Jumittaa

Kevät ei ole jumissa, se etenee niin, että humina kuuluu. Sitä mukaa kun maata paljastuu lumen alta, sieltä puskee esiin kaikenlaisia piikkejä ja kiekuroita. Nuo kotkansiipisaniaisen (keskimmäinen kuva) alut ovat vinkeitä. Linnut mekastavat aamusta iltaan ja tänään näin ensimmäiset kolme mustarastasta. Vielä ne eivät laula, mutta ei siihen kauaa mene, eihän? Toivottavasti satakielikin liittyy laulukuoroon.

Minä sen sijaan olen hyvin jumissa. Tämän vakavan jumitilan niska/hartiaseudulle aiheutti mikäs muu kuin kevään ensimmäinen fillarilenkki jonka polkaisin eilen. Oli niin hieno vesisade ja vastatuuli, että olisi ollut haaskuuta jättää lenkki väliin.

'Fiksuna' likkana arvelin, että fillarilla koipiosasto ei rasitu niin paljoa kuin juostessa, ennakoinnille oli tarkoitus, tänään oli vuorossa The Legday, raskas sellainen.

En sitten ollut ihan riittävän fiksu vaan onnistuin jumittamaan koko hartiaseudun aivan tukkoon.
Fillarikin reistaili vähän, ehkä olisi syytä tehdä jotain vaihteistolle, kymmenvuotishuolto? Kai ne joskus pitäisi putsata ja öljytä?

Hyvä pyörä se on, semmoinen tätimalliston dirttipyörän ja maastofillarin sotkos, raskaat kumit ja paljon (turhan) vaihteita. Älyttömän näpsä peli näihin mäkisiin ja vaihteleva-alustaisiin maisemiimme.
Mutta kun asfaltti oli roudan rökityksen jäljiltä niin röpelöinen, että hampaat kalisivat suussa, tietäähän sen, että jäkitystä tulee myös niskoille.

Kaivelin pilatespötkylän esiin ja varmistin linimenttivarastojen riittävyyden, tänään pitää ottaa semmoinen voitelu, että vieressä ei nuku pierevä terrierikään.

Äiti, auta, poni kiusaa!

Koirat ottavat kevään iloista kaiken irti. Syövät kaiken minkä löytävät ja vetävät raparallia ympäri pihaa. Onneksi Iso-J on reissussa, verisuonet päästä napsuen pesisi piskien koipia ja tasoittelisi pihan märkyyteen tulleita kaahausjälkiä. Koirat ja kissat kaahaavat, en minä.

Sitä mukaa kun maata paljastuu, routakin sulaa ja maa imee kaiken veden. Jos sinne ylipäätään mahtuu mitään sateisen kesän ja syksyn jäljiltä. Pikkuhiljaa näkyvät pellotkin paljastuvan ja eilen bongasin ekan lietetankkikuljetuksen. Pelloille ei ole koneilla menemistä vielä, laineet lyö.

Eilisen heinänhakureissun jälkeen totesin, että meillä on heinän suhteen pullat hyvin uunissa. Hyvin riittää laidunkauden alkuun asti ja sateisemman kesän sattuessa sitä riittää vaikka hevoset olisivat yönsä tallissa.

Tänään taisi joku lämpöennätyskin rikkoutua, pihalla tuli lämmin. Pihakeinukin on paljastunut ja kohta pääsevät kanatkin päivisin ulkoilemaan. Se meinaa sitten sitä, että kiireettöminä aamuina voin taas viihdyttää itseäni aamukahviaikaan pihalla, kanojen touhuja katsellen.

Tämä oli ihan hyvä päivä ja jos nyt saan tämän niskajumin auki, ensi yöstäkin tulee hyvä. Unohdin tosin piipahtaa apteekissa hakemassa migreenin estolääkkeet.... olisi tosi kökköä tuuria jos aamulla heräisin vanhan tuttuni Mr. Migreenin kolkutteluun. Ei kiitos!

Tämmöistä tänään, mitähän se huominen tietää? Peetu menee ainakin ranskan tunnille pokaaleineen. Opettajan pyynnöstä.

Mukavaa viikonjatkoa, missä lienetkin!

MOT!

Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus, tässä pari hauskaa pätkää:

Classified feat. David Myles - Inner Ninja

Russeliryhmän treenit feat. Peetu & Friends

EDIT: nyt russeliryhmän linkki toimii.

Kesäkuvahaaste

Sain taannoin Jillalta kesäkuvahaasteen.
Tänään oli niin tyhmäntuhnuinen, sateenharmaa mutta sateeton, pilvinen ja kolea päivä. Mieltä alkaa vähitellen lämmittämään, suorastaan kuumottamaan ajatus lomasta, epsanjan auringon alla...

Sinne on kuitenkin vielä monellakin tavalla pitkä matka joten selaan kesäkuvakansioita ja koetan päättää mitkä niistä ovat eniten minunnäköisiäni tulkintoja aiheesta Suomen kesä...

Voin kertoa, että kuva-arkistossa on kaikenkaikkiaan noin 10000 kuvaa joten kesän kiteyttäminen viiteen vaivaiseen kuvaan on hirveän raakaa puuhaa. Parhaani yritin.

Lampailla lähdetään liikkeelle, laitumelle pääseminen talven koppihoidon jälkeen on terapiaa kaikille aisteille. Lampaat, hevoset, kanat, marsut... kaikki ne nauttivat suunnattomasti Dr. Greenin reseptivapaasta luontoapteekista.

Lampaat kesälaitumella

Kesällä syntyy paljon uutta elämää. Myös hevosenpoikasia. Tämä sankari tässä on muuan Maestro. Suomenhevonen josta kuullaan vielä. Paljon kinutun tapiirikevennyksen jätän toiseen kertaan, tässä pieni ja maailman kummallisuuksia (kameran takaa höpiseviä tätejeä) luottavaisena kurkkiva varsa

Hevosen poikanen, wausa

Kesä on kaikkien aistien juhlaa, myös koirille. Nasse, tupaterrieri on aina osannut arvostaa elämän nautintoja, kaikissa muodoissa. Kissat toki löytävät oman 'vihreän oksansa' minttupöheiköstä, etenkin Veli Milton kunnostautuu kesäisin vetäisemällä kevyet päiväkännit minttujen äärellä. Valitsin kuvaksi siivomman version, Nassemaisen tunnelmatuokion.

Kesän tuoksu

Voikukka on kesän kukka. Keltaisena helottavat niityt ja ojanpientareet muuttuvat kesän edetessä puhalluskukkamereksi. Kerran kesässä täytyy puhaltaa!

Puhalla -ja toivo!

Kesään kuuluu laidun. Laitumelta löytyy kesäöisin monenmoisia kulkijoita. Hevosten aidatun alueen ulkopuolella kuljeskelevat hirvet, niiden makuupaikkoja löytyy vieläkin hevosten vierestä, vain ohut sähkölanka erottaa nämä isot eläimet toisistaan. 

Soosiponin ilmeestä päätellen ei olisi mikään ihme, vaikka hän lyöttäytyisi jonain kauniina kesäyönä hirvineidon völjyyn... tämä kuva on omistettu  Polgalle joka tuntee suurta sielunkumppanuutta Sörsselssonimme kanssa. 

Hevonen, tuo esteettinen eläin

Ja koska minä en koskaan ikinä tee niinkuin ohjeistetaan, tyrkkään vielä bonuksen; eikä siinä vielä kaikki....

Eikä Suomen kesää voi ohittaa ilman kesäyön unelmaa. Minulle se on tämä. Parhain ottamani kuva ikinä. Otettu sateen jälkeen kesäpäivän tasauksen hetkellä... tasaus tai seisaus, whatever, vuoden valoisin yö. Ihanista ihanin. Voin vieläkin palauttaa mieleen miltä kuvanottohetkellä tuoksui, miltä ruoho tuntui varpaiden alla, kuinka heilatta jäänyt satakieli luritti serenadiaan ja kuinka laitumelta kuului hevosten pärskähtelyä... oi ihana suviyö!

Juhannusruusu kesäyössä

Lykkään haasteen eteenpäin, aikarajaa en anna, toteuttakaa jo nyt tai vasta syksyllä. Ihan kuinka parhaaksi koette.

Ässän hihasta 

Ajatusmurusia 

Muna, minä ja Poikanen

Vihreä kana

Tuulikummun tilan Heidi

*****

Ja sitten vielä pikaisesti tähän päivään, osuvampaa kuvausta ei voi olla. Kiitos Seija tästä kuvasta, pöllin sen facebook -profiilistasi:

Kevättä ilmassa

Taannoin oli puhetta Pupunaama Bros.:in kyttäyskeikoista. Eivätpä jää torpan terrierit huonommiksi. Siinä missä kissaveljekset tarkkailevat takapihan liikennettä, toisaalla koirapojat kyttäävät kyläläisten toikkarointeja kylätiellä. Onhan siinä liikennettä laskettavaksi vaikkei edes taajamassa olla.

Hyvät kevätkelit ovat tuoneet sekä rullaluistelijat, fillaristit ja mopokillet liikenteeseen.
Sinne sekaan kun vielä sovitellaan koirankusettajat, rollaattorimummot ja vaunulenkkeilijät niin on, liikennettä on laskettavaksi Peetullekin. Eikä valitettavasti puutu vauhtia tai vaaratilanteitakaan.

Ensimmäinen mopokolarikin on valitettavasti ihan tässä nurkilla kolahtanut. En jaksa esittää hämmästynyttä, aika haipakkaa ne jonnet niillä ilmeisen viritetyillä mopoillaan tuosta pyyhkivät. Pahin veitikka ajoi tuhannen sataa ja räpelsi kännykkää samalla. Onneksi vastaantullut hölkkäheikki oli skarppina ja dyykkasi piskeineen ojan puolelle, eihän se mopojomppe mitään olisi voinut tehdä.

Tuli mieleen se vuosien takainen oma kokemus entiseltä tallitaipaleelta. Olin kääntymässä pieneltä tieltä vielä vähän pienemmälle kun pimeydessä vilahti jotain, kuului ilkeä muovinen räksklomps ja näin kypäräpäisen ihmishahmon liukuvan tien pintaa pitkin autoni valoissa. Jälkeenpäin selvisi, että nuori huimapää oli päättänyt tehdä stunt-tempun koulun pihalta hypäten ojan kautta tielle ja siitä kotiin. Mopo oli valoton, rekkaamaton ja muutenkin täysin laiton. En siis saanut mitään ennakkovihiä pimeässä pärräävästä vehkeestä vaan se tuli todellakin puskista. Kirjaimellisesti.

Tuntui pirun ikävältä keräillä sitä jannua sieltä ojanreunalta ja odotella pitkät minuutit poliisia ja ambulanssia paikalle. Kuulin jälkeenpäin, että kundia oli leikattu moneen kertaan (jalasta). Hyh, puistattaa vieläkin pelkkä ajatus. Enkä tajua miten osasin siinä tilanteessa edes toimia. Hassua oli, että 112:een soitettuani soitin tallille ja kerroin, etten pääse tunnille, olen kolaripaikalla osapuolena. Ihme logiikkaa joka jälkeenpäin vähän häpesinkin.

Jos teillä on mopoikäisiä perillisiä, kerratkaa ne säännöt ja asiat vielä kerran läpi. Please. Kiitos.

Kevät on edistynyt. Äitikulta ja Iso-J heiluttelevat vuorollansa haravaa, uutta haravoitavaa ilmaantuu neliöittäin joka päivä. Tänään oli ensimmäinen pilvisempi päivä pitkään aikaan ja jokunen sadepisara 'jotain veden olomuodoista' tuli taivaalta. Yöksi on käsittääkseni luvattu räntää tai vettä.
Kinokset ottavat kyytiä nyt ja se on kyllä ihan kiva.

Kukkapenkkien reunakiveykset näkyvät jo. Jännää pitää kun ei voi tietää millaisia myyräorgioita hangen alla on pidetty. Toivottavasti eivät ole hilluneet pionipenkeissäni. Sitten nimittäin minäkin ryhdyn lataamaan ohjuksia ja kaasupanoksia, ihan niinkuin se pulska tissiposki siellä Korean niemimaalla. Minulla kohteena ovat myyrät ja tavoitteena täyskarkoitus. Ja mitä pioneihin tulee, niiden kuoleman kostan silmä silmästä periaatteella.

Rusakot ja jänikset ovat saaneet muuta puuhaa kuin puuvartisten istutusteni hakettaminen. Ilveksen jälkiä on näkynyt näillä nurkilla kiitettävän paljon ja ilveshän pitää jänekset juoksussa.
Hyvähyvä.

Muilta osin viikko on ollut blääh-luokituksen viikko. Ei mitään suuria upseja eikä pahoja downseja.
Torstaina väänsin salilla aivan kaamean rääkin ja sen päälle olikin ihanaa istahtaa kreikkalaisen ravintolan antimien ääreen. Palkitsin itseni souvlakilla ja alkuun otin muutaman viininlehtikääryleen. Sissos miten teki hyvää. Seurakin oli ihan parasta, Iso-J:n serkun vaimo.

Terapoitiin toisiamme teini-ikäisten tyttärien äiteinä ja ainakin minä sain monta uutta näkökulmaa. Hän näkee poliisin työssään paljon sellaista, mikä ei kuuluisi lasten eikä nuorten nähtäväksi ensinkään... ja hän näkee lapset ja nuoret välillä tosi viheliäisissä oloissa. Loppujen lopuksi totesin, että eihän tässä omien kanssa mitään hätää ole ja jos näillä kuohuilla selvitään niin hyvin menee.

Hipoo nerokkuutta

Illan ratoksi tuli vielä vähän miettimistä ensi kesän lomien suhteen. Tuli tarjous josta ei oikeastaan enää voi kieltäytyä. Iso-J:n vanhemmilla on ollut talo epsanjassa jo kymmenisen vuotta, emmekä me ole olleet siellä vielä kertaakaan. Kutsuttu kyllä on. No nyt olivat funtsailleet, että kun he ostavat liput Perillisille, meidän on pikkuisen pakko lähteä mukaan. Joten jos tässä nyt kerrankin menee nallekarkit jakoon hyvin, vietämme ensi kesänä heti juhannuksen jälkeen kymmenisen päivää aurinkorannikolla.

Paljonhan siellä on näkemistä ja tekemistä ja mä saan kaipaamaani vuoristolenkkeilyä. Melkein jo innostun! Katsotaan nyt miten asiat sujuvat. Ykkösvaihtoehtohan meillä on ollut viimeiset kuusi vuotta viedä Perilliset helleenien maahan. Ja heidän kanssaan on lyöty kättä päälle, että reissuun lähdetään.

Ollaan nimittäin tänne muuton jälkeen lomailtu tasan kerran koko perheellä, oltiin pohjoisen kierroksella. Hevosille olen jo varannut laidunkuukauden ratsuttajan tiluksilta joten nekään eivät muodosta ylipääsemätöntä estettä matkaan lähdölle. Lompakko voi kiekaista kauhusta mutta se on asia jolle nyt vaan on voitava jotain.

Jos tänä vuonna hispaaniaan ja seuraavana kesänä sitten kriekkulaan.
Pitäkää nyt peukaloita pydessä, että tämäkin sakki pääsisi reissuun! Olisihan tuo jo korkea aika.
Kivaa viikonlopun alkua, missä lienetkin. Minä parkkeeraan itseni nyt tuvan sohvaan ja keskityn viikon aikana kertyneeseen lehtinippuun.

PeeÄäs:
Helsingissä käydään huomenna eräänlaiset lihaskinkerit. En minä muista sen tapahtuman nimeä, mutta kovasti treenattua lihaa siellä esitellään. Meidän salilta siellä on varsinainen Idän Ihmepoika, että tämmöinen puusilmäkin *köh* näkee pojan potentiaalin. Parasta on kundin ehdottoman nöyrä ja hieno asenne. Aivan huippuhyvä tyyppi joka ottaa homman vakavasti ja joka tekee sen tinkimättä.  Eikä ole pätkän vertaa leija, elvis eikä mikään öykkäri. Mahdottoman vaatimaton ja mukava jantteri josta kyllä kehkeytyy ihan mitä vaan. Käykää kurkkaamassa blogiin, siellä on kuvia ja tunnelmia treeni- ja dieettikaudeltaan ja varmasti myös huomisesta kisadebyytistä.

Huhtikuun kymmenes päivä

Kevät etenee. Kyllä vaan, vihdoin!
Lumipenkat ja kinokset hupenevat niin, että suhina kuuluu. Aurinko jaksaa paistaa ja uusia lintusolisteja on liittynyt entisen joukkoon. Mustarastasta ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut. Sikäli ihan hyvä, ettei ole näkynyt, yleensä mustarastaan vierailun jälkeen tulee lunta, ainakin minun vähäisten havaintojeni pohjalta. Keväämmällä, lumien kokonaan häivyttyä rastaita on monta sorttia heti aamusta nyhtämässä matosia nurmen uumenista. Mustarastaan laulua kyllä jo kaipaan.

Aamulla nauroin ääneen koirien pöljäilyille. Hanki on aamulla kantava ja kova mutta heti kun aurinko osoittaa kuumottavat säteensä, se pehmenee. Peetupoloinen kipitteli iloissaan metsän reunaan saakka rusakon papanoita metsästäen. Ja takaisin palatessa nylkytti kuin mittarimato, joka neljäs askel upotti. Näytti väsyneeltä palatessaan. Nasse, vanha ja viisas koira katseli nuorukaisen uhoa ja menoa ja voisin vaikka vannoa, että se vanha kelmi pudisteli tietäväisenä päätään.

Bougainvillean parempi puoli...

... ja vähemmän kuvauksellinen kohta

Viikon uutisointia on Talvivaaran lisäksi (siellä vuotaa taas) leimannut koulumaailman karumpi arki. Ne lukijat, jotka eivät seuraa suomalaisia medioita voivat päivittää tietonsa vaikka tästä.

Minun on henkilökohtaisesti suunnattoman vaikea ymmärtää miten tämä on tämmöiseksi mennyt. Että koululaiset hyppivät opettajien silmille ja käyvät iholle ihan miten sattuu, kuin lauma villiintyneitä apinoita. Haluaisin oikein todella kuulla, mitä tuonkin uutisissa nyt olevan oppilaan vanhemmat haluaisivat sanoa puolustukseksi, opettajahan on jo sekä tuomittu (erotettu) että esiintynyt omalla nimellään julkisuudessa. Luulisi näillä vanhemmilla olevan jonkinlainen käsitys siitä, mitä heidän lapsosensa koulussa tekee ja miten ovat opastaneet siellä käyttäytymään.

Silloin kun minä olin nuori *huokaus*, metkuja toki tehtiin, mutta sekä opettajia että virkavaltaa arvostettiin ja kunnioitettiin. Nyt tuntuu siltä, että kenenkään fyysinen koskemattomuus ei ole turvattu ja kaikille saa sanoa mitä mieleen juolahtaa. Mihin ihmeeseen ja kenen luvalla peruskohteliaisuus on kadonnut? Suoraan sanoen, odotan lievällä kauhulla omien Perillisten yläkouluvuosia. Maailma on kova ja julma ja etenkin kiusaamisen keinot ovat nykyisin lähes rajattomat.

Ahistaa pelkkä ajatuskin. Kovassa maailmassa joutuvat kasvamaan. Meillä oli helpompaa, nettiä ei ollut eikä kamereoita puhelimissa. Puhelinkin oli töpselin päässä isän työhuoneessa. Nyt ne kaikki ovat kakaroilla taskussa, käytössä hyvässä -ja pahassa.

Tänään jouduin miettimään miten parhaiten opastan Äitikullan facebookin käyttäjäksi. Yritin havainnollistaa asiaa esittelemällä koko FB:n eräänlaisena alati muuttuvana ilmoitustauluna jonka virrassa vilistää suunnattomasti tietoa, hölynpölyä ja monenlaista täkyä joihin voi joko tarttua tai jättää tarttumatta. No, siellä se Seniorikansalainen nyt viilettää, sosiaalisessa mediassa.

Pysyypähän mielensä virkeänä kun voi iänikuisen pasianssin pelaamisen lisäksi tykkäillä kuvista ja asioista.

Viikko on alkanut vauhdilla. Turha tässä on töitään luetella mutta sen sanon, että paljon sitä ehtii kun on pakko. Iso-J lähti aamulla varhain reissuun ja kotiutuu tämänhetkisen tiedon mukaan vasta huomisiltana. Jotenkin nyt tuntuu, että vauhtia riittää kaikilla saroilla enkä ole ollenkaan varma kuinka kauan tätä matalalentoa jatkuu. Ja kuinka kauan kestän kyydissä flippaamatta.

Onneksi välillä voi käydä uudelleenbuuttaamassa itsensä, fyysisesti. Jos oma kovalevy jurahtaa, se onkin totisempi paikka. Mutta toistaiseksi hyvät yöunet ovat riittäneet palauttamaan hermopiuhat suunnilleen normaalin pituisiksi vaikka lähes päivittäin ne venyvät yli kriittisen rajan.

Tämä tälläkertaa Torpan päiväkirjaan merkitään. Elämä on. Välillä tämmöistä. Parempaa päivää sinulle, missä lienetkin.

EDIT. 22.12
Kävin lenkillä. Jumenkenkkana kun oli kiva hölkötellä asfaltilla. Oli varma pito tossunpohjassa ja pahuksen kevyesti koipi nousi. Pääsin vihdoin sille lempireitilleni, Perillisten koulutielle. Jota en talvikaudella uskaltanut juosta kun oli pimeää ja pliukasta ja ajatus aina harhaili hautausmaata ohittaessa.

Päätin, että tulotiessä oleva hel-ve-til-li-sen jyrkkä ylämäki on juostavissa toiseenkin suuntaan ja annoin aikaa itselleni henkilökohtaisen Mt. Everestin kukistamiseen ensi kesän. Elokuussa se on juostava kevyesti ylös. Tämä on henkilökohtainen haasteeni, raportoin sen edistymisestä. Yritän jotenkin saada kuvatuksi sen pahuksen rinteen, en vain tiedä miten saan korkeuseron ja nousukulman selvitetyksi.

Huomenna luvassa paljon kivaa, ihan parhautta päästä vihdoin rauhassa syömään kreikkalaista evästä perheystävän kanssa. Sitä ennen älyttömän rankaksi tietämäni jalkatreeni...

Paras Pentu

No nyt se repii jalan irti

Voi rähmä tätä koplaamista

Näpit irti äijä mun leegoista

Kävimmä näytillä. Näiden ensimmäisten kuvien perusteella Peetu ei varsinaisesti ilahtunut tuomarin käsittelystä, mutta lattialle päästyä häntä jo heilui ja sama hyväntahtoisen (hölmön) onnellisen piskin ilme levisi korvasta korvaan. Mahanalus tassuja täynnä Peetu kipitti tarvittavat kuviot, seisoi nätisti paikoillaan ja nappasi täyspotin.

Mitään uutta edellisiin kertoihin ei ole lisättävänä, sama setti tuotiin kotiin kuin ennenkin.
Kyseinen tuomari pitää legendan mukaan ruskeavalkoista  ainoana oikeana russelin värinä joten kun hän kiittelee Peetun mustavalkoista väritystä, se täytyy ottaa kunniana. Arvostelussa mainittiin myös miehekäs pää ja  tehokkaat takaliikkeet, monen muun hyvän ja erinomaisen asian lisäksi. Ei ole Peetu turhaan pötkinyt tallihommissa ja tunkiolla, sieltä ne tehot löytyvät vähäiseenkin terrieriin.

Kätevä on kyllä tuommoinen rekku jonka voi aamutallin jälkeen ravistaa roskattomaksi ja nakata häkkiin, siitä kehiin ja kiitoskiitos pokaalitiskin kautta kotiin. Kasvattajalle iso kiitos avusta, tuesta ja opastuksesta.

Tuomari Harry Tast

ROP-Pentu, KP

Tähän se sitten loppuikin, pentuluokassa kisaaminen. Seuraavan kerran mennäänkin jo juniorikehään ja siellä on yleensä aina enemmän vastusta joten pokaalit ja rusetit ovat kovemman työn takana. Mutta nämä ovat ne ensimmäiset ja siitä syystä tärkeimmät, toistaiseksi.

Kotona oltiin jo puolilta päivin, joten tässä jää aikaa ties mihin kaikkeen. Ulkona on ihana auringonpaiste, plussakeli ja paljon lentäviä ja sirkuttavia lintuja. Huomenna kuulema sataa lunta.

Taidan käydä tekemässä tallihommat alta pois ja keskittyä sen jälkeen huilimaan. Illalla käyn lenkillä ja siinä se sunnuntai sitten saakin olla. Ei mene suorittamiseksi.

Veli Miltonin sunnuntain tyyli on oivallinen. Sama rentoutta toivon sinullekin, missä lienetkin!

PeeÄäs: nyt on kyllä tosiaan syytä tehdä tälle valokuvauskoneelle jotain. Sisäkuvat eivät onnistu millään säädöillä ja irtosalama on ihan tolkuttoman hidas. Joko pitää ostaa parempi kameranrunko tai opetella kuvaamaan. Taidan ryhtyä säästämään siihen runkoon....

Kummipoika

Meillä on niin mainio kummipoika, että hän ansaitsee mielestäni oman päiväkirjamerkinnän.
Hän on kummilapsistamme nuorin... öööh, eikä niitä sitten veljenpojan lisäksi muita olekaan.
En ole kummitädeistä ansioitunein, ainakin jos tulee kummilapsen kristilliseen kasvatukseen.
Mutta yritän olla aikuinen joka on ainakin tekstarin päässä jos oikein tiukka paikka tulee, omien vanhempien kanssa. Tai elämässä muutenkin.

Tässä on sellainen nuori mies, jonkalaisia soisin olevan tiuhemmassakin. Siskolikan nuorimmainen, kohta äitiänsä pidempi ladonovi joka on maailman suloisin ja kivoin nuori mies. Oma joukkueensa äänesti hänet tälle kaudelle kapteeniksi ja hienosti on isoa C:tä rinnassaan kantanut. Hän jos kuka on tiimipelaaja, aina omien puolta ja kaikkien kaveri. Pitää silti oman päänsä eikä lähde hölmöihin hommiin. Koska se nyt vaan ei oo siistii möhlii hommii jo nuorena.

Tänään tuli viestiä kauden toiseksi viimeisimmästä turnauksesta:

Jees voitettii ruotsalaiset hofors team 3-2 :)

5 min ennen loppuu purjehdin omast alueest ruotsalaisten ohi 

ja kosarin päätteeks ratkasin nöyrä oikee yläkulma.

Kosari on lätkäkieltä ja tarkoittaa coast to coast (rannikolta rannikolle, (kaukalon) laidasta laitaan yksin läpi ja ratkaisumaali tehtiin nöyrällä asenteella oikeaan yläkulmaan.

That´s my darling. Lapa jäähän ja nimi lehteen. Kuvat ovat Siskolikan kuva-arkistosta.

Muilta osin lauantai on ollut mukavan keväinen. Pihaa paljastuu päivä päivältä enemmän. Koirankikkareita ja haravointia, sitähän se kevään pihapuuhastelu on.

Hevoset alkavat näemmä vähitellen siirtyä kesäkarvaan, ainakin se hillitön talvikarvan pöllyäminen on jo laantumaan päin.

Pyhäpäivän kunniaksi pakkaan auton aamulla täyteen junioreita ja suunnataan PeetuRoadShow:n merkeissä näyttelyareenalle. Pitäkäähän peukkuloita pydessä, pokaalikaappiin mahtuu vielä paljon pyttyjä ja Esikoisen huoneessa on paljon tilaa uusille ruusukkeille.

Ja mikäli niitä ei heru, otetaan homma treenin kannalta. Pääasia, että päähenkilöllä häntä heiluu ja mieli on iloinen.

Mikäli luoja suo ja tuulet ovat suotuisat, pääsen huomenna lenkille tai jymypotin osuessa kohdalle ihan salille saakka. Ihan jännittää kumpi keikka osuu omalle kohdalle. Voittajafiilis on jo valmiina. Flunssalle sanoin heihei, ryin kurkkuni puhtaaksi ja nyt on taas heleä ja kantava ääni. Kuuluu tallilta pihaan saakka :D

Leppoisaa lauantaita, missä lienetkin!

Vielä minä joskus...

Totuuden hetki

Aamut ilman aamukahvia, aamujugurttia, aamumysliä, aamupillereitävitamiineja ovat vaikeita.
Kuvitelkaa tuon yläkuvan partajeevelille meitsin habitus ja pääsette lähelle tämän aamuisia tunnelmia.
Minulla oli Ei-Aamua-Ollenkaan -aamu.

Onneksi molemmat Perilliset menivät jo kahdeksaksi kouluun ja Iso-J luikki taipaleelle jo seitsemältä. Ilmeisesti en sitten saanut ketään perheeni jäsenistä henkiseen järkytystilaan sillä heistä jokainen, jopa koirat, tervehtivät minua aivan normaalisti kun tapasimme seuraavan kerran.

Jep. Aamurutiiniton aamu meinaa mittausaamua. Se on sellainen kehonkoostumusmittaus joka antaa kymmenessä minuutissa viiltävän analyysin maallisen tomumajani koostumuksesta. Jopa luiden painosta. Että turha kenenkään vedota painaviin luihin. Luumassan paino meikäpätkällä on noin 2,8 kiloa.

Naama venähti heti vekottimen päälle astuttuani sillä vaakalukema valehteli kotivaakaan kaameat 1,7 kg. Eivät ole aamut veljiä keskenään, yhtenä aamuna sitä vaan on tyhjempi kuin toisena. No can do.

Mutta kun kone sylki raporttinsa ulos, alkoivatkin pienimuotoiset juhlat.
En piinaa teitä enemmillä luvuilla mutta yksi tärkeimmistä, rasvamassa, vaatii maininnan.
Elokuussa 22,3 kg. Tammikuussa 16,2 kg. Huhtikuussa 14,2 kg.

Lihasmassa on kasvanut vähän maltillisemmin mutta tokihan ne vähäitsetkin pullistumat näkyvät selkeämmin kun ylimääräinen höttö alkaa olla päältä poissa. Kaikki muut arvot olivat hyvät ja linjassa. Mikä tärkeintä, oma vointi on aina vain parempi.

Menkää tekin. Tehkää jotain. Voitte vain voittaa. Oikeasti!

Ei mulla muuta tänään. Oli hyvä päivä mutta myöhäinen aamiainen vaati pienet päiväunet ja Esikoinen nillittää kuumekipua. Ei jätä tämä katala tauti tätä torppaa vielä. Toivottavasti jättää meidät rauhaan ennen sunnuntaita, silloin on PeetuShow ja mie olen pulassa jos junior handleri ei tokene tautivuoteelta. Arvatkaas kuka joutuu kehään... ei hyvää päivää!

Ja loppuun vielä yksi kuvakikkailu joka sai minut ainakin hihittämään lähes hysteerisesti. Saako tälle edes nauraa?

*tyrsk ja tirsk*

Hauskaa illanjatkoa, missä lienetkin!

Kovaa teetä

 

Ennen kuin siirrytään otsikon lupaamiin ns. kovempiin aineisiin, pari pientä juttua tähän alkuun.

Aamu oli aurinkoinen, kaunis ja muutenkin ihana. Lämmitti mukavasti talven aikana puurokuorrutuksen pintaansa keränneen urhean öykkäriuntuvatakkini selkäpuolta. Kohta pitää ottaa erä talvivaatteiden kanssa. Pesun kautta säilöön ne mitä armottoman raakkaamisen jälkeen jäljelle jää ja loput lumppukeräykseen.

Sinne samaan minne tekisi mieli kipata myös eräs umpimielinen tylsimys, Elli.
Siinä on semmoinen kedon kukka joka ei täällä kukoista. Juuri nyt se ilkiö mulkoilee minua kiukkuisesti yläkerran portaiden rakosesta. Ilmeisesti minä ja niskani takana lojuva Veli Winston edustamme hänelle kaikkea maailman kuonaa ja pahuutta.

Pitää olla tarkkana Ellin kanssa. Sillä kissalla on pahan voimat puolellaan ja äkkiä löydän itseni sieltä lumppukeräyksestä.

Tanssii hiiren kanssa

Luottaisitko tähän kissaan? En minäkään.

Olo oli huomattavasti parempi, ainakin jos toissapäiväiseen vertaa. Totuuden nimissä on myönnettävä, että koville otti lepuuttaminen, ei oikein malttaisi. Mutta tiedän, että tämä minulle ansioksi lasketaan. Aivan liian usein ihmiset törmäävät kiireisiinsä vedoten puolikuntoisena liikkeelle heti kun olo vähän kohenee. Ja sitten ollaan jälkitaudeissa.

Jaksoin jopa piipahtaa leipomon kaupassa tankkaamassa ruislimppuvarastoa.
Esikoinen on niin mieltynyt  samaan ruislimppuun kuin minäkin joten sen kulutus on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kunnollinen, hiivaton ehta juureen tehty ruisleipä on parasta evästä. Mielelläni sitä lapsille syötän. Huttupullaa syökööt sitten kun siirtyvät omiin eväisiinsä.

Muilta osin päivään ei tämän huimempia käänteitä mahdukaan. Kaikki oikeastaan aika hyvin.
Iso-J lähtee huomenna reissuun ja minun pitää kohdata talvikauden treenien tulos kl. 8.30. Tasan.
Saan taas rätingit pöytään ja todennäköisesti palkkiona on parin kuukauden kovennettu versio.
Kyllä se passaa. Nyt alkaa ollakin purkamatonta energiaa monen huilipäivän takia.

Pitääkin ryhtyä ajatuksista tekoihin. Lupasin laitella reissumiehelle eväät valmiiksi ja omakin kassi on syytä ladata lähtökuntoon.

Tässä vielä sitä kovaa teetä, olkaapa hyvät. Kupin pohjalla roima kerros tuoretta inkivääriä lastuina, kanelitanko koristeena ja on siinä vihreää teetäkin höysteenä. Hirvittävän pahaa mutta tehokasta.

Tehokasta torstaita, missä sen vietätkin!

PeeÄäs:
tänään sain Kuningasidean. Kun Peetu on nyt niin kovasti hieno ja stara ja ramppaa näyttelyissä niin päätin ryhtyä minäkin samaan puuhaan. Kunhan Nassen läskiniskamakkarat on saatu kiivaalla Bootcampilla sulateltua, kuosittelen urhean terrierini karvat kondikseen ja me lähdetään Nassen kanssa Veteraaniluokkaan. Kyllä! Nasse tekee semmoisen comebackin näyttelykehiin, että nuo tappijalkaiset terrierit tikahtuvat omaan erinomaisuuteensa.

Tästä puhutaan vielä!