Peetu Pikkupirulainen

Huomatkaa tämän kissaparan kärsivän epätoivoinen katse. Silmät toivottomuutta tulvillaan se katsoo menetyn kotinsa rauniolle. Siellä asuu nyt Peetu, pieni ponteva terrieri.

Veli Winston totesi, että koti meni, käteen jäi mustapekka. Ja pesään koiranpentu joka puree juuri viimeistä leluhiirtä hengiltä. Tasan eivät mene elämän nallekarkit ja viimeisen pihistää koiranpentu.

Koirankujeita

Viikonloppu huiskahti, arvaatte kyllä missä merkeissä.
Pienten tassujen teputusta, sitä riittää nyt ja tulevaisuudessa. Peetu on kyllä ponteva pentu, ei voi muuta kuin todeta, se on Terrieri. Eri ärri.

Ja nyt nousee pappaosaston Nasse entistä korkeampaan kurssiin. Nyt sen taas ymmärtää, fiksun ja aikuisen koiran arvon. Kallisarvoinen Nasse vahtii ja paimentaa Peetua. Ja kun pentu huimuuksissaan nappaa Nassea palleista tai nylkyttää vimmatusti takajalkaa, silloin Nasse rähähtää. Yksi kerta rähähdystä riittää ja pentu singahtaa oitis kunnioittavan välimatkan päähän katsoa tillittämään. Niin viattomana kuin koiranpentu vain osaa.

Peetu edustaa jo neljättä terrierirotua jonka kanssa olen saanut tehdä tuttavuutta asumalla samassa taloudessa. Airedale on majesteetillinen koira, katselee vähän nokkaansa (ja sitä riittää) pitkin. Se ei turhia höntyile (paitsi pentuna) ja on kunnioitusta herättävän näköinen kapistus muutenkin. Ei helppo koira, mutta kun sen kanssa tekee asiat oikein, se on ihan huippu.

Lakelandinterrierini oli kaikinpuolin traaginen hahmo. Kaunis kuin koru mutta valitettavan sopeutumaton elämään sopuisasti perheen kanssa. Lapsuus ja pentuaika englantilaisessa kennelkasvattamossa jätti valitettavasti sellaiset jäljet, ettei niitä saanut feidattua pois. Ehkä se oli liian aatelinen ja degeneroitunut sopeutuakseen elämään tavallisen rahvaan parissa. Itsesuojeluvaistoa sillä ei ollut ja se tuli todeksi myös silloin, kun koira hyökkäili suin päin autonrenkaita päin.

Borderterrierien mainioon maailmaan minut johdatti Nasse ja Nassen mainiot sukulaiset. Myöhemmin lähipiiriin on siunaantunut näitä ruskeita, hengästyneitä rekkuja useampiakin. Nassella on ollut tassunsa pelissä kaikissa tapauksissa. Pr-mies parasta laatua.

Ja nyt on Pietu-Peetu. Pieni pirulainen, pupunaama pistiäinen. Siitä tulee hieno ja hyvä koira, mutta mitään ei ilmaiseksi saada. Esikois-Perillinen saa tehdä pentusen kanssa hartiavoimin töitä ja koko perhe seisoo yhtenä rintamana hänen tukenaan.

Monet, yleensä terriereihin perehtymättömät pitävät niitä kaikkia tiukkapipoisina kaikenpurijoina, räkyttävinä riiviöinä. Monta sellaista yksilöä mahtuu varmasti joukkoon. Mutta kun terrieriluonteen kanssa tulee tutuksi, niiden hieno huumori ja nokkeluus herättävät kyllä monta kertaa sekä hervottomat naurut että ihastuksen huokaukset. Minä pidän terrierien elämänasenteesta: Tutki, katso, toimi!

Rouva Kasvattaja kävi tänään ja hänestä saamme kyllä hyvän opastajan russeleiden maailmaan. Minulla on ollut onni löytää aina kivat, järkevät ja osaavat kasvattajat joilta koirani ovat tulleet. Heidän neuvonsa, ohjeensa ja kokemuksensa ovat olleet suureksi avuksi monta kertaa. Niin turkinhoidossa kuin koulutuksessakin. Mikäli joku tahtoo mainitsemistani roduista kasvattajatietoja, laittakaa postia, kerron mielelläni, kera suurten kiitosten.

Viikonloppuna on toki värkätty muitakin asioita. Tössetamman kinttu on vetreä kuin varsan koipi ja kaikki askellajit irtoavat (laitumella) puhtaasti ja lennokkaasti. Uskaltanen huomenissa soittaa eläinlääkärille ja kertoa, että toistaiseksi pärjätään ilman järeämpiä toimenpiteitä.

... poistun hetkeksi koputtamaan maalaamatonta puuta, hevosten kanssa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Paitsi huono tuuri....

Hyödynsimme tämän päivän aurinkoisen ja tuulisen sään, Iso-J sai monta aloittamista vaille valmista hommaa tehdyksi tai ainakin hyvälle alulle. Vanhan karjakeittiön, nykyisen pesula-verstas-varastotilan edusta pesee kasvojaan uuden maalin, uusien vuorilautojen ja fiksauksen ansiosta. Ylläolevassa kuvassa näkyy vähän tätä muutoskohdetta. Olisi kiva kun kesäveden letkuhässäkän saisi vähän siivommaksi. Ehkä joskus.

Vanha, repsottava leikkimökki sai pintaansa uuden punamullan ja valkoiset nurkkapielet. Se pärjää niine hyvineen talven yli, ensi keväänä laitetaan katto ja rakennetaan siihen uusi veranta. Ja kas, taas tuli yksi uusi kesähuone. Sinne mahtuu oikeastikin sänky tai kaksi. Se on iso leikkimökiksi. Ainoa miinuspuoli saattaa olla sen sijainti kanalan ulkotarhan naapurissa. Kiekukonsertti alkaa kesäöisin siinä neljän pintaan.

Gaddafikukko tiivisti rouvat suojaan, kanahaukan poikaset olivat taas liikkeellä. Ne kiekuvat korkeuksissa ja tekevät mielettömän hienoja ilmaveivejä. Aidan takana asustava ruskeiden rouwien parvikin kipaisi katokseen, Kullervokukko jäi hoipparoimaan taivasalle, ehkä se odotti taisteluhaastetta taivaallisilta sotajoukoilta.

Toivottavasti syksy jatkuu säiden suhteen suosiollisena vielä jokusen viikon. Olisi mukavaa, että kanaset saisivat mahdollisimman pitkän ulkoilmakauden. Talven koppihoitokuukaudet ovat pitkät joka tapauksessa.

Alkavaan viikkoon mahtuu taas kerran vaikka mitä. Siitä enemmän sitä mukaa kun ehdin ja inspiroidun päiväkirjamerkintöjä tekemään. Vähän on viimeaikoina ote lipsunut, tunnustan. No, on tässä ollut ns. kädet täynnä hommaa muutenkin. Blogin kävijälaskurissa kiepsahti taas uusi kymmentuhatluku täyteen, se on aika huisa juttu.

Jep, näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Sinnikkäästi kohti maanantaita, hyvällä sykkeellä tai jotain.

Hän on täällä tänään

Kutittava panta on paha, hyvin paha. Pieni terrieri on tämän illan aikana rapsuttanut kinttunsa kramppiin mutta panta ei lähde. Voi rekkupien, rekkupien. Elämässä tulee eteen monta muutakin asiaa joista ei pääse eroon rapsuttamalla.

Pennulla ei ole vielä nimeä. Sen sukutaulussa on krokotiileja, alligaattoreita, kaimaaneja ja tiedä mitä tuhohyönteisiä. Se puri minua sormeen ja sai pienet raivarit kun irroitin siltä matkapantoja ja remmejä. Voi rekkupien... se ei vielä tiedä, että minä puren tarvittaessa takaisin.

Nassepappa on itse ystävällisyys, mutta kissat, ne osaavat olla happamia. Väijyvät kuin korppikotkat korkeuksissa ja tarkkailevat tilanteiden kehittymistä. Niitähän riitti. Yksi jännittävimmistä oli se, kun Veli Winston parkkeerasi vesikupille. Ne juovat samasta kiposta kuin Nasse. Ja tämä uusi termiitti.

Winston litki vettä ja heilutteli rentona häntäänsä. Pentu istui takana ja tuijotti hypnotisoituneena häntää. En tiedä mikä hengissäpysymisvaisto sitä käski olemaan koskematta: Älä anna mielesi tehdä sanoi ääni koiranpennun pään sisällä. Kävi se nenineen nuuhkaisemassa, mutta juuri silloin Winston kääntyi, läppäsi avotassulla nokalle ja poistui paikalta, tyynen rauhallisesti. Jos sillä olisi sormet, ne olisivat napsuneet, snap-snap-snap.

Näillä rytmeillä tassutellaan lauantaihin, minä sulattelen päivän käänteitä vielä hetken, yhden viileän viinilasillisen ajan.

Syvällä sielussa

Tänään tuli hevosenomistajan taipaleella eteen melko haastava osuus. Se, onko osuus vasta alkamassa vai onko pahin jo nähty, sen näkee aikanaan.

Kurkkasin päivällä pitkänaamojen kuulumisia laitumella ja siellä oli aina yhtä touhukas Soosiponi ja kolmijalkaisena raahustava Tösse. Vailla minkäänlaista oikeaa osaamista kopeloitsin kintut läpi, silmäilin päällisin puolin ja paikallistin vaivan oikeaan takakinttuun, jonnekin sinne vuohisen alapuolelle. Koska minulla ei ole edes alkeellista röntgenkatsetta, katsoin parhaimmaksi selata puhelinmuistiosta Ee niinkuin eläinlääkäri. Pee niinkuin paikallinen.

Hän saapui paikalle alta puolen tunnin ja se on jo omanlaistaan tuuria. Täällä kun poikivat lehmät ja muut tuotantoeläimet menevät aina ohi harrastelemmikkien. Ja minä soitin ensihätään kylän omalle pojalle, en suinkaan klinikalle. Soitin sopivaan aikaan, juuri ennen viikonlopun päivystyksen alkua.

Tutkimuksissa ei ilmennyt sen kummemmin selkeää kaviopaisetta kuin ei muutakaan selkeää syytä joka tekee hevosesta kolmijalkaisen. Jänteitä hevonen ei arista eikä ns. imppariakaan näytä kehkeytyneen mihinkään. Joten päädyimme seurantaan, lepoon ja kipulääkkeeseen. Maanantaihin mennään näillä, sitten katsotaan tilanne. Toki klinikalle lähdetään jos tarve tulee, vaikka viikonloppuna.

Kuumemittaria hevonen ei suostunut sisuksiinsa ottamaan, hyppi pystyyn, ryysäsi aitoja vasten ja pyrki poistumaan paikalta. Silloin siirsimme hevoset talliin. Kipulääkkeen pistäminen oli hevoselle niin paha paikka, että aivan sama olinko minä, sen oma ihminen, hevosen ja seinän välissä, päälle se tuli. Yritti paiskautua, siis taklata, itsensä seinää vasten. Heittäytyi niin, että rutisi. Ehkä sen ei-niin-fiksu suunnitelma oli murtautua seinän kautta vapauteen. Yritys oli kova.

Minua pelotti niin paljon, että olin suunnilleen valmis jättämään homman sikseen. Mutta hevosta pelotti vielä enemmän. Eläinlääkäri kysyi, mitä tehdään, rauhoitetaanko vai annetaanko lääke suun kautta. Päätin, että vaikka miten pelottaisi, pakko tämä tilanne on ratkaista oikein. Kokeillaan vielä kerran pistämistä. Enempään meillä ei olisi rahkeita ja joku raja pitää vetää siihen, miten paljon hevosta voi kuormittaa. Nytkin oltiin jo niin rajoilla.

Paljon olen jo tuolta eläimeltä saanut nähdä. Tänään minä näin Tössetamman ruskeissa silmissä avointa kauhua, hätää ja pelkoa. Mutta se myös kysyi, silmät kysyivät ihan selvästi: ethän vie mua pahaan paikkaan, ethän?

Jostain löysin vielä yhden rauhallisemman vaihteen päälle (itselleni) ja ilmeisesti sain siirrettyä osan siitä rauhallisuudesta hevoselle. Ihme sinänsä, että se kuunteli. Mutta kun se painoi päänsä kainalooni ja vapisi, turvaa kai se haki? Riehuminen ainakin laantui hetkeksi. Eläinlääkäri sai silloin neulan paikalleen ja ruiskun tyhjennetyksi. Hevonen seisoi pää kainalossani, vapisi ja uskalsi vihdoin hengittää.

Vartin päästä se jo nukkui, pää edelleen olkaani vasten. Myöhemmin lampsi tyynenä tarhaan, jatkoi syömistään, oli rento ja rauhallinen.

Tuhat uutta kysymystä pyöri päässä.  Mitä ihmettä tuo hevonen on elämässään saanut/joutunut kokemaan? Mitä sille oikein on tehty? Miksi sen pelko on niin vahva? Miksi se on tuommoinen?
Minulla on rajallinen määrä älyä, rajallinen määrä hevosenlukutaitoa ja ennen kaikkea, rajallinen määrä kärsivällisyyttä. Mihin kaikkeen sen on vielä venyttävä?

Jossain tuon liinaharjaisen hevosen sielussa, visusti piilotettuna on vielä jokin käsittelemätön tunneklimppi joka pitää saada auki. Tässä sitä ollaan jännän äärellä, milloin lukko aukeaa ja millainen ryöppy sieltä on vielä tulossa? Näitä näytteitä on jo yhteisen lyhyen taipaleemme aikana nähty. Kivoja eivät ole sielun leimahdukset olleet, ei minulle eivätkä takuulla hevosellekaan.

Jonkinlaista laihaa lohtua tähän tuo tieto siitä, että tamma ei pelkää minua. Ja tosi tiukassa paikassa se näköjään jättää asian minun huolehdittavakseni. Se keskittyy pysymään henkisesti kasassa ja jälkeenpäin varmistelee moneen kertaan, että olemme yhä kavereita.

Olkoon voima kanssamme.

Hyvää Suomenhevosen päivää!

Oman päivänsä on ehdottomasti ansainnut kansallishevosemme, suomenjunttura.
Liehukoot liput saloissa ja ainakin ihmisten mielissä kelpo hevosrotumme kunniaksi.

Päivä on muutenkin liputtamisen arvoinen, kipsihanduinen Perillinen on koululaitoksen suojissa. Opettajanhuoneessa oli iloisia ja huojentuneita kasvoja kun marssimme sinne aamulla. Pienessä kyläkoulussa yhdenkin oppilaan poissaolo huomataan.

Hyvillä mielin koululainen jäi opinahjoonsa ja hyvillä mielin hänet jätin sinne. Tuttujen opettajien ja koulukavereiden pariin. Loistava juttu on se, että hän saa oman kouluavustajan koko sairausajaksi, kyydit mennen tullen, myös saksantunneille toiseen kouluun.

Tässä vihdoin kuva kipsikääryleistä, kuva otettu lauantaiaamuna sairaalan lastenosastolla. Eilen kävimme kontrolliröntgenissä ja lastenkirurgin tapaamisessa. Parantuminen on lähtenyt hyvin käyntiin ja oikean käden kipsi voitaneen irroittaa jo parin viikon päästä. Vasen pysyy mukana (kuin peräpukama) vielä kuukauden. Onneksi kouluarkeen paluu tuo oman rytminsä elämään eikä aikaa jää ihan niin paljon tilanteen harmitteluun.

Nassepappa kävi eilen parturissa, kesävillojen alta paljastui entisenkaltainen virtaviivainen terrierinjöpökkä. Pientä mahanrumpua saa ollakin melkein setäikäisellä koiralla. Ilmeisesti uusi rekku haetaan perjantaina joten Nassella käyvät leppoisat semieläkeläispäivät vähiin. Kohta tupaterrieri saa taas vyöttää kupeensa ja ryhtyä kasvatuksellisiin puuhiin.

Isällistä ojentamista ja muutakin koirankuria on tiedossa. Luotto kelpo terrieriimme on vahva, Nasse jos kuka koulii kakarakoiran talon tavoille ja näyttää niin tontin kuin sallitun tekemisenkin rajat. Toivottavasti teroittaa pennun mieleen myös sen, että hevosten heinät ovat Pyhä Asia. Niihin ei pissitä.

Edelliset kasvatit, pupunaamat Veli Winston ja Veli Milton ovat jo isoja roikaleita ja pärjäävät sekä tuvassa että tallissa.

Hyvin sätkii eteenpäin vanha kunnon Patsykin, katti on reilusti teini-ikäinen, viittätoista kynttilää saisi yrittää puhkua sammuksiin jos synttärikakku nyt kannettaisiin pöytään.

Perjantaina on syytä pitää torpalla jonkinlainen väestölaskenta. Kanalassakin heiluu taas yksi heltta vähemmän, vanhan kaartin ruskea rouwa nyyskötti sisäkanalan puruilla koipensa oikaisseena.

Huomenna semmoisia, tänään tämmöisiä ja nyt päivän urakointiin. Luvassa jokunen ajokilometrikin.
Päivän sää on puolipilvinen, vähän tuulee ja toistaiseksi ollaan selvitty ilman kumppareita. Äitikulta pyllöttää perkaamassa mansikkamaan laajennusosasta rönsyjä. Pari viikkoa kevennettyä näytti riittävän, livisti tattimetsäänkin ennen aikojaan.

Muista taputtaa hevosta. Jos ei hevosta näköpiirissä, anna aploodit!

Kivenraskaita ajatuksia

Viimeisen viikon uutisvirta on ollut oikeastaan täynnä surkeita uutisia.
Olen aina luullut, että olen kohtuullisen realistinen tyyppi mitä tulee ihmisen pahuuteen ja sen jonkinlaiseen suodatuskykyyn. Sitä on aina ollut, sitä tulee aina olemaan. Tämä ei tarkoita sitä, että minä hyväksyn pahuuden, tietyllä tasolla sen kanssa on kuitenkin vain opittava olemaan ja elämään.

Minä olen paha ja sinä olet paha. Yleensä kai meidän "normaalien" ihmisten pahuus on kateutta, katkeruutta, valheita, erilaisia pettämisiä, sitä perussontaa missä ihmiset elämässään kahlaavat. Joskus joku kyntää syvemmällä, mutta useimmilla pysyy nenä pinnalla. Jos kenellä meinaa hengityselin ryystää kuravettä röörit täyteen, silloin yleensä joku vaisto käskee pyytämään apua. No, ei sekään kaikilla toimi, mutta useimmilla. Tavalliseen *anteeksi etukäteen* vitutukseen eikä pettymykseen kukaan kuole. Joskus sitäkin on tullut toivoneeksi.

Sitten on niin pimeä, syvä ja musta pahuus, ettei mikään ymmärrys riitä. Enkä halua sen pahuuden pohjalle nähdä.

Sen kohteeksi joutuu pienin, puolustuskyvyttömin, avuttomin.

Minulta loppuvat sanat, ymmärrys ja järki sen siliän tien kun näen tai kuulen näitä avuttomimpiin ja yleensä viattomimpiin kohdistuvia väkivallantekouutisia.

Sitä ei voi millään tavalla puolustaa, sitä ei tarvitse ymmärtää, hyväksyä eikä jumaliste sentään edes sietää. Se pitää kitkeä pois. Repiä juurineen, tuhota ja polttaa. Ja sylkeä päälle.

Olipa tekijä paha äitipuoli, Shkupolli, Breivik, "iskelmälaulajaisi", seurakunnan pappi tai se tavallinen hyvän perheen vanhempi, ei! Minulta ei heru minkäänlaista ymmärrystä. Ei edes halua ymmärtää mikä pisti ihmisen hahmon saaneen paskaläjän tekemään tekonsa.

Heillä ei ole kenenkään antamaa valtuutusta tai oikeutusta teoilleen. Ei vaikka miten äänet päässä käskisivät. Luonnonvoimille ei mitään voi, mutta tämä ihmisten alati paheneva raakuus on saatava loppumaan.

Mikä hemmetti meitä vaivaa?
Sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Ja vihaiseksi. Pahinta on, että iso osa hirmutöistä ei tule ikinä julki. Kuitenkin joku näkee, tietää, kuulee, hiljaa vaieten ja mitään tekemättä antaa kaiken tuon tapahtua. Miksi?

Meillä täällä elämä jatkuu, pahoista uutisista ja ahdistavista tapahtumista huolimatta. Haukanpoikaset kiekuvat korkeuksissa, näkevät kuinka kesä vähitellen väistyy ja syksy hyökyy päälle keltaisella voimalla. Vihreys hiipuu, kesä kiittää ja kumartaa.


Valitettavasti minulla ei ole tänään muuta asiaa.

Pannaan pakettiin

Mulla oli tämmöisiä kuukuviakin, elokuun viimeisestä kuutamosta. En sitten tullut postanneeksi ja sitten tuli ne perjantai-illan ohjelmanmuutokset joten päiväkirjamerkinnät ovat vain hajanaisia merkintöjä puhelimen muistiossa. Sielläkin lukee vain 15xmax/3. Se on salikieltä ja tarkoittaa, että rimpuilin ohjelmani a-osan läpi minulle määrätyillä maksimipainoilla ja maksimitoistoilla, kolmesti.

Harvoin minä ylistän sunnuntaisten iltojen ihanuutta mutta nyt tuntuu, että vihdoin voin huokaista. Viikonloppu alkoi niin mahdottoman ihanasti. Aurinkoinen loppukesän iltapäivä, omat perilliset omien kiiltäviksi harjattujen ratsuntekeleidensä selässä, kotiopetusta ja vanhan kertausta luvassa.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä ponikuski suistui satulasta aivan lyhyen epäjärjestyksellisen momentumin jälkeen. Kuten useimmat jo tietävätkin, vietin nuorimmaisen kanssa perjantai-illan ja hyvän pätkän lauantaista paikallisen keskussairaalan vintillä, lastenosastolla.

Käpälissä on komiat kipsit kämmenistä kyynärpäihin saakka (ei juuri nyt kuvaa saatavilla) ja perillistä potuttaa ankarasti. Kuukausi on pitkä aika ja varsinkin jos sen joutuu viettämään kipsikääryleiden kihlattuna. Onneksi ennuste on 100 % hyvä. Pahemminkin olisi voinut käydä, joten otetaan tämä opetuksena ja yritetään ennakoida ensi kerralla vähän paremmin.

Viikonlopun hauskin asia oli se, että Vaari-M ja Velipoika-J (Iso-J:n) malttoivat visiteerata täällä. Yhteinen aika jäi sattuneesta syystä vähiin, mutta lauantai-iltana syötiin pidemmän kaavan mukaan.
Kesän viimeiseksi jäävä pestokin on nyt loppulipaisuja vaille syöty. Omat basilikat vei halla, ostokasveilla on vähän teollinen maku, mutta tuoreyrttihän se on sekin. Kesympi versio, mutta käypä ja kelpo pesto siitäkin tulee.

Tänään kulkumiehet pakkasivat peräkärryyn muutaman pönäkän säkillisen hevontuotoksia. Luvassa muhevaa multaa ja tömäkkä sato, ensi kesänä. Perille kauas Espooseen olivat ehtineet ennen neljää. On se sujuva tie tuo kutostie. Oli kiva kun kävivät, kohtahan lentävä kone lennättää isovanhemmat takaisin Espanjan lämpöön.

Siellä muuten pääseekin ensimmäiseksi siivoamaan, maastopalojen noki ja savu ovat tehneet pientä kiusaa kautta aurinkorannikon.

Nasserekkunen ei vielä tiedä mitä  nousuviikko tuo. Keskiviikkona koiran kalenterissa on visiitti koiraparturille ja viikonloppuna ikioma pikkuvinku liittyy torpan muonavahvuuteen.

Vähän käy sääliksi, sillä pienellä on melkoiset hampaat ja roimasti nuoruuden tarmoa. Luotan siihen, että sen mikä Nasse mahdollisesti joutuu tasoitusta antamaan fyysisissä kisailuissa, se ottaa viekkaudella ja viisaudella takaisin muina etuisuuksina. Ja juoksukilpailun oikoreitteinä. Kyllä Nasse tietää.

Toivon sopuisaa yhteiseloa ja pitkää pinnaa kaikille.

Viikonloppu on kaikkine käänteineen nyt kietaistu pakettiin ja unohdetaan tietyiltä osin niin pian kuin mahdollista. Kipsit tosin muistavat muistuttaa.

Tälleensä.

Kesälukukauden päättäjäiset

Terveiset täältä keskussairaalan osasto kympiltä. Olemme nuorimman perillisen kanssa päätyneet tänne. Ponien kesälukukauden päättäjäisoppitunti päättyi siihen, että ratsastaja suistui satulasta
Ja koska ihminen pyrkii vaimentamaan tulevaa tälliä, hän ottaa käsillä vastaan maaemon syleilyyn. Niinpä vasen ranne on murtunut ja oikeassakin on kipsin tarve.

Soosiponi ihmetteli suuresti minne kuski hävisi kesken kyydin ja seisoi hievahtamatta paikallaan kun tilannetta selviteltiin. Ei ollut ponin vika, ei ollut kuskin vika, tuo olisi voinut tahtia kenelle tahansa, lähes missä tahansa.
Odottelemme nyt että leikkaussalissa on tilaa ja siirrymme sinne. Vasen ranne veivataan nukutuksessa oikeaan asentoon ja molemmat kipsataan.

Potilas voi olosuhteisiin nähden hyvin ja me muut myös.

Valiomerkki

No niin. Tita-kuoma riensi etänä apuun ja tämä tunnustusprenikka löytyi sievästi sähköpostistani.
Näihin toimenpiteisiin olen velvoitettu:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.  KIITOS!
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Erityiskunniamaininta Titalle, jolla ei tietääkseni ole blogia, mutta joka on täysiverinen velho mitä tulee moneen muuhun asiaan. Päiväkirja on, mutta sitä en tohdi linkittää, koska se on suljetun osaston *hihhiih* kamaa.

Post it -lapun tulkoot noutamaan nämä bloggaajat.

-S-
Kanaemo
Ässä

Lisäksi Jilla jonka blogia en linkitä ilman lupaa.
Viidettä en pysty valitsemaan, so sorry. Te olette kaikki niin hyviä! Jokainen ansaitsisi oman prenikkansa.

Kiitos vielä kerran. Tästä on hyvä jatkaa!

Tunnustuksia

Minä menin eilen metsään! Otin pienen punaisen ämpärin, keltaisen veitsen ja sienikirjan. Hevosetkin katsoivat hitaasti ohimarssiani ja aivan varmasti kuulin jonkinlaista hevosennauruntyrskettä takanani. Ikäviä elukoita.

Sitä luulisi, että kumpainenkin hevonen olisi ollut ihan hissuksiin eilisten oppituntiensa jälkeen. Molemmat sätkivät vuorollaan omat liikehdintävuoronsa kotiopettajan johdolla ja kummaltakin löytyi jälkeenpäin satulansijasta hikiläntit. Tekivät töitä. Mutta eivät ilmeisesti tarpeeksi kun vielä jäi energiaa ilkkua metsäänmenijälle. Juuttaan pitkänaamat.

Metsässä oli kivaa. Rauhallista, hiljaista ja helppo hengittää. Pari kertaa vähän yskitti, huomasin seisovani metrin päässä maatuvasta tatista. Haju on maanläheinen.

Hirviökärpäsiä ei pörrännyt ainokaistakaan, siitä kiitos.
Niin, ne sienet. No olihan niitä (jotain tuntemattomia lajikkeita) mutta unohdin keräämiset (en jaksanut selata sienikirjaa tunnistamisen apuna) ja keskityin vain loikkimaan mättähillä ja fiilistelemään metsän tunnelmia (toiveikkaana kurkin kuitenkin kantarellien ja tattien perään).

Kohtuullisen helposti löysin hirvien polun ja ketun kaivelemat mättäät. Karhuherraan en onneksi tälläkään kertaa törmännyt. Oletettavasti se on luikkinut kauemmas itärajalle, tatinjahtaajat ja muut metsänkävijät ovat nyt karhun kannalta katsoen pahimman laatuisia rauhanhäiritsijöitä.

Niitä tattejakin oli, ne ainoat löytämäni enemmän ja vähemmän lahoamispisteessä. Lähistöltä löytyi vain mikroskooppisen pieniä tatin alkuja tai sitten sammalessa näkyi rikkonainen kohta, joku oli jo nyppäissyt tatin pois, kettu varmaan? Näissä meidän pikkuisissa kotimetsissä ei käy muita kulkijoita, thaimaalaisia marjanpoimijoita eikä tatinkeruun puoliammattilaisiakaan.

Käppäilin hissuksiin kotia kohti ja ämpäri kolisi edelleen tyhjillään. Hevoset yrittivät pitää laitumella pokkanaamansa, hirveän huonosti kätkivät virnuilunsa mokomat. Ei ollut (minun tuntemiani) sieniä sillä kertaa tarjolla.

Äitikulta teki pihalla lähtöä tien toiselle puolen, kantarelliapajille. Nuorempi perillinen lähti mukaan turvaamaan mummelin selustaa ja vahtimaan ettei seniori ryhdy painimaan karhujen kanssa. Siltä reissulta palasivat ison kantarellilastin kanssa. Olivat hoksanneet ihan uudenkin kasvukeskittymän.

Se, että minä palasin tyhjin käsin, herätti huonostikätkettyä hilpeyttä myös Äitikullan kasvoilla. Hän sanoi piipahtavansa vielä samassa metsässä katsomassa eikö siellä todellakaan ole yhtään syötävää sientä. Huusin vielä perään; no ei perhana ole, katsoin tosi tarkasti...

Tunnustan. Äitikulta palasi vartin päästä iso kantamus mukanaan. Myös muotovaliotatteja löytyi.
Miten hän sen teki? Pitääkö sieniä jotenkin houkutella esiin? Onko joku sienten kutsuhuuto? Missä ne möllykät piileksivät kun minä olin siellä?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minullakin on nyt tattirisoton olennaiset ainesosat valmiina. Ja koska meillä muut eivät ymmärrä sienten päälle, se herkku on vain ja ainoastaan minun yksityistä hupiani. Äitikullalle toki vien maistiaiset vaivojensa palkaksi.

Muilta osin tiistai kuitataan kirjoihin varsin kiireisenä päivänä. Oli kaikenlaista tekemistä, ajamista ja toimittamista. Metsäterapia tuli hyvinkin tarpeeseen. Illalla totesin, että kurkku on karhea ja kipeä ja silloin ei lähdetä juoksukoulun oppitunnille.

Latasin sinkit ja mustaherukat kitaani ja asettauduin huolellisesti vällyjen väliin jo hyvissä ajoin. Juuri kun olo oli mitä mainioin, tyyny hyvin ja Veli Milton jalkopäässä, paikalle purjehti Hönö-Elli. Ilmeisen vakaana aikomuksenaan loikata yön pimeyteen yläkerran ikkunan kautta. Seurasin kissan puuhia ja kyllä sillä lumpulla on selkeä systeemi miten kotiarestista poistutaan.

Tällä kertaa Elli möhli. Juuri kun tomera tassuote oli veivaamassa ikkunaa vaadittavat sentit auki, se hölmö huomasi minut ja säikähti (juu juu, uskotaan että kampaajalle pitäisi mennä). Samalla putosi ikkunalaudalla keikkunut posliinikukka liian pienine ruukkuineen. Multaa, sirpaleita, kasvinpalasia ja yleistä hässäkkää.

Kiitos Elli, kiitos. Eikun takaisin ylös ja siivoamaan.
Koska posliinikukalle ei uskalla luvata pitkää elämää muoviämpärissä, tänään on hankittava uusi ruukku.

Onhan tuo kasvi kieltämättä ansainnut tilavamman pytyn. Samassa astiassa on kitunut viimeiset kymmenen vuotta. Ehkäpä siinä piileekin rehevän kasvun ja hurjan kukinnan salaisuus?

Tunnustan laiskuuteni viherpeukalona.

Sain myös ihan erilaisen tunnustuksen, kiitos vain Ajatusmurusia -blogistille. Blogimaailmassa on nähkääs tapana jakaa tunnustuspalkintoja blogeille jotka syystä tai toisesta miellyttävät jotakuta lukijaa. Perusteluissa luki näin: koska vuonohevoset ovat ihan parhaita. 

Juuri nyt minulla ei ole aikaa (eikä taitoa eikä varsinkaan kärsivällisyyttä) fiksata saamaani tunnustusprenikkaa näkyville. Minun pitäisi jakaa prenikka eteenpäin viidelle blogille. Tämä vaatii oikeasti ajatustyötä ja aikaa, palaan asiaan!

Koetan joskus perehtyä bloggerin sielunelämään ja asentaa saamani tunnustusprenikan näkösälle. Siinä lukee I love your blog! Kumartaa hän kiitollisena.

Mukavaa päivänjatkoa, missä lienettekin!
Viimeinen kuva kuuluu tietysti tunnustuksen myöntäjälle, valiovoimistelija Soppa!

Halavattulainen

Hetkittäin käy kateeksi sireenikiitäjän toukkaa. Se vain pötköttää ja syö. Itse saa juosta kuin maanisen vaiheen orava, eikä silti tahdo keretä jokaiseen hommaan, paikkaan tai tilanteeseen.

Justiinsa oli perjantai ja palattiin kotiin pentukatselmuksesta. Nyt on jo maanantai ja sekin iltapäivässä. Se luikku, joka näpisti multa viikonlopun, voisi nyt vihdoin kokea edes piston omassatunnossaan. Paitsi, että katse peiliin vie. Se peikko siellä on ihan itse kahminut kaikenlaista aktiviteettia elämäänsä.

Ei sen puoleen, en minä valita. Mukavaahan se on kun tekemistä piisaa, mutta välillä tekisi mieli ihan vaan olla ja päätään käännellä. Kaikessa rauhassa ja keski-ikäisen tyyneydessä. Hyvällä omallatunnolla. Semmoinen mukava kauhun tasapaino olisi kiva yllätys.

Lauantaiaamuna Herra Heinämies hyrskytteli traktorilla pihaan ja kuorma oli kunnioitusta herättävä. Kaksisataa paalia on kuulkaa iso kasa heinää kun se pakataan kärryyn. Ja puretaan. Ja pakataan talliin. Lihasvoimin, omin voimin.

Tässä kuvassa osa, ehkä 1/3. Ja näillä heinillä ei montaa kuukautta juhlita, hevonen on ahkera heinänsyöjä ja lampaat lipovat jo huuliaan. Niille ronteille tehdään jonkinlainen heinäverkkosysteemi, sotkevat ja tallovat alleen käsittämättömät määrät hyvää syötävää. Se peli loppu nyt.

Hevoset saavat vapaasti heinää, se on hullu joka hevosen heinässä säästää.

Kuten kuvasta näkee, en ole riittävästi pelannut tetristä. Pino on kehnosti pakattu ja tyhjää tilaa on varmasti kuutioittain. Yritin kuitenkin parhaani ja perhana vie, se saa nyt tässä tapauksessa riittää.

Lauantain toivottuna oli visiitti ystäväperheen luo. Minäkin sain liottaa raihnaista kroppaani ihmiskattilassa. Paljusta ja kylpytynnyristähän ne sivistyneemmät puhuu, minulle se on ihmispata. Ja siellä on kiva lillutella, rupatella ja rentoutua.

Jos sen saisi meilläkin jotenkin fiksusti maisemoitua, huolisin ehkä itsekin mokoman pytyn pihasaunan viereen. Mutta kun ovat jumalattoman rumia hökötyksiä, ei sitä toistaiseksi meille laiteta.
Sen verran tunnen Iso-J:n mielenliikkeitä, että eipä aikaakaan kun meilläkin on kuoppa pihassa, sen ympärillä terassirakennelma ja kaiken keskellä tönöttää pytty. Sitä odotellessa.

Kieltämättä nukuin makeasti sunnuntaihin. Jokaikinen lihas oli rento ja raukea.

Pyhäpäivän puuhiin kuului tallin maalaus. Nyt taas hohtaa ja säihkyy, seinät ovat valkeina ja valmiina ottamaan vastaan hevosten röpöt ja roiskeet.

Nuo rumat vaneriosat jäivät tänä kesänä maalaamatta. Jääkööt. Ei ollut suotuisia maalauskelejä ja monta suunniteltua rakennusprojektiakin jäi jonnekin sateen taa.

Talvea ennen yritetään tehdä pari kosmeettista viilausta ja loput siirretään sovulla ensi vuoteen. Eihän sinne tallintakuseen voinut kuvitellakaan kaivurilla menevänsä, märkää ja vielä märempää keliä riitti kyllästymiseen saakka.

Jos syksy on vähäsateinen, saattaa tallipihan sorastus onnistuakin, se olisi oikeasti kiva juttu ja tulisi tarpeeseen.

Äitikullalla käy aika pitkäksi. Maalaamaan ei päästetty eikä marjapuskiin. Joten hän polkaisi vohvelibaarin pihakatokseen. Että osasi maistua hyvälle, vastapaistettu vohveli ja vadelmahillo. Pyhäpäivän paras ateria.

Sunnuntai-iltana olin kaikesta väsäämisestä niin tattis ja tasaraha, että järjellistä ajatusta ei päästä irronnut. En väitä, että tänään olisi yhtään parempia aatoksia tai ideoita mutta se meneekin jo puhtaasti maanantain piikkiin.

Hevoset ovat jo niin valmiita talliarkeen. Ensimmäisessä kuvassa Tötsä, hieman ravistuneena. Alemmassa kuvassa Tötsän ahkerat kaverit, mitkälie pikku mäkäräiset. Ne ovat niin pieniä, että niitä menee silmät ja korvatkin täyteen. Purevat pirut ikävästi. Ei ihme, että hevosia vähitellen tympii elämä pellossa. Laidunta toki riittää, monta syyspäivää voivat vielä hengailla laitumen riemuissa.

Tämä viikko alkoi sateisella kelillä. Nyt saattaisi olla metsässä tattejakin. Pitäiskö? Ei..? Pitäis ehkä. Tattirisotto on liian houkutteleva ajatuksena, pakkohan se on koittaa illalla kipaista kuusikkoon.  Toivottavasti siellä ei ole niitä kammottavia hirvikärpäsiä. Niiden kohdalla minulta loppuu sietokyky niin, että napsahtaa. Harva asia on yhtä iljettävä kuin kalsarinlahkeesta sisäänpyrkivä ötökkä. Eivätkä ne nyt mitään miellyttävää seuraa ole hiuksissakaan.

Miellyttäviä pakkoja nämä tattijahdit sun muut vapaaehtoiset tekemiset. Niitä pakollisia kuvioitakin riittää, halavatun paljon. Tasapainottelua, sitähän se on.

Mukavaa viikon alkua, missä lienetkin.

OmaKehu: kaikesta muusta puuhastelusta huolimatta, pystyin näpistämään sitä kuuluisaa omaa aikaakin, kolmesti juoksemassa ja neljästi salilla, viikossa. Ja vielä kaksi vapariakin. Aika hyvin. Olo ei ole hutera vaan päivä päivältä parempi. Särkylääkkeitä tarvitsin vain yhtenä päivänä. Me so proud.