Kaikki kotona

Hieno päivä, kuuma ja suorastaan helteinen. Poikkeuksena eiliseen tänään oli vähän tuulisempaa. Perillinen M kisaili tänään leiriviikon päätöskisassa ja teki oikein topakkaa ja siistiä työtä. Radalla oli kaikenlaisia puomeja ja kavaletteja ja aika näppärästi osasi oikean reitin. Minä en olisi muistanut.

Kyllä tuosta vielä ihan pätevä ponikuski tulee. Oma poni, rakas Sotkupekkamme muistutti tietysti omistajaansa heti riistäytymällä talutustilanteessa ns. ohituskaistalle. Kurinpalautus on tehty ja poninretku saattaa muistaa oppimansa vielä aamulla. Varmuuden vuoksi minä tai Iso-J hoidamme ponin siirtelyn lähipiäivinä. Ettei vahinko toistuisi ja ettei siitä tulisi ponin mielessä vakiintunutta toimintatapaa. Ei perhana tule.

Joskus noiden hevosten kanssa saa kyllä olla viekas ja kiero, kuin ponin ajatus. Eikä semmoisesta toimivasta kristallipallostakaan olisi haittaa. Näkisi niitä ponin pienen mielen käänteitä pikkuisen ennalta.

En tiedä mitkä mielenkäänteet ovat sotkeneet kalenterini, unohdin autuaasti, että tänään olisi ollut aika Taikanäpille. Hartian seutu on taas kohtuullisen tukoksissa. Noh, tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa. Yläkroppa eniten. Uusi aika on viikon päästä, siihen saakka sinnitellään hotapulverilla.

Ohimennen on mainittava tämä keltainen kukkaloisto. En ole mitenkään keltaisen suurin ystävä, kukkien on parasta olla valkoisia, punaisia tai pinkkejä. Mutta tämä kohtalonkukan keltaisuus on niin upea, että tuota jaksan katsella saunanterassilla koko kesän. Kaunis ja ihana kuin aurinko.

Puutarhassa on nyt menossa lilan kukinnan kausi. Kevään riemunkirjavat keltaiset ja siniset kukkameret ovat nyt muistoina kuvakirjastossa. Valkoiset tuomet, omenapuut ja kirsikka sekä pihlaja ovat lopettaneet jo. Nyt hyökyy lila. Ruohosipulista sireeniin ja alliumeihin, kaikki lilaa eri sävyissä.

Sitten tulee taas ihana valkoisuus, lumipalloheisi, valkoiset sireenit, juhannusruusut ja ensimmäiset pionit. Voi että minä rakastan tätä vanhaa vehreää pihaa. Rakastan kovasti vaikka se onkin ihan kauhea riivaaja ja orjuuttaja. Kaikki perennapenkit on syytä kitkeä uudelleen. Eihän pioneista voi ottaa kuvia jos siinä vieressä äljöttää inha nokkonen tai kauhea vuohenputki tunnistettavine lehtineen. Tai pahin kaikista, voikukan hahtuvapallo.

Onneksi meillä on vain harrastelijapiha, ei ammattipätevyyden tuomaa painolastia rikkaruohottomiksi hoidettujen kukkaistutusten suhteen. Saa vähän reuhottaa ja repsottaakin. Ainahan kuvista voi yrittää rajata pois häiritseviä yksityiskohtia.

Ulkosaunan kiuas ja vesipata puhkuu tänäänkin, pitäähän leirillä hiertynyt perillinen kuurata puhtaaksi.

Nyt on sitten kesän leireilyt leireilty, minulla on elokuussa yksi viikonvaihde vähän erilaista hevostouhua. Siitä sitten vähän enemmän kunhan elokuuhun päästään.

Kesällä on luvassa kotihevostelua. Perillinen N laukkaili tänään Tötsän kanssa laitumella, harmi että teki sen vähän salaa, en ehtinyt kameran kanssa hätiin. Naama oli leveässä hymyssä me vedettiin toi pitkäsivu ja ainakin neljästi toi mäki. Jepjep. Äideillehän ei kerrota kaikkea.

Nyt on Torpan muonavahvuus taas normaali. Tänään juhlittiin kesäperjantaita grillaamalla hampurilaisia, ihan älyttömän hyvää. Ei ehkä ihan aito amerikan Patty mutta ihan hyvä suomiversio ja nälkäiselle väelle vallan maistuva.

Tähän loppuun vielä kaksi kuvaa. Kysymys kuuluu: kissan moraali, totta vai tarua?

Pidä kiinni moraalistasi, missä lienetkin :D Mukavaa perjantai-iltaa täältä sinne!

PeeÄäs: laitan tähän linkin, näkemisen arvoisia teoksia ja paljon muuta:
http://www.anssimikaelokkonen.com/index.htm

Jo vain tarkenee

Auringon puolella olevassa mittarissa on jo oikein luita lämmittävät lukemat. Varjon puolella pikkuisen vähemmän. Joten keskimäärin ulkona on mitä ihanin kesäsää.
Sininen taivas, päällehyökyvä vihreys ja kaikki mahdolliset surisijat, inisijät ja pörrääjät ilmassa. Nyt tuntuu kesältä. Suoraan sanoen, olihan tuo jo aikakin, kevät oli niin pitkä ja takkuinen.

Olen saanut viettää mukavia rauhallisia kesäpäiviä vanhemman perillisen kanssa. Iso-J huitelee pitkin omaa ja viereistä lääniä pomonsa kanssa kesäkiertueella, nuorempi perillinen touhuaa poniopiston leirillä. Eilen tuli ensimmäinen elonmerkki kyseisestä tenavasta hitusta vaille kello 22. Kiirettä tuntuu pitävän.

Kyllä minä ymmärrän, aika saa siivet kun on kivaa.

Ja koska ollaan näin upeasti välimerellisissä lämpötiloissa, sisätiloissakin vallan villinnyttiin:

Olin jo kantamassa tuota vanhaa bougainvillean runkoa kompostiin kun se sitten päkistikin muutaman kukan, ikään kuin henkivakuutuksenomaisesti. Olkoon, pitäköön kurjan rankularunkonsa ja kukkikoon silloin kun muistaa. On se vaan niin ihana pieni pala välimerta tällä torpanmäellä.

Joskus minusta tuntuu, että olen syntynyt täysin väärään maanosaan. Pitää olla laventelia, oleanteria, oliiveja, sitruunaa, rakuunaa... todennäköisesti olen ollut edellisessä elämässäni huikentelevainen kreikkalainen (häijy viiksekäs mummo). Ja sitten tuli uudelleensyntyminen kylmään ja pimeään pohjolaan. Silti sielussa on aina pala Kreikkaa.

Snif, melkein meni tunteelliseksi. En usko pätkääkään sen enempää sielunvaellukseen kuin mihinkään muuhunkaan henkimaailman sielunkierrätyksiin. Kunhan joskus ihmettelen näitä tykkää/ei tykkää -valintojani. Vahva on välimerellinen painotus ja kaipuu lämpöön, tuoksuihin ja tunnelmiin.

Näin. Ja silti kotiseuturakkaus veti pidemmän korren.

Eilen oli puhetta lapsuusmuistoista ja lapsuuden kesistä, siitä mitä meille elämästä käteen jää kun täältä tulee lähtö. Juu ei saa Nokian osakkeitaan mukaan, eipä niiden päivän arvokaan näytä olevan enää kummoinen.

Olen ihan ärsyttävyyteen saakka omahyväisen iloinen siitä, että olemme pystyneet tuomaan perheemme takaisin tänne maalle. Sie voit ottaa ihmisen pois Karjalasta muttet voi ottaa karjalaisuutta pois ihmisestä.

Onhan se oikeasti totta, että täällä maalla, pussinperällä, lapsuus on pidempi kuin isommissa kaupungeissa. Netti toki tuo elämän realiteetit pienten pilttien silmien eteen, mutta joillakin valinnoilla voimme kuitenkin vielä vähän aikaa vaikuttaa siihen, millaisia lapsuusmuistoja perillisille jää. Että se lapsuus olisi oikeasti, edes hetkittäin huoleton, lämmin ja aurinkoinen.

Elämä ja ikävuodet tuovat kyllä vielä monet itkut, surut ja luopumiset. Räntäsateet ja sielun hallat. Kunhan reppuun ei jäisi isoa katkeruuden painolastia, se on ihan turhaa taakkaa. Ja kokonaan toisen tarinan aihe.

Älköön nyt kukaan pahoittako mieltään, tiedän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta, halua eikä mitään mielenkiintoa elää niinkuin me haluamme elää. Jos koti on kaupungissa, miksi sieltä pitäisi pois lähteä minkään muka paremman perään? Pysykää ihmiset siellä missä on hyvä olla, omilla sijoillanne.

Espoossa oli omat juttunsa ja pitkä pätkä elettyä elämää. Täällä on opittava elämään vähän erilaisten asioiden kanssa.

Uskoisin, että perilliset vielä muistelevat moneen kertaan Suurta Rottasotatalvea 2009-10, Urho Kukkosta ja Turha Kakkosta sekä hohdokasta Sirkkukanaa. Karkurilampaiden jahtaamista kesäyössä, laidunaitauksen nauhatalkoita ja montaa muuta toivottavasti mukavaa lapsuusmuistoa. Tai hankkikoot sitten aikuisena pätevän terapeutin jolle purkaa kokemiaan koettelemuksia.

Nyt on syytä hankkia itselleen mukillinen kahvia ja etsittävä jostain työhanskat. Ripaus työmoraaliakaan ei olisi pahitteeksi.

Aurinkoista kesäiltaa, missä lienetkin!

PeeÄääs:
Yksimielisellä päätöksellä otettiin hevoset iltapuuron jälkeen laitumelta tarhaan. Sääskiä ja polttiaisia (mäkärää pienempiä) on nyt aivan liikaa. Kuuman päivän lämmin ja tyyni ilma = pistiäisinvaasio. Hevoset ovat yöpyneet tallissa, raahustavat sinne iltaisin lopen uupuneina ja nukkuvat seisaaltaan jo iltaharjauksen aikana. Aamulla ovat pirteitä ja levänneitä.

Tunnustan, olen kukkahattutäti ja teen sen mielelläni. 12 tuntia laiduntamista riittää toistaiseksi. Sitten jos tuulee niin olkoot ulkona vuorokauden ympäri.

Ja kyllä, järein myrkyin olemme taistelleet lentäviä pirulaisia vastaan, on Dr. Repell ja Kietäväisen liemet käytössä, apua niistäkin on. Tuntuu kuitenkin, ettei mikään paitsi jytymiitti tepsi. Tylsää.

Oppimisesta

Perillinen M on ratsastusleirillä. Tämä on statukseltaan esteleiri. Ei tarkoita sitä, että pienten etenemistä yritetään leirin järjestäjien toimesta jarruttelemaan, ei ollenkaan. Ipanoiden on tarkoitus oppia liitelemään jonkinlaisten esterakennelmien yli poniavusteisesti.

Ja alkeista aloitetaan, luonnollisesti. Sepäs ottaakin koville eräällä omasta osaamisestaan vakuuttuneelle. Päivän hommia on tehokkaasti rytmittänyt puhelimen twitwit-ääni, tekstiviestikirjeenvaihto minun ja leiriläisen välillä oli välillä sangen kiihkeää.

Ottaa ilmeisen koville nöyrtyä vähemmän harjaantuneiden ryhmään. Itkunnyyhkeeltäkään ei vältytty.
Yritin siinä sitten kertoa, kuinka toisen saama kehu ei ole keneltäkään muulta pois. Jos ope kehuu a:ta, se ei tarkoita että b tai c olisi huono ratsastaja. A teki onnistumisen ja se on mahdollista b:lle ja c:llekin.

Onnistuin ehkä kuitenkin asettelemaan sanani oikein, puhelun päätyttyä minut hyvästeli vähän pirteämpi ihmisentaimi. Ja viimeksi tullut tekstiviesti: Hahaa, hyppäsin Hassella ristikon! -kertoikin tärkeimmästä, onnistumisesta.

Jäin asiaa vatuloimaan pidemmäksi aikaa. Valitettavan usein ihminen on oman kehityksensä suurin este ja suoranainen jarru. Sitä jäädään kyyläämään toisten suorituksia vaikka pitäisi tehdä ihan oma hiihto. Mikä pahinta, ihmiskurja usein vertaa itseään toisiin ja vaatii itseltään semmoistakin mihin ei ole vielä millään, ei edes ajatustasolla valmis.

Ratsastuskin on loppuviimeksi niin jumalattoman herkkä ja vaikea laji, onhan siinä kumppanina juuttaan iso, elävä ja tunteva elukka. Ikinä siinäkään lajissa ei ole täysinoppinut koskaan. Ihmisikä ei riitä. Hyväksi voi tulla aiemminkin, mutta mestariksi valaistuvat vain harvat.

Useimmat meistä eivät ole luonnonlahjakkuuksia, osaaminen ja varmuus tulee toistojen myötä. Ja onnistumisten kautta. Itse koen suurimmat oivallukseni lihasmuistin kautta. Kun olen hevosen selässä ja valmentaja kiittää että nyt menee hyvin, pitää kiireesti tallentaa fiilis perslihaksista aivoihin. Sitä samaa fiilistä hakee ja siihen pyrkii.

Luulisin, että rytmin avulla oikeat, palkitsevat liikeradatkin tallentuvat kehoon kokonaisvaltaisesti oppiminen on ylipäätään mahdollista noinkin fyysisessä lajissa kuin ratsastus. Toki lukemallakin oppii ja toisten tekemisiä katsomalla. Pitää vain pystyä "tuntemaan" lukemansa ja näkemänsä. Silloin sen tajuaa.
Eikä se ole mikään pieni vain.

Voisin veikata, että sama se on joogassa, taitoluistelussa ja oikeastaan kaikissa lajeissa. Pitää oppia tietämään miltä onnistuminen tuntuu.

Lasten oppiminen on vielä erilaista kuin aikuisten. Harvoin lapset pelkäävät.
Me aikuiset pelkäämme kontrollin menetystä, putoamista, mokaamista, naurettavaksi joutumista. Lapset senkun viilettävät. Ja kohtaavat pettymyksen hetkiä kun taidot eivät vielä riitäkään. He ovat kateellisia kun kaverilla sujuu hetkittäin hohdokkaammin. Kateus on parhaimmillaan positiivinen voima, pahimmillaan kauhea myrkky.

Jossain vaiheessa pettymys vaihtuu peloksi, epäonnistumisen peloksi.
Silloin oppiminen hidastuu ja vaikeutuu.

Onneksi on olemassa valmentajia, opettajia ja ohjaajia jotka ovat perehtyneet oppimiseen ja osaavat kiittää, kannustaa ja kehua oikea-aikaisesti. Virheet eivät usein ole niin suuria, että niitä kannattaisi ruotia pidempään. Riittää kun ne tiedostaa ja keskittyy niiden murehtimisen sijaan pieniinkin onnistumisiin. Pienin askelin eteenpäin.

Koska minä en ole pedagogisilta taidoiltani kyökkipsykologia kummoisempi, jätän perillisten opettamisen osaavien vastuulle. Minä päivystän puhelimessa ja olen tarvittaessa äitinä kuulolla.

Ehkä opin tänään jotain itsekin. Tuntuu, että olisin itse liitänyt sen ristikkoesteen yli.

Eilen meillä kävi hevosten tuleva kotiopettaja tutustumassa uusiin oppilaisiinsa. Minulle jäi hyvä ja levollinen olo, luulen löytäneeni ihmisen jonka kanssa sekä minä että hevoset puhumme samaa kieltä.
Ei lähdetä tavoittelemaan kuuta taivaalta eikä pyritä mopolla mahottomiin.

Aika näyttää kykeneekö meistä kukaan mainetekoihin. Pääasia, ettei kukaan paina silmiä kiinni ja sutaise sinne päin. Perustyöllä hitaasti kiiruhtaen tehdään mukavia perhehevosia.

Tästä sateisesta päivästä ei oikein osaa sanoa mitään ihmeempää. Vähän semmoista odottelua. Iso-J oli jo puoli kuuden aikaan Pesoliton ratissa ja kahdeksan aikaan kaukana.

Lampaat pääsivät eilen isolle puolelle laiduntamaan, pikkukivikko on nyt kaluttu. Niiden villat ovat upeita, laatu ei näy kuvasta. Puhdas ja takuton, hieno kesäsateessa pesty villa. Semmoinen pitää saada talteen! Keritsijä hoi, täällä ollaan valmiina!

Puutarhassa kaikki kukkii. Pihlajaryhmä on muuttunut surisevaksi, ampiaiset, kimalaiset ja ties mitkä pärisevät pienlentäjät ottavat ilon irti pihlajan makeasta kukinnasta. Samoin kukkii sireeni (täällä se on sireeni, ei syreeni) ja ihan kohta lumipalloheisikin. Siitä ei menekään kauaa juhannusruusun kukintaan.

Rohkenenn toivoa, että edes joku pioninpentelekin kukkisi.

Kesä etenee, etene sinäkin. Missä lienetkin.
Tervetuloa myös uusi lukija -s-

Sireenintuoksuiset onnittelut pikkuiselle tammalle 

jolla täyttyy tänään ikämittarissa seitsemäs vuosipaalu. 

Tänään pannaan sokeripala huuleen ja nautitaan kesästä!

Onnea T.T 

Saunan päälle

Angry Flowers

Siitähän lähdetään, ettei saunan päälle ihmisestä irtoa älyllistä sanaa. Se on aah, huoh ja voih ja hohhoijjaa.

En siis todellakaan tiedä, miksi edes yritän kirjoittaa päiväkirjamerkintää. Parempi olisi läpsäyttää läppärin kannet kiinni ja hinautua kaiteesta itseään raahaten portaat ylös vällyjen väliin.
Mutta silti yritän, päivä oli pitkä. Ja työsummaltaan hyvä.

Ponille hommattiin (vipattiin lainaan) pidempi vyö ja palautettiin se alamittainen satula. Nyt yritetään pidemmällä vyöllä ankkuroida yksi melkein sopiva istuin ponin rasvakyttyrään kiinni. Mutta siihen hommaan ryhdytään huomenna.

Kaupunkireissulla stopattiin parilla puutarhalla, saatiin kyytiin parit laventelit. Ilman Provencen tuoksua karjalan kunnailla on orpo olo. Nyt on sekin puute korjattu tämän kesän osalta.

Jo aikaa sitten luovuin tuhoon tuomituista yrityksistäni olla omavarainen laventelin suhteen. Siemenkylvös saattaa selvitä homehtumatta sirkkataimelle ja nääntyä sen jälkeen honteloina ruippanoina pystyyn, päätyä kissan kitaan tai viimeistään istutusvaiheessa ne nyyskähtävät omaan huonouteensa. Ja loppujen lopuksi minä kipaisen taimikauppaan laventeliostoksille.

Tänä vuonna jätin sovulla väliin tuon multien ja elämän ja kuoleman rajoilla hoippuvien omatuotantotaimien kanssa tuhraamisen. Istutin valmiit.

Taimikaupoilla inspiroiduin niin, että käskytin Äitikullan kiesiin ja sitten karautettiin naapurikylän puutarhalle. Herranjestas että oli texasin meininkiä. Järjettömän isoja amppeleita, koreita ja räikeitä ja niin julmetun hyvää laatua. Viisi kasvihuoneellista jaksettiin löntystää läpi kunnes Äitikulta teki valintansa.

Hienot amppelit valikoituivatkin kyytiin. Miljoonakelloa ja poutapilveä ja kohtalonkukkaa. Ja pari suurensuurta lobeliaa, semmoista jymykokoista.

Tänä vuonna jää kyllä ostetut kukkaset vähiin, perennapenkeistä on luvassa ensimmäinen parempi kattaus. Jopa pionit, nuo mieliharmeista kalleimmat, tyrkkäävät ihan ärsyttääkseen nuppua esiin. Varmaan niille vielä joku näivetystauti iskee, eivät ne voi jo nyt kukeltaa, eivät mun tuurillani.

Ihan ahneuttani en aio nyppiä nuppuja pois niinkuin tosiharrastaja tekisi turvatakseen juurakon vahvuuden ja varmemman talvehtimisen. Minä haluan jukoliste ne kukat nyt. Heti. Myyrien ahnaat leuat jo louskuttavat eikä ensi keväänä välttämättä ole pionin pionia missään penkissä.

Iso-J värkkäsi muiden hommiensa ohessa yhden kasvilavan lisää pihasaunan taakse. Ja Äitikulta huitaisi uuden mansikkamaan. Nyt sitä mansikkaakin on tuplamäärä entiseen nähden. Lehdestä lukaisin, että mansikoille on luvassa ihan jymysato jytky-kokoluokan marjoin. Pitääkö tässä vielä isompi pakastin hommata että mansikat mahtuu?

No toisaalta olisi ihme, jos täällä mikään ei kasvaisi. Hevonkiäkkyrää on kiidätetty kaikkiin mahdollisiin kasvunpaikkoihin useampi kärryllinen. Ja kunhan saadaan lampaiden talvipeti vattupusikolle niin a-vot.  Ne vatut käyvät kaupungin korisjengille harjoitusmaaleiksi.

Syötiinkin ihan laittoman hyvin. Minä veivaan ja väännän keittiössä tunnin, Iso-J seisoo grillin edessä vartin ja kerää kaikki aplodit. Tässä se nähtiin, hullu paljon töitä tekee :D Joka tapauksessa, kanamarinadi alkaa hipoa täydellistä, enää sitä ei oikeastaan voi parantaa. Mutta paistaja voi pilata paljon. Onneksi Iso-J oppii vuosi vuodelta tarkemmaksi grillaajaksi niin, että kanan ja makkaran erottaa toisistaan jopa maun perusteella.

Nyt on omatunto ja työmoraali tältä päivältä balanssissa. Muutamaa laiskempaa huilaushetkeä lukuunottamatta päivä on ollut työteliäs. Huomiselle jäi toki pyhäpäivän askareiksi pari isompaa hommaa ja jokunen pienempi, vasemmalla kädellä huitaistava.

Äitikullan velipoika, ainoa enoni, on tulossa ensikäynnille. Varasin jo pari settiä munukoita valmiiksi. En aio enoa kivittää munilla vaan yritän muistaa kiittää. Oli meinaan joskus takavuosina puhetta kanoista, munista ja omavaraisuudesta. Silloin nauroin pitkät naurut moiselle kotkotukselle. Ja nyt maksan neuvot munina.

Ai joo, ruoho on leikattu ja näyttä nyt pahuksen hienolta. Ensi viikon lopulla se jo tursottaa leikkuutarvettaan. Ruohonleikkureihin menee bensaa ihan älyttömästi, yritin vähän vinkua, ettei näillä litrahinnoilla ole varaa hoitaa noin isoa nurmialuetta. Kuuroille korville kaikui vinkumiseni. Joudun jatkossakin nauttimaan golfkentän griinistä omalla pihalla. Kiitti Iso-J!

Elämän suuria arvoituksia

Teki mieleni tehdä kuten kana, työntää pää kainaloon.
Oli meinaan vaikea pysyä asiallisena kun soviteltiin satuloita meidän poss...ponille. Sille Sotkuveikolle joka ilmeisesti on erinomaisen taitava rehunkäyttäjä. Kaikki rehun ravintoaineet otetaan talteen ja taltioidaan laardikerrokseksi pahan päivän varalle.

Satula a) keikkui kuin kipparikallen lakki, korkeuksissa ja hyvin irtonaisena
Satula b) läsähti jonnekin laardipoimujen laskoksiin eikä saatu oikeaa näkemystä koska vyö oli liian lyhyt
Satula c) toistaiseksi liian suuri niin lyhyeen satulansijaan

Huokaus sentään.
Huomenna pitää vipata varustekaupasta pidempi satulavyö ja ihmetellä uudemman kerran.

Arvoitus toistaiseksi on se, löytyykö ponille näiltä markkinoilta sopivaa istuinta.

Päivän aikana on vuoltu hevosten kaviot ja tervattu ne. Lisäksi on sovittu ensimmäinen tapaaminen ratsuttajan kanssa. Toiveissa olisi saada Tötsätammalle mahanalus jalkoja täyteen ja muoto pyöreäksi muualtakin kuin kyljistä. Liikettä lihaksettomiin kankkuihin ja nostetta etuosaan.
Arvoituksena pysyy vielä se, onko tämä ratsuttaja nyt se oikea ja syntyykö meille yhteistyösuhde. Toivottavasti.

Välihuomautus, yhteistyösuhteesta heittämällä etäsuhteeseen:
Perillinen M ilmoitti muuten taannoin, ettei hän ole valmis etäsuhteeseen ja siksi aikoo olla tulevalla Kreikan tukimatkalla immuuni paikallisten poikien vokotteluille. Se, minä vuonna reissu toteutuu on "yllättäen" arvoitus. Mutta tuo neiti Perillisen ilmoitus aikaansai saunanlauteilla pientä köhimistä. Okei, etäsuhde on haasteellinen asia eikä semmoiseen pidä heittäytyä kevytmielisesti.

Yksi suuri hämmästelemäni arvoitus on Iso-J:n alati paheneva into ruohonleikkuuseen. Eilen jyysti kolme tuntia trimmerillä tarkkaa parturointia. Tänään ajeli nelisen tuntia päältäajettavalla ja vielä jäi pikkukoneelle töitä huomiseksi. Ja koko hel-ve-tin homma viikon päästä uudelleen. En ole vielä saanut vastausta kysyessäni eikö mikään ruohonleikkuu riitä. Tänään kyllä ilmoitti, ettei leikattava alue enää laajene. Johan tuo on ryöstänyt hevosten laitumestakin aimo siivun...

Sitä minä vielä hämmästelen että mistä Äitikulta ammentaa kaiken toimintatarmonsa?! On laajentanut mansikkamaata toisen mokoman verran. Vähänkö hävettää lojua plösönä kahvimukin kanssa pihapenkissä ja katsoa kuinka seniorikansalainen rehkii ja ahertaa. Hiki tulee katsoessa.

Arvoitus sekin, onko huono omatunto aina seuranani? Näiden työhullujen kanssa asuessa pelkään, että vastaus on hyytävä khyyyyyllä.

Nyt on aika mätkäistä päiväkirjan kannet tältä päivältä kiinni, nakata tietokone yöunille ja kipaista petiin lehtinivaskan kanssa.

Olkoon Nukku-Matti seuranani, heippa huomiseen!

Voi jukra....

Ponileirin päätöskisat sujuivat yli odotusten. Perillinen N voitti koko höskän. Niin oli nätti ja siisti suoritus ja ainoana kuskina sai tuon juntturaponin laukalle määrätyssä pisteessä. Voi että kun äidin rinta paisui ylpeydestä. Penska osaa jo ulkoa arvostelulomakkeen, siellä oli oikein kannustavia kommennteja mm. "I-HA-NA pysähdys ja tervehdys, kiitos!, Superravi, kaunis kulma, hyvä kaarros"


Juuri noin nuoria ponikuskeja kannustetaan. Ei kehuta liikaa mutta onnistumiset huomioidaan. Kuski kyllä itse tietää missä pitää vielä tehdä töitä.

Positiivista vahvistamista tai mitä lienee, leiristä jäi hyvä mieli ja tuli roimasti lisää itseluottamusta.

Muilta osin päivään mahtui kaikenlaista värkkäystä. Iso-J ulvottaa trimmeriä pihalla ja esiparturoi pihaa huomista ajourakkaa varten. Ruoho kasvaa aivan holtittomasti.

Satakieli on muuten nykyisin hiljainen, ukkomies. Loppui luritus kun rouva näytti pesän paikan...

Minä lurittelen itseni nyt petiin lehtipinon kanssa. On hyvä, että kaikki ovat taas kotosalla.

Poniopiston duunareita lakisääteisellä lepotauolla

Ponin päihteet

Otsikko on lievästi sanoen harhaanjohtava.... ja toisaalta ei. Se on ylistys murteelle. Mun omalle.

Hevosille laitetaan päähän erilaisia asioita ja eri murteilla niitä pääasioita kutsutaan erilaisilla nimillä.
Täällä villissä idässä hevoselle laitetaan päähän päitset. Ja jos jotain laitetaan suuhun, ne ovat silloin suitset. Loogista? Jees.

Etelässä suuhun laitetaan suitset -joo.. mutta päähän pannaan riimu! Kettinkiä -kysyisi epätietoisempi.
Olisi kiva tietää mitä siellä länsirannalla hevosille puetaan, remmei ja narui ja rautavehkei?

Noh, päihteisiin päästään silloin kun minä puhun murteita. Perillinen osti etelänreissulla Törkymöykylle mustat, teddyvuoratut päitset. Kotiin tultua minä purkasin tavaroita ja lallattelin iloissani "suihet, päihet, ponin päihteet"... ja siitä saakka olen hihittänyt omalle, omasta mielestäni erinomaiselle sanaleikilleni.

Halvat huvit on näillä tuloilla oltavakin.

Kenenkään ei tarvitse ymmärtää eikä edes teeskennellä ymmärtävänsä, omaa kivaa -ja ponille päihteet *hihihihihih*

Päivään mahtui paljon kirjavia käänteitä.
Aamupäivällä ajoreitissä luki kaupunkikeikka, Äitikulta silmälääkäriin. Samalla reissulla tuli hoidetuksi niin mansikkamuovit kuin hevosten ötökkämyrkytkin (hyttyspäihteet). Ja kävin kiduttamassa itseäni Rajalan kamerakaupassakin. Hiplasin antaumuksella seiskadeetä... juu juuri sitä valokuvauskonetta. On se painava, on se hieno ja on se vaan niin pakko saada.

Ikävä myyjäpoika kyllä osasi vedellä oikeista naruista -ja täti kieri mehuissaan. Kokeilin myös 5D:tä ja voe hyvä ihme kuitennii, heti kuvittelin semmoisen ansaitsevani tarvitsevani. Hintaeroa näiden kahden kamerarungon välillä on nykyhinnoilla noin 300 euroa, kameranhankintakonkurssissa siis ei niinkuin mitään!! Nada. Niente.

Poistuin kaupasta hyperventiloiden ja täysin tohkeissani. Ilman kameraa. Tällä kertaa....

Ja sittenhän olikin aika palautua maanpinnalle. Kurvasin kiesini turhan laajoilla kaarilla ja bäng, rootvallin reunakivi vaati veronsa. Kumi puhkesi, poks. No oikeasti se ääni oli ruma ja vielä rumempi soundi irtosi vanteesta jolla ajelin Kirkkokatua etelään kunnes tuli tilaisuus parkkeerata kiesi vahinkojen lähempää tarkastelua varten.

Nyt päästään opittuun avuttomuuteen.
Meille naisille on miesten toimesta *köhköh* vuosikymmenet toitotettu kuinka me naiset olemme tumpeloita autoasioissa. Väitän, että useimpien tuntemieni naisten isät, veljet, puolisot, naapurinmiehet ja ainakin työkaveri(miehe)t ovat lausuneet painavan mielipiteensä niin auton merkin, mallin, värin, renkaiden, katsastusten ja ajotavan suhteenkin. Eikö? Tita on tuntemistani naisista poikkeus. Me muut yleensä annamme miesten hoitaa autohommat. Tita ajaakin Subarulla.

Emme me naiset osaa ajaa, näin meille kerrotaan. Se on miesten hommaa. Naisille jää tylsä arkiajo, lasten kuskaaminen, kauppareissut ja miesten pikkujoulunoudot. Ja perheen kakkosauto.

Kuitenkin suomalainen kotirouva ajaa autoa paremmin kuin kymmenen italialaista ferrarikuskia. Been there, done it. Trust me, I know what I´m doing, sanoi useammankin kerran tämä suomalainen nainen ja kiihdytti jäätyneellä vuoristotiellä. Sinne jäivät nelivetojensa viereen parkumaan niin lumiketjuja kaipaava amerikaano kuin äitinsä perään parkunut italiaano.

Tänään istuin autossani, kumi oli puhki ja kotiin piti päästä. Koska autoni ympärillä ei pyörinyt mitenkään häiritsevään ruuhkaan asti sen enempää avuliaita taksikuskeja, poliiseja eikä palomiehiä, ritareista puhumattakaan, piti tehdä ns. oma hiihto.

Minä soitin Iso-J:lle, totesin tilanteen ja poistuin paikalta. Siirryin kahvilaan.

Puolen tunnin päästä Iso-J soitti ja käskytti autolle, ovia aukomaan.
Vartti siihen päälle ja kas, kurvasin kotimatkalle.

Se oli sitä opittua avuttomuutta ja miesten meille opettamaa naiset ei tajuu autoista enempää kuin sika satelliitista.

Kysynpä vaan, mitä varten on autoserviceassistant24/7 -palvelut jos niitä ei käytetä?
Hanakasti niitäkin palveluita autokaupoissa myyvät. Tähän leveä blondin hymy, kuvaa ei ole eikä tule.

Päivään mahtui paljon muutakin, muun muassa tervetullut terapiaistunnosta käynyt puhelu, kiitos vaan Kirkkonummelle.

Jos elämä on taitolaji, hevosharrastus tekee siitä rakettitiedettä. Helppoa se ei ole kenelläkään mutta onneksi huumorintajulla pääsee aika pitkälle. Vertaistuki on jo semmoinen lisäbonus että sillähän siirtää vaikka nilkkuja poneja.

Illalla hain Törkymöykylle ensimmäisen satulan sovitettavaksi. Huomenna olisi urakkana ponin kurakuorrutuksen poishiominen (rälläkällä) ja kyseisen istuimen sovitus. Saas nähdä.... olisihan se aivan liian helppoa (ja halpaa) jos ensimmäinen käytetty penkki olisi käypäinen.

Pitkä oli päivä ja paljon päivään mahtuikin.
Sateen tauottua sisätiloissa virtaa kerännyt Äitikulta seilasi kottikärryineen ympäri pihaa ja piilotteli jorriininjuurakoitaan ties minne. Loppukesästä sitten nähdään yllätyksiä.

Erityisesti tänään sauna oli minusta niin ansaittua ja tuli tarpeeseen.
Nyt tunnen ansainneeni yöunet ja hitaan huomisaamun. Hevoset vien ulos ja sitten otankin vähän hitaammin. Onhan sitä koko päivä aikaa.

Se onkin jo torstai ja vanhempi perillinen kotiutuu ponileiriltä. Leirillä on laukattu, nelistetty ja rymytty metsissä. Veikkaan, että Tötsätamma saa Hello Kitty satulahuovan myötä kyytiä. Ja tarvinnee uusia päihteitä :D

Ihan oli sekava päiväkirjamerkintä mutta niin oli sekava päiväkin. Huomenna toivottavasti viisaampaa.

Kukko kukin on

Voi kukkoherrain alennustilaa!
Säänpieksämä ja tuulentuivertama kukko on vähemmän miehekäs näky. Gaddafi-reppana oli vallan kallella kypärin mutta ei silti suostunut siirtymään hallintopalatsinsa sisätiloihin. Seisoi sateessa vahtimassa rouvain puuhasteluja, urhea vanha Gaddafimme.

Kullervo The Kukko kumarteli syvään, ranskanperunan edessä. Luuli nappaavansa muhkean madon ja klunksautti sen kurkkuunsa. Pettymys olikin ilmeinen: höh, mikä se oli ja mihin se meni?

Kukkopenkin runollinen kukko katsoo aina pohjoiseen, juuri nyt saattueeseen kuuluu särkynyt sydän.

Kukkoja kaikki kolme ja kaikki kovin olennaisia liitännäisiä torpan pihapiirille.

Tuuliviirikukko meiltä vielä puuttuu mutta toisaalta nämä kolme jo olevaa kukkoa hoitavat hommansa niin hyvin, ettei neljättä osaa kaivatakaan. Jaa... onhan meillä ns. kukkona tunkiolla muuan Iso-J...
No jos ihan mahdottoman upea tuuliviirikukko osuu kohdalle, se hankittakoon.

Kesäkuu on alkanut sateella.
Sadesummassa on nyt kiinniotettu ja varmaan jo ohitettukin se vaje, joka toukokuulta jäi. Tulihan se kieltämättä tarpeeseen, maa uhkuu nyt voimaansa ja voin vain kuvitella minkä kasvupyrähdyksen myös rikkaruohot tekevät kunhan tästä lämpenee ja kuivahtaa. Kitkin tänään lämmittelykierroksen omaisesti kahdesta pionipenkistäni kottikärryllisen vuohenputkea ja muuta roinaa. Löysin Inspecteur Lavergnen! Se urhea pikku ystävä punnersi takaisin päivän valoon sieltä minne päivä ei paista. Eli myyräntunnelista. Voi ihanuus!

Aamulla vein vanhemman perillisen poniopiston leirille. Voi veljet ja veljen vehkeet että on leiriolosuhteet nykyisin luksusta!

Silloin (sata vuotta sitten) kun minä oli nuori ja intoa puhkuva pikkuinen heppatyttö, leirit olivat karuissa oloissa karulla hevoskalustolla. Ei ollut ilmastoitua kelohirsimökkiä, ei joustinpatjoja eikä varsinkaan säyseitä poneja. Ehei, silloin kaahotettiin leiritalon pihalla ratakireillä ravureilla ympyrää siinä askellajissa mikä kullekin karvamopolle parhaiten passasi. Keskiviikkona meillä oli lastausharjoituksia, viisi leirihevosta pakattiin vanhaan bussiin jolla ne matkasivat naapurikaupunkiin iltaraveihin. Ja tulivat yöllä takaisin leiriläisten ratsuiksi. Ne olivat todellisia monitoimihevosia.

Siltä leiriltä minä palasin kotiin ennen aikojani, solisluu katkihalkirikki ja se leiri olikin sitten siinä.

Mutta toista se on nyt. Niin oli nättiä ja siistiä ja turvallista. Ei näkynyt eikä kuulunut härskejä puhuvaa raviukkoa, ei salaa kiljua juovia tallityttöjä. Kauneutta ja harmoniaa silmänkantamattomiin.
Aivan kaikissa asioissa ennen ei todellakaan ollut paremmin.

Leirillä on kuulema kivaa vaikka tämän päivän tunnit ratsastettiinkin kaatosateessa. Asenne ei ole näköjään muuttunut mihinkään.

Omenapuuvanhus kukkii aivan hillittömästi. Oksissa on enemmän jäkälää kuin paljasta pintaa ja loput peittyvätkin kukkiin. Sangen suloinen ilmestys. Nyt suloisille unille, huomiselle on buukattu omaa kivaa kampaajareissun verran! Tra-la-laa...

Kerran kesäkuussa

Yksitoista vuotta sitten oli erityinen aamu, meille oli syntynyt salamatoimituksena toinen tytär. Hädin tuskin ehdittiin Naistenklinikan ovista sisään kun perillinen oli jo sylissä.
Nyt se samainen tytär on venähtänyt pituutta toista metriä, on sukkela, vikkelä ja nenäkäs. Omatahtoinen ja sydän puhdasta kultaa, aina omiensa puolella epäreiluutta vastaan.

Semmoinen on meidän Maria. Hyvää syntymäpäivää!

Palasimme eilen pikaiselta etelänreissultamme kotiin, vettä satoi silloin ja sataa nytkin. Ja se on kyllä hyvä homma, tuo sade. Vihdoin kaikki keltainen röhnä huuhtoutuu takaisin maahan eikä enää kirvele silmissä, kaivele kurkussa eikä ahista hengitysteissä. Vihdoin vanha puinen vesisaavimme turpoaa vettäpitäväksi, sehän ravistui ihan hataraksi kevään kuivissa tuulissa kun kukaan ei muistanut sitä täyttää ajoissa.

Pieni, ruskea ja hengästynyt koira säntäsi syliin, oli kuulema odottanut suunnilleen samoilla kankunsijoillaan perjantaista saakka. Välillä käynyt pomoilemassa hevosille ja lampaille ja sitten taas palannut odottamaan.

Oli kiva tulla kotiin.

Tänään syödään täytekakkua ja pidetään pienet synttärikemut parhaille kavereille. Toinen perillinen pakkaa reppuaan ratsastusleirille. Kesäloma on nyt alkanut.

Hauskaa sunnuntaita, missä lienetkin!