Nelivetopäivä Islannissa

Pelit ja vehkeet

Huoltotiimin menopeli

Eivät ne Islannin ihmeellisyydet vielä loppuneet, vasta nyt minulla on tovi aikaa esitellä torstain nelivedot. Gaalan jälkeinen aamu oli pikkuisen kankea mutta ei onneksi ankea. Koska minä ja Nemppa olemme molemmat aamuisin erittäin epäsosiaalisia, ensimmäiset kokonaiset lauseet vaihdoimme aamiaisella. Yhteisestä sopimuksesta.

Aamupalan jälkeen meidät pakattiin busseihin ja karautimme tutustumaan uusiin ihmeellisyyksiin. Nuokuin jonkinlaisessa semiunessa koko matkan Grindavikiin joka on tuulinen niemennokka Reykjenesin niemimaalla. Ihan siinä Ison Atlantin rannalla.

Oppaaksemme saimme hauskan hepun joka tunsi paljon suomalaisia ja jolla oli hyvät jutut. Kyllähän se suomalaista sielua lämmittää kun kaukana maailman laidalla tunnetaan Kekkonen kovimpana kalamiehenä mitä Islannin ulkopuolelta on tullut.

Varikolla meille annettiin äärimmäisen tyylikkäät (köhhhöh) ajohaalarit, kypärämyssyt, kypärät ja ajohanskat. Ja noin kymmenen minuutin demon jälkeen olimme valmiita, Ladies, start your engines!

Suurimmalta osalta kuskin penkillä istui mies, jälkeenpäin laskimme, että naiskuskeja oli vain minä plus neljä muuta.

Koekierros tasaisella tiellä, pikkulenkki helpolla polulla ja sitten aitojen sisältä laavakentille.

Karavaani tauolla

Tuo nyppylä kierrettiin vastapäivään

Alkumatkasta, ennen puolimatkan pysähdystä ajelimme matalammalla, laavakentillä melko tasaisessa maastossa. Siellä täällä oli ruosteisia laivanhylkyjä ja mitä lie merentuomia vehkeitä. Edellispäivänä satanut lumi tasoitti maiseman niin, etteivät ne röykkyiset ja lohkareiset laavakivipellot näyttäneet juuri miltään. Ajaessa tuntui kyllä kyydin pomppuisuus. Sitten älysin rentouttaa lapaluiden välikön ja hartiat ja kummasti löytyi mukavampi ajoasento. Metri metriltä homma muuttui hauskemmaksi.

Stopin jälkeen lähdimme kiipeämään. Tuossa oli semmoinen paikka, että sokeakin näki otsallaan miten piti ottaa pitkä ja tasainen kiihdytys ylämäkeen. Letkan ekana ajanut mies (varmaan italalainen) ei tätä ilmiselvää asiaa älynnyt vaan pysähtyi kesken nousun. Eikä se mönkkäri siitä noussut. Opashan se sitten siitä nykäisi ylös ja egonsa kolhinut suhari ajeli korvat luimussa kiviröykkiöiden taakse. Parilla seuraavallakin oli pieniä ongelmia kun eivät ilmeisesti uskaltaneet kiihdyttää tarpeeksi. Ylös ne kurjat kuitenkin räpistelivät.

Minulla oli helppoa, kun tajusin miten se rasti pitää selvittää ja komeasti karautettiin mäki ylös.
Huikeat maisemat, oijoijoi. Harmi, ettei ajaessa voinut kuvata. Nemppaparkaa en rohjennut pyytää kuvaajaksi sillä välillä takapenkiltä kuului varovainen vinkaisu, sitten oli todella hiljaista ja sitten taas syvä huokaus, helpotuksesta.

Rekkarissa onnennumero, tietenkin!

Alamäkiosuus näytti kyllä melko pahalta, mutta kun tajusin, että oppaiden huoltomönkkäri syöksyi sujona mäkeä alas, uskoin, että siitä voi ihan oikeasti ajaa aika vauhdilla. Wohhhou, superhauskaa! Yhdessä kohdassa mietin, tuleeko hyppy mutta kaikki neljä tassua pysyivät maassa. Harmi.

Toisessa kohtaa katsoin parhaimmaksi muistuttaa Nemppaa katumaan mahdollisia syntejään ja lukemaan rukouksensa… mutta niin vain selvitettiin sekin paikka ehjin nahoin.
Takaisin varikolle ajaessa oli ihan pakko kokeilla paljonko vehkeellä pääsi, vain neljäänkymppiin se kiihtyi. Oppaiden vehkeet olivat paljon viritetympiä.

Parkkeeraus sujui pilkulleen nätisti samaan sievään jonoon mistä lähdettiinkin. Jonkin aikaa piti istua parkissa ja samalla tarjoutui tilaisuus katsoa minkä kypärän alta kuoritui mies ja minkä alta nainen. Jep, meitä naiskuskeja oli vain muutama.

Yksi elämäni hienoimpia reissuja! Ihan menee top-5:n joukkoon. Ekologisuus ei tietenkään ollut tämän kokemuksen pointti. Olihan se ihan huimaa ajella siellä vulkaanisella laavakentällä sammuneen tulivuoren rinnettä ylös ja alas, nähdä Atlantin horisontti ja tietää, että jos tästä lähden venheellä etelään, vastassa on Etelänapamanner ja Pingiivien vastaanottokomitea.

Jos vielä joskus pääsen takaisin tuolle hassulle saarelle, aion lähteä vähintään puolipäiväretkelle. Ja ajaa itse, tietenkin.

Riemusta hihkuva ryhmä pakkautui bussiin kohti lounasravintolaa. Ihan parin minuutin matkan päästä se löytyikin. Listalla oli kalaa, kalaa ja kalaa. Plus superhyvä jälkiruoka, tietenkin.

Lounasravintolassa tapasimme ratsastuksella aloittaneen kakkosryhmän ja vaihdoimme kokemuksia.
Seuraava kohteemme, Eldhestar -ratsastuskeskus, oli noin puolen tunnin bussimatkan päässä, huimia maisemia riitti koko matkaksi.

Mitä lähemmäs ratsastuskeskusta pääsimme, sitä enemmän teiden varsilla näkyi hevosia ja kohtahan niitä oli piha sakeanaan. Ahtauduimme taas uusiin haalareihin ja kypäriin. Minä ja eräs toinen nainen päädyimme letkan kärkeen pitemmän ratsastushistoriamme takia/vuoksi/johdosta.

Aikamoinen härdellihän se oli kun tarhasta siirrettiin valmiiksi satuloidut hobittihevoset kentälle ja jokainen ratsastaja hinattiin jollain konstilla satulaan. Koska sain tuplasti liian suuren ratsastushaalarin ja alla oli farkut, ratsautuminen oli haasteellista mutta punnersinhan minä sinne itseni, jopa ihan oikeaoppisesti islantilaistyyliin, samassa rintamasuunnassa hevosen kanssa. Englantilaistyylissähän noustaan päinvastoin, ensin selkä menosuuntaan, vasen jalka jalustimeen ja siitä kiertopompulla ylös.
Yllättävän vaikealta tuntui nurinkurin meno.

Meitä oli reilut 50 ratsukkoa joten karavaani oli pitkä ja pysähteli vähän päästä. Mukana oli niin paljon väkeä, että osalla meni aika säätämiseen, osa ei malttanut noudattaa oppaiden ohjeita ja osa oli muuten vaan ihan pihalla.

Kiersimme aakeeta laakeeta peltoa, vuorille ei lähdetty. Enkä olisi niin isolla porukalla lähtenytkään.

Pikkuisen saimme maistaa töltin (islanninhevosen oma askellaji) tasaisuutta ja liitopassia ja sitten taas karavaani seis, joltain katkesi ohja, joltain irtosi jalustin ja yksi tipahti kyydistä.

Oli se silti hienoa. Hevoset olivat omassa maassaan, omassa elementissään ja sopuisia kuin mitkä.
Olen minä aina pitänyt issikoista ja nyt rakastuin niihin entistä enemmän.

Paljonhan issikoita rahdataan kotisaareltaan muualle

Elf, oma ratsuni

maailmaan, Suomessakin on varmasti satoja hobittihevosia.

Jotenkin surullista on se, että kerran Islannista lähtenyt issikka ei voi koskaan palata kotisaarelleen. Hevosten maahantuonti on lailla kielletty. Tästä syystä esimerkiksi Sormusten Herra -leffoja ei voitu kuvata Islannissa. Olisihan se ollut koomista jos Aragorn olisi ratsastanut minihevosella miekka kiviä vasten kolisten, hieman olisi ehkä syönyt uskottavuutta myös Gandalfilta, kaavun liepeet aina ravassa.

Tunnin lenkki oli nopeasti tehty ja palasimme takaisin talleille.

Yritin räpsiä vähän kuvia, mutta hevosia ja ihmisiä oli niin paljon, ettei oikein ollut tilaa miettiä kuvakulmia.

Tässä nyt kuitenkin jotain, ratsastuksen ja varusteiden riisumisen jälkeen hevoset saivat kipsutella kujaa pitin laidunpellolle, isossa laumassa ne ovat omimmillaan. Ja kuten kuvista ehkä näkyy, värejä on joka lähtöön. Ei kahta samanlaista.

Ammattilaisen satulateline

Tyson, 24 v

Kolmas aktiviteettimme piti olla reissu aktiiviselle vulkaaniselle alueelle ja jäätikölle. Se ei valitettavasti toteutunut, sillä ajo ylös jonnekkin olisi ollut edellispäivän lumimyterin vuoksi vaarallista isolla bussilla. Niinpä ajelimme kohti Reykjavikia ulkoilman uuvuttamina ja raukeina. Oikeastaan ei haittaa vaikka Geysirit jäivät näkemättä, onpahan taas yksi syy matkustaa takaisin.

Bussimatkan aikana sain ikäviä uutisia kotoa, Esikoinen oli ottanut osumaa Äiti Maahan ratsastustunnilla ja oli siirretty ambulanssilla röntgeniin Joensuuhun. Onneksi mistään iskua ottaneesta kohdasta ei löytynyt murtumaa ja lääketokkurainen tyttö jäi sairaalaan yöksi tarkkailtavaksi.
Ilta oli vähän alavireinen, halusin olla puhelimen tavoitettavissa ja jätimme päättäjäisillallisen väliin. Kävimme ihan hotellin läheisessä italialaisravintolassa syömässä ja siirryimme hyvissä ajoin hotelliin. Lähtöaamun herätys piippasi kl. 03.15 joten yöstä tulisi lyhyt ja päivästä pitkä.

Semmoinen oli nelivetopäivä islantilaisittain. Hymyssä suin muistan tuon päivän, toivottavasti kauan.

Kuinka moni lukijoista on joskus käynyt Islannissa?

Nyt perjantain kimppuun, koulukyytejä ja kauppareissua pukkaa.
Lunta satoi yöllä ja nyt se on sitten sohjovellinä. Yrh. En tykkää.

Torstai, ei rokkaa. Eikä pannaria

25.3.2012

Pari vuotta sitten oli myös vähäluminen talvi ja nyt maa on 95 %:sti näkyvissä. Se vähä lumi jota jäljellä on, onkin sitten kivikovaa, kiitos pakkasöiden.

Nelitassuisten käpäläralli sisätiloissa on huomattavasti vähemmän sotkuisaa kuivan maan aikaan joten tämmöinen kevät on aivan superkiva.

Jäin miettimään, mitä tuossa kuvassa on tapahtunut. Siinä on jonkinlainen kohtaamistilanne selkeästi ollut mutta kuka ja mistä suunnasta, sitä voi arvailla.

Viikko on jo hyvällä mallilla. Tänään olisi loppurutistuksena visiitti keski-Karjalaan, Nuorimmainen menee ratsastustunnille ja Esikoinen keppeineen lähtee mukaan. Nuorimmainen saa jumpata hevosen kanssa ihan koko rahan edestä, on nimittäin yksityistunti kun Nilkku hengailee kentän laidalla ja oppii katsomalla. Minä kipaisen kauppareissulla siinä välissä.

Eilinen keskiviikko oli melkein lepopäivä. Toki minä kaupungilla kävin kun Keppi-Nilkkua ei voi bussiin vielä laittaa. Samalla reissulla pääsin pitkästä aikaa futonille pötkölleen kun oli shiatsupäivä. Voi miten ihanaa vanutusta ja venytystä. Oli aivan naatti kun pääsin kotiin ja niinpä otin ihan härskisti parin tunnin nokoset.

Tänään yllätin Kirjanpitäjän jo toisen kerran tällä viikolla, nyt on helmikuunkin matkalaskut ja muut silput toimitettu perille toimenpiteitä varten. Maaliskuun kuittisulkeiset ovat helpot, sillä joka pahuksen lippu on jo aikajanalla. Tämän tilan kun saisi vakiintumaan.

Liekö sitten kaikki tekemättömien töiden loihtiminen tehdyiksi aiheuttanut virtapiikin koska tein omia ennätyksiä treeneissäni. Ohjaaja pötkötti kipeänä kotona ja minä olin ihan oma koutsini. Hyvin kulki.
Aurinkokaan ei piilottele vaan joka päivä tarvitaan aurinkolaseja. Tälle päivälle on luvattu (?) lumipyryä mutta meillä on ainakin vielä ihan sininen taivas, ei pilvenhattaraa eikä Malaysian Airlinesiä näkyvissä.

Hevoset saivat kevätpedikyyrin ja muutenkin nelijalkaisten sakki voi hyvin. Suorastaan paksusti. Peetukin pääsi karvoistaan ja näyttelykalenteriin on tehty uusia merkintöjä.

Kanalassa yksi jos toinen harjoittelee munien päällä lötköttelyä, yksi höntti hautoo tuhatvuotisia muniaan, ei niistä taida tipuja tulla mutta hautokoon nyt. Muut ulkoilevat niin halutessaan ja kyllä näkyvät haluavan raitista ilmaa.

Takaisin paisteeseen, tää menee nyt. Ja laittaa aurinkolasit nenälle. Laita sinäkin, missä lienetkin!

PeeÄäs: tuolla kuvan kohteessa pärtsättiin tasan kaksi viikkoa sitten. Kuvia tulossa nelivetopäivästä ja vähän muustakin.

Kiirekiirekiire

Iltaa!

Niin on pitänyt mahdotonta haipakkaa siviilielämän puolella, että olen tyystin sulkenut blogipäivityksen mielestäni. 

Pari huonostinukuttua ja/tai lyhyeksi jäänyttä yötä vaativat veronsa eikä illalla jaksa edes silmiään pyöritellä. 

Sehän se on aina mielessä, oma sänky! 

Torpalla kaikki hyvin, sumaa puretaan ja astialle palataan jahka joudetaan.

Kiitos ja näkemiin, missä lienetkin!

Kaupungilla

Eilen oli perkaamista kuvasaaliin osalta ja sitten loppui kertakaikkiaan mielenkiinto päiväkirjamerkinnän tekemiseen. Reissukaveri Nemppa ei olisi voinut parempaan aikaan soittaa. Sain hyvän syyn nakata läppärin lataukseen ja päivittää kuulumiset.

Sitten olikin sauna ja ilta heilahti ihan vaan velttoillessa.
Täytyy myöntää, että lauantaiaamupäivän jumppailutkin painoivat hieman sekä lihaksia, että silmäluomia.

Iso-J mellasti kanalan siivouksen parissa ja nyt on sieltäkin talvipehkut poistettu. Juuri kun piha oli haravoitu risuista ja muista tuulenlennättämistä partikkeleista, satoi ohuen hunnun hiutaleita. Niin ohuen, ettei sitä kehtaa edes lumeksi sanoa. Mitä lie höttöä.

Tänään on ollut tuuli pohjoisesta ja niin kylmä, että täytyy laittaa Iso uuni tulille. Näinä sähkön riistohintojen aikoina sitä mieluusti vetää villasukkaa jalkaan ja kantaa puita kuin vääntää pattereista lisäasteita.

Tämänkertaiset kuvat ovat Reykjavikin keskustasta. Minulle jäi hieman epäselväksi missä se varsinainen keskusta on, hotellimme sijaitsi toisen ostoskadun poikkikadulla, varsin keskellä kaikkea. Koska vapaata aikaa oli loppujen lopuksi varsin vähän, tutustuimme lähinnä hotellin ympäristöön ja sielläkin iski runsaudenpula. Aina näkyi jokin mielenkiintoinen kadunpätkä jota olisi tehnyt mieli käydä kurkkaamassa, mutta aikataulu oli tiivis.

Minua ilahdutti suuresti se, että lähes kaikkialla oli jotain, joku erityinen huomionkiinnittänyt juttu. Ja kun pysähtyi katsomaan, havaitsi koko ajan lisää katsottavaa. Yksityiskohtia ja vielä lisää yksityiskohtia. Kokonaiskuva itsessään oli jo häkellyttävä. Siksi on ehkä hieman vaikea sulatella kaikkea näkemäänsä.

Reykjavikistä jäi mieleen suloinen sekamelska uutta ja vanhaa, peltiä ja puuta, lasia ja kiveä. Katukuva oli siisti ja olo turvallinen.
Autolla en ehkä ensimmäiseksi lähtisi sekaan pörräämään sillä yksisuuntaisia ja kapeita katuja oli paljon, parkkipaikkoihin saivat paikallisetkin kikkailla kieli keskellä suuta.
Jäätikkökelpoiset maasturimöhkäleet veivät joiltakin kaduilta tilaa niin, ettei turistibussi mahtunut ohi.

Meistä pidettiin äärimmäisen hyvää huolta. Huvittavin hetki oli ehdottomasti se,  kun pakkauduimme valasretken lähtöhotellilla busseihin. Sitten odoteltiin (aina) myöhässä olleita italialaisia vähintään puoli tuntia. Ja ajettiin bussilla noin 150 metriä satamaan jossa bussikuski hivutti tuuma kerrallaan autonsa laivan rampille jotta me holhouksenalaiset turistivieraat voimme astua suoraan bussista laivaan. Oikeasti. Sataman ja lähtöhotellin välissä oli vain yksi rakennus ja olisimme olleet kävellen perillä useampaan kertaan. Ehkäpä ne kaikkialle muuallekin eksyneet italialaiset olisivat eksyneet silläkin rastilla.

Maihinpalattuamme ilmoitimme oppaalle, että kävelemme takaisin hotelliin ja loppujen lopuksi bussit oppaineen ajelivat tyhjinä pois satamasta.

Joinakin iltoina meidät haettiin oman hotellin edestä vaikka matkaa kohteeseen olisi ollut samat sata, kaksisataa metriä. Etenkin gaalailtana se oli ihan hyvä ratkaisu sillä keskiviikkona kaupunkiin satoi ensilumi ja sitä tuli todella tiuhasti.

Näitä seinämaalauksia, mainoksia ja kannanottoja oli sitten kaikkialla. Ja toinen toistaan hienompia. Tuo maitomainos oli yksi tyylikkäämmistä. Joskus yritin etsimällä etsiä bussin ikkunasta näkemääni talonpäätyä mutta eihän se onnistunut.

Onneksi en ollut kaupungin ainoa turisti, vaan meitä kameran kanssa toljailevia oli muitakin.  Paikalliset suhtautuivat iloisen ymmärtäväisesti kuvaajiin ja odottivat kiltisti kun olin ottamassa kuvaa vaikkapa tästä partasuusta.

Listalla mm. Hangover breakfast

Näyteikkuna

Yksi lounasravintoloistamme

Pankkikatu ja kadun päässä massiivinen kirkko

Perinteikäs ravintola (ja kallis)

Höyryt pihalle

Koskapa maalaiselämä hyökyy päälle, on syytä siirtyä talli- ja kanalahommiin. Kuvia olisi vaikka miten moneen päivitykseen. Katsotaan nyt miten ehdin näitä kuvia lataamaan. Laitan tähän loppuun vielä yhden rimpsun kaupunkikuvia. Vuoroaan jäävät odottamaan ainakin Reykjenes -päivän ATV-ajelukuvat ja Eldhestar -ratsastuskeskuksen hevoset.

Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa, missä lienetkin!

Keramiikkaa kaikkiin mieltymyksiin

Sympaattisin Timberland-kauppa ikinä

Gimli-talo

Taustalla Harpa ja meri

Ensilumi

Sekalaisia selityksiä ja materialismilla hekumointia

Orava by Iso-J

Halleluja!
Sain juuri siirrettyä reippaat neljäsataa kuvaa Islannista läppärille. Koska varjelen niitä kuviani kuin entinen impi ainokaistaan, jätin kuvat vielä varmuudeksi myös kameran kortille. Ennen kuin poistan ne kortilta, täytyy vielä ottaa varmarit ulkoiselle kovalevylle ja teettää valituista kuvista pari settiä paperiversioita.

Muistaakseni olen myös ostanut digitaalisesta varastosta tilaa jokusen teratavun verran, siirrän kuvat myös sinne. On nimittäin todennäköisempää, että läppäri hajoaa, ulkoinen kovalevy jumittaa, kamera kortteineen pöllitään ja paperikuvat hukkuvat kuin se, että pääsen uudestaan viimeviikkoisille pelipaikoille.

Nyt kun yksi erä kuvia on läppärillä, aion ajatuksella ja asiaankuuluvalla hartaudella palata niiden äärelle ja julkaisen jonkinlaisen koosteen Torpan Päiväkirjan uudella alasivulla. Kun semmoinen ilmestyy tuohon Hirnakan Talli -sivun liepeille, tiedätte kuvien olevan valmiina katseltaviksi.

Älkää nyt kuitenkaan hengitystä pidätellen odottako julkaisua, tässä on taas pari muuttujaa asioiden edistymistä jarruttamassa.

Noin kilo kananrintaa

Kuvia plaratessa löysin pari vanhempaa kuvaa. Oli taannoin siitä paikallisesta lihataivaasta tarinaa. No tuossa on isolla paistinpannulla neljä rintafileetä. Kilohinta 8,50 €. Punnitsin fileet ja keskipaino on noin 200 g.

Tänään Iso-J ja Nilkuttava-Perillinen kävivät hakemassa uuden lastin, hirmuisia pihvejä ja kaikkea muuta ja koko painava kassillinen vajaat 40 €. Se on iso raha, mutta onpa täyttä evästäkin rahan vastineeksi. Ei meillä ennen ole syöty perjantaipihvejä mutta nyt syötiin. Vallan mainiota, jopa minäkin hiljenin niiden äärelle. Hyvää, mureaa ja tuoretta lihaa.

Iso-J tuli henkilökohtaisesti talliin tarkastamaan hevosten hyvinvoinnin. Syy selvisi äkkiä, hevosen lihan kilohinta kuului olleen tiskillä 50 €/kg… ja molemmat olivat maistaneet, myös Esikoinen. Hyvää kuului olleen. Siihen hintaan sietää ollakin.

Kulunut viikko on mennyt palautuessa ja toisaalta arkeen palatessa. Kuntosaliohjelmassa oli vuorossa kolme raskasta treenikertaa joista eilinen jalkajumppa ohjattuna. Kävelen tänään köpötellen, huomenna en varmaankaan kävele ollenkaan. Ja menin hölmöyksissäni ilmoittautumaan lauantaiaamun Gritteihin. Sekä Strength että Plyo -versiot meinasin veivata. Hullu minä. Kirosin hulluuttani kaupungilta kotiin ajellessa, pelkkä vaihteen vaihtaminen sai aikaan irvistelyjä ja tuskaisia voihkaisuja. Pakko yrittää vähän venytellä tänään, huomenna ei hyvä heilu muutoin. Enkä heilu minäkään.

Heinäkuorma on haettu ja nyt sitä piisaa ainakin kuukaudeksi. Hevosten vuolu sovittu maanantaiksi, Nassen trimmi varattu ja sekalaisia paperitöitä pyöritelty pinosta toiseen. Iso-J käväisi reissussa, ihan yön yli viipyi ja se on muuten harvinaista se. Espoossa asuessa lähti yleensä sunnuntaina, tuli torstaina kotiin. Nyt tekee reissut kotoa käsin.

Viikonlopuksi on sekalainen kattaus ohjelmaa. Haravointia, kanalan kevätsiivous, kirjanpitotositteiden setvimistä, matkalaskuja ja laskujen maksua. Kolme viimeistä korvaisin niin mielelläni jollain muulla.

Veroilmoituksetkin hönkyvät päälle.

Mutta nyt mukavampiin asioihin, tuliaisiin.

Aito islantilainen villahuivi

Ihastelin kaupoissa islantilaisia käsitöitä ja nuo neuleethan ovat aivan ihania. Kauniita, luonnollisia sävyjä ja luonnollisesti hyvä, suorastaan hiottava hinta. Meitä kaikkia odotti hotellihuoneissa tervetuliaislahjana omat kaulaliinat. Koska Nemppa osti (lievästi pakottamanani) petroolinsinisen 66Northin ihanan untuvatakin, hän sai sinisävyisen huivin. Minulle passaa mustaharmaavalkoinen hyvin.

Kaulahuivi on juuri passeli neule, sitä tulee käytettyä. Omien havaintojeni perusteella paikalliset tekstiilit näyttävät hyviltä paikan päällä, mutta harva käyttää Tunisiasta tuotuja kaftaaneja työasunaan. Tai Lapista tuotua neljäntuulen lakkia arkena kotikonnuillaan.

Jätin siis houkuttavat ja koukuttavat neuleet ostamatta. Ihastuin ikihyviksi todella überhienohin hylkeennahkatennareihin mutta kun kalkyloin hintaa euroiksi, totesin, että ostan tennarit kotimaasta ja säästän roimat rahat. Minulla ei todellakaan ole varaa kolmensadan euron tennareihin. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Tiedän myös, että hylkeenpyynti on huonossa huudossa. Olin siis kerrankin korrekti ja järkevä. Tämä hautakiveeni hakattakoon.

Mutta muuten tein mielestäni hyviä hankintoja. Kaikki olivat muun hyvän lisäksi islantilaista tuotantoa.

Ikuista nuoruutta voi jahdata monin keinoin. Koska olo oli kylpylävisiitin jälkeen hehkeä ja virkeä, näitä Blue Lagoon tuotteita piti sitten tuoda kotiinkin. Saimme roimat näytelahjat ja pikkuisen ekstraakin. Tänään postitin hyvillä mielin kuitit Tax Free -kuoressa, palautusta on luvassa kaikesta 15 %, Visakortti kiittää veronpalautuksista.

Myymälän myyjä (ikää kuulema 67 v, näytti korkeintaan ikäiseltäni) varoitti, että näistä tulee riippuvaiseksi, mutta onneksi nettikauppa  toimittaa lisää seerumia ja muita eliksiirejä Suomeenkin. Hinnat näyttävät olevan nettikaupassa pikkuisen tyyriimmät. Katsotaan nyt mihin ihmeisiin nuo tuotteet pystyvät. Mutanaamiosta vaikutuin ihan itse siellä altailla. Siellä oli ainakin kolme Mud Bar -pysäkkiä joissa voi kauhoa naamaansa ja kroppaansa liejua joka totisesti putsasi päivän rasitukset ja pölyt.

Pienessä kassissa pikkuinen, mutta paksu kuvakirja. Sympaattinen ja suloinen. Pääsee yöpöytäkirjakseni. Pelkkä pakkaus tuo hyvän mielen, kuvista puhumattakaan.

Äitikulta sai paikallisia tekstiilejä ja huovutetusta villasta tehdyt lampaannaamat jääkaappimagneettien muodossa. Pientä ja kaunista, mutta aitoa. Ihmiselle jolla on jo kaikkea ja vähän enemmän.

Oli vaikea valita. Niin paljon, niin kauniita tekstiilejä, painotöitä, kuvakirjoja, musiikkia, dvd-levyjä ja kaikkea mahdollista muuta.

Kiinarihkamaa toki oli myös tarjolla, mutta nehän näki jo kaukaa ja osasi välttää.

Perilliset saivat ruosteiset hevosenkengät, tyynyliinan ja Blue Lagoon tuotteita. Kiitos Nemppa, keräsit taas kerran pointsit.
Kentältä bongasin vielä issikkahevosista kertovan dvd:n ja Victoria´s Secret -myymälän, nappiin osuivat kännykkäkuoret ja muut pikkulahjukset. Siihen loppui paikallisuuden suosiminen. Ja visalta happi.

Onnenkenkä, käytössä kulunut

Vauhdikkaita unia tyynyliinan myötä

Me olemme tuoneet Kreikan reissuilta (niiltä muutamilta) pieniä taloja. On niitä jo yhden kylän verran, tuulimyllystä kappeliin, taverna ja kahvila sekä joukko muita rakennuksia. Jotain keramiikkaahan ne ovat, käsin maalattuja ja uniikkeja. Pieniä ja kevyitä tuomisia, niillä voi tunkea matkalaukkujen tyhjät kolot hyötykäyttöön.

Niinpä ilahduin suunnattomasti kun löysin nätin kokoelman minikokoisia islantilaisrakennuksia. Ostin turvetalon, kaupunkitalon ja kirkon. Tuo kirkko näkyi merelle, mutta en päässyt sitä lähempää katsomaan. Tällä kertaa.

Viehätyin suuresti myös tajuttoman hauskoista t-paidoista, minut tunnistaa satunnaisesti mustasta pitkähihaisesta jossa lukee edessä nätillä fontilla Lost in Iceland, takana: Is there anybody out there?

Nyt kun tuliaiset on esitelty, pitäisi kai esitellä niitä reissukuviakin. Antakee armoa, tänään ei heru tämän kummempaa.

Sitten vielä yksi juttu. Sain palautteen jossa valiteltiin, että Torpan Päiväkirja on nykyisin kaikkea muuta kuin maalaiselämää. Olen pahoillani jos et enää tykkää lukea, vapaaehtoisuuteenhan tämä perustuu, puolin ja toisin. Elämässä tapahtuu muutoksia. Itse elämä täällä maalla jatkaa tasaista vuodenkiertoaan (paitsi tänä epätalvena), säät ovat mitä ovat ja sähkö senkus kallistuu. Jatkossakin pääpaino on toki harmaan arjen tapahtumien kirjaamisessa mutta kyllä punttisalikäynneistäkin raportoidaan ja nyt vaahtoan Islannista vielä muutaman postauksen verran. Koettakaa kestää.

Elämä maaseudulla on muutakin kuin päreen valossa villojen kehräämistä.

Sisustusjuttuja en ole esitellyt ennekään, enkä esittele jatkossakaan. Paitsi sisäsauna saa oman esittelynsä sitten kun se on valmis. Enää puuttuu yksi viimeinen kulma, se jossa on kiuas.

Nyt olisi syytä siirtyä yöpuulle sillä huomenna on paljon hommaa. Sikäli mikäli griteistä selviän.
Onhan tämä aika metkaa, pihaa haravoidaan täydellä höyryllä maaliskuun puolivälissä ja ensimmäiset ruttojuuret puskevat rumia päitään pintaan. Tammakin aloitti karvanvaihdon, vihdoin.

Nyt otan Nassesta mallia ja siirryn suorin sorkin tankkaamaan unta huomisen varalle.
Ota rennosti, missä lienetkin!