Mä piut paut välitän!

Eilisen tuohtumus on hiipunut taas entisen kaltaiseksi, valkohehkuiseksi kiukun hiillokseksi. Kyllä se sieltä leimahtaa jos bensaa roiskaistaan liekkeihin. Minun elämäni on aivan liian hyvä sen yhden luikun pilattavaksi. Enempää kuin mitä on jo tehnyt.

Ilolla muistan ja merkillepanen, että minun ei tarvitse ikinäkoskaan tehdä tiliä sen enempää itseni kuin lähteistenikään kanssa, hänen tekemisistään. Minä kannan oman taakkani ja hän, perhana vie lyyhistyköön oman syntisäkkinsä alle.

Mä piut paut välitän mokomasta.

Viime yöä satoi p-a-l-j-o-n. Voi ihme, että jaksoi sataa.
Aamuseitsemältä makasin lähes lamaantuneena sängyssä ja kuuntelin kohinaa joka katolta ryöppysi ränneihin ja maahan. Nakkasin hevosille lisää heinää ja jätin sisään.

Vasta yhdeksän jälkeen taluttelin sadetakkeihin sonnustautuneet jalot kavioeläimet ulkoilun iloihin. Arvelin, että sadeloimi kelluttaa edes vähän jos jotain tulvaryöppyä olisi osunut kohdalle. Kappas vaan, vanha taika tepsi. Sadeloimella suojattu hevonen on varma konsti saada sateeseen tauko ja loppu.

Päivä oli kyllä ihmeen lämmin, +12°C on lokakuiseksi lukemaksi aika hyvä. Nyt kun vielä saisi muutaman kuivan päivän, niin voisi vielä iloitakin. No, tulkoon vaikka kylmääkin mutta please, kuivana kiitos.

Titan lähettämät valkosipulit piippasivat matkahuollosta, mutta en millään ehtinyt niitä ennen sulkemisaikaa lunastamaan. Yritän viikonloppuna kunnostaa istutuspenkit ohjeistuksen mukaan ja taputtelen heti maanantaina valkolöökin kynnet multiin. Nyt on kyllä niin kovat suorituspaineet, että taidanpa lukea parit loitsutkin kiivasta kasvua turvaamaan.

Päivän ansioihin kirjattakoon riuskaa rehkimistä kuntosalilla. Oli täydellinen ajoitus, kun menin polkemaan loppujäähdyttelyjä, oli toisessa päässä jo jonoa lämmittelylaitteisiin. Muistiin merkitään: suoriudu salilta ulos perjantaina ennen kello 17.

Nyt on taas perhe koossa, jättikokoinen makaronilaatikko antoi ensimmäisen kattauksen ja hevosetkin köllöttelevät tallissa. Isossa uunissa hyvä roihu joten säänpieksämä torppa lämpiää mukavasti.

Siskolikka ja kolme koltiaistaan saapuivat turvallisesti perille. Mummolassa syödään pullaa ja Äitikulta hyrisee mielissään.

Tästä lähtee leppoisa perjantai-ilta, toivon ma. Sitä samaa toivon sinullekin, missä lienetkin.

PeeÄäs:
kuulin uuden määritelmän vanhuudelle. Vanhuus on iskenyt, kun joudut laittamaan kysymysmerkin huutomerkin sijaan sanoessasi "Mitä minä juuri sanoin." Niinpä.

Ei päätä ei häntää...

Kylläpä taas tämä päivä eteenheitti melkoisen jytkyn.

Netin hassusta maailmasta viattomien silmieni eteen läpsähti kunnallisvaalimainos. Entisen kotikaupungin puolueilla on ollut mitä ilmeisimmin kauhea ehdokaspula kun ehdokkaaksi näkyy kelvanneen myös monen lukijani hyvin tietämä Eräs hyvin tiedetty ex-rouva. Se korea emäntä. Itseoppinut kaikkien alojen mitä miellyttävin ihmelapsi, jonka neroutta eivät tavalliset tallaajat pysty ikinä käsittämään. Ja jotka kateuksissaan levittävät hänestä vaikka sun mitä vihapuhetta.

My ass!

Eniten verenpainettani kiehutti se, että kaikista maailman lumpuista se kuvatus on ottanut kristuksenmorsiamen viattomuuden viitan harteilleen ja asettunut perhearvojen puolestapuhujana tuomaan valoa ja herrankirkkautta pimeydessä vaeltavien elämään.

My ass!

Minä olen tilanteen niin vaatiessa (usein) patavanhoillinen koti-uskonto-isänmaa -ihminen. Minun maailmassani miehet (ja miksei tomerat tytötkin) käyvät armeijan, minun maailmassani ihmisen sanaan voi luottaa eikä kaveria jätetä. Eikä kaveria kivitetä kun parempaa seuraa ilmestyy maisemiin. Pienille ei olla paha.

Tuli muuten kiire perustaa perhe, kun tajusin, että kohta Naistenklinikalta ei löydy minua vanhempaa lapsenpäästäjää ja kastepapiksi toivomani mies oli jäämässä eläkkeelle. Ja minun maailmassani lapsenpäästäjän pitää olla vanhempi kuin synnyttäjä. Eikä papinkaan sovi olla mikään märkäkorva.

Minun maailmassani paha saa aina palkkansa, tavalla tai toisella. Olin jo melkein unohtanut tämän juuttaan käärmeen, arvelin romahtaneen markkina-arvon (rupsahtaneen ulkomuodon) ja poltettujen siltojen jättäneen ko. naisihmisen unohduksen lumien armahtavan hangen alle. Katin paskat. Sieltä se ponnahtaa kuin vieteriväyrynen: tralalaa, perhearvojen puolesta herran hengessä!

My ass!

Oli pakko sonnustautua hiutuneisiin trikoihini ja vetäistävä huppari ylle. Luurit korville, musat täysille ja akka juoksuun. Itsekin hämmästyin mihin vauhtiin raivo, kiukku ja epäusko minut siivittivät, Swedish House Mafia ei ikinä pysty moiseen kiritykseen, vaikka komppi pumppaa heilläkin mallikkaasti. Painelin kuin nandiheimon prinsessa pitkin märkää ja pimeää kutostien reunaa.

Viimeisen juoksuminuutin vedin ihan täysillä, kuin hirvi. On se mahtanut olla hupaisa näky. Onneksi oli pimeää ja satoi. Ei siellä kukaan täysijärkinen siihen aikaan hillu. Paitsi minä. Kotiin marssin hyvällä sykkeellä ja tasailin sekä pulssia että verenpainetta. Saunassa jo nauroin ääneen. Makeasti. Hihitin.

Vain hyvä kotikasvatukseni (kiitos, Äiti, kiitos Isä) ja synnynnäinen diplomaattisuuteni estävät minua kertomasta kaikkia likaisia yksityiskohtia. Tai julkistamasta tämän luojanluoman nimeä.

Häpeäksi tunnustan tässäkin yhden kannaltani nolon detaljin. Eräissä ratsastuskilpailuissa tämä korea rouva tuli onnittelemaan minua hevoseni hienosta suorituksesta, tarjosi ystävällisesti (maireasti) hymyillen kättä. Minuun iski piru, sanoin, etten koske paljain käsin paskaan ja kieltäydyin kättelystä.

Olen katunut ilkeyttäni. Ja toisaalta ollut salaa pikkuisen ylpeä kun kehtasin kerrankin sanoa sen mitä mieli teki sanoa.

Millä tavalla tämä kaikki sitten liittyy Hirnakan Torpan päiväkirjaan merkittäviin asioihin?
No silleen tietysti, että tänne olen luvannut (itselleni?) kirjailla sekä hyviä että vähemmän mieltäylentäviä elämän käänteitä. Tämä kuuluu ehdottomasti muistiinmerkittäviin asioihin.

Antakaa minulle anteeksi pikkusieluisuuteni ja katsokaa sen sijaan vaikka näitä frakkiherrojen uninaamoja.
Veli Milton makoilee halkolaatikon kannella ja lämmittää sateessa (yllättäen tänään taas satoi) kylmenneitä tassujaan.

Toisessa kuvassa Veli Winstonin lepuutuspaikkana on takaeteisen rojukori. Siellä koiranremmien, hanskojen ja kurapyyhkeiden keskellä oli hyvä uinailla ja sulatella päivän hiiriateriaa. Laskujeni mukaan ainakin neljäs BicMouse.

Katson ansainneeni tilkan punaviiniä.
Sammutan lukulampun ja keskityn ihan vain istuksimaan. Perhe katsoo toisessa huoneessa mm. Orlando Bloomin tähdittämää Muskettisoturit -leffaa. Lomalla viimeinkin, voi ottaa iisimmin...

Huomenna on taas viikon kiirehuippu, perjantai. Paljon hoidettavia asioita, paljon ajokilometrejä ja toivottavasti illalla Siskolikka pojankolleineen kurvaa torpan pihaan. Saan vihdoin vertaistani kaunista ja älykästä ja erityisesti sporttista seuraa...

Ai joo, tässä lopuksi esittelen vihdoin oman henkilökohtaisen valmentajani. Jossain vaiheessa taisin haikailla henkilökohtaisesta hunksista mutta tämä minulle käteen annettiin. Ja pirun kova piiskuri onkin. Ilmoittaa tylysti: start with 15 repeats with 45 kg:s (tai jotain muuta tylyä). Se on avain onneen, hyvään oloon, terveeseen selkään ja valoisaan vanhuuteen. Senioribingot saavat odottaa, Torpan Vanha Armo vielä treenaa!

Rauhallista iltaa, missä lienetkin!

PeeÄäs,
tein päivällä yhden hyvänkin työn. Lähdin naapurinsedälle avuksi nostamaan venettä traileriin. Helpostihan me semmoinen lasikuitukippo vintattiin kärryyn. Hyvä teko oli se, että hoksasin rantakasvillisuuden joukosta hauentapponuijan. Se oli kuulema arvokkaampi kuin vene. Tallessa ovat molemmat, vene ja hauentapponuija.

Kakarakatsaus

Torpan kaksi- ja nelijalkainen nuoriso, kakarat ja jälkikasvu voivat hyvin, kiitos vain kysymästä.
Sen enempää vauhtia kuin ajoittain vaarallisia tilanteitakaan ei puutu. Järjenkäytön perään kyselen harva se päivä. Kaikilta.

Otetaan nyt ensin tämä Peetu Paksukallo. Koira jolla on superpallo aivojen paikalla ja pippuri sydämessä. Ei jätkältä yritystä puutu. Loikkii, juoksee ja touhuaa aivan huimana. Kissa on kätevä painikaveri, halko hyvä puruluu (ulkona) ja Nasse on kätevä trampoliini. Aivan. Olen nähnyt lukuisia kertoja kuinka Nassea härskisti alistetaan trampoliiniksi jonka päältä voi yrittää pongahtaa uusiin sfääreihin.

Kaikkea pitää pienen koiran tutkia, haistaa ja maistaa. Hevosen häntä on jo huomattu huonoksi liaaniksi, Tösseparka katsoi minuun armoa anoen kun pikkurakki roikkui suomenhevosen jouhissa. Onneksi hevonen piti takajalkansa maassa eikä potkaissut vaikka vaistot varmasti niin neuvoivat tekemään.

Talikko, talliluuta ja kottikärryn rengas, kaikki kelpaavat harjoitusvastustajiksi. Ja me kiellämme. Me suhahdamme, tömistämme, hushhushussaamme pentua pois kielletyistä asioista ja tekemisistä.

Onneksi joskus pääsemme kiittämäänkin. Ja juuri nyt, minulla on aamutallin työmäärästä väsähtänyt lämmin koiranpentu polvitaipeessani. Parasta koiranpennussa on pyöreys, lämpö ja suloisuus. Silloin kun ne nukkuvat. Se, että pentusen henki haiskahtaa lampaanpapanoille on vain hellyyttävä piire... *köh-köh*

Sitten on toinen sydäntäkylmäävä porukka, ne kesällä hankkimamme kananuorikot, kiuruveden nätit tytöt.

Niitä neitosia ei enää pitele muu kuin kannellinen astia. Läpsläps ja kana lentää liihottaa yli kaksimetrisen aidan. Noin kerran tunnissa joku meistä joutuu kanapaimeneksi ohjastamaan kanaset portista takaisin suljetulle osastolle.

Juu, verkkokatto on ns. työn alla, vielä vaiheessa tosin. Tarvitaan monta käsiparia eikä hyvä sääkään olisi pahitteeksi. Rankkasateessa ei suoraansanoen paljoakaan hotsita hosua kanaverkkorullien ja muiden vempeleiden kanssa.

Eihän meitä haittaisi ollenkaan, vaikka pari kanaa tuossa pihapuiden alla tepasteleekin. Mutta kun en voi täysin luottaa Frakkitakkisen Kissaveljeskunnan mielenhillintään. Pylleröivä kananpersaus saattaa johdatella pulskankin tupakissan villeihin viettiliikkeisiin ja se on kanan menoa se.

Niin, frakkiasuiset kissaveljekset. Ne ovat nyt aikuisia, hieman pyyleviä peräkammarin poikia. Toki tyhjiinimettyjä hiirennahkoja löytyy pihalta päivittäin ja joskus joku sulkakin pölähtää. Veli Miltonilla oli männäviikolla ylilentävästä sorsaparvesta tipahtanut sorsanpoikanen saaliinaan. En todellakaan tiedä mistä kissa sen löysi. Pelastin mitä pelastettavissa oli ja sorsa pääsi vaivoistaan. Kissa jäi ilman sorsapaistia.

Kissaveljekset voivat siis erittäin hyvin. Ja paksusti. Juttelin rokotustalkoissa eläinlääkärin kanssa aiheesta. Hän tuumasi, että täällä maalla ne kissat kastroidaan ja rokotetaan, jotka elelevät elämänsä sisäkissoina. Viimeistään kissa tuodaan rokotuksille kun se muuttaa kerrostaloon.

Maalaistalojen villit ja vapaat kissat eivät juurikaan vastaanottoaikoja kuormita.

Meidän jätkät on rokotettu, madotettu ja taitaapa kummallakin olla jopa mikrosiru nahkassaan.

Hevosnuoriso voi hyvin, niilläkin maha kasvaa ja turkki tuuhettuu.

Kaksijalkainen nuoriso (ei kanat) viettää syyslomaansa. Lojuvat kuin lapamadot pitkin sohvia, vain läppärin näpytys kertoo, että jotain älyllistä elämää on vielä rahtunen jäljellä.

Luudan ja raipan avulla julma äiti ajaa lapsoset pirtistä pihaan ja hommiin. Semmoista se elämä on, oi aikoja oi tapoja.

Mukavaa keskiviikkoa, missä lienetkin!

Tuli talvi, halla

Aamun nousevan auringon valossa oli jotain poikkeavaa. Sankka sumu kiemurteli jäisen maan yllä ja punakeltainen auringonvalo kultasi kaiken. Se oli sitten pakkasöiden ensimmäinen koeponnistus. Ja pakkasöitähän piisaa seuraavien kuukausien aikana monta ja vielä monta lisää.

Mittarissa luki -2,2°C ja yöllä on toki ollut enemmän.

Kultaisen valon hetki oli valitettavan lyhyt ja kuinka ollakkaan, kamera ilmoitti tarvitsevansa uuden akun. Tässä siis klassinen "olisittepa nähneet mikä pääsi karkuun" -tilanne. Olisin niin mielelläni esitellyt upeita valotutkielmia mutta kun ei ollut onni myötä niin ette pääse näistä taidonnäytteistä nauttimaan.

Eilen illalla alkanut inhottava toispuoleinen vatsakipu ei ole laantunut kunnolla vieläkään. Näin ollen tämä ensimmäinen syyslomapäivä menee vähän kuulostelun merkeissä. Tuskinpa se mitään vakavampaa on.

Niin, syysloma. Tuo iänikuinen probleema. Koululaiset ovat koko viikon kotosalla ja tietysti toivoisivat jotain kivaa tekemistä (lue: matkustelua, ostosreissuja). Meillä aikuisilla taas on ihan vaan arki ja yrittäjän lomapäiväthän tiedetään. Koetetaan nyt jotain kehitellä, katse kääntyy oitis kohti hevosia. Niitä joutilaita heinämahaisia möllyköitä jotka norkoilevat tarhassa juuri sen näköisinä, että joutaisivat hommiin.

Kipsin näivettämä käsi on näköjään ihan toimivassa kunnossa jo. En tosin tiedä, mistä saan itselleni sen sisun, että tuuppaan kätensäkatkoneen perillisen uudemman kerran poninsa kyytiin.

Luulen, että teemme jonkun päivänkeikan lähialuematkailun merkeissä ja ehkä loppuviikosta sukua ja perhettä pyrähtää pikalomalle.

Eilinen sunnuntai meni hyvin pitkälti lepuuttamisen merkeissä. Mietin kyllä, että pitääpä nyt viimeistään siirtää portailla kesänsä viettäneet pelargonit, oleanteri ja muut kesäherkut talvisäilöön seinän toiselle puolelle. Jotenkin se sitten jäi ja aamulla sain ihastella pystyynjäätyneitä pelargonejani. Onneksi niitä on useampi kymmenen pyttyä ja samoja lajikkeita on viettänyt kesänsä porstuan ikkunallakin. Vähän niinkuin varmuuskopioina olen niitä älynnyt hajauttaa eri paikkoihin.

Päivä näyttää kuolivatko ne kertalaakista vai vieläkö joku jossain elpyy eloon.
Yksi laatikollinen porkkanoita jäi yöksi pressun alle pihalle ja Äitikulta totesi niiden olevan nyt pakasteporkkanoita.

Talvi yllätti, kirjaimellisesti! Täytyykin yrittää pitää huolta, että talvi ei yllätä renkaanvaihdon suhteen ja huolehtia piikkikumit kiesin alle hyvissä ajoin.

Hevoset olivat luonnollisestikin pörhäkkäinä jäisen ruohon kutittaessa kavionpohjia. Soosipossu riemastui huomatessaan tarhan juomaveden saaneen jääkannen. Suurta hupiahan se jäänsärkeminen ja lätäköitten polkeminen on aina tuottanut, eikä tämä meillä asuva pikkupoika ole muita kummempi.

Tössetamma värisytti nahkaansa ilmeisen järkyttyneenä säätilassa tapahtuneesta muutoksesta. En kuitenkaan ole vielä nähnyt tarpeelliseksi aloittaa loimitusta. Sadeaamuja varten vein pestyt sadeloimet talliin valmiiksi, mutta toppanutut ja yövällyt saavat luvan odottaa todellista tarvetta.

Kanalan väkikin oli hieman kohmeessa, onneksi vain kuvaannollisesti. Johan täällä olisi kohta kananvapautusrintamahipit pelastamassa kituvia elämiä jos kanat olisivat pakasteina. Uusi kukko, se jolla ei ole vieläkään virallista nimeä, viritteli lauluaan ja ryki kurkkuaan melko kauan kunnes se jodlasi heleät kiekaisunsa. Eivätpähän naapuritkaan koisi turhan pitkään, kukkotriomme huolehtii herätyksistä. Yritän olla huomaavainen naapuri, enkä päästä kiekujia ulos ennen kahdeksaa.

Jodlaamisesta tuli mieleen se yksi huima itävallanihme, Baumgartner. Seurasimme suoraa lähetystä ja kieltämättä uskomattoman tempunhan se tyyppi teki. Jos suojelusenkelit eivät olisi olleet töissä, maailma olisi saanut todistaa itsemurhahyppyä online.

Redbull näköjään seisoo mainossloganinsa takana, se antaa siivet!

Eilisen ansioihin voi lisätä vielä sen, että esikoisperillinen oli Nasseparan kanssa junior handler -treeneissä. Nasse sai pistää tassua toisen eteen ja palauttaa koiranäyttelyliikehdintää mieleensä. Olen todella iloinen, että ilmeisen mieluinen uusi harrastus on löytynyt.

Kunhan Peetullakin on kaikki rokotusleimat passissa, alkaa myös pentukoulutus ja agilityharjoittelut Nassen kanssa tämän näyttelyharjoittelun lisäksi. Kaupungissa on koirakerholla sisätreenihalli joten talvikaan ei tuo taukoa harjoitteluihin.

Eikä tuleva talvikaan näin ollen suo ylimääräistä vapaata meidän kuljetusvastuullisten vanhempien arkeen. Minä voin aina yhdistää näihin koirakeikkoihin omat juoksulenkkini joten tavallaan lyön kaksi kärpästä samalla lätkällä.

Nyt lyön vielä yhden latauksen kahvia pannuun ja koetan sitten päättää tuleeko tästä päivästä sairastamispäivä vai jotain ihan muuta.

Pirteää maanantaita, missä lienetkin!

Ystäväni pimeä

Terveiset pimeästä.
Torstaina jäi iltajuoksut väliin ja eilisen urheilut kuittasin äheltämällä siististi sisätiloissa. Tänään olikin aika pinkaista trikoot lököttäen tietä pitkin kohti julmaa kuntoa, valoisaa vanhuutta ja hyvää oloa.

Reittini kulkee perillisten koulutietä, se on mukava, nätti mäkinen ja tuhannelle kurville värkätty harjutie. Jos joku on ajanut kuulua Punkaharjun maisemareittiä niin tietää mikä on mäkinen ja mutkainen tie. Tämä on juuri sellainen, mutta ne kaikki mutkat ja kurvit on survottu pariin kilometriin. Ja vetäisty asfaltti pintaan.

Ainoa miinus tässä reitissä on se, että siellä ei ole katuvaloja. Jokunen tölli ja torppa vähine tuikkuineen pilkahtaa pimeästä. Ne pari valotolppaa jotka siellä on, loppuvat kuin seinään heti hautausmaan jälkeen *brrrh*

Jostain syystä minä voin hyvillä mielin lähteä itsekkäälle kunnonkohennuskeikalleni vasta kun torpan viralliset päivähommat on tehty, hevoset ruokittuina ja suittuina tallissa selvittelemässä iltaheinäkasaansa ja muutkin karvanaamat siellä missä pitää.

Ja pimeässä on kiva tallustaa, mörrimöykkykin sen tietää. Juoksuasukin on sangen vinha, lököttävät, ajoittain puolitankoon holahtavat löysät trikoobyysat, joku koinsyömä softshellrotsi ja räikeä keltainen huomioliivi. Ei minkäänlaista käryä niistä virtaviivaisista teknisistä urheiluasuista, nope. Käytän ensin vanhat loppuun ja panostan sitten (toivottavasti pari kokonumeroa pienempiin) pukineisiin. Ja nylkytän lenkkejäni armeliaassa pimeydessä. Tossut pitää kyllä panna uusiksi pikimmiten, sielkä on rouva persiillään ojassa kunhan jääkelit alkavat.

Alkumatka menee ihan voitonriemussa, siinä hyvän mielen iloisessa lepatuksessa että ylipäätään sai perberinsä irti soffasta ja lenkkarit jalkaan. Tänään etenin yllätyksekseni niin rivakasti, että juoksukoulun ohjelmaan kuuluva viimeinen powerwalk -osuus (7 min riuskaa askellusta) ylsi kauemmas kuin koskaan aikaisemmin.

Tiesin liikkuvani alueella jossa on vähän asutusta ja villiä luontoa, myös sushukkasia, kyläkarhu ja pari lehdissäkin mainittua häirikköhirveä. Vaikka menoani siivittää tanakka tanssijytke (Swedish house mafia), ajatuksille ei voi mitään. Ja ajatus sanoi, että tuolta kiilui silmät, tuossa sivulla puskan suojassa hölkötteli jokin... just. Täyskäännös, ajastin päälle ja kotia kohti.

Tunsin itseni niin kaupunkilaispelleksi ettei mitään rotia. Askelsin tuimana koululle ja sitten vasta muistin tasata hengitystä.

Hautausmaan kynttilätkin lepattivat nyt jotenkin levottomampina...

Ai mahoton, että oikein nolotti kun saavutin vihdoin sivistyksen merkit (katuvalot).
Rangaistuksena nynnyilystäni otin pari ylimääräistä juoksuspurttia.

Sauna oli sopivasti lämmin ja löylyt lempeät. Kyllä kelpasi riudutettua kroppaa lepuuttaa pehmeässä pimeydessä, saunan turvallisessa nurkassa.

Tein itseni kanssa sovun, ei se mitään jos vähän annoin mielikuvitukselle valtaa. Testasin vain, että minulla sellainen vielä on eikä aikuisuus kaikkine hapattavine happoineen ole sitä kokonaan tärvännyt.
Huomenna juoksen kuutostien rinnalla kulkevaa pienempää kylätietä. Siihen ei käy pakokaasut mutta tien valot tuovat henkistä turvaa ja tukea.

Pimeä on kiva ja ystävällinen asia. Levottomalle mielelle se antaa näköjään joskus ylimääräistä sykettä. Pannaan tämä hätäily nyt lääkityksen piikkiin.

Leppoisaa illanjatkoa ja suloista sunnuntaita, missä lienetkin.

Arvailu on ajanhukkaa

Keskiviikkopäivä taisi olla kiireinen? Sain ainakin kuntosalille päivitetyn ohjelman ja nyt se onkin entistä armottomampi. Nimittäin kaikki mitä siellä laitteiden parissa touhuan, tallentuu saman tien kuntopiiskurini tietokantaan ja hän näkee oitis tekeekö rouva sen mitä pitää ja miten rouva sen tekee.

Seuraavalla kerralla laitteen, sanotaan nyt vaikka ikiystäväni abdominal chrunch:n näyttö rankaisee velttoilusta, kuntopiiskuri voi näppärästi käskyttää systeemiä vaatimaan minulta esimerkiksi 15 x 35 kg entisten 15 x 27,5 kg:n asemasta. Jos lintsaan, saan aikamoisen läksytyksen heti respan kohdalla. Toimii!

Huoh, toimivan selän uudelleenrakennus on kovaa työtä. Se, että jokunen aiemmin piukahko vaate pyörii nyt ympärilläni, on kieltämättä mukava lisäpalkkio. Vaikka kalliiksihan se käy, vaatteet ovat melko kalliita ja minulla on valitettavan kallis maku. Sitä paitsi, inhoan vaatteiden sovittelua. Ainoat jotka sopivat heti, ovat juuri niitä hintahaitarin kalleimpia. Mikähän Herra Murphyn laki tuossakin piilee? Vaikka mieluummin minä maksan uusista vaatteista kuin kipulääkkeistä.

Ainakin sen muistan, että keskiviikkoiltana loikkasin pitkän päivän päätteeksi hyvillä mielin sänkyyn, erittäin aikaisin. Vain herätäkseni aamuyöllä vienosti kolkuttelevaan päänsärkyyn. Heti seitsemältä samainen kolkuttelija rynnisti ns. karmit kaulassa läpi ja huusi tullessaan: Ylläripylläri, täältä tulee migreeni ja kaikki sen pikkuserkut!

En muista, miten sain vanhemman perillisen kyydittyä kouluun tai miten sain ulkoistettua hevoset, kannettua silkkikukon ja rouvan kustannuspaikalleen tai miten hoidin kissojen ja koirien aamusapuskat. Pesukoneenkin käynnistin, ehkä? Sen jälkeen romahdin nuorimmaisen petiin, siihen jota olin juuri menossa petaamaan. Ja heräsin puoliltapäivin. Paha olo, huimaus ja jyskyttävä särky, se sattui jokaisella askeleella jotka jouduin ottamaan asiaankuuluville tyhjennysrituaaleille vessaan. Raah raah ja huuto-oksennus.

Silloin oli pakko tunnustaa, että ei tästä päivästä mitään tule.

Peruutin hevosten vuoluajan, peruutin kaikki muutkin päivälle suunnitellut asiat. Iso-J peruutti ison osan työpäivänsä asioista. Henkselit heilahti kalenterisivun ylle.

Armahtava uni tuli pätkissä ja valveillaoloajan tuhlasin jonninjoutavaan arvailuun, spekulointiin ja miettimiseen. Magneettikuvissa ei löytynyt mitään rakenteellista vikaa (Jees!!) mutta verisuoni on kuulema likeisessä kontaktissa kolmoishermon kanssa. Se saattaa jonkin muun tekijän kanssa aiheuttaa tätä vaivaa. Tai sitten syy on hormoneissa tai kallonpohjan lihasten kireydessä. Tai ne kaikki yhdessä muodostavat pirun äkäisen ja helposti ärsyyntyvän kolmikantaliiton. Seurauksena mojova M.I.Greeni.

Jäin sitten oikein ajatuksella arvioimaan tuota arvelun mielettömyyttä. Miten paljon ihminen, peruspirkko ja peruspekka tuhlaakin aikaansa jonninjoutavaan vatulointiin! Ja mikä nolointa, eniten sitä pähkäilee ja arvailee toisten ihmisten asioita? Miksi tuo roikkuu tuossa (minua) ärsyttävässä puolisossaan? Miksi tuo tekee aina (minun mielestäni) vääriä valintoja? Miksi tuo pääsee (minun mielestäni) aina kaikesta niin helpolla? Mitä tuo muka tietää (minun) haasteellisesta arjesta? Mitä tuo valittaa kurkkukipuaan, sillä voisi olla paljon vakavampikin sairaus?!

Muistan aina, kun joskus perillisten ollessa pieniä, valittelin silloin tällöin aikapulaani. Joku sanoi, että minä en tiedä mitään moisesta kun lapseni eivät olleet allergisia ja nukkuivat yönsä hyvin. Joku toinen sanoi, että syy aikapulaani on hevosharrastukseni. Kunnon äidit eivät ramppaa tallilla hyysäämässä hevostaan illat pitkät. Tai en tiedä mitään arkirumbasta (ärsyttävä sananakin) kun Äitikulta on aina apuna.

No joo, apuna ja apuna. Otapa sinä kolmas käskevä pyörä elämääsi päivittäin... ja muista aina onnitella itseäsi että on ne apukädet. Aina niitä ei olisi tarvinnut, halunnut, jaksanut. Mutta annettu apu on arvokas lahja  ja jälkeen päin kyllä ymmärrän, että helpottihan se, useimmiten paljonkin.

Joskus, aika usein itseasiassa, pysyinkin hiljaa  ja sujuvasti annoin paljon kovia (omasta mielestään) kokeeneemman ihmisen valitella elämänsä vaikeuksia. Mitäpä sitä yhtymään jonninjoutavaan kilpalaulantaan. Jokaisella on kuitenkin tasan yksi, oma elämänsä ja sen kokee jokainen tasan omalla tavallaan. Päivät, viikot, vuodet sen kummemmin kuin ihmisetkään eivät ole samasta muotista valettuja.

Tiedän, että tätäkin blogia lukee ihmisiä jotka ovat menettäneet paljon. Ihmissuhteita, perheenjäseniä, terveytensä. Heidän kenenkään menetyksiä väheksymättä aion jatkossakin kirjoittaa, että minua ottavat suunnattomasti päähän nämä minun omat arjenharmini. Se, että kirjoitan kuinka en pidä lietelannan hajusta, siitä, että migreenin takia olen vähintään yhden päivän off-line, siitä, että hetkittäin koen jostain asiasta suunnatonta iloa ja ylpeyttäkin. Se ei ole keneltäkään pois. Se on minun elämääni.

Tähän paluumuuttajan päiväkirjana aloitettuun happyhappyjoyjoy -pakettiin kuuluu myös näitä ei niin iloisia ylistyslauluja maalla asumisen ihanuudesta. Iskee se päänsärky paluumuuttajaankin. Kallistuu se sähkö, ruoka, bensa, polttopuut ja heinä täälläkin.

Ja minä kehtaan sanoa sen ääneen. Ja kirjoittaa. Myös häpeilemättä sen, että tänään ei koske, satu eikä särje ja tänään meillä alkaa viikon pituinen syysloma!

Onneksi suuri osa lukijoistani tietää, että täällä on ihan oikea, elävä ihminen jota koskevat samat elämän lainalaisuudet kuin teitä ruudun toisellapuolella oleviakin. Aina ei aurinko paista, kumppari vuotaa, sämpylätaikina ei kohoa ja joskus muutenvaan vtuttaa ihan kaikki. Rahat loppuvat ja laskupino kasvaa. Rutto vie perunasadon ja murtovaras jättää ovet auki talviyöhön. Semmoista se on.

Semmoinen täky vielä tähän loppuun, jos oikein kovasti arveluttaa joku asia, minulle voi myös meilata. Osoite on hirnakka@gmail.com. Vastaan kaikille, myös nimettömille.

Näin tänään. Älä arvele, se on ajanhukkaa. Kysy ja kuuntele. Kyseenalaista. Missä lienetkin.

PeeÄääs, aloitin nyt sitten eilen minulle keväällä määrätyn estolääkityksen. Sisäinen ääni sanoo, että se ei ole hyvä juttu, mutta järki neuvoo kokeilemaan helpomman olon takia. Joojoo.

Kultakukko

Härnään ihan vain pikkuisen Suurta ja Mahtavaa Googlea. Voihan olla, että kultamunia värkkäävien kanojen kysyntä on näinä taloudellisesti tuulisina aikoina googlessakin kovaa ja Kultakukko -nimitys herättää ties mitä intohimoja.... ja tuo osumia torpan päiväkirjaan.

Hähhhää, tästä saatte, ei pidä aina uskoa mitä google tarjoaa. Ihan sama kuin se taannoinen metsäsika-juttu. Tässä blogissa oli kuva Nassesta ja kuvatekstinä metsäsika. Arvatkaas tuliko kuvahaussa hutiosumia. Mahtoi moni koululainen saada biologian esitelmästään hylsyn kun kuvituksena oli hengästynyt borderterrieri.

Asiaan!
Meillä on niin kaunis uusi kukko! Heleä ja kirkas kiekaisu. On kuin yhden kukon cantores minores kajauttaisi hyvät huomenet. Tämä uutukainen kultakurkku on kiuruveden kanarodun uljas kukkoedustaja. Savolaiseksi sangen komea yksilö. Notkea ja elastinen, pomppii ketterästi, tanssii ja temmeltää. Sääret sileät ja sulat kiiltävät. Korea kaveri.

Ruskeat rouvat ovat onnestä soikeina, vasta sisäkoppikauden alussa näitä kanaryhmiä pitää vähän sortata ja siihen saakka (jokunen viikko vielä) ruskeat tehomunijarouvat saavat pitää hunksinsa.

Viikko alkoi muutenkin mukavasti. Mikäpä rattoisampaa maanantaiurakkaa kuin istahtaa aamupäivän kunniaksi kampaajan tuoliin ja ottaa luvan kanssa rennosti seuraava parituntinen. Varsin arvokasta terapiaahan tämä kampaamoterapia on. Toisaalta, kun kustannukset jakaa jokaiselle käynnin jälkeiselle hyvälle hiuspäivälle, ei se enää olekaan niin ruokottaman kallista. Enemmän minua itkettää jokaisella tankkausreissulla. Siinä kympit ottavat tililtä äkkilähdön eikä niillä pitkälle pääse.

Ilokseni huomasin, että tuttu kampaaja oli palannut takaisin ja jatkoi kuontaloni ruoppaamista niinkuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Hyvähyvä. Lähetti sitä paitsi kauttani terveisiä serkuilleen... vinkvink. On niitä näköjään muitakin sukuja joissa yhteydenpito on vähän verkkaisempaa.

Maanantai on muutenkin aina niin rankka päivä. Alkava viikko vie jotenkin voimat, ramasee, masentaa, vtuttaa. Näin tiistaiaamuna on jo paljon helpompi hengittää, viikko on alkanut ja tiistaihan on melkein viikon puoliväli. Taitaa olla korvien välissä koko maanantaiallergia?

Tavallaan olen vähän kateellinen kanoille. Ne eivät piittaa viikonpäivistä. Ne vain tepastelevat, kuopivat, kylpevät, kujertelevat ja silloin tällöin pullauttavat munasen. Vaikka näillä meidän kanasilla ei ole mitään tuotantokiintiötä täytettävänä, useimmat helttapäät päkistävät munan monta kertaa viikossa. Parhaat päivittäin.

Tällä alimman kuvan Gaddafilla (oikeanpuoleinen) on erikoisserviisit. Rouvansa ei edes muni ja silti näitä kohdellaan kuin kuninkaallisia. Yöksi kannetaan kainalossa sisään kanalaan puhtaille puruille ja aamulla sama kuljetuspalvelu kyyditsee pariskunnan ulos. Tämä kukonpölvästi kun ei hoksaa hakeutua yöorrelle vaan kyyköttää kanalan portin edessä yövahtina.

Ylempien kuvien kiuruveteläisnuorikot pitivät eilen lentonäytöstä. Kun tulin koululta kotiin, kolme kanaa istui kanalan aidan ylimmällä pienalla. Siitä ne lehahtivat parvia erottavan raja-aidan päälle. Onneksi ne älysivät liihottaa omalle osastolleen eivätkä päättäneet liittyä ylilentäneen hanhiparven auramuodostelmaan.

Tämä tarkoittaa nyt sitä, että ulkotarhojen päälle laitetaan kattoverkko. Onhan semmoinen jo, osittain. Mutta näköjään on parempi verkottaa kokonaan. Loppuupahan se harakoidenkin rellestys ja kanat pysyvät siellä missä pitääkin.

Muistan vieläkin sen yhden, parin vuoden takaisen syksyisen iltayön kun jahtasimme Turha Kakkosta pihapuusta. Hittolainen, se kävi työstä.

Eikä terve ruumis työtä kaipaa!

Tälle viikolle on kalenteriin kirjattu huominen eläinten joukkorokotus. Herra Kylän Eläinlääkäri tulee neulapusseineen ilahduttamaan niin hevosia, kissoja kuin koiriakin. Täytyy muistaa teljetä kattikansalaiset tupaan heti aamusta. Nehän nimittäin vaistoavat milloin on lääkinnällisten toimenpiteiden aika ja katoavat silloin kuin rosvo Lontoon sumuun.

Peetu ja Nasse saavat myös lakisääteiset piikkinsä ja pääsevät sen jälkeen laajentamaan maailmankuvaansa kaupunkiin koirahallille. Vanhempi perillinen liittyi koiraharrastusyhdistykseen ja aikoo virittää Nasseparan agilitytykiksi. Toisaalta, tuommoinen vanhempi opetusmestari on kullan kallis harjoittelukappale. Ihan sama juttuhan se on koirissa kuin hevosissakin. Vanhempi koira ei höntyile turhia, osaa käskyt ja paikkaa tarvittaessa ohjaajan virheitä.

Nassella on peruskäyttäytymissäännöt hienosti hallussa ja herrasmiehenä se osaa käyttäytyä lähes kaikissa tilanteissa. Uskoakseni... kyseessä on kuitenkin terrieriryhmän kaveri.

Torstaina hevosille tehdään manikyyri, vuollaan taas turhat pois ja harkitaan taas kerran talvikenkien tarve. Uskoaksi niitä ei vieläkään tarvita. Saahan ne rautahelyt kilkuteltua kavioihin myöhemmin mikäli todellista tarvetta syntyy. Vaikka en olekaan mikään luomuhevosteluhihhuli, olen nyt reilun vuoden aikana nähnyt kuinka hevonen pärjää kengättäkin. Käyttöhevosillahan asia on toinen, ei puhuta nyt niistä.

Meidän hevoset suihkivat sujuvasti kaikilla keleillä paljain varpain, kavioaines pysyy hyvänä ja pito on ihan riittävä. Eivätkä riko toisiaan, leikkihetkinä nimittäin rapa roiskuu ja sivuslaidilla luisuttavat toisiaan päin. Hokkikengällä saa aika julppeat arvet kaverin kankkuun niin halutessaan. Ja vahingossakin.

Perjantaina alkaakin syysloma. Koko seuraava viikko olisi lomaa, koululaisilla.
Ei tämä viikko nyt niin pahalta vaikuta, vielä.

Sujuvasti eteenpäin, hushus! Missä lienetkin...

Siipikarjakatsaus

Taivas tänään, sininen ja kaunis. Hajanaisia poutapilviä tuulen tuivertamina, siinä silmä lepäsi ja mieli kirkastui kun heti aamutuimaan pääsin ihastelemaan auringon ihmettä. Tilhiparvi saapui pihapihlajan rääppiäisiin, viimeiset marjat kurkusta alas ja tukka tuubilla uusiin seikkailuihin.

Näköjään valokuvausuupumukseni on suorassa suhteessa valon määrään ja vesisateen kovuuteen. Sovitaan sitten niin, että minä kuvailen vain hyvällä säällä ja jätän kameran pölyttymään pahemmissa keliolosuhteissa. Valojen kanssa on ainainen säätäminen ja muutenkin hommasta menee maku liialla veivaamisella.

Hevosetkin räpsyttelivät unisia silmiään marssiessaan tallista aamun kirkkauteen. Pyhäpäivän kunniaksi kumpainenkin sai uutukaiset päitset  käyttöön. Soosi-Possulla tietysti gansteriponikuosia, mustaa karvapehmustetta ja ponifiguureja. Tammalla tyttömäistä punaista paksulla fleecellä.

Ennen puoltapäivää Soosi oli jo onnistunut värkkäämään päitset päähänsä "vähän väärinpäin" ja kuorruttamaan lähes koko karvapehmusteen märällä multakerroksella. Että se siitä siisteydestä, tälläkin kertaa.

Eräillä vain on taito tallella ja homma hanskassa.
Huomatkaa erään särmä tukkatyyli ja kesän aikana kasvanut otsatöyhtö.

Päivän ohjelmaan oli kirjailtu lähes mahdottomaksi todettu tehtävä: etsi, löydä ja osta vanhemmalle perilliselle passelit kumpparit. En suostu vielä investoimaan huntereihin, kasvava koipi ei kaipaa sen koommin nahkaisia ratsastussaappaitakaan. Lähestulkoon jokaikinen kotikaupunkimme jalkineita myyvä puoti, kauppa ja marketti on tullattu. Ja valikoima huonoksi havaittu.

Lasten kumppareita on hyllymetreittäin, lämminvuorisia ja vaikka mitä ihania kuoseja. Kun koipi on kokoa 36/37 pitää tähytä aikuisten osaston suuntaan ja siellä on suunnilleen kahta mallia tyrkyn. Ja niitä kympin maksavia kiduttimia joissa jalka väsyy hinnan mukaisesti kymmenessä minuutissa, kengän keston ja vedenpitävyyden ollessa samaa aikaluokkaa.

Tänään oli onni myötä ja sopivat kumpparit löytyivät. Viisi kymppiä on pikkuraha käyttömukavuudesta, ihanasta väristä (possunpinkki) ja oletettavasti laatuakin saatiin.

Sitten kukonhakuun.

Kuvien onnelliset kanaset tepastelivat vapaana pihalla, kukoilla omat parvensa ja kaikki sopuisasti keskenään.

Meidän uusi kukkomme ei ole näistä kukaan, se on nuori ja komea kiuruveden kantainen kukkopoika. Ikää reilut 5 kuukautta. Tuolla se jo tanssii kanatarhassa uusien rouviensa arvioivien katseiden (ja hyväksyvän pulinan) ympäröimänä. Ei ole ujo eikä arka, yllättävän kesy ja kiltti kukoksi. Pienestä kotikanalasta tämäkin haettiin (kahvipaketin hinnalla) joten niillä on paljon ihmiskontakteja ja niitä käsitellään pienestä pitäen. Ihmisen kaverihan semmoisesta tulee ja hyvä niin.

Täytyy ilmeisesti vähän muokata sisäkoppikauden asumisjärjestelyitä niin, että tämä uusi kukkelbergi pääsee heti oman rotuistensa kanojen seuraan ja Vanha Gaddafi saa elellä ainokaisen rouvansa kanssa kahden kesken.

Kaikenlaisia kanoja sitä maailmaan mahtuukin, suurimmat näkemäni ovat nuo kuvien valkoiset jättikanat. Hienoja kuin mitkä.

Naapurin isäntä pyörähti juuri äsken kertomassa, että taas olisi yksi pariskunta pistänyt lusikat ja eläimet jakoon. Uutta kotia etsivät 5 kanaa, pari lammasta ja shetlanninponi. Kanat tulevat meille, selvä se. Poni ja lampaat eivät mahdu, enkä ottaisikaan. Joku järkihän tässä on pidettävä.

Aurinkoiseen sollistaihin kuului myös nuorimmaisen perillisen visiitille saapuneet ystävät. Tytöillä oli kivaa, mutta valitettavasti kiva loppui kesken. Ohjelmassa olisi vielä ollut nakinpaistoa ja vaahtokarkkien kärvennystä takkatuvalla sekä massiiviset piirustustalkoot. Kaksi tuntiahan ei riitä alkuunkaan. Kieltämättä vähän harmitti tyttöjen puolesta, mutta perheillä on aikataulunsa ja siihen pitää pikkulikkojenkin tyytyä.

Ensi kerralla vähän pidempi aika ja kenties osa suunnitelluista puuhista kannattaa jättää suorilta pois.

Eilen mehustamolle viedyt omput muuttuivat tänään mehuksi, 120 litraa pastöroitua ompputuoremehua on nyt kotiutettu torpalle. Meille siitä jäi reilut 50 litraa, otettiin porukkaan muitakin mehukatteja.
Täytyy vielä harkita mitä tehdään lopuille ompuille, niitä olisi vielä vaikka kuinka paljon. Hevosetkaan eivät määräänsä enempää syö.

Mukava päivä, so far. Ensi viikon ohjelma on vielä levällään, maanantaiaamuna on vihdoin luvassa kertaalleen peruttu kampaaja-aika. Viikko näyttää vanhetessaan mitä siitä kehkeytyy, kunhan nyt saisi suunnilleen terveenä sätkiä eteenpäin. Ja pääsisi kuntoilemaan, mieluiten joka päivä.

Minä kyhään nyt jotain evästä perheelle ja kipaisen juoksulenkin kautta saunaan. Siinähän se sunnuntai sitten alkaa ollakin.

Leppoisaa illanjatkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Huomaan, että oikeakielisyyteni alkaa taantua. Yhdys-sana-virheitä tulee solkenaan, pilkkuvirheitä sitäkin enemmän. Lauserakenne on mitä on eikä paremmaksi muutu. Onkohan tämä jotain rappeutumista vai alkavaa dementiaa?

Oikeamielisyys sen sijaan voi hyvin ja vahvasti. Ei saa olla pienille paha :D

Paluu elävien kirjoihin

Ja näin sitä taas ollaan kohtuullisen hyvässä kunnossa kohtaamaan elämän eteenviskomat koettelemukset. Leuka rintaan ja nöyränä kohti uusia vastoinkäymisiä.

Eilinen perjantai meni migreenin seurassa, ei ollut kiva tapaaminen ollenkaan. Tita lohdutteli, että kyllä se iän myötä vähenee... ei lohduta, minä olen niin nuori vielä *kehe-kehe*
Oli taas aikaa ajatella. Yritin ymmärtää mistä se migreeninpirulainen tulee. Selkeästi yksi syy oli magneettikuvaus, sen äänimaailma on aivan sietämätön.

En tiedä oliko sen koneen säädöt vinksallaan vai kuuluuko sen metakan todella olla niin infernaalinen. Ajattelin vain, että ei tämä tutkimus voi kuitenkaan potilaan kuulon vaurioittamiseen tähdätä, eli ehkä se melu ja sen melun kesto olivat vielä turvallisen rajoissa? Ehkä.

Joka pahuksen tapauksessa, migreeninhän se laukaisi. Ihmeen myöhäinen sytytys tällä kertaa, vasta yöllä se iski kaikella kiukullaan.

Toinen asia jonka olen tässä huomannut, vuodenajoilla saattaa olla jonkinlainen yhteys päänsärkyihini. Keväällä (kylmää, tuulista) ja syksyllä (kylmää, tuulista) juilii eniten. Talvella pakkasviima laukaisi kolmoishermosärky -tyyppisen viheliäisen vaivan. Kesällä ei ole isompaa hätää. Lääkäreille en tohdi moisesta spekulaatiosta mainita, nauravat seljällään maallikon arveluille.

Olkoon miten on. Minä iloitsen jokaisesta aamusta jolloin mihinkään ei koske. Toisinkin voisi olla.

Viime yönä satoi ja tuuli. Etelän kulmalta puhalsi kiivas syksyn tuuli ja runteli torpan nurkkia.
Miten paljon sitä vettä meinaa tulla? Eilen on kuulema ollut teitä poikki, tulva siellä ja tulva tuolla. Kaveri laittoi Espoosta kuvan, koirapuisto oli vesipuisto.

Nyt taivas on ihmeen kirkas ja selkeä. Nämä varsin laimeat ruskan sävyt näyttävät oikeastaan aika hienoilta kun auringon kelmeät säteet osuvat niihin oikein ottavasti. Enkä narraa yhtään, meillä paistaa aurinko!

Moneen päivään sitä ei ole nähty, mutta nyt helottaa. Lohdullista.

Seisoin pihalla kameran kanssa ja totesin, että kaikki kuvat on jo otettu. En löydä enää mitään uutta, en edes uutta kuvakulmaa vanhoihin asioihin. Niin paljon kuin tykkäänkin kuvata kasveja ja eläimiä, ei niistäkään tunnu nyt irtoavan mitään uutta. Onneksi (?) kuvakirjastossani on noin kymmenen tuhatta räpsyä, otetaan uusintakierros vanhojen kuvien parissa kun kuvausinspiraatio näemmä pykii.

Hevosilla on aina samat ilmeet, kanat näyttävät kanoilta. Peetu nyt on ainoa alati muuttuva kohde mutta enhän minä voi pelkkää jackrusselinpentuea aina kuvata. Meillä asuvien karvanaamojen elämä on muutenkin varsin tarkoin dokumentoitu tänne blogiin ja kuvakirjastoon.

Armaat satunnaiset lukijani, antakaa nyt ihmeessä kuvausideoita.

No joo, onhan mulla tämä yksi hiihtäjä:

Elli tuli pellon poikki, luikahti sisään, söi ja poistui.
Hajusta päätellen Elli hengailee naapurin navetan liepeillä, siellä onkin varmasti kaikenlaista jännittävää. Mutta myös kaikenlaisia riskejä. Riuska isäntämies ei ehkä kissoja ajattele rotanmyrkkyansoja viritellessään, on koneita ja muita. Toivottavasti Ellillä on vielä muutama henki jäljellä tai kulkeminen loppuu lyhyeen. Vangita tuota kissaa ei voi, se menee vaikka lasin läpi kuullessaan luonnon seireenikutsun. On nähty.

Päivän ohjelmaan mahtuu taas kaikenlaista ja etenkin päällekkäisbuukkauksia. Kiidätän Äitikullan perheystävän siunaustilaisuuteen, singahdan muille asioille ja jossain välissä pitäisi hakea uusi kukkokin. Turha mainita, että Iso-J:llä on samaan aikaan omat menonsa ja vanhempi perillinen pitäisi hommata poniopistolle. Kaikki käyntikohteet ovat kartalla hajallaan kuin haulikolla roiskaistuna, ajokilometrejä kertyy taas roimasti.

Hankalinta tässä on loppujen lopuksi se, mihin minä sijoitan uuden kukon siksi aikaa kun kamppailen kuntosalilla rautaa vastaan? En minä sitä kukkoa voi respaankaan jättää, pukukaapista puhumattakaan. Autoon jos jätän, siellä on oitis liuta eläintenvapauttajia eläinparkaa pelastamassa.

Pitäisi ajatella. Eikä se ole ikinä ollut vahvin lajini.
Mukavaa lauantaita, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Tita, kommentoin valkosipuliasiaa edellisen merkinnän kommenteissa. Jään odottamaan ohjeistustasi.