Talvihorros?

Talvihorroksesta ei suoraan sanoen ole tietoakaan. Tässä tylsämielisessä tilassa en keksi parempaakaan otsikkoa. Tähän aikaan illasta päässä ei pyörähdä kuin villi visio nukkumisesta, mutta yleensä menee lähelle puolta yötä ennenkuin visio toteutuu.

Väsymystä? Ehkä on, ehkä ei. Minulla vain on aivan liian vähän tunteja vuorokaudessa tehdäkseni kaiken sen, mitä olen vuorokaudessa ajatellut tekeväni. En tiedä milloin tämä aikakaaos loppuu, toivoisin jonkinlaista järkeä tähän pää välillä kolmantenakin jalkana juoksemiseen. Välillä juostaan vaikka pää kainalossa.

Ikiuneen sen sijaan kuukahti tämä harakka. Jo kesällä niitä roistoja ilmaantui pihapiiriin pyytämättä ja kyselemättä. Kävivät taloksi ja tykästyivät puskaan munivien kanapölvästien päiväntuoreeseen kattaukseen.

Pyhäpäivän kunniaksi Peetu ja Veli Milton pyydystivät yksissätuumin yhden näistä roistoista. Milton kytisti ja nappasi, Peetu ravisti niskat nurin. Näin olen antanut itselleni kertoa selostuksen tapahtumien kulusta. On se ollut näky! Peetu vetää harakkaparkaa toiseen suuntaan ja julmasti muriseva Milton omaansa. Hengettä tuo niskansa pahoin nyrjäyttänyt harakka kuitenkin hangella pötkötti.

Nyt ne muut roistot ovat olleet yllättävän vaisuja. Ehkä niilläkin ruokottomilla linnuilla on jonkinlainen yhteisöllisyys jossa surraan ilmavoimiin kutsuttuja. Pitivät ne kuitenkin talipallotelineellä aikamoiset peijaiset päivänsä päättyneen heimoveljen kunniaksi.

Tavallaan on suoranainen ihme, että noin hölmön näköinen mustapaita onnistuu nappaamaan niinkin ovelan otuksen kuin harakan. Kattihan erottuu hohtavasta hangesta kuin syylä entisen missin leuasta.
Silti, päivittäin, meille esitellään päiviltä päästettyjä päästäisiä, hiiriä ja myyriä, joskus rotta, joskus sorsanpoikanen (se oli syksyllä) ja valitettavasti myös tinttejä.

Veli Winston tosin möhli viimeisimmän tinttinsä, naukaisi tinttiä kantaessaan ja kas, tintti lehahti ohjuksena takaisin lintulaudalle.

Viikonloppu tuli ja meni. Sunnuntaina touhuttiin Soosiponin kanssa ja jonkinlaista edistystä ympyrälläolemiseen on saavutettu. Se vaatii sen, että Nuorimmainen istuu selässä, minä pitelen juoksutusliinaa ja yritän pysyä siellä missä pitääkin. Aikamme sählättiin kunnes saatiin minun käskyni ja perillisen painoavut synkronoitua niin, että kun minä sanoin, Perillinen teki ja Poni liikkui. Ja pysähtyi. Just mihin pitikin. Pysähtyminen on ponin mielestä niin kivaa, että se tarjosi sitä vähän väliä. Samoin vähän väliä se yritti tulla ympyrän keskelle tarkistamaan, että palkkakonttorissa on tilillä katetta eli sokuria taskussa.

Hassu ilme ponilla kun älynvälähdys sytytti jonkinlaisen tuikun korviensa väliin.
Myötäpäivään meno on meille kaikille niin paljon vaikeampaa. Johtunee oikeakätisyydestäni. Poni taitaa olla sen sijaan vasemmalle kallellaan koska siihen suuntaan askeltaa paljon halukkaammin.
Ota näistä selvä ja kouluta tällä osaamisella hevonen. Huokaus.

Säät ovat olleet kivat. Muutama pakkasaste eikä ole satanut mitään moneen päivään. Oi kiitos yläkerta kun kuulit valitukseni! Varauduin kuitenkin kiristyvään pakkaseen ja lämmitin tänään muiden puuhien ohella tuvan ison kiven. Nyt on hyvä hiillos ja lämpöä huokuu tupaan niin, että villasukat tuntuvat vähän liioittelulta.

Killinpennut kasvavat niin, että tuhina kuuluu. Ne pienet pirulaiset ovat aiheuttaneet levottomia öitä ja epätoivoisten nukkujien kansainvaellusta kerroksesta toiseen. Nuorimmainen on tähän saakka urheasti emännöinyt pentuetta. Mustat rinkulat silmien alla se lapsiraukka yritti nukkua, kolmen pikkuhirviön kissulin mellastaessa ympräillä. Ylös, alas ja ympäri, hervotonta rallia läpi yön.

Niinpä siinä kävi sitten niin, että Elli pentuineen muutti saunaan. Siellä on tilaa mellastaa ja rellestää eikä kukaan häiriinny. Paitsi Elli jolle se on ihan oikein. Mitäs on semmoinen höllämoraalinen vosu.

Hanna kävi katsomassa omaa armasta harmaataan maanantaina. Ensin pentu esitti niin kilttiä, suloista pikku nassikkaa, mutta eipä aikaakaan kun hornanliekit loimottivat senkin pienpedon silmissä ja Hanna sai tuta mitä tuleman pitää.

Kaksi muuta pientä koditonta kissaparkaa vielä vartoo omiaan. Ehkä näillä minun antimyyntipuheillani on syynsä siihen, ettei halukkaita kissanottajia suoranaisesti tungeksi torpan porstuassa? Mutta miksi puijaisin? Ne ovat kauheita mieliharmeja, suloisia ja herttaisia, mutta kuitenkin varsinaisia ryökäleitä.
Vesissä silmin minä kiitän ja kumarran sitä, joka noista edes toisen huolii.

Anna meille kotirauha, hae oma pienpetosi meiltä!

Mitäs muuta?
Koko kroppa on huolella rääkätty kuntoilun merkeissä. Huomenna pääsen toivottavasti pikkuiselle lenkille. Tänään ei toivoakaan, kintut ovat niin maitohapoilla, että vähän venytän ja siihen jätän. Huomenna toivottavasti kintut jo pelaavat, silloin ovat vuorostaan olat ja käsivarret hapoissaan. Mulle tulee aina päivän viiveellä nämä jälkipoltot.

Tämmöistä tänne tänään, elämä on omanlaistaan, tällä viikolla näköjään näin.
Suunnitelmissa olisi lisätä ratsastusaktiviteettien määrää roimasti tulevana viikonloppuna ja suunnata ainakinTössen kanssa hankeen. Nyt siellä on pehmoista puuteria, ei terävää eikä repivää hankiaista. Hiki tulee kummallekin, sen tiedän.

Nuorempi Perillinen on hiihtänyt parina päivänä ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. Treenaa kuulema koulun kisoihin. Siellä on ns. turistisarja vähemmän hiihtäneille mutta likka tähtää nyt ihan tosissaan kilpasarjaan. Antaa mennä vaan jos suksi luistaa ja homma on kivaa.

Muistan minä senkin kerran kun samainen tyyppi viskoi suksensa pitkin pihoja. Upouudet hiihtimet vielä. Syynä tähän oli epäilemättä se, että minä vetäisin pitoteippiä vähän turhan ronskisti, eihän se suksi kulkenut suuntaan eikä toiseen. Keräsi vain kaiken lumen ja hiekoitussepelin pihasta pohjaansa ja pentu keikkui siellä korkeuksissa. Räkä ja kyyneleet vain valuivat kun hyvin kiukkuinen pieni ihminen soitti silloisen kotimme ovikelloa ja tokaisi: hiihto ei ole ihmisen hommaa!

Aika tasii jyrkimmätkin asenteet ja ilolla katson nyt metsän laidassa paarustavaa Perillistäni. Sitkeä se on.

Peetukin on ilmoitettu ensimmäiseen näyttelyynsä. Se pitää kyllä lähteä katsomaan koko perheen voimin.

Iso-J pörähti pihaan, perhe on koolla taas. Hyvähyvä.

Pidä huolta omistasi, missä lienetkin!

Kanalasta Koreaan

Jotkut nyt vaan ovat kuvauksellisia...

.... toiset taas eivät ole kameran kavereita

Perjantaina oli kiirus päivä eikä Torpan päiväkirja saanut päivitystä. Sää oli kaunis kuin karamelli, pikkuisen pakkasta ja tyyntä. Taivaalla oli muumipilviä, vaaleanpunaisia ja pehmoisen näköisiä pilvenpallukoita mutta ei niistä ollut haittaa, eivät sataneetkaan yhtään mitään.

Lunta olisi nyt tämän talven tarpeiksi, aivan riittämiin. Vaan lumi on vähän niinkuin verottaja, ei kohtuutta, ei armoa, ei sääliä. Päälle vaan kaikella voimalla.

Kyllähän minä ennakkoveroni maksan (kun ei ole vaihtoehtoja) mutta kuka takaa, että ne menevät oikeasti tämän seutukunnan hyväksi? Ei kukaan. Täällä kuoritaan teiltä asfaltit pois ja jätetään ö-luokan kunnossapitoon,  soratie kun ei ole mikään kiireellinen kunnossapidettävä.  Ihan vaan esimerkkinä.

Noh, perjantai tuli ja meni ja niin haipakalla, ettei oikein perässä pysynyt.

Tänään ulkoistin hevoset ja kömmin surutta takaisin petiin, nukkumista ei ole sentään vielä verollepantu. Hyvällä omallatunnolla vetelin sikeitä muutaman tunnin ja totesin, ettei taivaasta tipahtanut kuumaa kiveä niskaan vaikka en ollutkaan kunnon kansalaisena ahertamassa.

Aina kaunis

Vietettiin vähän hidastettua lauantaita. Jokainen meistä kävi vähän hitaalla ja iltapäivä oli pitkällä kun havahduin väistämättä edessä olevaan kaupunkikeikkaan. Viimeisellä minuutilla ehdin viemään kirpputorille täydennystä. Kätevästi olen saanut tyhjennettyä liinavaatekaappiakin kirpparin avulla. Nätit, mankeloidut pussilakananiput myyvät kuin häkä ja kaappiin tulee tilaa uusille ihanuuksille.

Nyt alkavatkin kirpparibisnesten viimeiset päivät, ylimääräiset lastenvaatteet, lelut ja kirjat on myyty, loput vien suoraan seurakunnalle jossa ne lajitellaan ja jaetaan apua tarvitseville tai myydään seurakunnan diakoniatyön kirpparilla. Meillä ne kamat ovat aikansa palvelleet ja jos niistä vielä on jollekin iloa ja oikeaa käyttöä niin fine, sopii mulle.

Kaupunkireissun jälkeen piipahdin kanalaan ja meinasin lentää sielläkin persiilleni vaikkei kanalan purulattialla reinot isommin lipsu. Kas kun yhdestä heinäpesästä löytyi varsinainen jytky.
Oletteko valmiit....

... tuota värkätessä on kanaparalla heltta tutissut ja pyrstösulat pöllähtäneet, varsinainen gaudistinen taideteos. Uskoisin tuon irroneen parven wanhimmasta kanasta, eräästä ikälopusta ruskeasta wanhan liiton rouvasta. Ihan se on kovakuorinen ja kelpo, vaikkakaan ulkonäöstä ei tyylipisteitä heru. Mihinkään kennoon tuota on turha mahduttaa, rusahtaa rikki heti koska jöötillä on pituutta vajaat kymmenen senttiä.

Olisipa kiva tietää minkälainen monsteritipu tuosta kehkeytyisi jos sen saisi haudottua. Frankenstainin kana?

Meidän muiden ihmetellessä hämärän luonnon ihmeellisyyksiä, Esikoinen värkkäsi korealaisia Kimbap -kääryleitä.

En selitä tarkemmin, kuvasarja kertoo mistä kyse:

Merileväkäärön sisällä ainekset

Sitten leikataan

Valmis kattaus

Soijaa kyytipojaksi, hyvää oli!

Kertakaikkiaan mainion raikkaita pieniä suupaloja. En tiedä mihin tämä meidän Junior Master Chef meidät vielä innostuessaan vie makumatkoille mutta tämänkertainen kokeilu oli hyvää. Tarvikkeet löytyvät jokaisesta kohtuullisen kokoisesta marketista, ehkä eksoottisin asia on merileväarkit ja vaikein oli löytää kypsä avokado.

Maistuivat saunan ja iltatallin jälkeen oivallisilta.

Huomisen ohjelmassa on vähän hevosten kanssa hommailua, Peetun agility jonka aikana minä luikahdan tiedätte kyllä minne. En päivätansseihin enkä sunnuntaibingoon vaan tekemään jalkaohjelman. Iloiten panin merkille, että kohta samaisella salilla alkavat ryhmäliikunnat ja mukaan on otettu myös kehonhuoltovenyttelytunti. Saatanpa kokeilla Body Attackia tai Bodycombatiakin kun semmoisetkin siellä alkavat. Enää puuttuu aikaa... tuota vihulaista joka toisaalta kiitää pikajunan lailla ja toisaalta ei ikinä ole siellä missä huutavin pula olisi.

Tämmöistä tänään. Oli kiva päivä ja kaikkea tähänkin päivään mahtui. Teiniangstausta, pientä suukopua mutta loppujen lopuksi kuitenkin rento ja hyvä olo. Tämä oli hyvä päivä.

Toivottavasti iltasi on mukava ja yösi rauhaisa, missä lienetkin.

Pelasta, auta, oi!

Syntiä tehnyt Tuhmuri-Elli, kotoisammin LuNppu-Elli alkaa jo näyttää äitiyden näivettämältä ja kannattaa ilmeisen vilpittömin mielin pentujen varhaista vieroitusta.

Kaihoten Elli katselee ikkunasta kuinka Veljekset Hilpeydessä kytistävät pihalla tinttejä, kuinka ne hulluttelevat päästäisparan kustannuksella ja kuinka ne jallittavat Tyhmyri-Peetua niin, että koirareppana ei tiedä kuka vie ja kuka jahtaa.

Ellillä on vain kotiaresti ja kolme rakkauten hetelmää hoivattavana. Isästä ei ole kesäöisen iloittelun jälkeen näkynyt viiksikarvan vilaustakaan, ei ole käynyt edes kusaisemassa Torpan tilusten rajapyykkiin. Taitaa isipappa vedellä sikeitä naapurinavetan lämmössä.

Jotenkin minä tunnen aitoa sympatiaa Elliä kohtaan. En tietenkään ole ajanut asioitani niin huonoon jamaan kuin Elli mutta lastenkasvatuksellisissa asioissa jaan Ellin tuskan.

Elli sentään vapautuu taakastaan lähiviikkoina, mutta minulla on tämä itseaiheutettu elinkautinen, äitiys, ja sen mukanaan tuomat henkistä kasvuani epäilemättä edistävät haasteet.

Noh, kaikilla meillä on taakkamme. Osin jopa ilolla itse valittu.

Joulupukin tuoma kissanpeti mallia Aristokatit koki uudelleenmuotoilun. Eihän tuommoisessa ryskäämisessä pysy mikään kuosissaan. Kaksi kattia aikaansai melkoisen mylläkän. Punkka liikkui ainakin metrin suunnilleen kymmenessä sekunnissa kun nuo kaksi huimaa kokeilivat kissanpolkkaa karjalan malliin.

Teki mieleni toimia kuin Edgar, Aristokattien katala hovimestari. Napata vasu kainaloon ja jättää se yönkähmyssä naapuritilallisen navettaan. Isänpäivälahja pappakollille.

Ei näistä vintiöistä oikein vieläkään ota tolkkua kuka mitäkin sorttia on. Tämä valkoharmaa on kuitenkin paljon sileämpi kuin ne kaksi muuta. Mustavalkea on ehdottomasti äitiinsä tullut, pörröinen pallero. Harmaa on sievä kuin mikä, puolipitkäkarvainen vähintään.

Tämä harmaa möllikkä on ainoa jolla on varaus. Muut kaksi ovat vielä vapaana, odottaen omaa kärsivällistä ja huumorintajuista omaa kotiväkeään. Painotanko riittävästi kärsivällisyyden ja huumorintajun vaatimusta?

Näiden karvapallojen kanssa menee siivoushullulta hermot hetkessä, kysykää vaikka kuinka Iso-J, tuo maailmankaikkeuden uutterin pölynkyttääjä, kärsii tässä tilanteessa. Koko ajan on joku tassu räpläämässä jotain paikkaa, aina on joku potkimassa hiekkoja pitkin lattioita ja aina on joku oikaissut ruokakupin kautta ja tassuttanut latz-tassuin pitkin lattiaa.

Puhumattakaan siitä yöunia terrorisoivasta töminästä, rapistelusta ja kolahduksista.
Käytännön arjen sujumiseksi kattikakarat asuvat nuoremman Perillisen huoneessa ja Perillinen nukkuu yönsä korvatulpat korvissa.

Koirat ovat öisin meidän huoneessamme ja ainoastaan EsikoisPerillinen saa nukkua ilman öisiä hilupilttuita. Hänen unensa on nykyisen, suhteellisen haastavan ikävaiheen takia perherauhan kannalta ensiarvoisen tärkeää. Kukaan ei kestä huonostinukkunutta teiniä. Ei kukaan! Eikä suoraansanoen kiinnosta kokeillakaan. Eikä uskalleta.

Olen pohtinut viimeaikoina paljon itsekkyyttä, sen erilaisia muotoja ja sitä vimmaa, mihin itsekkyys ihmisen ajaa. Minä olen joutunut ottamaan omaa aikaa, välillä (ollaksen rehellinen; usein) kivistävin sydämin. Silloin kun Perilliset olivat pieniä ja asuimme Espoon tuulisella rannalla, minulla oli henkireikänä hevonen, hieno Harmaa Hevoseni.

Tallireissu oli ajomatkoineen, 70 km per keikka, vähintään kolmituntinen. Monena iltana tulin kotiin kun lapset olivat jo nukkumassa ja lähdin aamulla töihin kun he vielä jäivät nukkumaan. Laskin joskus, että pahimmillaan en neljään päivään nähnyt lapsia hereillä. Syyllisyys oli ainainen seuralaiseni, se istui olkapäälläni autossa, se kulki mukana töissä.

Itse tein silloin vuorotyötä ja jokainen moista tehnyt tietää, että siinä joutuu moni venymään ja aina joku jää vähemmälle.

Se oli sellainen elämänvaihe se. Nyt asiat ovat toisin. Olen pääsääntöisesti kotona, saatavilla. Iso-J:n reissutkin ovat lyhentyneet tänne muuton myötä päivänmittaisiksi. Espoon aikoina hän oli viikon reissussa, kävi kotona viikonlopun ja lähti taas. Ilman Äitikultaa se kuvio ei olisi toiminut edes sen vertaa kuin minimi vaati.

Nyt minä hölmö koen hetkittäin syyllisyyttä siitä, että iltaisin jätän perheen pärjäämään keskenään kun luikin trikoot lepattaen pimeyteen. Pärjääväthän ne, en epäile hetkeäkään. Kyseessä on kuitenkin vain vajaa tunti, jonka jälkeen kotiin palaan aina paremmalla mielellä kuin mitä olin lähtiessäni.

Jotenkin minun on kuitenkin kamalan vaikea käsittää tuttavaperheen ratkaisua. Isä lähtee omasta tahdostaan työkeikalle yhteen maailman vaarallisimmista paikoista ja kolmivuorotyötä tekevä vaimo jää kolmen 8-14 vuotiaan lapsen kanssa tänne. Ovat he käsittääkseni asian perheen kesken selvittäneet ja me kaikki läheiset toki autamme aina kun se on mahdollista. Toimihan se viimeksikin, silloin isä oli työkeikalla jossainpäin Bosniaa vai oliko se Kosovo vai mikälie, joku niistä uusista valtioista joissa hommat ovat sekaisin kuin kaikki seinäkellot yhteensä.

Tienaahan siellä hemmetin hyvät fyrkat ja hyvällä tuurilla pääsee hengissä kotiinkin. Mutta minusta ne lapset tarvitsevat näinä vuosina isäänsä enemmän kuin isä seikkailuaan. Toki nuo ulkomaankeikat, spesiaalikomennukset, näyttävät hyvältä ansioluettelossa mutta paljonko se lohduttaa lapsia?

Asia ei loppuviimeksi minulle kuulu millään muotoa, tiedostan sen enkä jauha tästä asiasta enempää.
Tämmöisiä sitä vaan tulee pohtineeksi kun miettii ja hakee soveliaita rajoja omalle itsekkyydelleen ja oman tilan tarpeelleen.

Nämä kissanpennut tarvitsevat nyt uuden kodin ja paljon aktiviteetteja. Sehän se mun pointtini oli ja sitähän sää kysyit?

Nyt talliin ja sitten huilimaan. Minulla on paljon piilolihaksia jotka ovat kipeitä.
Pysy ihmisenä, missä lienetkin!

---

PeeÄäs: tuosta itsekkyydestä ei sitten kannata kenenkään vetäistä hernettä rööreihinsä, mitään kautta. Eihän muutamassa kappaleessa ehdi kuin pintaa raapaista ja monta näkökulmaa jäi mainitsematta.

Sulka hattuun

Jahasjahas, mikäs meillä on tässä?

Tämä tammikuinen aamu alkoi varhain, jopa niin varhain, että torkahdin uudestaan ja heräsin myöhästymispaniikkiin. Iso-J oli jo kurvannut taipaleelle joten ketään muuta en voinut taaskaan syyttää kuin itseäni.

Puolijuoksulla kiidin kanalan kautta talliin, loimitin ja ulkoistin hevoset. Tamma näytti hyvin nyrpeältä saadessaan ruudullisen sadenutun niskaansa. Säätiedotus lupasi tiuhaa ja sakeampaa lumisadetta eikä juoksuun huurtuneen hevosen sulattelu iltatallin yhteydessä houkuttanut. Siis loimet päälle ja tammalle turpa tukkoon. 

Sain kuin sainkin kaikki tarvittavat nyytit ja nyssäkät autoon ja Perilliset kouluun juuri kun kello pimpautti kahdeksan.

Aamuruuhka täkäläisittäin tarkoitti yksiä punaisia valoja ja paria väistämistilannetta joten olin Hyvin Tutussa Parkkihallissa aivan oikeaan aikaan. Kuntosalin ovella kuulin korvissani tuomionkellojen kuminaa ja pientä pintahikeä pukkasi kun tuli aika astua armottomaan kehonkoostumusanalyysiin.

Siinä koneen raksutellessa ja piippaillessa juteltiin ruokavaliosta, treenistä ja nykytilasta. Nykytila on mainio. Selkä toimii ja kulkee mukana, joskus jopa täysin huomaamattomasti. Aamuinen pillerikouralliseni sisältää nykyisin vain vitamiineja ja kivennäisiä, ei yhtään painkillereitä.

Minulla on saalis, minulla on saalis!!

Kun raportti sujahti ulos koneesta, kuntokoutsin kulmakarvat kohosivat korkeuksiin. Pienen rykimisen jälkeen hän katsoi minua aitoa kunnioitusta katseessaan ja onnitteli. Olin kuulema täräyttänyt semmoiset pohjat pöytään, ettei muista moisia nähneensä aikoihin.

Henkilökunnan kesäkauden kuntohaaste oli ollut kova ja minun lukemani olisivat oikeuttaneet voittoon.

Aaah se oli nektaria korvilleni. 

En meinannut itsekään uskoa prosenttien kääntyneen niin monessa suhteessa niin paljon mutta kyllä, laardi väistyy lihaksen tieltä, hitaasti ja hikoilemalla mutta vääjäämättä. Koska lihas painaa enemmän kuin laardi, ei vaakalukema ollut kummoisestikaan muuttunut, muutama kilo vain. Mutta kun ihmisen kehon koostumus muuttuu ja ihminen tavallaan tiivistyy, niin sehän meinaa timmimpää pakettia.

Vähemmän on enemmän, olen vähän niinkuin liemikuutio, paljon tavaraa tiiviimmin pakattuna.

Minä sain kuvaannollisesti sulan hattuuni kera vilpittömien onnittelujen. Ja sitten olikin aika siirtyä salin puolelle kohtaamaan päivän liikunnalliset haasteet. Ja olihan niitä kertynyt, voi ristus sitä taakan määrää. Tätä kirjoittaessani selkääni tukee pari tyynyä ja koko selkä on kuin pieksetty. Ei sillä, että minua olisi pahemmin pienenä pieksetty, mitä nyt serkkupoika heitti neljästi ilmaan ja otti vain kerran kiinni.

Selkätreeniä on todellakin kovennettu. Taakka oli raskas ja sarjat pitkiä mutta yllättävää kyllä, selvisin niistäkin.

Erittäin tyytyväisenä kurvailin kotiin aamiaiselle. Pitää nimittäin syödä hyvin ja hyvää, että jaksaa. 

Loppuosa päivästä menikin suhatessa sinne ja tänne, yksi kannettava tietokone on nyt huollossa. Ihmeen kaupalla en suistunut ojaan sillä reissulla, pyry oli niin sakea ja tie niin kapea, että puhtaasti tuurilla sain auton pysymään kahden ojan välissä.

Huomenna tietokonenörtti tulee kotiin asentamaan uutta tukiasemaa, tavoitteena saada Äitikullan bunkkerikin kotiverkkoon. Sen jälkeen Seniorikansalainen pääsee taas minnelie sökörinkiin ja muihin senioreiden nettikinkereihin. Mitähän siitäkin seuraa? Googlen hakusanat kun johtavat usein varsin kummallisille reiteille. 

Peeeeeetuuuuu! Nyt tänne se sulka, minä löysin sen!

Paskan liekit, tukehdu sulkaas, minä lähden mummolaan!

Tämmöistä tänne tänään. Lunta tuli ihan laittomat määrät ja samaa kuonaa sataa vieläkin. Onneksi se on taas kerran semmoista pehmoista puuteria jonka voi suunnilleen luutia pois. 

Käsittääkseni pakkasta on luvassa lisää, joten niitä viimeviikkoisia Issee viskasi -kelejä ei ole luvassa.

Nyt koen ansainneeni vähän pidemmät yöunet, joten se on iltalääkkeitä vaille päivä pulkassa. Tuli tuossa mieleen, että onhan se aivan mahdottoman onnellista, että ne keväällä piinanneet mysteerikivut ovat toistaiseksi jääneet pois. Aivan kaikkea en voi laskea liikunnan piikkiin mutta paljon silläkin on varmasti tekemistä tämän nykyisen hyvän olon ja paremman voinnin kanssa. 

Pessimisti minussa kuiskuttaa toiseen korvaan, että alitajuisesti kerään nyt voimia jaksaakseni sen, mitä on tulossa. Mitä se on, sitä en tiedä. Aika näyttää.

Tähän loppuun vielä yksi ajan hampaan kanssa sovussa oleva, aina vain kypsyvä ja kypsyessään parantuva herrahenkilö uuden biisinsä kanssa. 

J. Karjalainen: Mennyt mies

Sulka hattuun, sulka huuleen, voittajan hymy!

Torppa online

Sillä välin kun keltasirkut ja muut pulleakupuiset tirpat ovat ahtaneet itsensä piukeiksi jyvistä, on Torpan Vanha Kurppa Armo ponnistellut kiivaasti kaikenlaisten vastoinkäymisten edessä.

Ihan sekaisin olen päivistä, tässä on nyt jo niin pitkä aika kulunut ilman tolkullista päivitystä.
Suurta vaivaa Torpan Päiväkirjan pitoon on tuonut yksinkertaisesti aikapula. Kun vuorokauden tunnit eivät enää riitä. Mitä enemmän värkkään kuntoni eteen, sitä paremmin maistuu uni. Monena iltana olen arponut MacTietokoneen ja oman pedin välillä ja peti on voittanut.

Pari lähestymistä on torpattu siihen, että läppärin akku on ollut finito eikä latauspiuha ole syöttänyt energiaa koneelle. Se murhe oli onneksi lyhytaikainen. Vaihdoin latauspaikkaa ja kas, taas kone pelittää. Nettiyhteys on sitten ollut seuraava kompastuskivi. En tiedä mistä johtuu, mutta Torpan langattomassa verkossa on ollut häiriötä. Vähemmästäkin lannistuu.

Se, että yleensä pääsen käsiksi MacTietokoneeseen on sinänsä pieni ihme. Tätä valkeaa läpykkää kun himoaa kiivaasti myös Esikoisperillinen, tuo parannuksen (toistaiseksi) tehnyt teini. Kotiaresti ja nettikielto ovat oivallisen toimivia kiukkunillityksen karkoittajia. Ja kovennettua rangaistusta järjestän tarvittaessa. Mielikuvitus luetaan tässä asiassa minulle ansioksi. Olinhan melkoinen metkutieteen mestari joskus teininä joten minua ei ihan vähällä jalliteta. Kysykää vaikka nuoremman Perillisen kummitädiltä ja hänen sisareltaan... *virn*

Toki hyvästä käytöksestä suodaan myös ns. kuntoisuuspalkintoja, eihän tässä nyt mitään hirviöäitejä olla. Sen verran paljon arvostan perinteistä toukokuun toisen sunnuntain aamukahvitarjoilua ja ylenpalttisia lahjuksia, etten sentään kaikkia munia pane samaan koriin.

Nämä estraditaiteilijat eivät osaa duckface-ilmettä, hyvä niin

Munista puheen ollen. Nyt niitä tulee kuin rännistä. Jostain syystä pikkuväki on kunnostautunut munimisessa, käsittääkseni ne kiuruveteläiset kananuorikot alkavat tulla munintaikään. Eristyksissä pidetty vaivainen kana pääsi hengestään. Avustimme lähdössä, niksnaks niskat nurin.
Ei siitä olisi enää toimivaa, parvessa pärjäävää kanaa tullut. Oikeanpuoleinen siipi ja jalka olivat aivan virattomat. Osumaa oli tullut eikä paranemisen merkkejä näkynyt.

Ja kun ne nyt tuuppaavat munaa, kohta ne hautovat. Ja sitten on taas tipuloita.

Jouduin pystypainimatsiinkin. Heinävarastoon piti värkätä tilaa täydennykselle ja yksi iskemätön paali oli tietysti niin väärässä paikassa kuin mahdollista. Tämä johtuu siitä, että joulunpyhinä tallissa mestaroivat kaupunkilaiset (huomatkaa huonosti kätketty omakehu) ja minä lojuin tuvassa. Avasivat sitten takimmaisen paalin vaikka sokeakin olisi otsallaan nähnyt, että eturivissä odottaa seuraava.

Noh, tämä väärässä paikassa ollut paali oli lisäksi ottanut kuljetuksessa osumaa ja sen langat olivat osin purkautuneet. Se oli kuin muffinssi, väärinpäin. Helma pörheänä kuin entisellä piialla juhannuksen jälkeen.

Kun nämä tämmöiset paaliurakat ovat Torpalla perinteisiä naisten töitä, ei minun auttanut kuin tuumata tovi ja ryhtyä sitten hommiin.

Tässä kuvasarja alusta loppuun.

Tämä mölli oli kaksi lavapaikkaa väärässä asennossa

Peränurkassa oli maali

Perfetto! Maal! Goal! Touchdown! Perkele!

Tuomariääninä hörinää

Tippaakaan en (liikaa) itseäni kehu, mutta aika hyvin veivasin, vyörytin ja paikoilleen tälläsin, ihan ite!
Seuraavana päivänä varastossa olikin jo kaksi uutta paalia ja tällä viikolla haetaan vielä kaksi lisää. Loput tilasta tarvitaan kuivikkeille, niitä pitää hommata kevätkaudeksi yksi lavallinen. Kun ne ovat vähinä, kasvaa ulkona jo tuore uusi laidun ja hevoset muuttavat nonstop-piknikille. Mutta siihen on aikaa, monta piinaviikkoa vielä.

Eräänä kauniina aamuna olin kuulevinani jotain linnunlaulua muistuttavaa tilutusta. Itsekin hämmästyin, melkein säikähdin. Meillä näyttäisi olevan niin aktiivisia ja pontevia tinttejä, että ei mikään ihme jos niitä jo laulattaakin.

Säiden puolesta on ollut oikein mukavat kelit. Ne kauheat liukkaat akankaatokelit jäivät historiaan. Nyt on ollut mukavia pienenpakkasen päiviä, tänään jo tuntui talvelta, -16°.
Aurinkokin näyttäytyi ja kaikki oli niin karkkiväreissä, mahdottoman kaunista.

Maitosumu

Säätilan vaihtelut ovat tuoneet metkoja sävyjä maisemaan. Aamulla oli maitosumu, päivällä maisema helotti vaaleanpunaisena ennenkuin tuli sininen hetki. Öisin leimuavat revontulet.

Näinä päivinä kun luonto näyttää pitkää nenää onnettomalle valokuvaajalle, sitä kiroaa omaa kehnouttaan. Oi miksi oi miksi en saa hankkiudutuksi kuvauskursseille? Oi miksi en aikanaan hakeutunut opiskelemaan sitä mitä oikeasti halusin, hörhötaiteita?

No, kotitarpeiksi olen jo nyt riittävän hörhö ilman titteliäkin ja näillä kuvilla mennään. Sitä vain tajuaa oman pienuutensa kun luonto on niin hieno, eikä siitä saa otetta. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan? Ehkä luontoa ei pidäkään vangita?

Onhan tuo nähty moneen kertaan miten huono isäntä ihminen luonnon suhteen on.

Peetu ja lumikenttien kutsu

Peetu otti ensiaskeleet sunnuntaina russeleiden omalla puuhatunnilla paikallisella koiraharrastehallilla. Näillä säänkurittamilla kunnahilla on lämmin sisähalli talviharrasteluun, koirien kanssa. Yhteistyöllä ja kovalla tahdolla rakennetaan vaikka halli. Paikallinen koiraporukka on aikaansaapaa.

Agility on kivaa ja nämä terrierihärräkät ovat ihan pitelemättömiä kun pääsevät vauhtiin. Eikä niitä kannata juuri pidätelläkään, kunhan päästää vapaaksi, antaa suunnat ja sulkee omat silmänsä toivoen parasta. Vakuutusturva kannattaa huolehtia kuntoon ennenkuin päästää piskin lentoon.

Peetu juoksi tunnelista läpi kuin tyhjää vaan ja lopussa tunneli oli täysimittainen U-kirjaimen muotoinen. Samainen kakara sipsutti pitkin lankkua kuin tyhjää vaan ja rynnisti läpi kolmoisestesarjan. Toki lankku oli maassa ja estesarjakin oli vain kolme rimaa maassa. Silti. Pentu hokasi heti, että namia ropisee kitaan kun liikehtii minne pyydetään.

Kotimatkalla kyydissä oli hyvin väsynyt pieni koira. Ja kotona odotti huolestunut Nasse. Kyllä minä tiesin mitä Nasse poissaollessamme värkkäsi. Nukkui kuin porsas tyytyväisenä, ettei nelijalkainen häiriötekijä ole koko aikaa hosumassa ympärillä.

Kotirintamamies työn touhussa

Nuoremman Perillisen kanssa otettiin Soosiponi hommiin. Likka selkään ja poni liinaan. Vasempaan kierrokseen saatiin jo hieno, laaja ympyrä joka piti kutinsa ja muotonsa käynti-seis -siirtymissä. Oikea kierros on minulle itselleni niin vaikea, että ponikaan ei uskonut homman järkevyyteen vaan pyrki koko ajan luokse. Heti kun sain pidettyä oman asemapaikkani siellä missä pitikin, ponille tuli uskonpuute.

Harjoituksen puutetta, meille kaikille. Uskon, että muutaman treenikerran jälkeen me kaikki saamme myös tämän suunnan hallintaan ja otamme kaksi vauhdikkaampaa askellajia mukaan. Kierrepomppuhyppyjä ei tarvita eikä niitä opetella.

On tässä ollut kaikkea muutakin, muistais vaan mitä kaikkea. Loppiainen tuli ja meni ja kuusi kannettiin mäjelle. Äitikullan kuusessa kesti neulaset joten se päätyi hevosten leluksi. Meidän kuusi päätyi suoraan sahaukseen ja klapipinoon, neulaset se karisti tupaan.

Imuri on siis ulissut putki punaisena ja huohottanut ylikuumenneena monet tovit. Punaisesta puheen ollen, vielä saavat joulunpunaiset päälliset pitää paikkansa, en vaihda vielä kevään väreihin kun ei ole kevätkään.

Tähän loppuun vielä Tupaterrierin havainnollistava opastus piehtarointiin. Ottakaa mallia ja kokeilkaa vaikka sauna-iltana, missä lienettekin. Lunta kyllä riittää kaikille.

PeeÄäs: huomenna on kuntokuurin ensimmäinen totuuden hetki. Punnituspäivä. En tiedä millä matemaattisella kaavalla saan laskettua todelliset lukemat. Nähkääs vanhan totuuden mukaan lihas painaa enemmän kuin laardi. Mutta mikä on lihaspaino? Ehkä se huominen kehonkoostumusmittaus kertoo enemmän. Jos rasvaprosentti ei ole tipahtanut, meitsi menee Arnoldsin donitsibaariin ja vetäisee yliannostuksen kanelisokerimunkkeja!