovat hoitaneet oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Kerran yksi kullanmuru jopa piti puljua auki perjantai-iltana sen verran yliaikaa, että sain erään tilaamani kameraobjektiivin viikonlopun rientoihin mukaan. Sanoi, että ylitöiksi menee kuitenkin kun oli lupautunut viemään jollekin autottomalle mummelille hänelle saapuneen lähetyksen, kotimatkansa varrella kun melkein oli.

Jäin oikein miettimään. Hurjan monta todella hyvää asiakaspalvelutilannetta on osunut kohdalleni, sanotaan esimerkiksi viimeisen puolen vuoden sisään. Ehkä meillä alkaa vähitellen toimia se ajattelumalli, että ystävällisyys ja palvelualttius ei todellakaan maksa mitään, mutta tuo paljon hyvää. Enää en kyllä katso ynseilyä yhtään hyvällä. Varmasti olisi niillekin paikoille parempiasenteisia tekijöitä tulossa.

Huonosta palvelusta en yleensä valita, tiedänpä mihin puljuun en seuraavalla kerralla mene. Toki puhdasta perseilyä en kommentoimatta jätä. Sensijaan hyvästä ja luontevasta tyypistä kyllä laitan kiitosta ja palautetta. Niinkuin nyt viimeksi ruokakauppiaalle, kun nokkela kassa oli hoksannut unohtamani korttikotelon, kirmaillut perässäni pitkin kauppakäytävää ja yrittänyt löytää parkkipaikaltakin. Soitti sitten aamulla ja kysyi, onko jotain hävöksissä. Voi sitä enkeliä! Ihana ihminen. Onneksi sama tyyppi sattui olemaan infovuorossa aamulla ja sai välittömät kiitokseni. Toivottavasti kauppias tarjosi hälle edes kunnon pullakahvit.

Josta muistan, että Kuopion Hööksin myyjästä piti myös laittaa kehut eteenpäin.

Jouluvalmistelut, check!

Pidetään tämä selkeänä

Siinä vaiheessa kun Esikoinen oli loikannut kyytiini, pyörähdettiin vielä kerran kaupungilla. Ja kun yhdestä pysähdyksestä jäi parkkiaikaa, kipaistiin Savonmuan Stockalle kynttilöitä ostamaan. Adventtikynttilät hommattu! Ja mukaan tarttui myös kaksi söpöä pyyheliinaa joulun kokkailuihin.

Harvoin olen näin hyvissä ajoin joulujuttuja miettinyt. Muutaman lahjakassinkin jo löysin. Ilahduin hurjasti kauniin yksinkertaisista kasseista kaiken sen kimaltavan blingin keskeltä. Taidan hakea huomenna ne loputkin pois, euron kipale. Nuo on erityisesti niille, jotka eivät joulua juurikaan vietä, mutta joille on kiva antaa jokin hyvänmielen tervehdys.

Auton penkiltä löytyi kotiintullessa myös kissanmuroja eräiden ahneiden moolokkien kitoihin, neljä kiloa porkkanoita toisille ahmateille, ruokaa jääkaappiin ja muutama metri kaitaliinakangasta.
Kilometrejä kertyi mittariin ihan kiitettävästi, lähemmäs pari sataa.

To do -lista lyheni melkoisesti. Vielä pitäisi ehtiä suorittaa jonkinlainen sisäpesu Kiesille jonka luovutus on näillä näkymin perjantaina. Ulkopesu on Iso-J:n toimesta tehty, mutta se oli ihan turha, auto on taas harmaaraitainen. Kätevää, kun uusi auto on Hopianuoli, siinä ei niin pöly ja rapa näy. Tosin Iso-J:n haukansilmä kyllä näkee jokaisen roiskeen auton ulkopinnalla ja sisällä. Josta muistin, että Kiesin apukuskin puoleisessa aurinkolipassa on muutama tomaatinsiemen, ne roiskahtivat mozzarellabagelia puraistessani hämmästyttävän pitkälle. En olisi edes huomannut, ellei Perikunta olisi kysynyt kenet olen suolistanut autoon... ehkä ne siemenet voi vielä raaputtaa irti vai ovatkohan jo imeytyneet?

Kotona Nuorimmainen kävi vähän höntsäilemässä Ponimiehen kanssa. Eilen sen hikeen asti höykyyttivät PT:n kanssa, raasuparalta tippui hiki leukakarvoista ja korvatkin oli hiessä. Tänään oli vain vähän rentoa ravailua ja rentoa käppäilyä. Lopuksi kävivät tutkimassa portaille ilmestynyttä valoilmiötä. Ponimies yritti puhkua ja puhaltaa mokoman loimottimen sammuksiin. Ei niitä minunkaan mielestä ihan vielä tarvittaisi, noita valoja siis.

Minä lähden pimeään tutkimaan kanalan munaustilannetta, nyt on jo kahdenkin munan päiväsaaliita saatu!

Kivaa keskiviikkoiltaa, missä lienetkin!

Syökö toi valo-ufo poneja??

Juuei, lähemmäs en mene!

PeeÄäs: Veljesten Hulluudessa (RIP) uudellensyntymä on tapahtunut, nyt kaksi yhdessä. Laitoin jo sähköpostia ja mikäli onni suosii, läntisen Uudenmaan reissu on edessä. Nuorimmainen kihisi onnesta kun näki kaksi tuttua hassunkaista yhdessä kissannaamassa. Pitäkee peukkuja!

Marraskuu, täällä taas

Paistinkääntäjä

Massa-Ossi kytisti lauantaina tilaisuutta kääntää paisti, kirjaimellisesti.
Tuossa noin metri kissan alapuolella köllöttää kolme lampaanpihviä ja nippu kanaa, odottelevat siinä grillinparilalle pääsyä.

Oscar olisi mielellään ihan itse hankkiutunut rotissöörien eli paistinkähveltäjien... kääntäjien veljeskuntaan. Minä kuitenkin estin moiset alhaiset aikeet ja survoin latzia kahteen kuppiin. Tarkkana sai olla, Felix ajelehti lähistöllä, selkeästi yritti hämätä lattiatasolta ja pelata tilaisuutta velipojalle.
Aikeeksi jäi ja kyllä oli hyvät pihvit lisukkeineen. Oscarin rinnan kohdalla roikkuu osuvasti valurautapannun koukku ja siitä pannu. Kuin kunniamerkkinä.

Nyt on grilliparilat ja muut paistamisosat pesty ja rasvattu ynnä varastoitu asiaankuuluvasti.
Pitkähän se grillikausi taas oli, joskus pääsiäisen tienoilla taisivat ensimmäiset habanerot kärytä, vai oliko se vappu? Monta mukavaa ruokahetkeä on kuitenkin tälläkin grillikaudella istuttu, välillä isollakin porukalla.

Pyhäinpäivä meni sekalaisia kotihommia toimitellen, taisin enimmäkseen siivoilla sisätiloissa. Ulkona oli sen verran vinha tuuli, että se otti oikeasti ohimoon.

Tänään oli tyyntä ja minäkin hankkiuduin ulkopalvelukseen. Lapioin salavanlehtiä kottikärryyn (isoon) ja kyytsäsin kompostialueelle. Iso-J pilasi naapureiden pyhärauhan ulisuttamalla lehtipuhallintaan (teholuokkaa halpa fööni). Kymmeniä kärryjä, satoja lapiollisia, varmaan tuhannen kiloa salavan lehtiä on nyt arkistoitu maatumisosastolle. Enkä muista milloin olisivat salavat ja muut pihapuut näin tyhjiä. Valiomyrsky ja lukuisat navakat tuulipäivät ovat erittäin tehokkaasti tyhjentäneet puut.

Vielä kun saisi nyhdettyä yhden ruusunräyskän pois tuvan ikkunanaluspenkistä ja kitkettyä alueen ensi kevään istutuksiin. Eivätkä ne valkosipulit ole vieläkään maassa.... huoh.

Heinääkin ajettiin yhden keikan verran, nyt näyttää kyllä todella hyvältä talven heinätilanne. On sekä hyvää, että priimaa heinää.

Alkavalle viikolle on luvassa normaalia arjen jyystöä, toivottavasti ilman isompia töyssyjä tai pomppuja. Ehkä ja kenties loppuviikosta vaihtuu auto. Minun ja sinisen salaman yhteinen taival (n. 100000 km) on päättymäisillään. Voi että, paljon ajettuja kilometrejä. Hyvä peli se on ollut, kiitos sinne minne kunnia kuuluu.

Tällä sitä sitten jatkossa huristellaan, jos Luoja suo ja tuulet ovat kerrankin myötäiset. Pikkuinen rouvajeeppi. Eihän tuolla tee mitään kelirikkoaikana jossain Rännivaaran perukoilla, mutta pikkuisen vahvempi peli kuitenkin on.

Mukavaa marraskuista maanantaita, missä lienetkin. Ja kyllä, niitä maanantaita mahtuu tähänkin marraskuuhun viisi. Kyllä, viisi.

Kuha

Uusia kuvakulmia

Olen onnistunut väistelemään kaikenlaisia selfie, belfie, meitsie, lärvie ja mitä niitä nyt on -haasteita mutta nyt lähdin mukaan. Toki haluan oman poikkitaiteellisen kuvakulmani tuoda näihin peruspönötystekohymyjuttuihin. Ainainen vastarannankiiski. Eikun kuha, viikon kala. Selitän myöhemmin.

Niinpä minulla on tänään kekrin kunniaksi ylivuotista satoa lasissa ja villasukat jalassa. Mitään Halloweenhömppää ei ole tiedossa, edes kaupungin rietoihin ei jaksettu hinautua, vaikka itse Siltsu olisi kulmilla. Kotona on hyvä. Marraskuussa juostaan humpilla senkin edestä, ensin Espoossa Kiteen hipit riehuvat Barona -areenalla ja seuraavana iltana vähän eri tunnelmissa kotikaupungin konserttisalissa, Äitikulta sai Loirin konserttiin liput ja kuski pääsee siivellä.

Nuorimmainen on kaverillaan yökylässä. Aiempi yökyläilysuunnitelma kariutui eilisen vanhempainillan jälkeiseen keskusteluun jossa selvisi, että tyttöjen leffailtaa ei ole ketään aikuista valvomassa. Siellä on ilmeisesti ollut joku Plan B osalla tytöistä, meidän juniori oli autuaan tietämätön (?) siitä, ettei aikuisia ole koko yönä paikalla.

No, ne bileet sitten peruutettiin noin puolen tunnin kuluttua siitä, kun olin tullut vanhempainillasta kotiin ja kertonut, että yöksi ei jäädä, yhdeksältä haen kotiin ja puhallutan kaikki paikallaolijat.

Huomenna on vuorossa jumppaa, peruutin siitäkin jo yhden varaukseni, sillä tämän päivän rytkyttelyissä otti penikkatauti kintuissa kipeää. Suoranaisesti en nauttinut roiman rinta-olkatreenin ja yliajalle menneen lankutuksen jälkeen Body Attackin superaerobisesta juoksemisesta ja punnerruksista. Hikihän se vanhalle tuli ja happi meinasi loppua. Periksi ei voinut antaa koska edessäni jumppasi Esikoinen, viimeisen TET-päivänsä fiilistelyissä.

Nyt iltatallin kautta könkäten yöorsille.
Autonvaihto siirtyi sujuvasti ensi viikkoon, siinä ei ollutkaan talvirenkaat alla ja lämppärilaitekin pitää asentaa. Ehkä minä jo ensi viikolla saan polkaista tulille upouuden hopianuoleni. Kuvia on, mutta pitää ensin käsitellä vähän (rekkari piiloon).

Ai niin se kuha... no nyt on koko sosiaalinen media täynnä ihan tyhmiä kuhajuttuja. Osa on jopa nerokkaita, enin osa silkkaa kuraa. Tälle hymähdin. Leppoisaa iltaa, missä lienetkin.

Metsurit

Nurin, oikein?

On pakko dokumentoida tämäkin Torpan hevosvoimien ansiolistan osanen. Ei suinkaan puuttuva palanen vaan oikeastaan melko looginen jatko edellisille kolttosille.

Hevoset ovat nyt olleet kotiintulosta saakka aidattuina väliaikaiseen laitumeen. Laidun on loppuunkaluttu jo viikkoja sitten, mutta niin kauan hevosia tuossa pidetään, että saadaan varsinainen talvitarha lankutettua ja sähköt päälle.

Tuo ala on viimeinen, jossa ennen tänne tuloamme istutetut koivunrääpäleet vielä sinnittelivät hengissä.

Ponimies twerkkasi monta koivua nurin vuosia sitten, nyt arvelin näiden olevan jo niin jämäköitä, että pysyvät pystyssä vaikka hevoset vähän perskurkkanoitaan kihnuttaisivatkin.

Väärin. Niin väärin taas luulin.

Äkkiä laskien neljä koivua on jo nurin ja nyt tuo viimeinen ryhmä on ilmeisesti hankelistalla seuraavana.

Olisiko tuo seuraava kohde?

Minusta olisi ihan kiva, että hevostarhassa olisi vähän puiden tuomaa varjonpaikkaakin, avotaivaan alla kun ovat kaikkialla. Taisto Tammi ja Hevoskastanja kun ovat vasta polvenkorkuisia rääpäleitä ja nämä nykyiset hevoset lykkäävät jo horsmaa ennenkuin niistä puista on varjoksi. Hevoskastanja taitaa jäädä bonsaipuuksi muutenkin, huomasin nimittäin, että Ponimies olisi kovin hanakka nyppäisemään sen latvasta lehden tai pari. Ja äkkiäkös se kiireessä lähtee latvakin mukaan. 

Tänään tutkin sitä hevoskastanjarukkaa ja kyllähän se on yhden latvan osalta hampain typistetty. Syyllistä en varmaksi tohdi nimetä vaikka epäilykset osoittavatkin keltaisen kyljen suuntaan. Voihan se olla talvennäivettämä rusakko joka on haukannut nälkäänsä mehevän latvasilmun.

Ehkä se kaatui itse?

Kävin tänään näitä tuhoja tutkimassa ja jututtamassa Neitihevosta. Hän norkoili aivan pitkästyneenä persaus tuultapäin, Ponimies ahersi ratsuntöissä kentällä kun PT tuli tunninpitoon.

Edellinen Nuorimmaisen ja Ponimiehen yhteinen ratsastus päättyi pieneen katastrofiin. Ensin tekivät kentällä huisan kaunista ravityötä, semmoista jossa etuaskel vetää ja taka-askel työntää, hyvin tasapainoista ja kaunista etenemistä. Loppukäppäily pellolla muuttuikin yhdessä kierrepukitussarjassa kiitolaukaksi ja kanuunankuularalliksi. Ihme ja kumma, Nuorimmainen pysyi kyydissä mutta naama oli kalpea ja ripsarit poskilla.

Tänään oli sitten hyvitykseksi oikein mallikasta menoa alusta loppuun. Ja Ponimiehellä hiki.
Kivaa on myös se, että sekä Naapurinrouva, että Ponimiehen varakuski olivat viikonloppuna kentällä pyörittelemässä hevosia. Jopa Töttis pääsi kahtena päivänä hommiin.

Takamatto

Tänään oli myös ensimmäinen todella talvinen päivä. Aamun plussa-asteet ja tihkutuhnusade muuttui kirkkaaksi (päätävihlovaksi) auringonpaisteeksi ja hyytäväksi pohjoistuuleksi. Nyt ollaan varmaan jo nollan tuntumassa. Kenttäkin oli pikkuisen kohmeessa, mutta ei mistään kohta kova saati jäinen. Mitenkäs olisikaan kun ei ole vettä kentällä missään muualla kuin Torpan armon silmäkulmassa ja Ponimiehen rintamuksessa.

Kannoin lopulta silkkikanat sisään, muu pikkuväen porukka saa vielä sinnitellä kesämökissään pari päivää. Niillä on onneksi ihan hyvä koppi jonne kaikki älyävät mennä yöksi orrelle. Torpan hellankin latasin tulille ja nyt tarkenee. Kiva ottaa siitäkin tuplahyöty, ruoka kypsyy vikkelästi ja tupaan tulee soma lämpö.

Viikko on alkanut muutenkin ihan vauhdilla. Iso-J on etelän suunnalla, Esikoinen tekee TET-viikkoa missäpä muualla kuin 'meidän' kuntosalilla. Aamulla mennään yhtämatkaa.

Ja mikä kivointa, Heidi ehti kahville! Unohdin sitten tarjota ne mandariinitkin... pullaahan meillä ei ole, eikä se taida Heidin ruokavalioon nyt kuuluakaan. On kuulkaa emäntä tiivistynyt, huima muutos vaikka melko pikkuruinen minusta oli entuudestakin.

Tästä jatketaan, viikon puoliväli on jo käsillä ja kohta alkaa marraskuu... voi varjele!
Kivaa viikonjatkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs: lisäsin tuonne väliin kuvan Ponimiehen hiustyylistä. Nyt kun 'kaikilla' nuorilla miehillä pitää olla takajeejee, myös Ponimies surffaa trendien aallonharjalla. Harja lyheni sänkimittaan mutta säkätukka on takatukka ja siinä on ihan aidot Jaroir Jagr -vaikutteet. Tai matikaispena, ihan miten vaan.

Torpan kanat

Pölypallo

Torpalla asuu meidän ihmiskaksijalkaisten lisäksi liuta kaksijalkaisia, kanoja. Tupaantuliaiskanoista se lähti, kun täällä oli ihan valmis kanala riihen kyljen ruumenushuoneessa. Ulkotarhasta niitettiin pois metrinen nokkospöheikkö ja päästettiin 6 kanaa hoitelemaan maansiirto- ja muokkaustöitä.

Ensimmäiset kanat olivat tehokanalan poistoja, kolme ruskeaa ja kolme valkeaa. Oli se vaan liikuttavan kivaa löytää ensimmäiset valkeat ja ruskeat munat pesistä. Valitettavasti tehokanat ovat melko lyhytikäisiä, ne on jalostettu munimaan ja kun munahanat ehtyvät, kana heittää melko pian henkensä. Tykkään kovasti ruskeista tehotytöistä, ne ovat oman kokemukseni mukaan kovin uteliaita ja reippaita, valkoiset enemmän hätäileviä ja höntyileviä.

Kiuruveteläisiä rouvia

Pikkuhiljaa tänne on kertynyt kanoja niin, että nyt ollaan kolmessa osastossa.

Ykkösnyrkki on kiuruveteläisen maatiaiskannan osasto. Siellä on Pääkukko (täysi nahjus) ja arvelujeni mukaan keväällä kuoriutuneista tipuista ainakin kolme nuorta kukkopoikaa. Niiden kohtalo on ennemmin tai myöhemmin kohdata kirves tai siirtyä oman kanaparvensa johtohahmoiksi.

Nyt kun siipikarjaa riivaa keväällä alkanut mycoplasma -sairaus, ei lintuliikenne ole kovinkaan suotavaa. Meillä ei kyllä ole ollut mycon oireita, mutta kun en ole testannut kanoja, en voi varmaksi tietää.

Maatiaisia on nuoriso mukaanlukien noin 20 päätä. Seassa hortoilee vielä yksi valkoinen tehokana, se lopetti munimisen pari vuotta sitten mutta ei muista heittää henkeään. Muuten olisi puhdas parvi kiuruveteläisiä, mutta seassa on kaksi Heidin tuomaa alholaista ja keväällä kuoriutuneet ovat kiuru-alhosekoituksia.

Hupaisaa tässä on se, että tuosta parvesta päivän munasaalis on tätä nykyä 0-1 munaa. Kun se voisi olla parhaimmillaan noin 10 munaa per päivä. 

En tiedä mikä ihmeen kapinavaihe niillä on, nuorikotkin aloittavat munaamisen noin 16 viikkoisina eli nelikuisina ja toukokuussa kuoriutuneet ovat jo hyvinkin oikeassa iässä mutta ei munan munaa heru. Ränni tukossa.

Kääpiökoch -kukko

Kanoja on tullut ja mennyt. Muutama erikoisuus tarttui mukaan vierailulta naapurikaupunkiin ja siitä lähti silkkikanojen pito. Parven vanhin ja alkuperäinen kukko, vanha kääkkä Gaddafi on vieläkin hengissä, se on laskujeni mukaan vähintään 7 vuotias ellei vanhempi. Sokeahan se melkein on, yhdellä silmällä killistelee ja nokkii varmuuden vuoksi kaikkea eteen tulevaa, sokea kanakin kun joskus tuurilla jyvän löytää. Sananlasku toteennäytetty.

Syksyn tullen Gaddafi on pakko kalauttaa hengiltä, en pysty tunkemaan sitä talvikopperoon mahtailevan mustan silkkikukon höykytettäväksi. Silkkikanoja on neljä, kaksi valkeaa, yksi musta ja yksi riistanvärinen eli sekalaisen ruskea.  Seassa pyörii myös yksi sekarotuinen keväällä kuoriutunut tipu. Sen isä on mitä todennäköisemmin ylemmän kuvan Kääpiökoch -kukko.

Eli silkkiparvi on 4+1 ja yksi sekarotuinen = 6 päätä. Hyvänä päivänä sieltä heruu 2 munaa, yleensä 0.

Silkkikanojen lisäksi meillä on kääpiökocheja. Se on hauska ja kaunis kanarotu jonka kanat ovat erinomaisen ansioituneita hautojia. Munalakossa nyt tuokin sakki. 

Kocheja on puhdasrotuisina 1+4 ja sekalaisia 'kotseja' 2 eli yhteensä tuo parvi koostuu 7:stä linnusta.

Tykkään kovasti käppänöistä, etenkin tuo ylimmän kuvan harmaa pölypallo on herttainen lintu. Se tulee aina perässä ja sanoo piip, sitten pitää saada leipää tai pullaa. Yritän aina pitää taskussa jotain pientä nokittavaa Pölypallerolle.

Käppänäkukko

Yksi vanhimmista, sekarotuinen 'kotsi'

Ja sitten meillä on tietysti Vappupilli chabokukko ja hällä elossa yksi rouva. Voi kun te kuulisitte sen kukon huudon! Rääkyy kiekuutansa niin, että pomppii samalla tasajalkaa ilmaan. Hitokseen ruma friseerattuine höyhenineen (kts. yläkuvan friseerattu koch) ja muutenkin aika epeli. Aina kun kääpiökoch kukolta silmä välttää, pyrkii Vappupilli kaikkien kanarouvien selkään. Ja on onnistunutkin, Titalla on ainakin yksi Vappupillin poika. Korvapuustiksi se meillä nimettiin, isänsä 'lauluääni' ja pullanruskeankirjava. Tinnitus voisi olla toinen oiva nimi.

Chaboista kukko näytää olevan elinvoimainen, mutta rouvat heittävät henkensä yksi toisensa perään. Olenkohan minä alunperin 6 tai 7 chabokanaa tänne tuonut, osa kuoli ihan tipuina, yksi mätkähti salavasta maahan ja heitti henkensä ja yksi löytyi muutenvaan hengettömänä.
En taida moisiin kotkottimiin enää sortua, Vappupillin kuoltua varmaan sekin ainoa elävä rouva kuukahtaa yksinäisyyteen. Sievä ja sopuisa kana se on, ei muni eikä haudo.

Alan vähitellen kallistua siihen kantaan, että kaikki kanarodut eivät kertakaikkiaan pärjää meidän oloissamme. Haluan, että kanoilla on säädylliset olot kesällä ja talvella, toki talvella ei pikkuväki (silkit, kochit ja chabot) ulkoile, maatiaiset pääsevät osastostaan ulos hyvällä säällä.

Tässä kuvassa näkyy etualalla silkkikana, kääpiökochkana, Vappupilli ja silkkikukko Gaddafi. Pesissä lötköttää kaksikin kochia hautomispuuhissa. Kana on hassu kun se lätsähtää munien päälle ja aloittaa kolmiviikkoisen hautomisurakkansa. Se pitää ihan hassua sirinää eikä sallisi millään munien keruuta. Koska muut kanat änkeävät munimaan samaan pesään missä yksi jo hautoo, on lopputulos se, että hautova kana kekottaa ison munavuoren päällä ja koko haudonta saattaa mennä mönkään. Niinpä pyrin merkkaamaan haudottavat munat erikseen ja kerään pois ne, joissa ei ole merkintöjä.

Joskus kanat tekevät sen, että ne työntävät pois merkatut muna ja hautovat tyytyväisenä merkkaamattomia.

Ja silkkikanahan se oli se maratonhautoja jonka mahanalusen tullasin pari kesää sitten reilun kuukauden haudonnan jälkeen, ei munan munaa mutta yksi lämmin kivi.

Hauskoja otuksia nuo ovat ja etenkin kesäaikaan niiden puuhia on kiva katsella kun touhottavat omia juttujaan. Talvikauden jälkeen ensimmäinen ulkokylpy on niille aina yhtä autuas. Talvella pöllyttävät purua ja olkipellettumuhjua mutta ei se hiekkaa vastaa. Tuhka on niille ihan paras kylpyaine, se desinfioi jonkin kerran joten mahdolliset kuokkavieraat saavat kyytiä.

Kanat ovat pääsääntöiseti terveitä ja helppoja kotieläimiä. Joskus on tullut jonkun kanan mukana kalkkijalkaa, mutta se lähtee melko kätevästi pois niskaan laitettavalla valeluliuoksella jota eläinlääkäri kirjoittaa reseptillisen aina yhtä huvittuneesti hymyillen.

Kaupunkilaisten kotkotuksia, nääs.

Kun nuo riivatun helttapäät keskittyisivät nyt munimiseen, olisi Torpan munavaranto turvattu. Nykymenolla joutuu hiihtelemään marketin munahyllylle ja sehän ei kotikanalan luxustuotantoon verrattuna ole mistään kotoisin. Kaupan munat ovat riistomunia. Omien munien kilohintaa ei toinna laskea, mutta toisaalta, kompostoriin ei mene kuin suodatinpussit. Kanat ovat oivallisia jätemyllyjäkin. Ne nokkivat tyytyväisinä lohennahat ja rikkaruohot, pullat ja kuivahtaneet kissanruuanmuruset.

On mukavaa syödä tuttujen lintujen munauksia, jokainen on eri kokoinen, muotoinen ja värinen.
Onni on omat kanat ja munat!

PeeÄäs:
sen minä vielä sanon, että en usko pätkääkään näihin kaupassa myytäviin 'vapaiden ja onnellisten kanojen' muniin. Olen omin silmin nähnyt minkälaisia räähkiä, hermostuneita stressikyyhöttäjiä 'vapaat ja onnelliset kanat' osaavat olla, nokittuja ja laihoja. Heti kun ne saavat kuntoutua kotikanalassa parikin viikkoa, alkaa höyhenpeite korjaantua ja linnun heltta punastua.
Ymmärrän kyllä, että munateollisuus haluaa luoda positiivista kuvaa virikehäkkeineen ja söpöine koteloineen. Ja ihmiset tahtovat mielellään uskoa mielikuviin. Tässä vain todellisuus antaa korvatillikan tarinoille onnellisista kotkottimista.

Torpan nelijalkaiset

Älyttömät yhdessä ja erikseen

Voi Sirkku minkä sait aikaan... pyysit postausta Torpan eläinkunnasta. Minulla on vatsa krampissa nauramisesta ja häpeän puna poskilla pelkästä valokuvien selailusta. Minä kun näitä meidän nelijalkaisia yritän esitellä edes jollain tavoin säädyllisesti kasvatettuina.

Aloitetaan kahdesta koirasta, Peetu ja Leffe. 

Leffe on uusin tulokas, vajaan vuoden ikäinen Amerikan cockerspanielipoika (kyllä, pinkki panta) joka jotenkin ajautui meille. Ja joka levittää rakkauden sanomaa liehumalla ympäriinsä. Jos Leffe olisi ihminen, se pukeutuisi kaftaaniin, olisi pitkätukkainen ja Lennon-rillinen sandaalihippi joka hokisi: smoke weed everyday!

Leffe ei ole näyttelykoira vaan ihan puhtaasti seuraeläin. Hupieläin. Pieni alapurenta estää lähdöt näyttelykehiin ja oikeuttaa turkin alasajoon. Nyt on nyrhitty puolivillaiseen mittaan, ei ihan klani mutta ei pitkä liehuturkkikaan. Käyttää ruokaillessaan myssyä (korvat eivät ui lihamössössä) ja näyttää romanikerjäläiseltä.

Ruokajonossa

Kurpannoutaja... siis pesupallon

Leffellä on kyky hankkiutua hankaliin tilanteisiin ja olla niissä kuin kotonaan. Se ei voi esimerkiksi lainkaan ymmärtää miksi hän ei voisi hypätä makaavan ihmisen päälle, miksi muka on liian iso syliin. Ei ole, omasta mielestään. Leffe ei myöskään ole turhan tarkka siisteydestä ja se on Torpan isännän ja Leffen välinen ikuinen ristiriita.

Juu, se on Leffe ja ei tuosta fiksummaksi muutu. Meidän oma blondi. Leffe on muuten ainoa koira, jolla lelut säilyvät ehjinä. Ne vain rrrrrakastetaan tahmaisen lähmäisiksi. Karvapehmoja on monta ja lisää haetaan pipokorista, villasukat ja likapyykin kalsaritkin käyvät aarteiksi.

Sukupuolineutraali kasvatus ja pinkki panta

No sitten tulee Peetu, Herra Jack Russelin nimeämä kiusankappale terrieri, sukkela, vikkelä ja muutenkin noheva. Tosin skarppaa vain julkisilla paikoilla, kotona urpoilee ihan täysillä. Ikää on nyt kolme vuotta. Muiden Pikku-Koirien tavoin Peetu rakastaa kierimistä ja selällään makuuta, ehkä se odottaa, että joku ylhäältä tuleva voima tempaa hänet parempaan elämään.

Tallikoira, joka ei tajua tallihommista mitään. Yrittää näpistää hevosten porkkanat ja hotkii leivänkänttyrät ennenkuin hevonen ehtii päätään heilauttaa.

Peetu on ansioitunut Tenavatähti jolla on yksi sertifikaatti näyttelyistä ja kolme luvallista lasta Norjassa. Vinha tappijalka joka on muuttanut monen ihmisen negatiivisen russeliasenteen positiiviseksi. Jopa niin, että osa harkitsee oman russelin hommaamista elämäänsä vauhdittamaan. Kehotan valitsemaan oman russelin kasvattajan viisaasti, pahimmassa tapauksessa saa täysin maanisen kaikenhaukkujan, parhaassa tapauksessa Peetumaisen pikkukoiran. Minulta saa tarvittaessa Kasvistädin yhteystiedot.

Peetu kärsii tällä hetkellä jonkinsortin aikuisiän kriisistä, vuodet nuorena koirana ovat ohi, Leffe tuli ja vei nuorimman paikan. Ikäero Nassepappaan on sen verran suuri, ettei ukkoutuminen ole vielä millään tavoin ajankohtaista. Niinpä Peetu ottaa välillä ällistyttävän tyynesti ja aikuismaisesti eteentulevat tilanteet.

Tempausta odottaen

Fiksu veteraani

Koirista viimeisimpänä, mutta ehdottomasti älynsä takia ansioituneimpana tulee Nasse, Borderterrieri kohta 10 v.

Nassen annoin Iso-J:lle synttärilahjaksi. Vuosi piti pentua haluamaltani kasvattajalta odottaa, mutta kultaa saatiin. Nasse oli minun kaverini pitkillä tallitaipaleilla, hölkkäsi Herra Harmaan perässä maneesissa lukemattomia kilometrejä ja oli muutenkin aina mukana siellä missä tapahtui. Pääsipä pentuna lämmittelemään erään ansioituneen kouluratsastajan valmennusklinikan aikana valmentajan untuvaliivin sisään. Voi sitä muikeaa koiran ilmettä... ja piti kyllä käydä ihan vaatimassa rekku takaisin, olisi lähtenyt hollantiin.

Nasse on ansiokkaasti tapellut maneesin alla asuneen supikoiran kanssa, toiminut Seniorikansalaisen kellokallena, paimentanut Torpan kissalaumaa ja opettanut Peetun sekä Leffen koirien tavoille. Sittemmin jotain tapahtui ja terrierikoirilla menivät sukset ristiin. Niin pahasti, että kotimme on koiraportilla jaettu kaksoiskoti. Nassen puoli on salongin puoli, Peetu ja Leffe asuvat sikaosastolla eli tuvassa. Leffen kanssa ei ongelmia tietenkään ole, mutta toisen terrierin tuijotus ja jäpitys laukaisee armottoman ärhentelyn josta seurauksena on mm. tikkejä allekirjoittaneen keskisormeen. 

Samalla keskisormen purureissulla Nasse, vanha vispiläkinttu veivasi itselleen Pohjoismaiden Veteraanivoittaja -tittelin, 8-vuotissynttäripäivänään. Nuorempana näyttelyura alkoi ihan lupaavasti, mutta minulta loppui aika turkin kanssa puljaamiseen ja näyttelyiden ajoittamiseen. Ilmoitin Nassen vuosien tauon jälkeen ihan läpällä Helsingin isoihin kisoihin ja niinhän sieltä voitto napsahti veteraaniluokasta.

Nasse on ihan paras, luottokoira jonka voi ottaa mihin vaan ja jättää mihin vaan.

Joskus Nassellekin tulee ns. black out -tilanteita ja silloin koiran voi löytää mm. naapurin isännän sylistä, kotiinkannettuna.

Nasse ja olemisen taito

Torpalla on ollut paljon kissoja. Meidän mukanamme muuttivat kaupunkilaisfröökynät Justiina ja Patsy, Devon rex -rotuiset kiharakarvakummajaiset. Kiteeltä haettiin hiirikissoiksi kaksi mustavalkeaa veljestä, nyt suureksi suruksemme edesmenneet veljekset Milton ja Winston. Olivat kyllä niin maailmanluokan kissoja, ettei korvaajaa löydy. Eikä tarvitse. Rauha heidän muistolleen, kiitos Veljekset Hulluudessa siitä lyhyestä ajasta jonka kanssamme kuljitte.

Ja oli meillä Hönö-Ellikin, Raahesta tuotu ihastuttavan omapäinen savunsininen prinsessakissa. Lensi toisen kerroksen ikkunasta vapauteen, sai yllätyspennut ja hämmästyi itsekin. Auto kävi Ellinkin kohtaloksi. Patsy ja Justiina nukahtivat tutun eläinlääkärin luona, vanhoja mummoja kumpainenkin. 

Nyt on sitten nämä kaksi viheltäjää... en oikein löydä edes sanoja näitä epeleitä kuvaamaan. Kuva puhukoon puolestaan.

Tämä eka on Massa-Ossi, Oscar. Kissa jolla on puujalka, se kopisee osuessaan lattiaan. Tarkemmin ottaen yksi varvas toisesta etutassusta on luutunut vinkkeliin niin, että se osuu lattiaan tietyssä askelvauhdissa. Moinen vamma ei Ossia haittaa, kuulostaa jykevämmältä. Oscar jäi vähemmälle ruualle kuin ahne veljensä, mutta korvaa mahdollisen massan puutteen olemalla söpömpi ja viekkaampi. Söpöilevä kissa saa enemmän kinkkua ja muita leivänpäällysiä.

Voisitko sinä muka vastustaa tätä nälkämaan kissaa? Häh? No sitähän minäkin.

Koska syödään?

Nolojen tilanteiden kissa, Felix

Ja sitten on se toinen veli. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa. Felix joutuu aina kiipeliin, oli tilanne mikä tahansa. Se onnistuu jopa jumittumaan ikkunaverhon vyöhön. Älkää kysykö miten ja miksi, Felixiltä se onnistuu.

Nämä suharit haettiin pieninä pentuina vuonna 2014 Espanjasta palatessa Myllykoskelta eräältä ponitallilta. Asuivat samassa karsinassa mammakissan ja parin rotanraadon kanssa. Hyvin ovat kotiutuneet, pätkivät koiria turpiin mennen tullen ja singahtavat oitis ruokakupille kun Latzpussin avausraita rapisee. Pallit lähtivät viime syksynä 'tule mukaan muuttumaan' -ajelulla, kollista konsultiksi yhdellä reissulla.

Syövät enemmän kuin laki sallii, eikä Torpan pihalla ole koskaan ennen ollut niin paljon niin lihavia hiiriä kuin näiden sankareiden hallintakaudella. Vaikea on erottaa hiirenpaskaa hevosenpallukoista. 

Eivät nimittäin ulkoile vapaasti eivätkä juuri valvomattakaan. Tie on liian lähellä ja liian vilkas. Ja minä henkilökohtaisesti olen kantanut sekä Winstonin että Miltonin hengettöminä kotiin. Enempää sitä taakkaa en tahtoisi kantaa.

Niinpä käytössä on rotanmyrkky, loukut ja muut ansat, kissat löntystelevät tuvassa ja ruokakupilla.

Aikansa kuluksi Felix on kehitellyt lukuisia innovatiivisia keksintöjä, tässä mallina veden juonti koiran kupista, vaikeusaste tuolla elopainolla +10.

Omintakeinen kattinen

No sitten päästään jo hevosvoimiin. Nyt jo hikeä pukkaa... nuo pieneläimet ovat kuitenkin helppoa settiä näihin kahteen verrattuna.

Ensin meillä on vanhempi, Suomenhevonen, mallia pienhevonen, vuosimalli 2005. Syntyi jossain Kauhajoen suunnalla, kulkeutui Kirkkonummen kautta kaakkoon ja sieltä itään. Ja tuli Ponimiehen kylkiäisenä Torpalle. Kaveri Ponille tarvittiin ja tämä tyrkytti itsensä samaan kauppakirjaan.

Ankea lapsuus, vaikea nuoruus, teiniäitiys ja vähäiset ja/tai huonot kontaktit ihmislajin kanssa. Siitä seuraa läheisriippuvainen hevonen, joka hätääntyessään oli (on yhä) melko hankala käsiteltävä. Nyt ihan perässävedettävä, ratsuna miellyttämishaluinen, touhukas ja yritteliäs. Helposti turhautuva ja bitchpäivinä aivan yliärsyttävä elukka.

Eläinlääkäri kelpaa kunhan on nainen, mieslääkärit saavat puhaltaa rokotepiikkinsä puhallusputkella tallin ovelta ja toivoa osuvansa tamman (valtamerilaivan kokoiseen) kankkuun. Kengittäjä-Janne saa aikanaan mojovan joululahjan Töttiksen kylmäsavustetusta perssiivusta, sen verran hankalaksi meni kengitys viime keväänä. Yritellään uudelleen uusin juonin ja kun ei tuon kummemmasta geenipankista ole kyse, ratsastellaan sulalla maalla paljain kavioin jos ei kenkään saada. Ei tuon kanssa kannata ketään kiusata.

Meinasin varsottaa, mutta on jäänyt toistaiseksi tekemättä, viimeksi oriinomistaja keksi ihan omia kiemuroitaan. Seura- ja harrastehevosena Töttis on kiva ja hassu. Torpan toinen virallinen Blondi. Olen kai lopun ikääni henkisesti naimisissa tämän hevosen kanssa. Se on niin raivostuttava ja samalla niin mahdottoman rakastettava. Välillä minua harmittaa kun ei ole aikaa (voimia ja intoa) niin paljon kuin tämä hevonen tarvitsisi, sen edistyminen on nimittäin todella nopeaa kun sen kanssa tekee asioita, maasta käsin tai selästä.

Ja kun hevonen on tarpeeksi kauan 'omillaan', vailla virikkeitä, se tekee omia päätelmiään ja toimii niinkuin epävarma pakoeläin toimii. Mukaanlukien nonstop-PMS ja Prinsessasyndroomaoireet.

Aina vaan pahenee

The Ponimies, kuka muu muka??

Torpan nelijalkaisten suurin ja loistavin tähti on Ponimies. Skogspojke, Sörsselson. Kultapoika. Vuonohevonen joka syntyi vuonna 2009. Samana vuonna jolloin talutin Herra Harmaan klinikan ovista sisään viimeisen kerran, samana vuonna ostettiin Torppa ja tehtiin iso loikka elämässä.

Eihän tätä ruunamiestä voi kuin kiitellä. Pullava ulkomuoto on silkkaa hämäystä, alla piilee ainakin 500 kiloa silkkaa tekemisen iloa ja lahjakkuutta vaikka koko kylälle jakaa. Isänsä liikkeet, hyvä itsetunto ja ponimainen ilkikurisuus. Vain ja ainoastaan Nuorimmainen on se, joka pystyy tämän kaverin kanssa edistymään, me muut olemme ihan vaan matkustajia ja palvelijoita.

Minulla ei oikeasti ole sanoja tämän hevosen kuvailuun. Se pitää kokea itse. Jakaa arki. Tuntea jekut ja tietää metkut. Ennustaa tulevat ja nauraa menneille. Kaikkea sattuu kun seurana on meidä oma Keekki, kuka muu muka, häh??

Ja nämä seitsemän nelijalkaista ovat niin hienoja tyyppejä, että tunnen olevani erityisen siunattu ihminen kun saan elämäni (ja rahani) näiden kanssa jakaa. Hetkittäin v-tuttaa, usein naurattaa ja enimmäkseen on hyvä mieli. Ketään en pois antaisi. 

Joskus on pakko luopua, niin kävi Ellille, Winstonille, Justiinalle, Patsylle, Miltoille, elämä kävi lyhyeski. Lampaat Orvokki, Veera ja Wappu myytiin pois. Marsut Kalle, Nipa ja Sulo kuolivat vanhuuteen (Nipa sydänkohtaukseen ukkosilmalla).

Nyt eletään tällä kokoonpanolla, niin kauan kuin saadaan. Naudat ja siat haetaan kilon paloina lihatiskiltä, riista ostetaan sukulaisilta. Muuta ei tarvita. 

Elämä on hyvää ja eläimet tekevät siitä rikkaan.