Ponille kyytiä

Tärkeää!

Tämän postauksen kuvat on napsinut muuan Elli, 

eikä minulla ole (valittavasti)

 mitään tekemistä näiden otosten kanssa. 

Paitsi ilo saada nuo kuvat käyttööni ja lupa julkaista. 

Joitakin rajauksia olen tehnyt mutta muuten ovat alkuperäisiä.

Kuvan ratsastaja toivoo anonymiteettinsä säilyvän joten paikalliset, 

pidetään nimi omana tietonamme.

Kas näin niistä peltopullukoista sukeutui varsin uskottavan näköisiä ratsuhevosia. Meidän lomaillessamme nämä puutarhatontut joutuivat totiselle työleirille jossa on oikeasti opiskeltu ratsuhevosen hommia.

Minua jännitti kovasti löytyisikö mistään riittävän pitkää satulavyötä näille turvokeille. Löytyi.

On menty kentällä, haettu hyvää liikettä oikeassa työasennossa ja opeteltu käyttämään lihaksia. On irtohypätty esteitä ja on maastoiltu. On opeteltu olemaan yksin ilman kaveria (napanuora näiden kahden välillä on nyt katkaistu sen verran, että pärjäävät omillaan työvuoronsa ajan). On käyty letkusuihkupesulla ihan joka päivä. On keskitytty ja on käytetty niitä noin kananmunan kokoisia aivoja jotka hevoselle on suotu.

Töttis ei ole ahdistunut, masentunut eikä osoittanut työuupumusta. Ei ryhtynyt istumalakkoon eikä kapinoinut millään tavalla vallitsevia olosuhteita ja työtehtäviä kohtaan. Päin vastoin, minä tapasin tänään Töttiksen jolla on pikkuisen isompi itsetunto ja joka näytti pikkuisen ylpeältä pärjättyään niin hyvin.

Soosi Sörsselson se jaksaa yllättää. Se on niin lunki, easygoing ja letkeä kaveri, että hällä on varmasti jamaikalaista reggaehemmon verta norjalaisissa kuorissa. Hakeutuu automaattisesti oikeaan asentoon kaikissa askellajeissa, käyttää selkäänsä ja saa todellakin mahanaluksen täyteen jalkoja. Valitettavasti monet vuonohevoset ovat varsinaisia töpöttäjiä jotka nylkyttävät aina ykkösvaihde päällä ja käsijarru pohjassa. Tai sinkoilevat holtittomasti omia koreografioitaan kuskin pysyessä/pysytellessä kyydissä miten parhaiten pärjää.

Toista on Sörsselson. Ihmepoika joka on todellakin perinyt kaikki parhaat geenit ja entsyymit isältään. Ilmeisesti äitihevonenkin on ollut varsin mukava pakkaus, kun tuommoinen huippuhemmo syntyi. Tuo hevosenpoika on syntynyt onnellisten tähtien alla.

Sörsselson oppii kaiken kerrasta, tai itseasiassa aavistaa jo pikkuisen etukäteen mitä pitää tehdä.

En voi käsittää tätä onnea mikä meille on tullut tämän nelijalkaisen komistuksen myötä.

Toivottavasti edessä on paljon terveitä kilometrejä ja toivottavasti elämä soljuu niin, että tuo aarre saadaan pitää omanamme. 

Itseasiassa, en minä taida Töttiksestäkään luopua. 

On se kaikkine omituisuuksineen niin opettavainen hevonen, että lahjahan se loppuviimeksi on saada elää mokoman kanssa.

Homma jatkuu nyt niin, että huomenna minä ja Nuorimmainen menemme ratsastustunnille omilla hevosillamme. Hevoset pysyvät hoitopaikassaan vielä tämän viikon, sillä meillä on yksi kutsuvierasjuttu viikonloppuna tuolla Kainuun suunnalla.

Samalla reissulla ängetään Nuorimmaisen kummiperheen kesämökille yökylään. Nyt me sitten oikeasti tullaan, tähän asti on jäänyt vain puheeksi... 

Tälle viikolle yritetään saada ainakin kolme ratsastuskertaa, se meinaa sitä, että minä ratsastan kaksi hevosta peräkkäin. Säätiedotus lupaa sitä sun tätä joten voi olla, että rusketus syvenee hiekkakentällä temmeltäessä tai sitten ei.

Otetaan mitä annetaan. Kokemuksia on varmasti luvassa.

Tähän loppuun vielä muutama kuva irtohypytyksestä. Ei-hevosharrastajille täytyy kertoa, että irtohypytykseen rakennetaan ns. kuja jolla on esteitä. Kuja voi olla suora tai kiertää vaikka koko kentän. Esteitä voi olla yksittäisinä tai sarjoina, eri korkuisia. Hevonen lähetetään yksin kujalle ja matkaan ja yleensä ne hoksaavat varsin nopeasti mistä on kyse. Useimmat nauttivat hommasta suunnattomasti. 

Näin sitä mennään!

Hoplaa sanoi heppa ja hämmästyi itsekin loikkansa pituutta. Vaikuttavia dyykkauksia, ensikertalaisilta.

Torpalla kaikki hyvin, hevosilla kaikki hyvin ja tämä tästä päivästä. Tämä oli hyvä päivä.

Hyvää yötä ja hyvää tiistaita, missä lienetkin!

Nyt ne kuvat, joiden kuvaajaksi tunnustautuisin mielelläni. Näillä pärjäisi missä tahansa valokuvakilpailussa. Kiitos Elli loistokuvista!

Voolaaree, woohoo, cantaaaaare, wohohohoo...

Huomatkaa ponin 'kaviot kainaloon' tyyli maapuomilla

Tänään kotona

Anonyymi14. heinäkuuta 2013 23.31

Aivan superonnistuneen loman lopputulema on aina kummallinen välitila loman ja oman rakkaan kodin ja arjen välissä. Jos sitä ei olisi, ei osaisi enää erottaa nyansseja ja se on sitä elämän parhautta. Välimeren sinisyys ja *carpe diem*- elämäntapa on koukuttava, siitä emme pääse ja hyvä niin:). Mutta kotiin aina ihana tulla ja välillä sieltä lähteminen on yllättävän raskasta, ainakin niin kauan kun istut autossa tai pääset ainakin lentoasemalla. Mutta niinhän sen pitää ollakin, muuten se ei olisi Koti Isolla K:lla.

Tähän ei mitään lisättävää. Juuri näin. Kiitos Anonyymi.

Huomenna lisää mietteitä kotiinpaluusta. Nyt saunan ja parin sangrialasillisen jälkeen oma peti tuntuu maiilman parhaalta paikalta.

Adios!

Hasta Luego Espana!

Kirjotan tätä persus tanakasti Appivanhempien nahkakalustossa. Lento oli tasaista kyytiä, laskeutumisaika oli 19 minuuttia etuajassa ja kaikki ylipainoiset pregnant elephant -punaisen koodinauhan saaneet matkalaukkumme saapuivat remmille nopeammin kuin ehdittiin edes haaveilla.

Noutajammekin yllättyi, oli juuri saanut kahvit käteensä kun törmäsimme Starbucksissa. Pikaiset kahvit ja kyyti Espooseen lähti, aikataulussa sekin.

Tuntuu vähän hassulta olla taas täällä... pää ja osa sielusta on vielä siellä missä tähdet tuikkivat yötaivaalla ja kaihoisa kitara soi jostain puistikon katveesta. Ja kissat kihisevät omaa elämäänsä.
Anopin kahvikalusto kärsi yhden tassin verran tappiota, Rusina puolusti omaansa sen verran pontevasti, että tuli heittäneeksi posliinifrisbeen katuun.

Nyt osoittaisin suurta viisautta vetäytyessäni yöpuulle. Aamusta pitäisi hankkiutua kehälle ja siitä tuttua reittiä takaisin kotikonnuille. Ehkä tämä kulttuurishokki vähitellen tasottuu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ohitamme Pohjois-Karjalan läänimerkin.

Kotona on kaikki hyvin. Äitikulta ei ole yksin, hänellä rintamaa turvaa neljä karvakoipea. Nassen ja Peetun jälleennäkeminen oli ollut riemuisa. En ole kuullut hevosista muutamaan päivään, mutta yleensä se on vain hyvän eeltä. Harvat ovat ne hevosenomistajan päivät jolloin ei tarvitse olla huolissaan elukoiden kunnosta, voinnista ja sielun symmetriasta.

Naapurin lomalaisvieraat olivat käyneet fiksaamassa lammasaitaa joten nyt nekin pysyvät siellä missä pitääkin.

Tätä reissua ja sen antia muistan kauan.
Mieli on levännyt, sielu on levännyt ja iho kantaa auringon väriä vielä muutaman viikon.

Enkä yksin minä, vaan myös koko meidän perhe on rento, levännyt ja monta huimaa, hauskaa ja kivaa kokemusta rikkaampi.

On kiva iloita kun ilon voi jakaa monen kanssa. Tästä riittää meille kaikille vielä pitkäksi aikaa.

Ja kuviakin piisaa. Täyttelen kamerattoman kauden blogikirjoituksia näillä auringon ylivalottamilla kuvilla. Tuoksuja ja tunnelmia en saa valitettavasti välitettyä. Mutta kyllähän te osaatte kuvitella.

Kiitos meidän lomasta!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän Torpan matkapäiväkirjan tällä kertaa.
Hasta luego, Espana!

Kohti arjen haasteita, kuin raivo härkä... onneksi päivä nimeltä sunnuntai on vielä turvatyynyn roolissa ennenkuin arki iskee päälle... kuin raivo härkä.

Si, si!

Viimeinen lomapäivä on kääntynyt lähtöpäiväksi. Laukkuja pakataan ja punnitaan ja tavaroita jaetaan suunnilleen tasan kaikkiin pakaaseihin. Lauantaina puoliltapäivin lähdemme ystävällisen naapurin kyydissä kentälle ja yritämme suoritua koneeseen ilman isompia kommelluksia. Kotimaan kamaralle meidän pitäisi lävähtää iltakahdeksan tienoilla. Päätimme, että yö ollaan Espoossa ja sunnuntaiaamuna lähdetään kömpimään kotikoloa kohti.

Minun täytyy kyllä myöntää, että tämä pidennetty viikko täällä andalucian auringon alla on muuttanut käsityksiäni tästä maasta, paljon. Niin paljon, että suunnittelen jo kovasti uutta reissua. En ehkä ääneen mutta hiljaa mielessäni.

Perheelle tämä yhdessäolo, yhdessätekeminen ja elämä ilman arkirutiineja on tehnyt hyvää. Nyt on ollut aikaa vain olla. Se on aika hyvin muuten niin ajastetussa elämässämme.

Näennäisleppoisa maalaiselämä on kuitenkin varsin tiukasti aikataulutettu, suunniteltu ja vuodenaikojen mukaan erilainen. Ei sitä paljoa jouda telkkaa katsomaan kun jokaisesta torpan ikkunasta näkyy uusi työmaa.

Olen suunnattoman kiitollinen, että tänä vuonna tämä mahdollisuus irtiottoon tarjoutui.

Torstaina ajelimme Rondaan. Google on ystävä ja kertoo varmasti paljon tästä antiikkisesta vuoristokaupungista. Jo pelkkä menomatka sinne, mutkikasta ja aina vain korkeammalle kiipeävää tietä pitkin oli elämys.

Itse kaupunki, etenkin sen historiallinen alue oli henkeäsalpaavan upea. Harmittelen, etten saa syvyys- ja korkeuseroja kuviin niin huikean todellisina kuin ne ovat.

Päivä oli kuuma, joten ylösalas kipuaminen söi kuntoa. Onneksi vehreitä puistoja ja varjoisia terassejakin oli kiitettävän tiuhassa. Ja sangria kylmää.

Tuolla korkealla vuoristossa ei käy vilvoittava merituuli vaan tuuli on kuivaa ja kuumaa. Koville otti mutta oli kaiken vaivan väärti.

Pois ajelimme sileämpää ja suorempaa reittiä, San Pedroon, Marbellaan ja siitä suitsait sukkelaan A-7:lle. Olemme jo monet oppirahat maksaneet siitä, että ollaan kurvattu väärään ränniin ja päätyneet maksulliselle AP-7:lle.

Marbellan jälkeen stoppasimme vielä kerran La Canadan ostosparatiisiin ja teimme viimeiset hankinnat. Iso-J on sangen kärsivällinen, ottaen huomioon, että autossa on kolme kenkä-, laukku- ja rättitarjonnasta seonnutta naisihmistä.

Hän toki löysi oman keitaansa, siellä iso cerveza 1 €. Eipä siis muuta kuin isi parkkiin ja tytöt irti.
Minäkin, niin tolokun immeisenä kuin olen itseäni pitänyt (pyhimykseksi julistanut), hypistelin Hollisterin rekkejä autuaana ja teinkin monta hyvää löytöä. Eipähän tarvitse kotona rättikaupoilla ravata.

Illalla lähdimme vielä kerran tapaamaan kaupungin parasta edeskäypää, Mr. Happy Singhiä. Sen ravintolan antimet ovat parasta ikinä. Eilisen pizzan yllä hiljennyin ja melkein vuodatin pari ilonkyyneltä pizzaan. Se nyt vaan oli niin hyvää.

Perilliset, the Princesses, saivat tietysti erikoiskohtelun ja talo tarjosi jälkiruuat. Jäätelöt, Irish Coffeet ja laskun mukana pienet hömpsyt jotain makeaa ja helposti kurkkuun solahtavaa.

Minulla on ollut Irish Coffee -juomiin monet vuodet negatiivinen katsanto. Lienen joskus iloisen illan päätteeksi kumonnut toisellekin jalalle ja maksanut seuraavana aamuna kalliisti huikentelevaiset valintani.

Sielu ja ruumis ravittuina kapusimme kotimäkeä huikean paljon puolen yön jälkeen.
Tänään aamu koitti pikkuisen turhan aikaisin mutta pääsimme kuitenkin liikkeelle kohtuullisen ajoissa. Tarkoitus oli piipahtaa Antennivuorella ja treffata serkkupoika.

Sen verran möhlittiin aikatauluissa, että serkkupojan piti jo rientää toisaalle joten sukulaisia ei tällä reissulla nähty. Ehkäpä jo seuraavalla kerralla.

Antennivuori on korkealla. Ihan pahuksen korkealla. Tie kapenee ja kapenee ja turvakaiteita on vain jyrkimmissä kurveissa. Onneksi autoja ei tullut vastaan sillä siinä on vaihtoehtona vain ja ainoastaan ohituspaikalle pakittaminen.

Ja siellä ne olivat, hiljaa humisemassa, Teletapit.

Antennivuorelta laskeuduimme alas kaupunkiin. Olihan meillä rantakamat mukana mutta jostain syystä emme saaneet aikaiseksi hinata itseämme rannalle. Eikä tämä lomamme ainoa pilvisempi päivä suoranaisesti houkuttanut rantapedille rojottamaan.

Ajelimme Paseota pitkin poikin ja toimittelin mm. Anopin apteekkiasioita. Parkkeerattiin auto ja jalkauduttiin keskustaan pienelle välipalalle ja tutkimaan kauppojen antia.

Vähän oli ajatuksissa tuliaisia katsella, mutta mikään ei oikein sytyttänyt. Kaikkea oli jo nähty, niin paljon, että päässä sumeni.

Viimeiset kierrokset kehätien kauppakeskuksissa ja marketin kautta kotiin.  Illalliseksi tuunattuja valmispizzoja ja jääkaapin tyhjennystalkoiden antimia.

Nyt alkaa olla pakkaukseet valmiina ja Torpan väli köllähtää hyvän päivän päätteeksi ansaituille unille.

Hasta luego Finlandia!

Kahdella rintamalla

Lomapäivät seuraavat toinen toistaan.

Automaattisesti herään, ilman herätyskelloa, heti seitsemän pintaan (hevosten ulosvienti) ja totean vieläkin olevani riittävän välimatkan päässä arjen rutiineista. Naapurin neljä kanaakin ovat hiljaisia tyyppejä, niillä ei ole hulluja kukkoja rääkymässä olemassaoloaan niinkuin meillä siellä kotona. Mistä niitä on meille niin monta ja niin pahaäänistä siunaantunutkin??

Torkun siis vielä tunnin, puolitoista kunnes löntystelen lataamaan kahvinkeitintä. Pitää sitä juhlamokkaa saada vaikka missä maailman äärissä olisi. Koska suomalainen on semmoinen, tapojensa orja. Lomallakin.

Kotikadun puussa asuu joku pahuksen pulu jolla on joko hengitysvaikeuksia tai ylitehostunut lemmentuska. Se hinkuu, hönkyy ja kujertaa varsin pontevasti. Pärjää siis kotitorpan kukoille melko hyvin.

Ja kun ensimmäiset askeleet läpsyvät kivilattialla, alkaa kimppakissa Rusina parkumaan huomiota etuparvekkeelta. Aamiaistarjoilua se odottaa kehräten ja kinttuja puskien. Mutta jos sitä erehtyy silittämään, se nappaa kiinni. Ei pure liian kovasti, mutta osoittaa kyllä, ettei ole soveliasta lääppiä liikaa.

No ei lääpitä ei. Eikä nostella syliin. Ties mitä kirppuja...

Tämä päivä oli vähän välipäivä. Ostoksilla oltiin La Canadan tavarataivaassa. Hollisterin puoti on nyt tullattu katosta lattiaan kahteen kertaan. Tyhjin käsin ei ole poistuttu.

Käytiin kunniallisina kansalaisina maksamassa eiliset parkkisakot. Tosin maksuautomaatin symbolien selvittämiseen tarvittiin pikapuhelu serkkupojalle. Hän ohjeisti niin selkeästi maalaisserkkuaan, että sakot saatiin kuitattua ja kuitit tungettua oikeasta lävestä sisään.

Perjantaina treffataan serkun kanssa toivottavasti ihan naamatusten. Onhan se ihan kiva kerran kymmeneen... öööh, kahteentoista vuoteen tavata sukua. Ja kyllä minä mielelläni vaikka vuosittain treffailen, onpahan syy pitää lakisääteinen pienyrittäjän vuosiloma.

No hups. Ajatus karkasi. Tätä se loma tekee. Tehtävänsä.

Kotitorpalla on kuulema kaikki hyvin. Äitikulta tikahtuu mansikoihin mutta on säästynyt suuremmilta kastelu-urakoilta. Ilmeisesti siellä on ollut kohtuullisen viileää ja sateistakin. Kitkemisestä en uskaltanut kysyä.

Hevosilla menee hyvin. Viimeksi tuli terveiset pari päivää sitten ja voi pojat mitä kuvamateriaalia minulla onkaan. En saa niitä nyt valitettavasti auki, mutta julkaisen ne heti kun saan imuroitua jotenkin pois facebookin viestiliitteistä.

Kumpainenkin on päässyt mm. irtohypytysradalle ja Sörsselsson on kuulema multitalentti. Jotenkin asia ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Se jätkä on lahjakas.

Ja yllättäen sopiva satulakin olisi löytynyt. Hinta kohtuulliset 80 euroa.

Nämä kaikki kukat menevät Peetupojalle. Poika juhli 1-vuotispäiväänsä syömällä yliannostuksen ruohoa, oksentelemalla ja pieremällä monta mattoa kuralle. Hölmö pikkuinen. Ja sääli hoitokodin äitiä joka kuuraa mattojaan.

Juhlapäivän kattaus on kuulema ollut keitettyä riisiä. Toivottavasti oli opiksi ja ojennukseksi.

Kissaveljeksistä ei ole mitään hälyyttävää kuulunut, uskoakseni Äitikulta on pysynyt kattikaartinsa nuppiluvusta kärryillä ja ilmeisesti Nassekin voi ihan hyvin. Pulskasti ainakin, niinkuin aina mummolassa.

Pidetään Peetulle oikeat synttärit sitten kun kotiudutaan. Kovasti olemme etsiskelleet tyylikkäitä koiranpantoja mutta valitettavasti valikoima ei ole mitenkään kattava. Puerto Banuksessa toki olisi ollut Koko von Knöbelin kauppa, mutta hintaluokassa 10-50 euroa ei ollut sopivan pituisia tai sopivan värisiä pantoja.


Mekin olemme syöneet hyvin. Tämä välimerellinen rento elämänrytmi sopii meille. Syödään myöhään, illan pimennyttyä ja viilennyttyä. Sangria on loistava iltajuoma ja illalla lataan aina pikkupulloja vettä pakastimeen. Kun lähdetään reissuun, nappaan jääkalikkapullot mukaan ja niistä riittää jääkylmää janojuomaa moneksi tunniksi.

Tuosta sangriasta vielä. Olin aivan unohtanut miten hyvää ja raikasta se on. Tarvikkeet ovat helpot ja halvat. Pullo 'kaasuvettä' gasosaa, pullo Don Simon sangriaa ja muutamia appelsiineja. Yhdistä ainesosat, pidä kylmässä ja nautiskele. Minä viipaloin appelsiinit semmoisenaan pitkään lasiin ja täytän nesteillä. Oivallinen jälkiruoka. Nautitaan rauhassa terassilla istuskellen. Tarvikekulut noin euro per litra.

Huomiselle olisi ohjelmassa koko päivän reissu Rondaan.
Muinainen kaupunki joka kuuluu käsittääkseni Costa del solin must see -listan kärkikolmikkoon.

Nyt on aika pistää mamma kumoon ja käydä kyselemässä Nukku-Matin yönäytöksiä.

Tämmöistä tänne tänään. Välillä netti hiertää ja aiheuttaa pientä hiostusta. Mutta kaikesta selvitään. Manana, manana, eihän tämä ole niin päivän päälle.

Rentoa torstaita, missä lienetkin!

Olisihan se pitänyt arvata, että tämä kyltti vie serkkupojan treenikämpälle

Talojen nimikylttitaidetta

Tässä on tiukka kurvi vasempaan, ylhäällä näkyy jo oikealle taittunut kurvi

Tästä tiukka u-käännös ylös oikeaan

Maalisuora, viimeinen talo vasemmalla

Reissupäiväkirja

Kaukaisella vuorenrinteellä on killottanut kultainen pallukka ja sen alla hassu valkoinen möhkäle. Sitä piti lähteä katsomaan. Taisi olla sunnuntai kun tuonne kurvailtiin. Siellä on mitä ilmeisimmin hindulainen temppeli, ainakin pulleamahaisia buddhapatsaita, suitsukealttari ja meditoivia ihmisiä sieltä löytyi.

Voi sitä myötähäpeän määrää kun muuan turisti löntysti sisään temppeliin koiransa kanssa, pälisi ja pulisi ja teki hölmöjä ilmeitä nurkassa meditoivien kiusaksi. Ei sitä aina tarvitse olla suomituristi kun voi käyttäytyä tyhmästi. Idiootteja löytyy ihan kaikista kansallisuuksista. Tämä koirantaluttajapösilö oli engelsmanni.

Samalla rinteellä oli Perhospuisto joten sinne sisään. Tuli vähän höh-tässäks-tää-nyt-olikin -fiilis, koska tämä oli pienin perhospuisto mitä minä olen eläissäni nähnyt. Olen nähnyt muutaman ja Iso-J vielä enemmän. Sisäänpääsymaksu oli koko perheeltä reilut 30 €. Nähtävää siellä oli noin puoleksi tunniksi. Toisaalta, se trooppinen kosteus ja norona selkää pitkin valunut hiki teki olosta tuskaisan. Kotikaupungin Botania on paljon upeampi kokemus.

Äkkiä ne perhoset oli bongattu ja keskityin ottamaan kuvia sen minkä pikkupokkarilla pystyin. Sinistä morphoa en saanut kuvattua, sillä se on nopea ja vikkelä lentäjä eivätkä näkemäni kaksi morphoa suostuneet pysähtymään perhosbaariin edes yhden räpsyn ajaksi.

Tässä menee jo päivistä niin sekaisin, että en enää muista minä päivänä kävimme vuoristokaupunki Mijaksessa. Se on hieno paikka. Niin hieno, että kävimme siellä tänään uudelleen. Ajelimme ensin antennivuorelle, melko ylös. Olisi kannattanut mennä perille saakka, sillä siellä lentelee kuulema kotkia.
Äänestimme kuitenkin Iso-J:n vuorenvalloituksen nurin äänin 3-1 ja käännyimme ensimmäisessä sopivassa paikassa takaisin.

Omatuntoni parkui syyllisenä koska samaa vuorenrinnettä kitkutti ylös muuan sporttinen heebo, fillarilla. Minä plösö istua pönötin autossa. Ja vähän koipiani venytelläkseni räpsin kuvia alas kaupunkiin.

Mijaksessa oli pari erikoisuutta. Aasitaksit, Burros taxis. Toinen erikoisuus on se, että suuri osa turisteista oli itämaisia, ilmeisesti kiinalaisia. Monet heistä näyttivät olevan maalauskursseilla, sillä heitä istui mitä merkillisimmissä paikoissa akvarellilehtiöineen.

Toinen suuri turistiaktiviteetti näkyi olevan hevoskärryajelut. Kyllähän siinä suomalaiseen hevosenpitoon tottuneen kukkahattutädin nuttura vinkui pinkeänä kun näki kohtuullisen kuivakoita hevosia kiertämässä samaa turistireittiä ympäriympäriympäri. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen.

Kolmas erikoisuus on kaupungin laaja ja kattava italialaisruokaravintoloiden määrä. Pizzaa ja pastaa, pastaa ja pizzaa. Ja tietysti meille osuivat ne valmispohjalle kootut lärpäkkeet, ei omin kätösin veivattua pohjaa, ei pizzauunin tuomaa rapeutta. Noh, nälkäänsä syö vaikka kaktuksia joten menivät ne alas.

Silti, suosittelen kohdetta lämpimästi. Paljon kauneutta, siisteyttä ja ystävällistä palvelua vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Spangelskalla ja elekielellä pärjää pitkälle. Kulinaristisia huippuhetkiä emme Mijaksessa ole toistaiseksi kokeneet, mutta ehkäpä vielä jonain päivänä sekin koetaan.

Reissun toistaiseksi parhaat ateriat olemme syöneet eräässä rantakadun monitoimiravintolassa. Se onkin kokonaan oman tarinansa arvoinen juttu, joten palajan asiaan myöhemmin.

Torremolinoksessakin on käyty ja tänään käristettiin nahkojamme kaupungin rannassa. Saatiin myös sakot ja se käytäntö on aika kiva. Tuulilasissa oli kuitti ja pikkuinen kirjekuori. Sakotetulla on 24 tuntia aikaa kuitata pikkusakko palauttamalla kuori, kuitti ja maksu 6,55 € rikepaikan automaattiin. Jos sitä ei hoida, räpsähtää ko. ajoneuvon rekkarin perusteella omistajalle 60 €:n pikavoitto.

Arvannette varmaan, että heti aamusta Iso-J karauttaa kaupunkiin hoitamaan kirjekuoren oikeaan laatikkoon. Tuo käytäntö olisi tervetullut Suomeenkin.

Ai joo, ne käsiveskatarpeet on löydetty. Hävyttömän kallis, mutta kiva paikka on Park Cocodrillos.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, Fuge kuittaa ja kiittää tästäkin lomapäivästä.

PeeÄäs, tervetuloa lukijakuntaan Anja!