Lähtökuopissa

Edellisen päiväkirjamerkinnän kommenteissa tuli niin paljon ansiotonta arvonnousua meitsin valokuvaustaidoille, että tämmöistä kainompaa eläjää moinen kehuminen nolottaa.

Yritän minä joskus ihan oikeastikin, mutta kun se valokuvauksen teoria ja säännöt opettelematta niin näillähän sitä mennään.

Kiitos nyt kuitenkin ihan kauhiasti kaikille. Olette paras yleisö!

Perjantai on jo pitkällä ja lauantaiaamu lähellä. Tässä olisi tarkoitus nukkua jokunen tunti ennen aamukiireitä. Joten yritän olla harvinaisen lyhytsanainen tänään.

Aamukiireitä on luvassa, kaikki pitäisi olla valmista (aamutalli ja äkseeräys kotiinjääville) ja auto pakattu kymmeneen mennessä. Matkaa sinne etelän isolle kirkolle on paljon ja matkalla pari stoppipaikkaakin. Hartwall Arenalle pitäisi ehtiä ajoissa ja sitä ennen muuntautua maatiaisesta joksikin muuksi. Yksi ilta puunattuna ja puuteroituna on suuri saavutus, minulle.

Viikon ansiolistaan kirjataan kolme kohtuullisen raskasta salitreeniä ja kolme kohtuullisen hapottavaa juoksuharjoitusta. Säästin juhlajuoksun, 5 km tai 30 minuuttia ilman gameoveria, sunnuntaille. Silloin saattaa olla tympeä kohmeloinen olo, kotimatka kehnossa kelissä ja muutenkin tarvetta katumusharjoituksille. Juhlajuoksu se on siksi, että silloin on 12 viikkoa juoksuopintoja (3 krt/vko) takana ja kunto on kilahtanut jo ihan kelvolliselle tasolle. Periaatteessa minun pitäisi siis kyetä juoksemaan ilman massiivista sydänkohtausta tai muuta estettä kokonainen 5 km:n lenkki.
Saas nähdä.

En ota macläppäriä mukaan matkaan, ei siellä ole aikaa näpytellä. Ja lauantai-iltana kannattaa jättää myös puhelin narikkaan.

Palataan kuvioihin, jos Luoja suo ja tuulet ovat suotuisat.
Elä viisaasti, missä lienetkin.

Sitä saa mitä tilaa??

Niin, kuka tunnustaa tilanneensa tämän lumentulon? Tässä mittakaavassa? Kaikki kerralla, hetitoimituksena?

Olen kuulustellut kaikki neli- ja kaksijalkaiset tällä säänkurittamalla mäellä eikä kukaan tunnusta rakastavansa tätä ylenpalttista lumentuloa. Pientä pakkasta, koristelumet joulunseutuun ja kevät heti perään, niin on sovittu ja toivottu. Kuka on se kyy povella?

Koirillakin käy ulkoleikit jo työstä, naamat ja tassut lumikökkäleistä helisevinä ne äheltävät hangessa, Peetupökäle pötkii minkä tappijaloillaan pääsee ja Nasse loikkii vielä yllättävän ketterästi. Kohta Nassekin joutuu ottamaan mittarimatotyylin, sen jossa koira etenee nylkyttämällä.

Vähän sama kuin pikkujoulujuhlinnan uuvuttama tonttu etenee kotiaan kohti voimien ehdyttyä otsanahkaa rypistämällä.
Hyvä puoli tässä on se, että a) tassut pysyvät puhtaina vaikkakin lumisina b) koirat ovat oikeasti väsyneitä kun pääsevät sisään c) sitä hemmetinmoista rapaa ei näy missään.

Lumi kurittaa kaikkia, niin mäkättimiä kuin pitkänaamojakin. Kanoista hönteimmät hyppelehtivät vieläkin ulkona, fiksuimmat touhuavat kananhommiaan sisätiloissa. Kukko, se Savolainen Silokinttu, kävi parkaisemassa kiekunsa kanalan rampilta ja luikahti takaisin sisään. Siellähän kanarouvat ovat kätevästi polkaistavissa, ei tarvitse heltta hiessä jahdata kanarouvaa ympäri isoa ulkotarhaa.

Puutarha on nyt kuvauksellinen. Enää pitäisi keksiä uusia lähestymistapoja ja kuvakulmia. Tässä paljastuukin se huima ero oikeasti hyvän kuvaajan ja minun välillä. Toki meillä on kalustokin eri luokkaa mutta vehkeistä huolimatta, taiteellista silmää luovasti käyttävä kuvaaja löytää aina uusia kuvakulmia. Meikälikka seisoo valokuvauskone kädessä ja näkee aina sen saman maiseman.

Jos minulla olisi paljon aikaa (ja rahaa), osallistuisin oitis jonkinlaiselle luovan näkemisen valokuvauskurssille. Tai mikä parempaa, palkkaisin yksityisopettajan joka taluttaisi tätä sokeaa valokuvauksen upeassa maailmassa ja avaisi silmäni näkemään kaiken sen ainutlaatuisuuden ja upeuden jota luonto ja lähipihakin tarjoilevat.

Nämäkin ruusunmarjat, pihlajanmarjat ja saunanpenkit on kuvattu sataseitsemän kertaa. Tässä siis vielä kerta kiellon päälle ja tämänpäiväiset versiot.

Avasin tirppabaarin, nyt alkoi lintusilla terassikausi. Melko mukavasti tinttejä onkin jo löytänyt lintulaudan kattaukselle. Yksi punatulkku on bongattu myös. Ne muut ovat kuulema kilometrin päässä erään Kertun pihalla, siellä ne pyörivät eivätkä muille pihoille vilkuile. Hyvin uskollisia lintuja näköjään.

Tästä ruususta oli kuva viime viikolla. Nyt se on pakastekukka. Odotan kovasti jälleennäkemistä ensi kesänä, lupaan ottaa monta kuvaa ja saada ehkä joskus aikaan ruusun vuosi -kuvasarjan.

Lumisateelle ei näy säätiedotuksenkaan mukaan loppua. Kaikki ne paikalliset sadekuurot osuvat just tismalleen tälle mäelle.

Koska kukaan ei kuitenkaan tunnusta lunta tässä mittakaavassa tilanneensa, katseet kohdistuvat niihin, joita aina ensimmäiseksi epäillään ja jotka ainakin englantilaisen kirjallisuuden perusteella osoittautuvat valitettavan usein syyllisiksi kaikkiin kolttosiin ja ilkitöihin.

Hovimestari sen teki!
Katsotaanpa millä ilmeellä Pupunaamaiset Veljekset Hulluudessa vastasivat syytöksiin!! Yes, case is closed.

Rattoisaa Keskiviikkoa, missä lienetkin. Jos liikut lähimailla ja kaipaat hyötyliikuntaa, piipahda pihaan. Lumikola löytyy entiseltä paikalta. Minä lähden nyt kaupunkiin!

Bianca Neve

...  on Lumikin italialainen serkku. Tuli jotenkin päivän väristä mieleen.
Valkoista on niin, että kohta iskee lumisokeus ja vie loputkin värit mitä ihmissilmin saattaa nähdä. Lääkepurkin antimilla toki tulee vinhoja värejä ja kuvioita, mutta niitä katsellaankin sitten yötä vasten.
Päivällä on tyytyminen tähän valkoiseen.

Sataa niin sakeasti, välillä pitää räntätauon ja sitten taas pyryttää. Kysymys yläkertaan: onko ihan pakko?

Taisinpa viimeisillä hetkillä peitellä maahan ne talvivalkosipulini. Ja maistiaisten perusteella odotan satoa kuin kuuta nousevaa. Hyvät aromit on, kieltämättä. Hakkaa mennentullen kiinalaiset versiot.

Maanantaiaamuna, juuri kun olin hoitanut perilliset opintielle ja ulkoistanut hevoset, ruokkinut lampaat ja hyysännyt kanat, laahustin kahvinhimoissani tupaa kohti. Ja samassa pihatietä mönkii ylös Halkopappa, kiskoen mersun perässä klapilastia. Tiukkaan on Halkopappa 83 v, pakannut klapinsa. Tasamittaista kuivaa sekapuuta, 2,75 mottia per kärry. Kärry painoi kuin syntitaakka pikkujoulujen jälkeen.

Minä pinosin ne ihan itse vaikka Äitikulta kävi vähän apuna. Iso-J oli onnekkaasti kurvannut taipaleelle vain varttia aikaisemmin. Harvoin on kahvi maistunut yhtä ansaitulta kuin sen urakan jälkeen. Otti nimittäin sisulle, että mokoma Halkopapparainen itse tekee ne puut, hakee mönkijällä ties mistä taipaleen takaa, lastaa kärryyn ja tarvittaessa pinoaa asiakkaalle.  Meillä ei tarvitse papan purkaa ja pinota, kyllä itse hoidetaan se homma.

Katsoin voivani hyvällä omallatunnolla kuitata sekä salitreenit että juoksulenkin sillä halkosouvilla. Tiivistahtinen kaupunkireissu lukuisine pysähtymispaikkoineen kävi sekin työstä, etenkin kun harppoo kauppojen pitkiä käytäviä Iso-J:n tahdissa. Hölkäksi on pistettävä silloinkin.

Illalla otettiin Iso-J:n kanssa laskunmaksutalkootkin. Kahdella koneella hakattiin tilejä tyhjemmäksi. Nyt sinne jo mahtuu kun enimmät roposet siirrettiin sähköyhtiölle ja muille valitettavan aiheellisia lähettäville tahoille. Ei tarvinnut kauaa nukkumattia vokotella, tuli ja tainnutti yhdellä laakilla. Nukuin aamuun asti.

Tänään tiistaina karautin salille. Tavoitteena oli luikahtaa myös vaatekaupoille, jotain järjellistä päällepantavaa niihin lauantain pilleisiin olisi löydettävä. Kuntotreenari olikin lisännyt ohjelmaan lisähaastetta ja aikaa tärvääntyi niin, ettei mihinkään sovituskoppirulettiin riittänyt sen enempää ruutia kuin intoakaan. Aikakin oli jo kortilla.

Ja eikö perhana riihen edessä odottanut uusi, aivan yhtä piukkaan pakattu halkolasti?! Kyllä.
Kun ne oli pinottu (Iso-J tuli avuksi kun oli kerrankin kotosalla), en voinut enää vastustaa upouusien juoksukenkieni kutsua. Eilisestä saakka ovat supatelleet seireenien lailla kutsua koejuoksuun ja tänään minä sitten sonnustauduin niihin kaameisiin trikoohirvityksiini ja uusiin, uljaisiin tossuihini. Palkitsin nimittäin itseni syksyn kuntoilu-uurastuksesta ostamalla räpylääni ihanteellisesti istuvat Salomonit. Ikinä, kertaakaan eläissäni en ole pistänyt semmoista summaa juoksujalkineisiin. Moneen muuhun asiaan kyllä.

Ohjelmassa oli 26 minuuttia tasaista -ei tappotahtista- ketkaravia suuntaan y ja voimallista kävelyä takaisin. Tein kuitenkin taas u-käännöksen noin puolivälissä koska keli oli kutakuinkin jäätävä. Viima, lumipyry ja naamaan jäätyvä hiki ei ole mikään ihanteellisin juoksufiilis.

Tossuilla oli hyvä pötkiä menemään. Vähän ne painavat, eri kohdasta kuin entiset. Mutta nyt ei lipsu ja pitoa piisaa.

Juostessa muistelin kuinka tänne muuttaessamme minulta useampikin ihminen kyseli, miten aion saada aikani kulumaan täällä korvessa *kolkkoa naurua*
Niitä leppoisia ja joutilaita rouvanpäiviä odotellessa...

Kivaa keskiviikkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs: maanantaiaamuna ihmettelin heräillessäni marsuhäkin outoa hiljaisuutta. Suureksi ihmeekseni huomasin, että marsupoikain hirsimökin eteen, sinne häkin sisään, oli tungettu nuorimman perillisen tyyny. Iso tyyny kera angrybirds tyynyliinan. Marsut eivät päässeet mökistään eteen eivätkä taakse.

Pitäisi varmaan asentaa joku tallentava kamerasysteemi taloonkin, ipanoiden yöelämä on ilmeisen puuhakasta.

Ja taas ne kylillä puhuu...

Ja satoi sitten taas lunta. Lauantaina loskan, jään ja edelliskesän nurmen jämät saivat valkean peitteen. Paksun sellaisen, valehtelematta 7 senttiä uutta lunta. Saunasta tullessa joutui tarpomaan ja silti crocsit menivät ihan tukkoon.

Koska maa oli valkea ja marraskuu hyvällä mallilla, oli loistava tilaisuus antaa kylän kuntokävelijöille lisää ihmeteltävää ja adventtia odotteleville puheenaihetta. Palasin hyvin aloitetun ja ohjeistuksenmukaisesti kunnostetun valkosipulipenkkini äärelle. Minulla oli monta säkillistä pussimultaa ja hirveä läjä pulskia valkosipulinkynsiä. Aseena hara, kuokka ja puukko.

Tita, älä lue enempää, sua itkettää kohta. 

Koska lumi oli peittänyt antaumuksella värkkäämäni vaot eikä edes minun järkeni neuvo istuttamaan valkosipulia lumeen, vako piti putsata. Huolella kaavin lumet pois, pöyhin pohjia myöten. Ripotin runsain mitoin pussimultaa ja tasan kymmenen sentin välein tökkäsin puutarhapuukkoni varrella ideaalin istutussyvyyden (10 cm). Syntyneeseen koloon asettelin loitsuja posmottaen yhden kynnen kuhunkin.

Lisää pussimultaa ja kaikki pakanalliset ja uskonnolliset loitsut ja virret vielä perään ja aamen. Keväällä katsotaan mitä sieltä pintaan nousee, nauravanaamainen myyrä vai sipulin piippa. Oi tätä itsensähäpäisyn iloa!

Parikymmentä kynttä jäi yli, en minäkään niin hullu ole, että olisin kolmannen vaon väsännyt lantakompostin levittämisineen ja tuhkanripotteluineen. Nämä ylimääräiset kynnet käytän kyökissä.

Kylläpä sauvakävelijät saivat niskansa kipeästi kun piti pitkä matka kulkea pää kääntyneenä, taloa kohti. Ja yllättävän moni pysähtyi solmimaan kengännauhojaan torpan kohdalla. Monella koirallakin näytti olevan paha ummetus, niin pitkään omistaja seisoskeli sessensä vierellä, tien toisella puolen.

Olihan se varmasti metkan näköistä, yksi kykkii kasvimaalla lumen seassa ja toinen huima sutii maalia toisaalla, Iso-J maalasi ne autohallin ovikatoksen vuorilaudat nyt. Niin just, nyt maalasi ja sillä hyvä. Ettei peräti antanut kuivamiselle vauhtia puhaltimella....

Heinäkeikkakin tuli tehdyksi ja jäteasemaa on kuormitettu metalli- ja lasijätesäiliöiden osalta.

Naapuri kävi kertomassa, että heidän pihallaan liikuskelee melkein kesy kettu. Minulle sanat kesy + kettu tarkoittaa vähintään raivotaudin kantajaa. Ei villieläin luonnostaan ihmisen lähelle pyri.

Kissat pysyvät nyt iltaisin sisätiloissa ja kanatkin kerätään visusti talteen kun ilta hämärtää. Tämä kettuasia pitää selvitellä ensin. Jos se kettu on rabiestapaus niin asia on astetta totisempi. Rokotusten olisi parasta olla kunnossa. Meillä on, mutta miten lienee lähitienoon rekkujen ja killien laita?

Voin melkein nähdä silmissäni eläinlääkärin ilmeen kun soitan hälle huomenissa ja kyselen toimintaohjeita.

Taas kylänraitilla kohotellaan kulmakarvoja ja viitotaan torpan suuntaan; "hulluja ne kaupunkilaiset!"

Oikein ihanan suloista marraskuista sunnuntain loppuiltaa ja maanantain odotusta sinulle, missä lienetkin!

Ei mitään pakkopullaa.. ja pari muuta mainintaa

Veli Milton sammui ekana. Kissapolo veti toissapäivänä pliukkaalla pihalla ns. klassisen sivuluisun eli lipat eli pannut. Kiireellä yritti sipsuttaa mummolan tähtimissekattaukseen, mutta vesipeitteinen jää teki kissalle sen minkä talvi perinteisesti tekee autoilijoille ja katti suistui kyljelleen. Voi myötähäpeää, voi noloa kissaa. Häveliäästi käänsin pääni pois, enkä nauranut ääneen. En minäkään sentään niin paha ihminen ole.

Minä en kyllä ymmärrä, miten nyt voi muka jo olla lauantai-ilta kun ihan justhan oli keskiviikko.
Päivä päivältä pimeämpää ja tunnitkin lyhyempiä. On kovin vaikea yrittää löytää tästä vuodenajasta mitään positiivista. Ihan jonninjoutava koko marraskuu, joutaisi poistaa kalenterista ja laittaa tilalle vaikka yksi takuuaurinkoinen loppusyksyn kuukausi. Kylmäkin saisi olla, kunhan vain aurinko paistaisi eikä aina sataisi.

Vähitellen rupeaa positiivistakin ihmistä närästämään tämä ainainen ankeus eli vallittseva säätila. Ihan joutava ylimenokausi sateisen syksyn ja sateisen alkutalven välillä. Ymmärrän varsin hyvin niitä, jotka näinä viikkoina pakkaavat nyyttinsä ja lehahtavat eteläisemmille leveysasteille talvehtimaan.

Uskollinen Milton seurasi minua jopa soffalle. Kuva eilisillalta jolloin minä hiljennyin vanhan kunnon Dallasin äärelle. Kun tutut tunnarisävelet naukaisivat kuin kaiku 80-luvulta, tunsin hetken jopa liikuttuneisuutta. Dallas ei ole todellakaan mitään pakkopullaa vaan kertakaikkisen komean comebackin tehnyt sarja. Katsoin jakson varmuuden vuoksi toiseen kertaan, etten vain missannut mitään.
Kaikilla meillä on heikkoutemme, minun ainoa heikkouteni on Dallas *köh-köh*

Ennen soffalle parkkeeramista olin käynyt juoksemassa ihan kunnon nopsajalkalenkin, elpynyt saunassa ja sen jälkeen olikin ansaittu lepohetki. Sopivasti viilentynyt valkoviinilasillinen kuului ehdottomasti illan ohjelmistoon. Tunnustan, meni niitä lasillisia toinenkin. Ja itseasiassa kuittasin kolmannenkin, kunnes katsoin olevani tarpeeksi tasaraha raahautumaan petiin.

Tänään nukuin luonnollisesti ihan tolkuttomasti rokuliin ja tallista löytyi kaksi sangen nyppiintyneen näköistä hevosta. Heinät myöhässä eikä ulosmenosta tietoakaan. Jouduin lahjomaan mokomat kellokallet useammalla leipäpalalla ennenkuin sain molemmilta armollisen ylähuulituiverruksen hihaani. Siis hevosen ylähuuli se on joka mukeltaa ystävällismielisesti, en minä semmoiseen pysty.

Tallista selvittyä pitikin rientää kiesin renkaat soikeina kaupunkiin, vanhempi Perillinen oli ilmoittautunut Nassen kanssa Match Show -kisailuun, peräti kahteen eri luokkaan. Sinne siis piski ja perillinen, itse kaahasin muistokynttilöiden vientireissulle pohjoiseen kaupunginosaan, reilun 35 km:n päähän.

Hautuumaalta takaisin kaupunkiin kuntosalille ja jalkaohjelmaa äheltämään. Yllättävän paljon siellä oli väkeä, luulin nimittäin, että kaikki makaavat kohmeloissaan pitkälle iltapäivään. Ei pidä luulla. Melkein piti jonottaa jalkaprässiin ja se on melko harvinaista.

Perillinen ja koira valmistuivat näyttelystä ja sinistä ruusuketta juhlittiin hakemalla mäkkäristä pussillinen pikaevästä. Minä tyydyin imeskelemään jääpalaa ja proteiinipirtelöä. Nakkasin perillisen yökyläreissulle ja suuntasin vihdoin kiesin keulan kohti kotitorppaa.

Iso-J hoiteli kynttiläreissut muille hautausmaille joten minä sain keskittyä ihan rauhassa perineisiin naistenlajeihin. Näitä ovat mm. sontakärryjen lykkääminen räntäsateessa, painavien kuivikepellettisäkkien kanssa painiminen ja muu talliorjan homma, mitä esimerkiksi Southforkissa ei näköjään koskaan kukaan tee. Siellä sitä ollaan hohtavanpuhtain stetsonein ja ihastellaan kiiltäväkarvaisia hevosia. Ei sada teksasissa räntää.

Vanha Justiinamummokin havahtui talvikoomastaan ja asettui vaihteen vuoksi toisen soffan selkänojalle kyttäämään mitä torpan nuori väki värkkäsi. Mitäpäs ne, vetelehtivät lattialla ja kiusasivat vuoronperään toisiaan. Nassen ilme on epäuskoinen, mitä hemmettiä varten emäntä lojuu hänen soffallaan ja vielä kissan kanssa?! Peetupienoinen yrittää hahmottaa asiaintilaa sekä kokonaisuutta ja tuijottaa kissamummoa kuin  isompaakin ihmettä. Huomaa suorana sojottavat takasorkat. Tappijalka on tappijalka ja äärimmäisen elastinen sellainen.

Nyt ovat hevoset syötettyinä ja suittuina tallissa, pihasauna lämpimänä ja takkatupakin lämmitetty. Urheilut on urheiltu, syöty on hyvin ja muutenkin elämä taas mallillaan. Edes ulkona satava lumi ei ahista, onhan se kuitenkin ihan nätti, niin kauan kuin pysyy puhtaana.

Merkitään muistiin myös se, että kipsikätinen perillinen on nyt virallisesti parantunut ja oli tänään poniopistolla ratsastustunnilla. Ei kuulema pelottanut yhtään ja oli ihan tositosi siistii. Terve se on.

Ai joo, torstaina posti toi mukavan muistutuksen tulevaisuuden aktiviteeteista. Taidetaan pistää Helsingin reissu ns. firman piikkiin ja viettää pikkujoulut samalla. Ei ehkä kuitenkaan sillä perinteisellä käsi maassa -meiningillä, vaan ainakin virallisen osuuden ajan ihan nätisti ja sivistyneesti. Loppuillasta ei niin väliä, hipit remeltää kuitenkin aina enemmän kuin minä. Iso-J:stä en ole ihan niin varma, miehillä on joku pikkujoulugeeni joka saa ne aina vähän sekaisin.

Ensi viikko olisi aikaa löytää jotain päällepantavaa. Pukukoodia ei ole, kaikki käy polvihousuista silinterihattuun ja siltä väliltä. Liikaa valinnanvaraa eikä vaatekaapissa mitään sopivaa. Tämä ongelma vaatii vakavaa pohdiskelua, kenties kampaajareissun ja ainakin neuvoa-antavan viinilasillisen.

Nyt loikkatiloikkaa saunaan, leppoisaa Pyhäinpäivän iltaa, missä lienetkin.

Lumia tuli

Hähhää, taas kiusaan ja ainakin harhautan googleuskovaisia. Joku reppana saattaa hyvinkin googletella nokialaisten uutuusluurien perään ja kas, tuo onneton voi puhelinesittelyn toivossa päätyä Torpalle. Sori, väärä osoite. Puhelimia myydään jossain muualla.

Lumia on tänään kuitenkin katseltu, kummasteltu ja vähän työnnelty syrjäänkin. Aamu kirjaimellisesti valkeni. Sakea ja yhä vain sakenevampi pyry tuprutti aina vain lisää.

Kanat jäivät sovulla sisään, Vanha Gaddafi olisi varmasti oikaissut koipensa viimeisen kerran jos olisin sen viskannut hankeen. Oli nimittäin eilisestä hankiurheilusta varsin vaisua poikaa. Se mykkä silkkikanarouvansa ei pihahtanutkaan, jupotti vain hangessa. Mulle tulee jotenkin mieleen siitä silkkikanasta sellainen pikkuisen simppeli fiini frouva joka ei ole tottunut sanomaan ääneen yhtään ajatusta, tokkopa niitä hällä edes on. Mutta kampaus on toki aina hieno ja kuohkea.

Itse asiassa, tulee mieleen yksi entinen työkaveri, hieno kuin suhupieru ja sisältöäkin ihmisessä suunnilleen saman verran.

Höh, miten tähän nyt päädyttiin. Lumesta piti kirjoittaa.

Älli ja Tälli ottivat lumesta ilon irti. Peetu tietysti koki pienoisen järkytyksen loikatessaan portailta alas ja upotessaan köliä myöten pettävän pehmoiseen puuteriin. Pieni tappijalka ylitti nostella koipiaan kuin hirvi mutta eihän siitä mitään tullut. Joten terrieripoika otti kunnon puskutraktorityylin käyttöön ja aurasi itselleen tietä hangessa.

Nassellehan ensilumi on jo moneen kertaan nähty juttu. Perillisetkin iloitsivat ja minä koetin peitellä irvistykseni kahvimukin taakse. Ainoa hyvä puoli jonka minä runsaasta lumentulosta nykyisin löydän, on puhtaus, hiljaisuus ja valkoisuus. Se tuo valoa tähän kaamoksenkurittamaan maahan.

Niin paljon otti päähän, että katsoin parhaaksi kurvata kaupunkiin. Oli sinne vähän asiaakin ja pääsin samalla luikahtamaan salillekin. Siellä sattuikin olemaan jonkinlainen keskipäivän senioriruuhka, mutta melko rauhassa sain touhuta oman ohjelmani kimpussa. Kerrankin minä kuuluin nuorimpiin treenaajiin.

Salilla käy porukkaa laidasta laitaan. Kauhukseni totesin, että ne salskeat nuoret miehet saattavat hyvinkin olla vaikkapa entisten koulukavereideni lapsia... joten parasta keskittyä vain siihen omaan tekemiseen ja karkottaa harhailevat ajatukset tiukasti vain liikuteltaviin painoihin. En minä sillä, että vielä vanha kurppa olisin, mutta en nyt mikään puumakaan, herranjestas sentään. Joku koulukaveri kuitenkin aloitti lastenteon nuorena.

On oikeasti aika hupaisaa arvuutella mitä kukin työkseen tekee. Poliisimiehet uskon tunnistavani ihan sillä perusteella, että vertailumateriaalia löytyy lähipiiristä. Pari lääkäriäkin olen bongannut ja ainakin yksi kiinteistövälittäjä siellä käy melko säännöllisesti. Ei taida kauppa käydä.

Edelleen minä ihmettelen niitä tuuheatukkaisia pimatsuja jotka vähän vemputtavat siellä ja täällä eikä niille tule ikinä edes hiki. Edes naama ei punoita. On niillä jo kova kunto. Koskakohan minä pääsen siihen pisteeseen, että en hikoa, hengästy enkä punoita kuin hummeri treenin aikana tai sen jälkeen?

Satanut lumi tuo väliaikaisia pikkurajoitteita juoksuharrastukseeni. Adidaksilla lipsuu kuin sandaali eräällä ristinkantajalla ammoisina aikoina öljymäellä. Totesin asian tänään sipsutellessani autolta portaille. Vain satumainen tuuri piti minut tolpillani enkä rojahtanut kantamuksineni pitkin pihatietä.

Täytyy odotella lumien sulamista tai hommata vihdoin jotkut supergrippipohjaiset tossut.

Säätiedotus onneksi lupasi moneen otteeseen, että tästä vielä lämpiää ja lumet sulavat. Tulkoon vaan loska ja paljas maa, meillä olisi vielä puutarhahommiakin tehtäväksi.

Kissat, nuo pulskat juuttaat loikkivat heti aamusta suoraan mummolaan. Eivät ne hiirijahtiin vaivaudu tämmöisellä kelillä. Mummolassa ropisee kermaa ja tähtimisseä kippoon vähemmällä vaivalla.
Paitsi Elli. Se luikahtaa riiheen, hakee hiiren ja palaa illalla kotiin. Ihme, yleensä se lumpustelee pihalla monta päivää ja pari yötä päälle ennenkuin kotilieden lämpö houkuttaa naapurin (pallitonta) kollia enemmän.

Nyt on syytä pelastaa hevoset hangesta, ovat taatusti tuulenraikkaita ja puhtoisia. Mutta vain hetken. Pellavapuuro tekee siististäkin hevosesta hetkessä likalassen.
Tässä alakuvassa vielä ne katokset, uusi vasemmalla puolella.

Takaisin sateeseen, sitten pääsee saunaan!

Kolikon kääntöpuoli

Eilen kuvassa söpöstelivät ah niin puhtaat ja nätit hevosemme, tässä kolikon toinen puoli. Soosi iltapuuron jäljiltä. Pellavalimaröppöä on välillä korvissakin. Ja tuo heinänsyönti! Mikä ihme se on, että mahdollisimman iso tuppo heinää pitää ensin ahmia suuhun ja tulla sitten oven päälle sitä mutustamaan. Lopputulos on se, että suurin osa heinästä on ripoteltuna karsinan oven etupuolelle.

Kun käyn sammuttamassa tallin valot ja lisäämässä yövedet ja yöheinät, joudun lakaisemaan koko käytävänleveyden jotta nuori herra saa heinää syödäkseen. Karsinan puolella ei luonnollisesti ole korttakaan.

Huomatkaa myös kuinka glamoröösitssä roiskeessa valkoiset ovet ovat, vain hetki sitten ne hohtivat pestyinä ja putsattuina.

Tässä tallinkäytävä sen ainoan siistin hetken aikana jolloin heinät on jaettu ja hevoset ovat ulkona.

Totesin tämän päivän uutisvirtaa seurattuani, että aika vähästä tässä valitetaan. Ison veden toisella rannalla miljoonat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän motissa, jumissa ja ainakin pahassa pinteessä. Ei sähköä, ei lämmitystä.

Luonto näytti taas kerran kuka käskee ja kuka komentaa.

Näitäkin kurjia kunnaita on tuuli tänään riepottanut. Ei onneksi mitään suurta tragediaa. Tallin oven ulkopuolelle parkkeeratut sontakärryt keikahtivat kumoon ja tuuli lennätti sinisen pesuvadin päin Orvokkilampaan ahteria. Siitäkään ei isoa vahinkoa syntynyt.

Syysmyrskyt ovat joskus aika pahoja, mutta ameriikassa näyttää kaikki olevan aina vähän isompaa. Myös tuhot.

Päivä kuitataan menneeksi sille kuuluisalle pelastusarmeijalle. Tunnin välein saa hypätä kiesiin ja kurvata hakemaan tai viemään jotain jonnekin jostakin. Tiistaisin tunnen itseni aina niin tarpeelliseksi, pidän pyörät pyörimässä, kirjaimellisesti.

Eilen kiittelin koirapoikien sopuisaa yhteiseloa. Eivätpä hevosetkaan ole milläskään vaikka ajoittain karsinoissa on pientä ruuhkanpoikasta.

Tamma ryystää iltapuuroaan, Peetu yrittää lipoa melassisiirapin jämiä astian reunalta ja Tallimestari Nasse, melkein evp, katsoo ns. päältä. Kukaan ei kusaissut kenenkään päälle eikä heiniin joten rauhallinen yhteiselo jatkuu.

Tösse yrittää kovasti varoa, ettei tallo pientä valkoista hyrrää. Soosista en olisi ihan niin varma. Sillä on vuonohevosmaisen ilkikurinen pilke silmässä aina kun koiranhahmo ilmestyy maisemaan.

No, ei meillä hevosta jätetä koiranvahdiksi ja muutenkin yritetään olla varovaisia ja välttää turhia vahinkoja. Koirat pyörivät mukana tallilla ja muissakin hommissa, eipähän tarvitse päivän päätteeksi enää lähteä remmilenkille. Normipäivänä remuavat ulkona useamman tunnin ja siihen mahtuu useampikin intervallipyrähdys, painia ja muita koiramaisen kymmenottelun lajeja. Näkyy väsyttävän, sekä ruoka että uni maistuu kumpaisellekin paremmin kuin hyvin.

Tänään ei taida tämän kummoisempaa herua. Harmittaa jos ja kun joudun skippaamaan tänään kuntosalikeikan mutta toisaalta, eilinen juoksulenkki vaatii vähän palauttelua.

Ottakaahan tekin ihan rauhallisesti, missä lienettekin!

Kuin kana hangessa

Aamulla maahan satoi ensilumi. Että semmoinen maanantai tällä kertaa. Eihän se lumi mikään yllätys ole, eikä siitä juuri nyt mitään riesaakaan ole. Muistelen vain sitä kolmen vuoden takaista ensilumiaamua, mikä ilo, mikä riemu!  Kirmasin pyjamanlahkeet liehuen kameran kanssa hankeen ja kuvasin torppaa ja puutarhaa kaikista mahdollisista kulmista. Oli niin kaunista, että rintaa pakotti. Siis muukin kuin äkkinäinen hangessatemmeltäminen.

Tarvinnee taustoittaa. Olimme muuttaneet tänne elokuussa ja entisen kotikaupungin rantakaistaleella ei runsaslumisia talvia niinä vuosina nähty. Loskaa ja räntää lokakuusta maaliskuuhun. Siksi iloitsin puhtaasta ja valkoisesta lumesta aivan tohkeissani.

No, kolme suhteellisen tavanomaista (=runsaslumista) talvea on jo asettanut ensilumiriemun aikuismaisiin mittoihin. Ideaalitalvihan olisi -5°C, kuivaa, kirkasta ja tyyntä, lunta maksimissaan 20 cm.
Ideaalitalvi alkaisi heti ruskan jälkeen, yhdessä yössä naps vain pakkaselle. Sopisi sulaa heti maaliskuun puolenvälin jälkeen, yhdessä yössä naps vain plussalle ja krookukset kukkaan.

*pim, olen hereillä*
Joo, ainahan saa unelmoida.
Iso-J selaa himosta tärisevin käsin lumilinkomainoksia, kova hytinä olisi moisen hankintaan. Minä luulen kuvanneeni lumen kaikki olomuodot niin moneen kertaan, että uusia näkökulmia lumen suhteen on vaikea enää löytää. Eikä paljoa kiinnostakaan.

Kanarouvat nauttivat tyynesti aamiaisensa vaikka kinttujen alla olikin uusi aine. Ennenkuin kukaan ehtii hälyyttää kananpelastuspartiot tänne torpalle, saanen kertoa, että rouvilla on vapaa pääsy sisätiloihin. Ei niitä hankeen väkisin ajeta. Ja kun kerran hengailivat ulkona, niin tarjoilin aamiaisen sinne missä kanatkin sitä odottelivat.

Hupaisa näkyhän se on kun silkkikukko seisoo mahahöyheniään myöten lumessa ja huutaa rinta kaarella aamuserenadiaan. Uusi kukko, se silokinttu, kajautti kerran korkeemman kaiun ja keskittyi sen jälkeen aamiaistarjottimen antiin.

Peetupoloinen istui tovin ja ihmetteli pikavalkaistua maisemaa. Sitten tuli koirapojalle kiirus aamuhommiin ja lumi unohtui. Kätevästi tuommoinen valkoinen pikkuinen otus maastoutuu, monet kerrat tähyilin horisonttiin mutta ihan jaloissahan se piski lopulta pyörikin.

Nasse sensijaan maastoutuu kuloruohikkoon hyvin, Peetun värikartta on ehdottomasti talvisempi. Pääasia, että jompikumpi näkyy kaivolta kotiin saakka, sillä kimpassahan ne kuitenkin pyörivät eikä vuodenajasta riippuen Näkymätön Viänänenkään kaukana voi olla. Hyvinhän koerapoejjaat ovat kimppautuneet, Nassekin on silminnähden puuhakkaampi nykyisin. Seura tekee kaltaisekseen ja ha-ha-hauskahan se on niiden kahden huiman touhuja seurailla. Paitsi silloin kun yllätän jätkät hotkimasta lampaanpapanoita tai kissojen kuiviinimemää hiirennahkaa länkyttämästä.

Tulevat näyttämötähdet, Wappu, Weera ja Orvokki viettävät vielä leppoisia lomapäiviä. Kohta joutuvat hommiin kun joulukuvaelman harjoituskausi alkaa. En tosiaankaan tiedä mitä siitäkin sopasta syntyy, ehkä lammaspataa? Nyt olisikin aika lyödä lukkoon sekä keritsemispäivä että mahdollinen pässiherran vierailu. Iso-J paljastui lihanhimoiseksi luolamieheksi ja päätti, että ensi vuonna meillä ei syödä Uusi-Seelantilaista karitsaa kun lähiruokaankin on mahdollisuus.

Huoh. Pitää kai se kovettaa luontonsa ja myöntää lähiruuan hyödyt. Vegaaniksikaan en ymmärrä ryhtyä.

Viime viikolla oli puhetta (pulinaa kommenttiosastolla) hevosenlihasta ja hevosen jatkokäytöstä sen jälkeen kun henki on pollesta poistunut. Onhan se tosiaan kummaa, että hevosenlihaa kyllä haluttaisiin lihatukkuihin ja sitämyötä liinapöytiin, mutta sen sinne saanti on tehty lainsäädännöllä lähes mahdottomaksi.

Olisi syytä keskustella itsensä kanssa tämäkin asia selväksi, valitettavasti jonain päivänä on päätös tehtävä. Jokaisen hevosenomistajan. Enkä nyt tohdi härnätä kohtaloa, kunhan pohdiskelen vain, tämä tiedoksi kohtalolle, turha paiskoa niitä kuumia kiviä meikäläisen suuntaan. Tämänhetkisen tietämykseni valossa toivon, että omat hummat voidaan saatella vihreille laitumille nätisti ja tuskatta. Haudataan tontin alalaitaan tuomen alle. Kaikki 500 kg hyvää lihaa. Minulta nimittäin jäisi oma hevonen syömättä.

Tiedän, ajatteluni on tekopyhää ja ties mitä. Ei se kuitenkaan auta ensimmäistäkään afrikkalaislasta vaikka miten söisin omat elukkani. Jos joudun hevoset kuoppaamaan, lupaan lähettää SPR:n kautta satasen per heppa nälkäänäkevien lasten hyväksi. Satanen lienee lähellä sitä hintaa jonka hevosenruhosta maksetaan.

Se on kuitenkin ehdottomasti huutava epäkohta, että hevosenlihaa ei saa markkinoille koska teurastamot eivät niitä huoli. En ole perehtynyt asiaan enkä tiedä perusteita. Vähän sama juttu sen lannanpolton suhteen. Ennemmin viedään lanta ongelmajätteen kanssa poltettavaksi kuin annetaan hyötykäyttää tilojen omassa lämmitysjärjestelmässä.

Nämä pitkänaamat torkkuivat päiväunillaan autuaan tietämättöminä ajatuksistani. Saivat nutut niskaansa kun aamulla ei tiennyt millainen päivän säästä kehkeytyy. Sateinen ja tuulinen päivä on meilläkin loimipäivä. Nyt tosin paistaa aurinko joten loimet voi nakata narikkaan.

Pitkää ikää ja terveitä työvuosia, niitä toivon omille ja kaikille muillekin hevosille.

Pari sanaa sunnuntaista.
Paljon pientä puuhaa ja askaretta ja vähän työntynkääkin on kuitattu päätökseen. Ulkovalaistusta on lisätty, hiipparit ja hipinluikut eivät nurkissa notku, täällä on valoa kuin tivolissa. Autohallin katos tuli valmiiksi ja monta muutakin rojektia.

Takalaitumen tolpat ja nauhat ovat vielä paikoillaan mutta esimerkiksi kukkaistutusten ruukut on nyt kannettu aittaan ja torpankulman vesisaavi tyhjennetty ja viety talviteloille. Kuin myös grillit. Siirryttiin sisämakkarakauteen. Eipä sillä, kyllä saunatuvan takassa kärvennetty kabanossi ajoittain maistuukin. Peräti makoisalle.

Tallin heinävarastokin on putsattu uusia suurpaaleja varten. Pikkupaaleja ei luojan kiitos ole enempää, noiden viimeisten paalien laatuluokitukseen tarvitaan runsain mitoin mielikuvitusta ja vaaleanpunaisia laseja, hitunen arvostelukyvyttömyyttäkin auttaa. Kymmenen pahiten pölyävää paalia kärräsin sovulla ulkolatoon, pannaan niitä vaikka valkosipulipenkkien katteeksi.

Suurpaaleissa on onneksi superhyvää heinää jota hevoset syövät enemmän kuin mielellään. Ja jota kehtaa hevosen eteen kantaa. Tuossa kuvan etualalla näkyy kaksi ikeakassillista täyteentungettuna heinää. Tuommoinen kassillinen per pitkänaama on hyvä satsi, kerta-annokseksi. Joku puhuu porvoonmitasta, meillä on ikeamitta.

Pitäisi hommata talliin vaaka ja punnita päiväannokset. Toisaalta, puutarhatonttuhevosten ruokinta ei ole ihan niin pilkuntarkkaa puuhaa kuin aktiivikäytössä olevien.

Hyvässä lihassa ja tyytyväisiä ovat eivätkä hypi tasakäpälää nälissään. Harva asia nimittäin harmittaa niin paljon kuin tallin seiniä ruoka-aikana hakkaavat hevoset. Jukoliste mikä metakka, pauke ja räminä voi syntyä kun nälkäiset hevoset vaativat annoksiaan.

Miten tämä aina kääntyykin noihin lihajuttuihin??

Alkanut viikko vaikuttaa toistaiseksi pahaenteisen rauhalliselta, saapa nähdä mitä päivät tuovat tullessaan. Posti voisi tuoda verottajalta anteeksipyyntökirjeen sen viimeviikkoisen mätkypostin vuoksi. Ja Madde voisi postittaa mulle hääkutsun, olenhan tämän kylän ainoa rojalisti, prinsessa lähes itsekin. Tai kana hangessa.

Loppuviikosta käännetään kalenterista esiin Marraskuu, voi jestas sentään! Taas.
Toimeliasta viikkoa, missä sen vietätkin!

Lauantaina saunan jälkeen

Joku meni saunaan, pisti hatun naulaan

Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, sellainen on työmiehen lauantai. Irwinkös se tuommoisia lauleli?
No meillä ei päästy viideltä saunaan koska torpan maaorjien työpäivä oli vielä vinhasti vaiheessa.
Harriserkku tuli heti aamusta, eikä päässyt yllättämään meitä nukkumasta tällä kertaa. Hän on early bird, oikeasti.

Miehet jäivät värkkäämään autohallin sivuoven ylle katosta. On nähkääs jo kolmena talvena parikin kertaa joutunut lapiohommiin ennenkuin pääsee peruuttelemaan kiesejä ulos hallista. Lumet tulee alas iiiisolta alalta ja ainahan ne suurimmat lumimassat pakkautuvat siihen oven eteen. Selventävää kuvaa ei ole, en minä päivällä joutanut kameran kanssa pelaaman. Ehkä huomenna?

Katos sopii just yhteen Äitikullan katoksen kanssa ja nyt koko pitkä sivu niin sanotusti pesi kasvonsa. Nyt tietysti toisen pään remontoimattomuus erottuu kuin syylä nokasta. Hissuksiin kuitenkin edetään julkisivukorjauksessa ja seuraava haaste on tallin ja varaston pääty. Se korkea osa. Jonka maalaukseen ja korjauslaudoitukseen tarvitaan joku järjetön nostokurki. Siinä on katto korkealla ja seinät leveällä vaikkei lakeuksilla ollakaan.

Hauskaa oli myös se, että torpan tontilla juoksi kolme terrieriä eikä haukkuräkytystä kuulunut vaikka miten hiljentyi kuulostelemaan. Vain tassujen kopinaa jäisellä pihalla, ähinää ja pientä ärristelyä. Ei louskutusta eikä räkytystä. Iloitsin vilpittömästi. Terrierikin osaa olla hyväkäytöksinen.

Sotarkirves jota ei ole haudattu

Ajalta ennen Wilhelm Telliä

Sillä välin kun miehet nikkaroivat ja näpertelivät hartaasti suunnitellun katoksen kimpussa, me naisväki karautimme nastat renkaista ropisten kaupunkireissulle. Monta asiaa kananruuasta kookosöljyyn tuli hankituksi ja perilliset saivat viikottaisen shoppailutuntinsa kaupungin keskustassa. Pitkäkilpisiä ökymaastureita ja itämaan kansalaisia sai taas väistellä oikein urakalla, kyllä niitä ostosmatkailijoita näköjään riittää ruuhkaksi asti. Lidlissäkin kauheat jonot eikä juuri suomen sanaa kuulunut. En edes vilkaissut osuuskaupan tontille, siellä se vasta ryysis onkin.

Olin ihan hel-ve-tin iloinen kun sain töhöttää Pesoliton nokan kohti kotia ja jättää kaupungin valot taakse. Ovat sitten laittaneet jo talvinopeusrajoitukset, en tiedä monessako tolpassa välähti ennenkuin huomasin... tuleehan sieltä postia aikanaan jos rötös tapahtui.

Jättiämpärillinen makkarasoppaa á la Hirnakka kelpasi pakkasessa ahertaville jonka jälkeen olikin ns. iltavuoron aika. Talli kuntoon yötä vasten, kaikenlaista edestakas ramppaamista ämpäreiden, heinäkassien, kanojen, lampaiden pehkujen ja muiden kanssa.

Heti kun kaksi- ja nelijalkainen väki oli syötetty, sauna tulilla ja kaikki suunnilleen siellä missä pitikin, minä sonnustauduin elämää nähneisiin hurmoshousuihini ja kipaisin otavan suuntaan. Siis sen tähdistön.

Tänään olikin kymmenennen juoksukouluviikon yhteenveto, 23 minuuttia reipasta juoksua suuntaan x ja sieltä kotiin. Tein uukkarin kotia kohti 16 minuutin kohdalla koska kylmyys oli suoraan sanoen jäätävä, räkä jäätyi nenään ja hikihelmet ohimolle. Sain kuitenkin melkein 5 kilometriä rivakkaa liikehdintää aikaan ja hyvän hien pintaan. Henkikin kulki, vaikka pakkasilma ei mitenkään herkkua ole.

Poppamiehen rumpu

Ajoitin kotiinpaluun oivallisesti, Äitikulta taapersi juuri pihasaunalta pois. Sinne siis. Löylyt ovat lempeät ja saunan hämärässä suomalainen mieli ja sielu saavat juuri sitä hiljentymishoitoa mitä tämmöisen päivän jälkeen kaipaakin. Erakko minussa nautti suunnattomasti.

Kylmä, kuiva valkoviini tuntui ansaitulta. Sitä se olikin.
Olisin voinut istua takkatuvalla vaikka kuinka kauan ja tuijotella tulta, elävässä tulessa on oma taikansa.
Mieli ja kroppa rentoina oli hyvä astella jäätyneellä pihanurmella kotiin, Iso-J oli taas virittänyt tulia ja tuikkuja pihapuihin ja pihakiville. Kovin oli kaunista.

Ei yhtään hullumpi lauantai-ilta. En vaivaudu tarkistamaan lottokuponkia enkä jaksa perehtyä muihinkaan perinteisiin lauantai-iltojen aktiviteetteihin. Nappaan Peetureppanan kainaloon ja könyän petiin. Huomenna on virallisesti Talviaika. Ja päivä tuntia pidempi.

Näihin takkatulen tunnelmiin, lokoisaa lauantain jatkoa, missä lienetkin.

PeeÄäs:
Takkatuvan "sisustus" on Iso-J:n kokoelmista. Kaikenlaista vanhan villin lännen tarpeistoa olisi myytäväksi asti, mutta kun mistään ei saa luopua niin ei sitten. Ovathan ne oikeasti upeita, käsityötä perinteitä kunnioittaen. Jotenkin ne sopivat hirsitupaan.