Aamuajatuksia

Puhelin tilutteli aamusävelet tuskaisen aikaisin, minun mittapuullani 06.30 on törkeä heräämisaika. Olen toki joskus mennyt kuudeksi töihin ja joskus jopa tullut siihen aikaan kotiin, se on kokonaan toinen juttu se. Eikä siitä sen enempää, lapsetkin tätä päiväkirjaa lukevat.

Pari huomiota heti havahduttuani: päänsärkyä ei ole, mutta koko kroppa on kuin rännistä läpirytyytetty, aurinko paistaa ja koiran hengitys haisee tunkiolle ja koiran naama on samalla tyynyllä kuin minun pöpperöinen pääni. Eli turhan lähellä.

Päänsärytön aamu on hieno ja iloinen asia. Muut vaivat johtuvat puhtaasti omista tekemisistäni. Varsinainen ongelma-alue tässä raihnaassa kropassa on selkäranka ja se osasi kerrankin olla vaatimattomasti vaiti. Niska ja hartiaseutu olivat vetreät, ihme!
Niin paljon kuin minulla on aikaisempiin kokemuksiini perustuvia ennakkoluuloja kuntosaliharjoittelusta, täytyy myöntää, että nyt tekemäni ohjelma on ihmeitätekevä.

Siinä onkin ammattilainen asialla ja ohjelma on minulle räätälöity.
Tottamooses lihaksisto ärsyyntyy ja on maitohapoilla kun joutuu yllätetyksi ruususen unestaan ja suoraan töihin. Kintut huutaa hoosiannaa mutta uutteran talliaherruksen ansiosta yläkroppa toipuu näemmä nopeammin.

Lisää ihmeitä odotellessa jatkan harjoittelua.

Eilen oli syyslukukauden ensimmäinen päivä, aurinkoinen sellainen. Perillisiä sapetti veivata fillarilla, siellä on mäkiä matkan varrella ja hikihän siinä tulee. Lukujärjestyksen mukaan kumpikin puskee pitkää päivää eikä eilisessä versiossa ollut kumpaisenkaan ylimäääräisiä kielitunteja. Toinenhan aloitti ranskan viime vuonna ja toinen saksan tänä syksynä. Ja ne tunnit pidetään muilla kouluilla. Jonne on ontuvat bussiyhteydet ja liian pitkät matkat lihasvoimalla kuljettavaksi.

Ei minulla ole sydäntä vaatia, että perilliset käppäilevät 7-12 km mennentullen syyssateilla ja talvipakkasilla vain siitä ilosta, että pääsevät opiskelemaan kakkoskielen. Siispä järjestelemme kuljetuksia. Kimppakyydit eivät toimi, tietenkään.

Ensimmäisen koulupäivän kunniaksi nuorempi perillinen sai kauan himoamansa turkoosit Conversen tossut. Se oli varmasti Suomen viimeinen pari sitä väriä. Ja nyt se on meillä. Joku oli niin onnellinen, että melkein vaati saada tossujaan yöksi viereensä. Askel oli tänäaamuna eilistä kepempi.

Illalla rykäisimme naisissa hevosten laitumen uudelle lohkolle. Vielä näyttäisi olevan syötävää moneksi viikoksi ja se on hyvä se. Talli ei missään nimessä ole siinä kunnossa vielä, että sinne voisi tuoda kuivaheinää ja ottaa kuivikelastia sisään. Ensin pitää putsata kunnolla. Kukahan sen tekisi? Millä ajalla?
Millä lihaksilla?

Kanalassa kävi eilen Neville Noutaja, vanha Ketkajalkakana (ruskea tehomunaaja) oikaisi koipensa ja lehahti ilmavoimien kanaparveen. Maalliset jäännökset päätyivät ketunpolun varteen.

Pikkutipu kasvaa -lupaan yrittää kuvata sitä tänään- ja muutenkin helttapäiden elämä näyttäisi sujuvan entiseen malliin. Kullervo The Kukko tosin ei ole entisessä iskussaan, joku sillä on mutta en saa tolkkua mikä. Taitaa raasuparka nääntyä työsarkansa ääreen, onhan kymmenen rouvan tyytyväisenä pitäminen ja vahtiminen melkoinen savotta.

Taisin joskus mainita, että silkkikana hautoo. No hautoihan se. Perhana. Kiveä.

Otin kiven ja nostin kanan jaloilleen. Näytti hyvin helpottuneelta saatuaan ns. herätyksen. Ihmekanahan se olisikin jos kivestä hautoisi jotain elollista.

Josta tuli mieleen, että monet ihmiset taitavat taitavat itsekin hautoa kiveä, kuvaannollisesti. Joskus olisi hyvä, että joku tulisi ja nostaisi pois ja sanoisi, ettei tuosta tule lasta eikä sitä kuuluisaa paskaa.

Vaan menepä puuttumaan, se on useimmiten tekemätön paikka.

Tämmöisiä ajatuksia tälle aamulle, päivä tuo vääjäämättä eteen muutakin ajattelemisen aihetta.

Kivat sullekin, missä lienetkin.

Lomat loppuu

Parahin päiväkirja,
huomaan, että viime viikon torstaina olen viimeksi jättänyt merkinnän.
Tänään en liitä mukaan kuvia, ne ovat jossain kameran syövereissä enkä millään jaksa nyt ryhtyä sitä kuvatulvaa setvimään.

Etelän reissu oli huippukiva, mahtava ja hauska. Oikein tervetullut irtiotto kotiarkeen. Kuin myös mahdottoman kiva lomanlopettajaisreissu.

Tiiviin ostospäivän jälkeen taitelin pikkuisen ja pölyisen reissukiesin Mankkaan mummilan pihaan ja torstai-illan aktiviteetit olivat ihan vaan olemista, kuulumisten vaihtamista ja sen semmoista. Perusmeininkiä mummilan tyyliin.

Perjantaina ajoreitti kulki Hipposportista Sellon kautta Vermoon, sieltä salamana Ison Omenan kauppakeitaaseen ja sitten takaisin Mankkaalle. Teemme perillisten kanssa harkittuja täsmäiskuja sellaisiin ostoskohteisiin joita ei kotikulmilta löydy. Myöhemmin iltapäivällä matelimme Länsiväylän ruuhkissa kohti Inkoota. Muutama muukin auto pyrki samoille koordinaateille ja saariston suuntaan joten matkaan tuhraantui tovi jos toinenkin. Täytyy myöntää, että Länärin remontti ja jatkaminen tulee tarpeeseen, perustelluista syistä.

Päivölänmäellä oli tunnelma niinkuin aina ennenkin. Se on semmoinen rauhan laakso. Hevosia, koiria, kissoja, ihania ihmisiä ja kaikkea. Joku viritti koiranpentuansankin... sanotaan nyt näin, että silloin minulle ainakin kirkastui minkälaista terrierinpentua en omaksi hermosahakseni huolisi vaikka minulle maksettaisiin. Aikamoinen pakkaus oli muuan terrierityttö... räkytiräkytiräk.

Inkoon satamassa odotteli kantarelliyllätys, kiitos ja hali Seijalle. Valitettavasti tuliaismunukat palasivat takaisin tänne... heikosti menee näillä rouvilla kun munatkin unohtuvat.
Ruoka oli hyvää, risotto ihanaa ja seura parasta. Jälkiruokana kotikeittiön letut ja sen jälkeen ei juuri muuta jaksanut kuin kellahtaa majatalon petiin ja purjehtia vanhoille kunnon höyhensaarille.

Lauantaillekin riitti sekä lämmittelyajoa että totista matkantekoa. Ehdimme rapsuttelemaan muutamaa hevostakin ja juomaan tallikahvit. Kotipihaan kurvasimme hyvässä järjestyksessä ja aikataulun mukaan 21.18 tasan. Sauna tuli tarpeeseen ja yöuni omassa pedissä oli hyvä ja syvä.

Kiitos kaikki ihanaiset jotka matkalla tapasimme. Monta paikkaa ja ihmistä jäi tälläkin kertaa näkemättä. Ehkä jo seuraavalla kerralla? Ja kyllä, kyllä tänne meille on ihan sama hyväkulkuinen tie mikä täältä eteläänkin. Matka joutuu molempiin suuntiin. Teretulemast vaan.

Nyt onkin jo viimeinen lomapäivä, aamulla pikkuväki piipertää koulutielle ja arki alkaa. Toisaalta ihan kiva saada tähän elämään rotia ja järjestystä, aikatauluja ja rutiineja. Jännityksellä odotan, minkälaiset lukujärjestykset saamme arkea ohjaamaan, ylimääräiset kieliopinnot nimittäin pidentävät koulupäivää tuntuvasti. Erityisesti siksi, että viikottaiset kielitunnit ovat muilla kouluilla. Bussiyhteyksistä sopii vain haaveilla, joten kulkemisten fiksailuissa on pientä lisäkierrettä. Rohkenen jopa veikata, että helvetillisen hankalaa arkea luvassa.

Toisaalta, maltan tuskin odottaa, että pääsen taas koulukirjapinon kimppuun kontaktimuovirullien kanssa. Kirjojen päällystäminen on oikeasti hauskaa, väittäkää vapaasti vastaan.

Lomat loppuu, tekeminen ei.

On the road again

Terveiset Kouvolasta.
Ollaan tyttöjen reissulla, nyt lähetän terveiset osuuskaupan hotellissa. Suuntana eteläinen osa maatamme, mutta vasta huomenna. Tänään on ehditty torpalta lähdön jälkeen lillua poreammeessa, saunoa ja syötiinkin oikein tukeva iltapala, ihan liinapöytiin päästiin me maalaisetkin. Toki kelpo äitinä toin lapsoset pois tuhkimonhetkellä, kello napsahti puoleen yöhön kun paimensin laumani hissiin.

Torpalle jäivät Ison-J:n huomaan hyvin työskennelleet ratsuoppilaat ja muu karja.
Kuntovalmentaja ei moittinut, eipä me tosin ehditty sitä ruokapäiväkirjaa analysoimaan.
Ohjelma tulee olemaan rankka, mutta maalissa häämöttää symmetrisempi ja toivottavasti toimivampi selkä. Ja jospa vaakakin joskus vaikka vislaisi kannustukset, nykyisen tuskanvinkaisun sijaan.

Erityisen mukavalta tuntui tänään se, kun ventovieras rouva tuli äsken toivottamaan meille mukavaa iltaa ja kiittelemään kauniskäytöksistä lasta. Pälyilin hetken ympärilleni kunnes tajusin, että ruokaravintolan ainoat alaikäiset istuvat pöydässäni, kiitoskiitos, kelpo perilliset.

Kiitos myös Iso-J:lle joka buukkasi  meille tämän välimatkan krouvin ja kiitos kaikille synttärionnittelijoille, niitä on tulvinut sekä facebookin, puhelimen että muiden viestivälineiden kautta.

Huomenna ohjelmassa ensin Hamina. Jos osaamme pyöreästä kaupungista ulos, yritämme Loviisan kautta Porvooseen ja viideksi Vantaalle. Ja illaksi mummolaan Espooseen. Perjantaina Hunksin Mångsin Gårdiin :D

Tälleenstä tänään, täältä tullaan!

PeeÄss: sen verran olen matkailussa taantunut amatööritasolle, että muistin kyllä pakata hammasharjan laturin ja varaharjan. Mutta toki unohdin harjan kotiin. My oh my...

Kolmas vuosi

Tasan kolme vuotta sitten, suunnilleen näihin aikoihin hyristeltiin tyttöporukalla kutostietä pohjoiseen. Sillä kertaa auto oli tavallista tanakammassa lastissa, muuttokuormaa tuotiin monella autolla ja mulla oli kyydissä myös kissat, marsut ja koira, perilliset ja Äitikulta.

Seuraava yö purettiin rekkaa ja loppujen lopuksi kippisteltiin yöllä kahden aikoihin synttäri- ja tervetuliaismaljoja.

Ensihuuma ei ole laantunut yhtään, arki on edelleen juhlaa ja tätä mäkeä osaan jo ylpeänä kutsua kodikseni. Meidän mäki, meidän torppa.

Tänään vuosipäivän ohjelmistossa on ollut kaupunkireissu. Lomalla ränsistyneistä perillisistä on nyt kampaajan toimesta ruopattu ihmisenlapsen näköisiä, pituutta on kesän aikana venähtänyt otsahiusten lisäksi myös kädet ja jalat. Varsinaisia honkkelivarsoja kumpikin. Loppuviikon etelänreissulta on ilmeisesti syytä hankkia paitaa ja farkkua taas vähän pidemmällä raajamitalla.

Kaupunkireissun jälkeen keräiltiin laidunpullukat talliin ja pikasiivouksella niistäkin kuoriutui ihan uskottavan näköisiä hevosia. Kesäkarva pöllähtelee irti, talvikarvaa kasvatellaan jo. Kavionlaittelija oli tapansa mukaan täsmällinen, tarkka ja huolellinen. Jännää oli se, että kumpikin hevonen nukkui seisaallaan talliin päästyään. Jätettiin molemmat omiin yksiöihinsä huilaamaan iltapäivän ajaksi.

Kun kengittäjä kurvasi pihasta pois, pihatietä ylös hyrritteli seuraava paku, nuohooja. Näinä vuosipäivinä täällä on näköjään aina tavallista vilkkaampaa trafiikkia. Rekkoja ei sentään näy niinkuin silloin ensimmäisenä iltanamme.

Odottelen jo seuraavaa kiesiä pihaan, Iso-J:n arvioitu laskeutumisaika alkaa olla käsillä.
En usko, että tässä mitään isompia vuosibileitä kehitellään, ulkona sataa ja muutenkin on vähän matalapainetta.

Sitäpaitsi, huomenna on kuntovalmentajan tapaaminen ja se perhanan ruokapäiväkirja pitäisi tulostaa. Ainoa asia, joka siinä on varmasti kohdillaan, on juodun VEDEN määrä. Viinitilkkasia ei luettelosta löydy ja muutenkin olen syönyt aivan liian vähän. Sapiskaa tulee ja aiheesta. Eipä siihen enää kehtaa pientäkään kankkusenpoikasta hankkia joten paukkukorkkijuomat jääkööt tänään(kin) viileään.

Uusi vuosi torpalla tuo varmasti eteen kaikenlaista, toivon julkeasti kaikenlaisen pitävän sisällään pääsääntöisesti tasaista, tavallista arkea. En kyllä protestoi jos lottovoittoa tyrkkää ja reippaana tyttönä kestän jos semmoinen taakka kannettavaksi annettaisin.  Ei toiveissa mitään ihmeempiä highlightsejä mutta ei kiitos murheen alhojakaan.

Uuteen vuoteen lähdetään myös sillä tavoitteella, että Esikois-Perillisen askartelema Koira-Kassa  -purkki tursuaa pian seteleitä ja saadaan Nasselle partiokaveri. Vainua on jo... pennunhajua *puspus*
Me mennään näillä, toivottavasti muillakin on mukava ilta. Missä lienettekin...

PeeÄäs: otsikko johtaa vähän harhaan... kolmas vuosi takana, neljäs alussa. Tämä torpan ajanlasku on vuosi vuodelta mielenkiintoisempaa

Sukua ja huonetta

Eilen lauantaina pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi otos äidinpuoleista sukua kokoontui kauas ettäänperän korpeen, metsästysmajalle erämaalammen rantaan. Syytä juhlaan oli monta, ehkä suurimpana niistä oli enonvaimon 60-vuotissyntymäpäivät.

Siellä, missä meikäläisen sukua on koolla, siellä on tapana syödä hyvin.

Voi olla, että tapa- ja tyylikonsultti kavahtaa rahvaanomaista kattausta tai paperisia servettejä. Mutta voi piipari sentään, että ruoka on hyvää. Aina. Ja näkeehän sen herkuttelun vääjäämättömän tuloksen sokea otsallaankin. Oli reitevää, rintavaa, rehevää ja persevää rouvaa ynnä mahakasta miesväkeä. Leppoisaa väkeä kaikki tyynni. Yhtään takakireetä turhanniuhottajaa ei tällä kertaa kutsuttu osunut paikalle. Eipä sen koommin, jos semmoisia on sukuun (naimakaupoilla) päätynyt, ovat he yleensä poistuneet tavalla tai toisella joukostamme. Saaneet tarpeekseen tai jotain.

Siellä syötiin nurinkurin. Ensin makoisat mansikkakakkukahvit ja tietysti suolapalana karjalanpiirakat kunnollisella munavoilla. Kukaan ei kaivannut trendikästä cupcake -esillepanoa, ei tuulihattuja eikä herrasväen leipiä (niin hyviä kuin ne jokainen erikseen ja yhdessä ovatkin). Oli pannukahvia ja pullaa.

Kahvien jälkeen oli tuhannen tarinan aika ja kyllä siellä leuat lonksuivatkin. Samanlaisia louskuttajia me kaikki ollaan, paljon oli puhumatonta asiaa ja papatus sen mukaan.
Ja kuten kaikki tietävät, näläkähän semmoisessa jaarittelussa ennen pitkää tulee. Meidän porukoissa on riistamiehiä joten eväät kaivettiin tyyliin sopivasti kuopasta, rosvopaistihan se siellä.

Tällä kertaa ei ollut paistina lammasta. Käytän kuitenkin tätä jalon ruokalajin nimeä koska nuotionallakypsennettyliharuoka kuulostaa kertakaikkisen tyhmältä.

Serkkupoika oli pätkinyt hirvenkintun pienempiin palasiin ja kuopannut ne aamukuuden aikaan. Iltapäivällä viiden aikaan alkoi olla maku, aromi ja mureus kohdillaan. Perunat ja porkkanat sekä sipulit muhivat samoilla tulilla, maku tuli taivaasta. Että sen verran kerettiläinen versio rosvopaistista.

Todellista lähiruokaakin sattuivat olemaan. Hirvi oli kirmannut oman suvun mailla, sieltä samoista rinteistä potut ja porkkanat. Eivätkä sipulitkaan olleet ostotavaraa.

Kyytipoikana lisää rapsakoita karjalanpiirakoita. En suoraan sanoen tiedä, mitä kirjailen ruokapäiväkirjaani, kulmien kohotteluahan tuommoinen mässääminen kuitenkin kuntovalmentajalle aiheuttaa. Kateellinenkin varmasti on.

Enomies kantoi lisäksi pöytään sylivauvan kokoisen viskilekkerin, oli kuusi vuotta sitä säilötellyt ja nyt oli kuulema riittävän hyvä syy ja arvokas tilaisuus narauttaa viskin korkki auki. Vävynsä oli kuulema kyllästynyt kuuntelemaan ainaista valitusta alamittaisista joululahjaviskeistä ja täräyttänyt kerralla reilumman pönikän pukinkonttiin.

Me autolla liikenteessä olleet skippasimme niin viskit kuin viinitkin ja tyydyimme laimeampiin ruokajuomiin.

Haikein mielin hyvästelin serkut, tädit ja muut sukulaiset, kotimatkan aika koitti aivan liian pian.
On syytä iloita, että mahdumme vielä niin sopuisasti saman katon alle. Ja taas kerran vannoimme, että nyt kyllä pidetään enemmän yhteyttä, nähdään muulloinkin kuin hautajaissa. Ja kaikki sisimmässään tietävät, että arki vie ja arki sanelee elämää, seuraelämää varsinkin.

Kotimatkalla piti napata kuva autosta jonka kuski ynnä apukuski olivat nauttineet omissa kemuissaan muutakin kuin mehukattia, yhteenlasketut promillet näillä autoilijoilla melkein 5. Pahiten loukkaantunut selvisi solisluun murtumisella, toiselta taisi tipahtaa tupakista tuhkat syliin. Tasan ei käy onnen lahjat ja juopon tuuri on joskus ironian huippu. Katsokaa nyt mistä paskaläjästä jätkät kävelee omin jaloin ulos.

Pisti miettimään. Kiitos elämästä ja kiitos läheisistä. Leppoisaa sunnuntai-iltaa, missä lienetkin.

Peltopalaveri

Aamutuimaan pidimme laitumella kehityskeskustelut. Läsnä minä, Soppaponi, Tötsätamma ja Kotiopettaja. Kuunteluoppilaana lauma kärpäsiä ja surisevia örkkejä.
Päädyimme siihen, että ponin kanssa jatketaan siitä mihin on nyt päästy. Ei ole ongelmia eikä niitä ole tarvis tullakaan. Mallioppilas.

Tamma pannaan vähän niinkuin kymppiluokalle, tarkkikselle ja vähintään tukiopetukseen. Seurataan käytöstä ja yritetään päästä ongelmiin käsiksi ennenkuin hevonen hoksaa niistä tehdä ongelmia.

Sunnuntaina seuraava seurantapalaveri ja rästien purku.
Alustavasti on myös sovittu, että ensi kesänä hevoset menevät muutamaksi viikoksi kotiopettajan laidunmaille. Jos oikein hyvin saadaan hommat hoidettua, voidaan livahtaa koko perhe samana ajankohtana Kreikkaan. Sille pariviikkoiselle lomalle jota on viimeiset kuusi vuotta milloin mistäkin syystä jouduttu siirtämään.

Mitenkäs sitä muuten pohjoisen ja kylmän maan kansalainen parhaiten avustaisi euroveljeään kuin matkustamalla kohdemaahan ja käyttämällä paljon matkailu- ja ravitsemuspalveluita. Mieluummin tämmöinen ihmislähtöinen avustusmalli kansalaiselta kansalaiselle kuin poliitikkojen touhuamat käsittämättömät miljardisiirrot. Vähän niistä miljardeista päätyy pargalaisen kalastaja-ravintoloitsijan perheen talouskassaan, veikkaan ma.

Kaupunkireissuun sain ängetyksi yhtä sun toista juostavaa asiaa ennenkuin kipaisin ihmettelemään ystäväperheen muuttoruletin viimeisiä käänteitä. Näin sivusta katsoen, äkkiä heiltä meni vuosi andalucian auringon alla, ihan vastahan he toivat punaisen vespansa meille jemmaan. Ja nyt pitäisi jo vespa kaivella varastosta vällyjen alta.

Mutta nyt näyttäisi olevan talo pesty suunnilleen katosta lattiaan ja omat astiat kaapeissa. Siitä se elämä ja arki toivottavasti pyörähtää käyntiin. Tervetuloa takaisin amigos, hombres y senoritas.

Kaupunkireissun ohjelmassa oli tapaaminen kuntovalmentajan luona. Huomenna on edessä mykistävän kauhea paikka, lähtötilanteen selvitys. Meinaa sitä, että saan eteeni rätingit siitä paljonko tässä vähäisessä ihmisen tomumajassa on laardia, löysää, lihaa, luuta ja muuta. Ruokapäiväkirjaa minulla ei ole vielä tehtynä, eiköhän sekin nakki napsahda heti huomenissa. No, sen suhteen ei juurikaan ole mitään pelättävää. Parannettavaa kyllä.

Ja entäs sitten ne iltaviinit? Pitääkö ne kaikki muka ilmoittaa? Voi jestas, tästä tulee niin tuskaa.

Selkäkin skannataan ja fysioterapeutti ynnä tämä henk.koht. piiskuri sitten värkkäävät toivoakseni inhimillisen kuntoutusohjelman. Tavoitteena on toimivampi selkä ja rangan alue. Mikäli matkalla tipahtaa jokunen kilo tai peräti jenkkakahvat haihtuvat, en perään huutele. Semmoinen hävikki on ihan kiva juttu.

Mikä mainiointa, pienyrittäjäkin voi hyödyntää verovähennyksinä myös tämmöisiä työhyvinvointia edistäviä palveluita. Työstähän se käy kuntoutuskin.

Yritin tiirailla salin hunksitarjontaa, näkyvissä oli lähinnä alamittaisia ja alaikäisiä kesäkolleja *hmph*

Alamittaisia sen sijaan eivät ole vadelmat. Siellähän on sato valmiina. Ja niinpä oli muuten joku muukin, katsokaas minkälainen räksä mielläpäin asuu...

Nassen ilme: siis mitenkään ei voi tietää mistä tuo vadelma tuohon on tipahtanut. 

Siellä se koiranturrikka seisoi vadelmapuskassa ja mässytti tyytyväisenä makeita marjoja. En minä moiti, en tietenkään. Hassuhan tuo koira on, siitä ei pääse mihinkään, syö vadelmat, mansikat ja saskatoonit suoraan puskasta. Nasselle vain pitäisi saada kiireenvilkkaa kaveri, oppipoika ja kisälli.

Tästäkin asiasta olisi syytä pitää peltopalaveria, mitenköhän minä asianosaisen eli Iso-J:n saan jallitetuksi paikalle? Ja olemaan avoimen positiivinen ja ennenkaikkea vastaanottavainen ajatukselleni koiramäärän tuplaamisesta. Saunapalaveri olisi ehkä suotuisampi ja jos vielä auliisti tarjoilen kylmiä juomia? Olisko se siinä? Toisaalta, ainahan voin vedota lähestyvään merkkipäivääni ja vaatia tasinkona omaa koiraa lahjaksi. Iso-J nimittäin sai Nassen synttärilahjaksi.

Näinä ankeina irtisanomisten, saneerausten ja alasajojen aikana olisi ihan positiivista kun jossain edes rekrytoidaan lisää työväkeä. Meille tarvitaan toinen tupaterrieri... korjaan työläisterrieri. Torppa työllistää.

Nyt on minun vuoroni työllistää Nukku-Mattia ja Höyhensaari airlinesiä.  Perästä kuuluu, sanoi herneenmaistaja.

Mielenliikkeitä

Eivät nämä ole korppikotkia vaan ihan viattomia kiuruvetisiä kananeitoja. Ovat löytäneet uuden yösijan, ulkokanalan kattokassisina. Päiden yllä on onneksi sekä kanaverkko, että terijoen salavan tiuha oksisto, lehvistö, mikälie. Vihreä asia kuitenkin (grönsak) ... vitsivitsi. Ilmeisen jännittävä yöpymispaikka, ihanan oma-aloitteisia neitejä nämä uutukaiset.

Hevosneiti sen sijaan oli kaikkea muuta kuin ihana. Oma-aloitteinen hän kyllä tahtoi olla. Täysin väärällä hetkellä.

Jos joku olisi tullut tänään pihaan siinä kuuden pintaan, olisin ollut varsin aulis lahjoittamaan hänelle hevosen. Kunhan olisi vienyt yhden niskojaan nakkelevan, ärsyttävän lissuhevosen pois silmistäni.
Koska kukaan ei tullut pihaan, jätin pissistamman kiekkumaan tarhaan ja siirryin kyökkiin silpomaan makkaraa.

Murhanhimoisessa mielessä kävi vaikka mitä ajatuksia aina salsicciasta prosciutto crudoon ja paistilihoista luusoppaan. Väkersin kuitenkin vuoallisen uunilenkkiä tomaattisoosipedille ja tungin uuniin. Aikani puhaltelin omat kiukkuni pois, mietin, funtsailin ja harkitsin erilaisia strategioita. Vähitellen päädyin siihen, että en minä osaa hevosentappoon ryhtyä. Pitää yrittää koulutuksellisia keinoja. Siispä leivänpala taskuun ja takaisin hevosen luo.

Tällä kertaa löysin tarhasta itsensä hikeen riehuneen hevosen. Eikä mennyt kuin muutama (pirun pitkä) minuutti ja hevonen tuli luo, kiersi takakautta oikean olkapääni viereen ja laski päänsä; Huokaus. Olen valmis. Mä jo lopetin. Sori.

No sori!! Ensin otetaan riemukilarit ja sännätään ohjat kaulalla, suitset maata viistäen sikarynnistyksellä hatkaan, rikotaan suitset säpäleiksi ja sitten leikitään niin vaikeasti tavoiteltavaa, niin vaikeasti tavoiteltavaa että! Että hitto!

No saihan se hevonen asian anteeksi kun noin nätisti tuli pyytämään. Kävin iltaruuan jälkeen vielä vähän varmistelemassa. Vielä yritti vähän metkuja, mutta vanhoista keinoista toimivin on kiristys. Uhkailulla ei tee hevosen kanssa mitään ja tämä oli väärä tilanne lahjonnalle. Kiristys toimii. Kaveri (Soppapossu) pois panttivangiksi (Iso-J:n kanssa maakellarin taa jemikseen syömään mansikoita).

Lopulta hevonen oli irti, ilman päitsiä ja naruja ja kulki askel askeleelta tahdissani. Odotti niinkuin hevosen pitääkin odottaa.

Joo... pitkään matkaan mahtuu kaikenlaisia käänteitä ja tämä oli nyt joku käänne matkalla jonnekin.
Kukapa ottaa hevosen mielenkäänteistä tolkkua. Omissakin on joskus ihmettelemistä.
Opin jotain kärsivällisyydestä. Opin jotain mielenhallinnasta. Opin paljon hevosesta.

Suuri oivallus oli se, että koska tämä kaikki kaaos tapahtuu kotona, minulla on mahdollisuus jättää hevonen miettimään turvalliseen paikkaan ja poistua itse paikalta. Poistua rauhoittumaan ennenkuin kenenkään kierrokset kohoaisivat kohtalokkaisiin lukemiin. Tilannetta ei voinut ratkaista heti, ei varsinkaan väkisin eikä peliä puhaltaa poikki, tasapeli tässä tilanteessa olisi ollut hyödytön. Silloin tarvitaan aikalisä. Ja se toimi tällä(kin) kertaa.

Kuinkahan monta ihminen vs. hevonen henkivääntöä päättyy siihen, että avuksi otetaan väkivalta? Siinä ei voita kukaan. Ymmärrän, että on tilanteita jotka on joskus pakko hoitaa välittömästi alta pois, tämä ei ollut ihan niin kohtalokas. Ei tarvinnut hallita pelolla, ei runnoa hevosensielua ihmisen voimin paloiksi eikä ottaa avuksi kättäpidempää. Ei tarvittu kakkosnelosta eikä raippaa, talikkoa, jakkaraa. Mitä niitä perinteisiä hevosenkesytysvehkeitä nyt tavataan käyttää?

Minun itsetuntoni kestää sen, että annan hevosen säilyttää hevosenylpeytensä. Se voi silti olla ihmisen kaveri ja olla sitä omasta halustaan.

Kiitos hevoseni, kyllä me tästäkin selvitään.

Kaunis kesäpäivä hämärtyy illaksi, se on heinäkuun viimeinen. Rauhallista kesäyötä, missä lienetkin.

Ennätyspäivä

Kesän lämpöennätys vaatii oman päiväkirjamerkinnän. Varjon puolen mittarissa oli sievästi punainen tappi +31 lukemissa saakka ja siihen on uskominen. Auringon puolen mittarissa ei asteikko meinannut piisata.

Ilma oli lämmin, nihkeä ja trooppisen kuuma. Kesä tuli kylään! Oi viivy vielä hetki!

Säätiedotukset muuttuivat päivän mittaan moneen kertaan. Kello 14 piti alkaa sade 80 %:n varmuudella, oli sininen taivas ja keltaisena helottava aurinko, aamusta iltaan asti. Ei ukkospuuskia, hädintuskin jokunen utupilven tekele jossain korkealla.

Suloinen kesäpäivä, minä tykkään tämänkaltaisista maanantaista.

Kanamarssilla ulkoruokintaan

Voi veljet, meillä on uusia kanasia! Viikonloppu heilahti kuin kananheltta, äkkiä.
Lauantaina kurvasimme eteläiseen naapurikaupunkiin, kirkkaastaan kuuluisalle Kiteelle. Vähän Marimekkoa ja vähän perhosjahtia (minä missasin kantarellit, mutta sain suuni makeaksi metsämansikan villistä metsäläisserkusta) ja vähän kauppa-asioita. Onnistuimme myöhästymään vähäsen (huonojen tapojemme mukaisesti) kanatreffeiltä, mutta onneksi emme tyrineet kokonaan.

Oikea auto löytyi parkkipaikalta ja kanat vaihtoivat omistajaa. En tiedä, mitä ne muut ihmiset pruukaavat peräkonteistaan kaupitella, me osasimme hakea kanasia ja ne myös saimme. Voi kiitos kiitos kiitos Anne & Co. Niin ovat sievät ja seuralliset kiuruvetiset kanaset. Viisi ihanaa kananeitiä, viisi oikein, fem rätt. Oli myös hauskaa tavata oikeasti, blogistanian kulkijoita näkee elävässä elämässä harvoin. Tulemme vastavierailulle, varo vaan.

Kotona uutukaiset kanaset pomppasivat pupulaatikosta ja aloittivat oitis kartoittamaan uutta kotiaan. Jokainen nurkka, kulma ja katve piti kurkata, yhtenä rintamana neitokaiset marssivat ympäriinsä. Vanha Gaddafi ei saanut kiekaisua kurkustaan, oli aivan pökertynyt nuorten neitosten ylimarssista. Kaksi mummokanaa pyöri ihmeissään ja silkkikana vaipui syvempään haudontatranssiin, se ei näe enää mitään. Se hautoo. Kolmas mummokana paimentaa tipuaan äärimmäisellä antaumuksella.

Lauantain kääntyessä iltaan  lämpötila kohosi ja tuulenvire lupaili entistä lämpöisempää. Ensimmäisen kerran (!!!) tänä kesänä sain kantaa koko kattauksen ulos, me söimme illallisen Takapihan Tavernassa. Ja voi ihanuus, kuinka se olikin ylellistä. Oman maan potut ovat makeita kuin vaahtokarkit, oman maan salaatti ja kurkku oikeasti maukkaita. Ja lämmin ruoka kulki lautasille grilliparilan kautta. Niin oli hyvää, ettei järjellistä sanaa irronnut kenenkään suusta. Ulkoruokinnassa on puolensa.

Ainoa ihan kummallinen juttu oli se, että Äitikulta ei ollut muonavahvuudessa. Hän luikahti kananhakureissumme aikana ystävättärensä kesäpaikalle kyläilemään. Virkeät vanhemmat rouvashenkilöt ovat tämän päivän tietojen mukaan savustaneet itse kalastamiaan siikoja... mitähän muuta siellä rajanpinnassa tapahtuukaan kun metsästäjien yhteenlaskettu ikä on roimasti yli 140 vuotta?

Illan saunareissun jälkeen kuittasin itseni täysin palvelleena petiin, en jaksanut edes kameran antia purkaa. Nukuin kuin possu...

... nukuin kuin possu, tosiaan. Sunnuntaiaamuna heräsimme vesisateen jyminään. Sitä sitten taas tuli. Ja kun seuraavan kerran raotin silmäluomiksi kutsuttuja nahanpalasia toisistaan, aurinko helotti siniseltä taivaalta. Minä haistoin lämmön. Kostea, lämmin, trooppinen lämpö. Kesä!!!

Kesä tuli käymään! Voi miten olenkaan kaivannut helleaamun tuoksua. Raukean lämmintä, höyryävää maata, lämmintä tuulenhönkää ja leppoisaa lämmöntunnetta. Lämpimänä aamuna kahvikin tuoksuu tuhdimmalta ja maistuu paremmalta. Löntystelin pihalla ja ihastelin kanojen puuhia, siitä se ajatus sitten lähti. Tai oikeastaan muistin yhden kanahomman.

Parin tunnin kuluttua istuimmekin koko perhe pesolitossa ja kärsä oli suunnattu kohti Lieksaa. Siellä on monen mutkaisen ajokilometrin takana vallan mainio visiittikohde, Pikku Kili. Sieltähän ne meidän silkkikanasetkin ovat lähtöisin. Siellä asuu myös joukko onnellisia possuja ja melkoisen monta muutakin eläintä hevosesta kanin kautta vuohiin, alpakoita, emuja, poroja, laamoja... menkää itse katsomaan. Kiva paikka. Ja ne maisemat, korkealta näkee kauas!

Kanakuume kihisi vieläkin korkeuksissa joten kanatalollehan me suuntasimme. Kaupat tehtiin neljästä ruskeasta tehotytöstä, niistä jotka munivat niitä isoja ruskeita munia. Kullervo The Kukko hallinnoi nyt yhdentoista rouvan parvea. Kauankohan sillä laiskurilla pumppu kestää? Nytkin näyttää pitävän pitkän kaavan siestaa päivittäin. Kullervon työpäivä on kuin entisen tytön mekko, alkaa myöhään ja loppuu aikaisin.

Chabohäkin edessä hiljenimme. Ne virallisesti chaborotuiset kanat ovat ihan erilaisia kuin meidän "chabomme". Pieni ja siro Chabo on aivan jotain muuta kuin meillä asuvat pyylevät, matalamalliset sulkajaltaiset "chabomme". Kas kun kukaan kanaharrastaja ei ole älähtänyt kanamme nähdessään?!  Ei meillä olekaan ollut yhtään aitoa chaboa, ne ovat mitälie pihakanoja. Kauniita toki ja perinteisen kanan mallisia. Mutta eivät ne chaboja ole.

Vaan nyt on yksi aito. Sukupuoli on vielä vähän epävarman varassa. Saattaapi olla kukko, saattapi olla kana ja saattaapi olla olemattakin. Muutaman viikon päästä haemme muutaman oikean chabon lisää ja mikäli tänään mukaamme lähtenyt kaupantekiäinen onkin kukkopoika, meillä on vaihto-optio voimassa.

Oli mikä oli, tämä on kuitenkin Chabo. Possahtanut kuoriutuessaan eivätkä sulat toivottavasti tuon kummempaan kuosiin asetukaan, minä tykkään tuosta tupeeratusta habituksesta ihan mahdottomasti.

Kaunis lintu, olipa kumpaa sorttia tahansa. Tämäkin pikkuinen päätyi Gaddafin parveen, pikkuväen porukkaan. Katsotaan sitten syksyllä kuka kana mihinkin parveen parhaiten sopeutuu. Talvikausi koppihoidossa on rankka sesonki ja silloin on parempi olla nokkimisjärjestys hyvin pitkälti selvillä.

Gaddafi ajelee tylysti teinikanat ja tämän vintiön lastentarhan puolelle, sinne missä se pieni pihakanan tipukin on turva-aitojen takana.

Turva-aitaverkko on tarpeen. Pikkutipu kipaisee tavallisen kanaverkon reiästä sujuvasti Kullevon parven puolelle (ei hyvä) tai vetää todella lyhyen tikun ja piipertää suoraan aidasta Veli Winstonin ahnaaseen kitaan (ei tod. hyvä). Siksi meillä on tuplavarmistus, tiuhasilmäistä rottaverkkoa pikkuväen alueen ympärillä.

Veli Winston kärkkyy toiveikkaana aidan ulkopuolella. Eilen pelastimme yhden siipivaivaisen keltasirkun kanatarhan puolelle, se oli ilmeisesti ollut hieman huolimaton ja osunut Winstonin partioreitille, melkein kohtalokkain seurauksin. Elpyköön nyt rauhassa kanalassa, siellä sille on näköjään löytynyt ihan oma majapaikka, kanat eivät piittaa pikkuisesta yhtään.

Illallakin lämpömittarin lukemat olivat mukavasti +27 asteessa joten olisi ollut suoranainen synti syödä sisätiloissa. Kattaus ulos ja perhe nautti trooppisen sunnuntai-illallisen.

Voi kun ne rikkaat tietäis miten me köyhät nautitaan!
Mukavaa pyhäillan jatkoa, missä lienetkin.

Päevvee päevvee, hyvvee päevvee

Kah, sitä oltiin reissussa. Ja nyt tuassiinsa torpalla.

Aamuherätys kajahti Iso-J:n laulamin ei-niin-sulosävelin 05.35, isäntä itse oli kukkunut jo neljältä jalkeilla. Ja Gaddafikukko myös. Seitsemältä otettiin autossa nuppiluku ja suhattiin reissuun. Ihme. Kaikki hereillä, kaikki pukeutuneina ja kaikki puheväleissä, heinäkuulle sangen aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Ihmeperhe!

Ensimmäiseksi kurvattiin monen kurvin kautta Rautalammille. Työasiat oli hoidettu kymmenen jälkeen ja siitä alkoi lomareissun osuus. Ensimmäinen pidempi pysäys oli Ikea. Siellähän se jumalattoman massiivinen sininen kolossi kimmelsi kilpaa sinisen Kallaveden ja sinisten mäkien keskellä. Ilman opasteitakin perille löysi jos yhtään älysi tai osasi katsoa suuntia.

Sinnehän rakentuu näköjään Ikano-keskus, tämä sisustustalo on vain vähäinen siipirakennus, eikä alamittainen ollut sekään. Mitä kaikkea lieneekään tulossa. Ruotsissa Ikanokeskuksissa on kaikkea sporttikaupoista rautakauppoihin ja ruokamarketti myös.

Pientä uutuudenjäykkyyttä oli toki havaittavissa, mutta savolaisen lupsakkaasti hommat hoituivat. Yhtään sarvikuonoämmää eikä kurttukulmaista lähiöisukkia ei silmiin sattunut, kaikki mahtuivat kulkemaan leveillä käytävillä ja ihmettelemään ikealaisen ajattelun syvintä olemusta.

Ja vaikka oltiin savolaisuuden vahvassa ytimessä, Ikea pitää kiinni kansallisidentiteetistään ja kahdella kotimaisella kertoo täälläkin tärkeimmät viestinsä. Onko tämä sama käytäntö myös muiden maiden Ikeoissa? Kahdella kielellä joista toinen on ruotsi?

Kuopion kuuluisa tori on nykyisellään kaikkea muuta kuin kuvauksellinen. Pelkkää suurta kuoppaa ja kaivantoa, väkeä ja tungosta. Äkkiä sieltä pois. Kauppahallinkin ovat käärineet mihinlie pressuihin ja Veljmies -patsaskin kärrätty jemmaan. Voi kun eivät nyt tyrisi koko hommaa. Niillä tuppaa olemaan liian monta piällysmiestä.

Tori on kuitenkin Kuopion The Thing.
Pikainen tervehdyskäynti tehtiin kaupungin leppoisimpaan soitinkauppaan ja sitten pari täsmäiskua ennalta sovittuihin kohteisiin. Ostin kahdet kengät, hyvä minä!
Perillisille on turha tyrkyttää Sammon muikkuja joten mentiin pizzalle, sehän on suomalaista kansallisruokaa. Huomattiin pikkuinen pizzeria torilta vähän sivuun ja kelpo evääthän sieltä heruikin.

Väkeä oli kaupungilla paljon ja sitten vielä vähän enemmän. Tänään alkoi 10. Rockcock -tapahtuma Väinölänniemessä ja sakkiahan oli kuin KalPan matsissa. Monenkirjavaa peikkoa ja hippiä löntysteli katujen varjoisilla ja aurinkoisillakin puolilla, kaikilla rento kesäaskel ja aurinkoisen sään takia (varmaan joo niin) iloinen ja hilpeä mieli. Yleisin asuste näytti olevan Olvi- tai Koff -merkkinen pahviboksi.

Jätimme hipit ja hippaloitsijat sikseen ja hilpaisimme torniin.

Siellähän se Puijo jöpötti, samalla mäellä. Tämä vuonna 1963 värkätty versio on 75 metriä korkea ja savossa kun ollaan, se tietysti pyörii. Korkkiruuvihan sen minun mielestäni pitäisi olla, mutta tämäkin kelpaa. Äkkiseltään en muista miten korkealla merenpinnasta tämä kuvakulma on, mutta aika hyvät näkymät tuolta kuitenkin aukeni. Kallavesi on yhtä vaikeaselkoinen kuin savolaisen sielu ja ehkäpä tuossa nyt sitten onkin savolaisen mielenlaadun monimerkityksellisyys. Merkillinen se on.

Täälläkin mieleen jäi henkilökunnan ystävällisyys ja leppoisa jutustelu. Ei sitä takakireetä ja perustympeää elikkäniinkumäoonsanonutäntänäänjoainakinsataseittemänkertaa -asennetta ollenkaan. Pointsit siitä Kuopion asiakaspalveluihmisille. Ihmiset siellä tekevät parasta ja aidointa peeärrää, sitä ei voi mainosmies sanoiksi pukea koreisiin esitteisiin, eikä kukaan edes usko moista löpinää. Itse pitää kokea. Ne, siis HE ovat ystävällisiä. Oikeasti.

En minä ehkä hevoskauppoihin ryhtyisi äkkiseltään savolaisen kanssa, mutta toimeen tullaan. Ja jos on hyvä hevonen niin kaupatkin tehdään. Ei jää siitä(kään) kiinni. Kiitos Kuopio, kiitos savolaiset.

Karjalantielle kurvattiin pienen kotiseutukierroksen jälkeen noin kello 18 ja torpalla oltiin reilusti ennen kahdeksaa. Minä ajoin, Iso-J kuorsasi ja takapenkkikin oli hiljaa. Tähän on syytä mainita, että minulla ei ole yhtään liikenteenvaarantamis-, ylinopeus- eikä muitakaan sakkoja syntilistallani. Sitä tyhmää työtapaturmaa puhelimen kanssa ei lasketa. Maksoin rikesakon ja otin opikseni. Satunnaiset parkkisakot ovat nekin so last season.

Onnistuttiin löytämään hyvät kahvikeitaat ja matkamusiikit valtavirran ja pakkosyötön ulkopuolelta, vaihtoehtojahan on jos viitsii yhtään katsoa ympärilleen ja poiketa siitä valtavirrasta.

Tähän loppuun vielä yksi juttu. Rautalammen kirkon puistossa oli kuusi ja kuusessa ihan hirveästi käpyjä. Olin ihan varma, että savolainen kierous johtuu samasta pohjavesiongelmastajutusta kuin turkulaisten.. omituisuus *ööh* .. omalaatuisuus... *phuh* ja oletin saavani kävyistä vahvistuksen teorialleni. Kierojahan ne olisivat, eikö niin?

Zuumasin ja kas kummaa... laitan kuvan tuonne alimmaksi.

Päivä oli pitkä ja antoisa. Ihan huippu.
Huomenna haen Kiteeltä kanoja! Aamulla pidän kukoille puhuttelun, varmuuden vuoksi molemmille, yrittäisivät edes vähän hillitä villiä luontoaan. En nimittäin ole varma kumpaan laumaan kanaset laitetaan. Riippuu ehkä vähän minkä kokoisia ne ovat. Voi kun saisi ängettyä kolmannen kukon isännöimään tätä Kiuruveteläisten kanojen parvea.

Tosin kukaan meistä ei ehkä jaksaisi kolmen kukon serenadeja, operetteja ja aarioita. Kahdestakin kukosta irtoaa M.A.Nummisefektejä riittämiin.

Niin, ne tulevat kanat ovat kiuruvetistä kantaa, katsokaa kartasta jos ette tiedä missä Kiuruvesi sijaitsee. 

Sorry savolaiset, olen ollut epäreilu. Teillä kävyt ovat lähes yhtä suoria kuin meillä. Kanoistanne en tiedä, mutta niille on meillä tilaa. Jos munat pitää ruuvata munakennoon, se on sitten sen ajan murhe ja kokonaan toisen kirjoituksen aihe. Sitäpaitsi, nämä kanat tulevat meille etelä-Karjalan kautta :D

PeeÄss: entäpä jos nämä ovat suoraksi jalostettuja hämäyskäpyjä. Epäilys on aina oleva heimojemme välillä...

Liikenneasema-ahistus

Veli Milton meets the Stones... ilme kertoo likimain kaiken oleellisen; jösses mitä tyyppejä!

Nyt en valita, mangu enkä varsinkaan ruikuta säätilasta. Aurinkoa riitti, lämpöä riitti ja kyllä kiitos tuli kuurollinen vettäkin. Ihan huippu kesäkeli. Tuulikin sopivasti niin, että paarmapirulaiset eivät härnänneet hevosia ihan tauotta.

Perilliset olivat ratsastustunnillaan, aamukymmeltä lähtivät ja vasta iltapäivällä kaksi hikistä, väsynyttä mutta onnellista likkalasta palautui kotiin.  Oli kuulema maailman paras tunti, paljon työtä ja treeniä. Ja sehän on hyvä juttu se, että penskat pannaan ratsastuskoulussakin oikeasti tekemään asioita. Kököttäminen mieleltään puutuneen ponin selässä ei ole se tilanne jossa oppimista tapahtuisi. Siinä vain opetellaan ja opettaja on opettavinaan. Tavoitteita saa ja pitää laittaa. Tänään treenasivat ravikiemuroita JA laukannostoja. Toistoja tarvitaan että lopputulos olisi nätti, siisti ja korrekti. Hyvähyvä!

Samaan aikaan minä ja Äitikulta suhasimme hikihelmi otsalla kaupungilla. Autolla, jossa EI ole ilmastointia. Pysähdyttäviä osoitteita oli monta ja ainakin yksi unohtui, vesilaitoksen laboratorio.

Se on kyllä syvältä, että kaupungissa on tasan yksi kananrehun jälleenmyyjä. Eipä ole valinnanvaikeutta. Se on Punaheltta tai ei mitään. Ja sitäkin vain ne kaksi laatua.

Toinenkin potentiaalinen myyjä on, mutta he eivät jostain syystä huoli oman ketjunsa sopimusrehutehtaan tuotteita, eivätkä näin ollen myy kananrehuja ollenkaan.

Kyllähän kana kauralla ja kotiruualla elää, ei siitä sen isompaa porua synny. Olisi kuitenkin mukava tarjota kananuorikoille täysipainoista evästä niin, että odotettavissa oleva elinikä olisi pitkä ja vanhuus valoisa.

Täytyy ilmeisesti lähteä naapurikaupunkeihin ostoksille.

Ja kyllä maar, huomenna lähdetäänkin. Aamuseiskalta pitäisi tämän perheen istua pesolitossa. Matka savon kieroon ytimeen on pitkä. Eihän sinne nyt suorinta reittiä voi mennä, kierretään ja kaarretaan ja yllätetään etelästä.

Muutama kohde on ihan pomminvarma, Ikeakin on kuin kotiinsa menisi... tuttu ja turvallinen, kansankodin lahja litteitä laatikoita rakastavalle maailmalle. Katsotaan mitä kaikkea muuta ehditään, illaksi kotiin, se on fakta ja tavoite jo lähtiessä. Kyllä se jollain tasolla matkalaskun arvoinen työreissukin taitaa olla, ainakin muutamassa paikassa pitää olla ihan tietyllä kellonlyömällä.

Kotimaan matkailussa on kaksi ärsyttävää asiaa jotka minun on pakko mainita. Mainitsin ne jo naamakirjan puolella ja sanon tässäkin, minun blogi, minun mielipiteeni.

Pienethän ne matkalaisen murheet onneksi ovat olleet, pahempaakin voi tien päällä sattua. Mutta jätetään nyt konerikot ja kolarit pois, ruuhkienkin kanssa pystyy elämään. Niiden jälkeen ykköstilan ärsyttävyydessä vievät radionova ja abcasemat. Tahallani kirjoitan ne pienellä ja yhteen ja väärin.

On se vaan niin kauhea soittolistamainoskanava se nova. Saavatkohan ne juontajat jotain likaisen työn lisää niistä onnettomista jutuista, tekopirteistä hölinöistään ja niiden puhkisoitettujen klassikoiden ja päivän hittien hinkkaamisesta? Miten ne jaksaakin aina niin aidosti innostua Eye of the Tigeristä? Tai Mikko Kuustosen tuotannosta? Entäs ne puhelut? Irma soittaa laiturinnokasta siideripäissään ja toivoo ihanaa Anna Erikssonia. Ja juontaja kierii mehuissaan: juu niin on Anna ihana, laitetaan soimaan Jos mulla olisi sydän. Sadannen kerran tänään.

Ja ne perhanan mainokset, aabeeceetä ja rakkauden aakkosia. Horisontissa siintää mikäpä muu kuin osuuskaupan huoltamon keltainen toteemi. Tämän on pakko olla osa suurempaa kieroa suunnitelmaa tasapäistää suomalaiset kaupallisin keinoin. Sekin "mainonta" on niin kaameaa lajissaan että mainosalan näsäviisaat hipsterit saisivat luikkia nyt miehissä jonnekin aivoriihitalkoisiin jossa laitetaan osuuskaupan radiomainonta uuteen kuosiin.

Siis kuulkaa minähän aivan tuohdun.
Myönnän, että silloin kun Perilliset olivat pieniä ja matkat etelästä tänne syvään itään olivat pitkiä, oli helppoa pysähtyä sillä tietyllä liikenneasemalla. Vessat siistejä ja kaupasta sai tuttelia. Kellon ja vuoden ympäri.

Vaan menepä niistä jotain autotarviketta kysymään. Nada. Olisi kyllä patonkia ja bruschettaa ja kahvia kahdeksaa sorttia, mutta ei autotarvikkeita. Viinaa sieltä kyllä saa.

Huoh. Tuliko tämä nyt selväksi? Jos törmäät minuun liikenneasemalla, tiedä, että olen hyvin kaukana mukavuusalueeltani ja siksi äreä. Älä siis törmää, tervehdi varoen. Sitäpaitsi liikenneasemalla soi taustamusiikkina... niin arvaas mikä? Kyllä, radio nova. Perkekele!!!

Tähän loppuun jokunen kuva.
Kukko Gaddafista on kehkeytynyt varsinainen Lemmen monitoimimies. Yksi rouva jo värkkäsi tipusen, kaksi muuta sai mammatautitartunnan ja hautoo. Tai ainakin yrittää hautoa. En jaksa kohauttaa kulmakarvojani jos huomenna neljäskin rouva asettelee ahterinsa pesään ja vaipuu hautomistranssiin.

Minä asetan ahterini nyt vaaka-asentoon ja haudon itseni höyhensaarille. En näe unta sen enempää munista kuin pikkuisistakaan. Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin.