Etsintäkuulutus

Veli Milton, heti kotiin! Pois puntikselta, tämä on laiton poistuminen!

Ei ole tupakissan paikka synkeissä metsissä, ei kannata vongata kylän mirreiltä mitään. Hukkareissukin se on, leikattu kolli ei ole mitenkään kovaa valuuttaa kissaneitien kevätmoukujaisissa. Huonolla tuurilla tulee pataan toiselta kollilta sillä riiuuhommissa ei konsultteja kaivata. Eikä huutosakkia.

Sen sijaan torpalla on mustan frakkiasuisen hovimestarin paikka nyt miehittämättä. Keinutuolin taljalla ei kukaan tohdi istua koska se on Miltonin mesta. Kuivatut kuoreet käpristelevät kipossa odottamassa kehräävää kulinaristia.

Veli Winston istuu tontin rajalla, isolla kivellä ja tuijottaa kaukaisuuteen. Rajat, metsät, pellot on kierretty, naapurin ladot ja vajat tutkittu ja Äitikulta perkasi ojanpohjat ja tienvierustat tiuhalla seulalla. Kylän sauvakävelijämummot ja naapurit ohjeistettu katselemaan maisemaa tavallista tarkemmin.

Nassekin painoi pitkää keikkaa juostessaan pitkin ryteikköjä, peltoja, pientareita. Välillä vainua sotki jänis ja sittenhän terrieriä vietiin vikasuuntaan.

Naapurin pappa oli eilen iltakymmenen aikaan nähnyt mustan kissan omenapuidensa alla, oliko se Milton vai toisen naapurin katti, siitä ei ole tietoa.

Huokaus. Jäämme odottamaan. Onneksi ei ole paukkupakkasia, pellon kolot täynnä makoisia hiiriä ja vettäkin riittää. Toivottavasti seikkailijalla riittää henkiä.

Veli Milton, tule kotiin. Saat pitää löytöpalkkion itse jos tulet heti!

Jälkikirjoitus:
Kuitataan Veli Milton kotiinsaapuneeksi kl. 06.20. Hyvässä kunnossa mutta nälkäisenä ja väsähtäneenä. Kehräsi ja söi, söi ja kehräsi. Puski ja änkesi ja mankui vaivojaan. Ihana Milton.

Yöllä mietin, toivoin ja pyysin, että jos jossain on Joku Ihmistä Isompi, se ei voi olla niin epäreilu, että ottaa Veli Milton pois ja jättää meidät epätietoisuuteen kissan kohtalosta.

Nousin jo kuudelta kun eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Huutelin portailla kissaa, turhaan. Sitten tulee Iso-J joka oli nähnyt "jotain" yläkerran ikkunasta, kutsui sitä "jotain" kerran ja musta salama lähti sätkimään kotia kohti.

Voi mikä riemu ja ilo. Herätettiin Perillisetkin aikaisemmin ihan vaan kissan paluun kunniaksi.
Veli Milton ei ole penaalin terävin kynä eikä kulkurikissa varsinkaan. Sille oli ihan varmasti tapahtunut jonkinlainen harmillinen navigointivirhe toissailtana ja kotiinpaluu meni mönkään. Sitten tuli sade ja sotki jäljet.

Jokainen kerta, kun kissat päästämme ulos, otamme riskin. Se on ihan selvää. Paljon on tuurin ja varjeluksen varassa. Nyt kävi onni myötä ja saimme sen rakkaan tolvanan kotiin. Hyvä muistutus kaiken katoavaisuudesta.

Tästä on hyvä jatkaa tiistaita. Minä lähden kohta sinne aivastukselta kuulostavaan hoitoon.

Valon voima

On se vaan metka juttu tuo valo.
Kun havahtuu jostain syvän unen uumenista sunnuntaiaamuna kl. 07.20 on heti ihan eri fiilis kun näkee ikkunasta sinisen taivaan ja tietää, että nyt paistaa isolla lampulla. Vastakohtana harmaana roikkuvat pilvet ja kattoon ropiseva sade... ei hyvä, ei motivoi.

Väsymys haihtui suunnilleen samaa tahtia kun löntystin portaita alakertaan.
Tallissa tutut aamunaamat ja lampaitten pöljän lempeät ilmeet, herttainen herätys aurinkoiseen aamuun.
Pyttis-Terttu (tamma) vetäisi kevätaamun kunniaksi hienot laukkaringit heti ulos tarhaan päästyään ja heittäytyi sitten piehtaroimaan. Ja antaumuksella hinkkasikin itsensä karheikkoon.

Häpeällisen pitkään haudoin itseäni lehtien parissa, kahviakin tarvittiin useampi mukillinen. Vaan kun ei nyt ollut mikään hätähoppukiire mihinkään niin saahan sitä välillä velttoillakin. Aamukahvi ulkona auringossa siirtyi tulevaisuuteen, kanat eivät pääse vielä ulkotarhaan. Osa verkotuksesta puuttuu vielä.

Tälle kaverille tuli kiire...

Pyttis-Terttu pääsi peltokävelylle ja sekös ponia sapetti. Komeat ovat ruunan kurvailut ja askel suorastaan lennokas. Hieman hirvittää ajatus siitä, että tuonkin ratsun selkään pitäisi jonain päivänä kavuta ja pyytää nuo samat askellajit samalla lennokkuudella. Ei taida tällä kurjalla rohkeus riittää moiseen. Tarvitaan stuntti. Anyone?

Vapaaehtoisia ratsastajia järkevän suomenhevosen selkään sentään löytyy ihan naapuristakin. Minna tuli taas avuksi ja minä hosuin kameran kanssa vähän sinne päin.

Nasse oli elementissään. Se raukka joutui jo pennusta asti pinnistelemään hevosten tahdissa, tallikaveriksihan minä koiran aikanaan hommasin. Nimellisestihän Nasse on Iso-J:n syntymäpäivälahja, en kai minä olisi muuten saanut koiraa meille ujutettuakaan. Koiramäärän tuplaaminen onkin isompi haaste. Ei mahdoton mutta vaatii pahuksen viekasta ennakkosuunnitelmaa. Ja pikkurikollista mieltä. Ja roimasti härskiä uskoa ikuiseen rakkauteen.

Noh, tänään Nasse sai taas sätkytellä hevosen kaverina pitkin pientareita. Voi että se koiranpätkä oli polleana ja reteänä ja niin elementissään.

Laidunhommat on suunniteltu jo melko pitkälle. Tämä rinnepelto tulee syöntikuntoon vasta myöhemmin, ensin aidataan naapurin pelto. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa naapuri pyytämällä pyysi, että aloitettaisiin laidunnus heidän puoleltaan, syyskesällä siellä olisi sitten uusi kattaus.

Luojalle kiitos näistä naapureista. Tuommoinen diilihän on varsinainen win-win -tilanne molemmille. Heidän ei tarvitse peltoplänttiään traktorivoimin niittää ja meidän kopsut saavat ison alan syötävää.

Niitä lähitienoon ammattinillittäjiä minä en jaksa ymmärtää joiden mielestä he ja hevonen eivät mahdu samalle tienpätkälle. Mutta heidän hemmetin isot kuolapääkoiransa kyllä saavat louskuttaa ohikulkijoiden päälle miten paljon tahansa "hei tää on ihan kiltti" -hengessä. Juu ei. Enemmän minä luotan tuikituntemattomienkin hevosten järkeen kuin omistajaansa ojanpohjia pitkin vetelevään koiranjättiläiseen.

Melko pelottava minusta on semmoinen koiranhötky jota koko perhe yrittää pitää remmistä roikkumalla paikoillaan ja peto senkus intoutuu omasta voimastaan ja heittäytyy aina vain ponnekkaammin vastaantulijan suuntaan. Perhe perässä.

Toivottavasti yksikään rullaluisteleva hiihtoniilo ei päätä mäjäyttää suksisauvalla ohitettavaa hevosta kintuille. Silloin en enää voi taata kenenkään turvallisuutta. Vetelen niiloa raipalla persuksille niin että soi.

Onneksi meillä (ja naapurilla) riittää näitä ristiin rastiin ratsasteltavia pellonreunoja, ei tarvitse lähteä kuvassa näkyvän tien viereiselle jalkakäytävälle kipsuttelemaan. Joskushan niitäkin toki joutuu käyttämään mutta onneksi vain lyhyiden siirtymien matkalta.

Lätkässä kävi hyvin ja päivällinen kulki grillin parilan kautta. Hyvää oli karitsanpihvit ja halloumit, erinomaista kerrassaan. Anonyymiä karitsaa minäkin voin (vielä) syödä kohtuullisen hyvällä omallatunnolla. Orvokin persaus olisi varmasti työläämpi pala purtavaksi. En aio koittaa.

Kanatarhatyömaallakin homma joutuu. Tämä on ollut oikein kiva sunnuntai, tämmöistä lisää.
Kasvoissa kihelmöi ja uusia pisamia posahtelee nenänvarteen ärsyttävää tahtia. Valohoitoahan sekin on ja kaiken otan kiitollisena vastaan.

Tästä on hyvä lähteä uutta viikkoa kohti.

PeeÄäs: hyvä ja huono uutinen:
Torpan maa-alueiden arvo on kokenut äkkinousun, aivan kertaheitolla. Tulin keskiviikkoiltana tietoiseksi siitä, että maaperässä piilottelee messevän kokoinen timantti. Huono uutinen on se, että kyseinen timantti on olennainen osa Iso-J:ltä saamaani sormusta. Sitä sormusta jonka hän korkeimman omakätisesti valikoi minulle Miamissa.

Kun tajusin tuon karun totuuden, vietin pitkän hiljaisen hetken miettimällä voiko v-tutukseen kuolla. En kuollut mutta v-tutus jäi.

Ljuva maj...

... rajat ne on huumorintajullakin. Kevät löi taas avokämmenellä poskelle ja toisellekin. Ja heitti kuravettä silmille. Roiskaisi räntää ikään kuin lauantain toivotuiksi. Kyllä syletti kun leukaperät kireinä tiirailin aamulla tuvan (pesemättömistä) akkunoista maalaismaisemaan. Harmaata, tuulista ja ihan marraskuista.

Buuuuuu!

No, vapaa aamu se on räntäsateinenkin aamu. Nuorempi Perillinen oli ihan itse järkännyt itselleen ratsastustunnin poniopistolle ja kyydit mennen tullen. Iso-J ja Vanhempi Perillinen suorituivat yllättävän aikaisin kaupunkiin puutavaraostoksille.  Näin ollen löysin itseni ihan omasta seurastani hiljaisesta tuvasta. Pannullinen kahvia kuittaantui samalla kun klikkailin netin ihmeitä.

Josta tulikin mieleen: mikäli tämä blogi linkitetään yhdenkin kerran hevosväen tietotoimistona tunnetulle keskusteluforumille, joudun pistämään yksityisyyttämme suojatakseni blogin ovet säppiin. Sisään pääsee tunnussanalla jonka kerron vain kysyjille. Toivottavasti tähän ei tarvitse mennä. Olisi kiva jos Hirnakan Torpan ovet voisivat pysyä auki niin satunnaisille kävijöille kuin säännöllisesti poikkeavillekin *poikkeaville, tyrskis*

Eikä päivä ole kirkastunut vieläkään ja nyt mennään jo iltapäivässä. Kaupunkireissulaiset palailevat yksi kerrallaan takaisin ja kanatarhan työmaa näyttää olevan aloittamista vaille valmis.

Ja kun nyt eletään ainakin kalenterin mukaan kevättä, silloin grillataan. Vaikka räntäsateessa. Ja saunotaan pihasaunassa, satoi tai paistoi.

Jos säiden säätäjä suo, pyhäaamun kahvit saan nautiskella pihakeinussa ja seurailla Kanalian väen ulkoilmaelämää. Sitten elämässä on kevät! Kana on kevääntuoja, vähän niinkuin pääskyset ja muut ilmassa singahtelevat tirpulaiset.

Juuri nyt ilmassa ei singahtele tihkusadetta kummempaa, mutta tirpulit mellastavat puiden suojissa. On niillä yltäkylläinen osanotto kevätkonserteissaan.

Ai joo... meidän kanat ovatkin sitten lainrikkojia ja minä syyllistyn ainakin kansalaistottelemattomuuteen laskiessani kanaset ulos ennen kesäkuuta. Mutta minun oikeustajuni mukaan isompi synti on jemmata kanoja sisätiloissa kun maa on sula ja kanaa tarvitaan kuopsutelemaan kanatarhan pohjasta nokkosenversot pois.

Minä kuopsuttelen nyt matoista roskat pois ja kuittaan lauantaisiivouksen tehdyksi.

Kotikatsomossa kaikki valmiina

Jäikö kenellekkään vielä epäselväksi mikä on päivän sportti?
Se on se, se hokihoki, aishoki, totta toki! Kisat on virallisesti avattu, pelaajat kentällä ja torpalla katsomossa kaikki kunnossa.

Muista urheiluhäppeningeistä en jaksa innostua. Suomalainen urheilu on valitettavan usein pelkkää murheilua, mäkimiehiäkään ei ole, on vain kiukuttelevia mäkipoikia. Formuloista on jotenkin veto veks, minäkin liikun kiesilläni vikkelämmin. Ja hevosurheiluhan ei televisiotunteja tunnetusti saa.

Mutta että jääkiekon MM-kisat, kotikisat. Voi veljet, se on hieno homma se. Ei rassaa aikaeron takia yömyöhään venyvät matsit eikä ontuvat kisajärjestelyt. Suomalaiset osaavat järjestää suurtapahtumat, kansainvälisistä koiranäyttelyistä euroviisuihin, kaikki järjestyy ja älyttömän tyylikkäästi. Ja toimivasti.

Kaikkein paras katsomo on torpan oma kotikatsomo. Täällä on vaivaisen ihmiskurjan hyvä kisoja katsoa.
Aitiopaikalta omalla soffalla. Kuva on ja ääni on. Arvatkaa kenen ääni... taivas varjele, sehän on Mertaranta!

Antsa on hyvis, ehdottoman sinivalkoinen selostaja. Avajaisissa ääneen pääsi myös pahis, ylimielinen Kummisetä Kummola. Jolle katsomossa buuattiin niin, että puhe takelteli. Aiheesta buuasivat, lippufarssi on lähes yhtä käsittämätön kuin viime kisojen ilmaveivi. Isot Pojat veivasivat lippujen kanssa niin, että tuskin kukaan tietää mitä ne liput nyt maksavat. Tai miltä kanavalta kisat kenellekin näkyvät.

Oli siellä avajaisissa muitakin. Kansainvälisen jääkiekkoliiton Rene Fasel kertoi että Nyt poika saunoo ja pari muutakin suomalaista sydäntä lämmittävää lausetta sujuvalla suomella.

No niin, nyt on kisat auki ja ensimmäisen erän jälkeen Suomi johtaa Valko-Venättä 1-0. Super-Mikke näyttää olevan liukkailla luistimilla mukana ja Leijonalauma kurvailee terveen ja elinvoimaisen näköisinä.
Valtakunnassa kaikki oikein hyvin, mallikkaasti ja mukavasti.

Viikonloppuna on muutakin ohjelmaa. Jos kaikki sujuu hyvin, kanalian kansalaiset pääsevät ulkoilemaan viimeistään sunnuntaina. Jotain metkuja on hevostenkin varalle. Mutta vain hyvällä säällä.

Nyt mennään näillä ja se riittää! Hauskaa perjantai-illan jatkoa, missä lienetkin! Minä katson nyt lätkää.

VOI KIESUS

En tiedä mitä on tapahtunut mutta blogin ulkoasu on ihan penaalista!
Kaik on mänt... voi perähiki ja paukku päälle.

Poistun säätämään, koodaamaan ja hakkaamaan päätäni riihen seinään.

Täyttyvä kalenteri

Päivää!
Tulin vain pikaisesti kertomaan, että hengissä ollaan ja elämä jatkuu Vapun jälkeenkin.
En ole vielä täysin kompostiin kadonnut vaikka pihan ja puutarhan vetovoima on päivä päivältä kovempi. Kylmä ja kolea sää sentään hieman hillitsee pihaelämää.

Torpan nimikkopenkkikin on vielä aitan varjoissa, eihän kukaan persustaan vapaaehtoisesti jäädytä rautapenkillä, eihän? Tänä aamuna peittelin hevoset sadeloimiin, satoi nimittäin ihan sitä ihtiään, lunta! Onneksi vain pieni ripsaus muistutuksena, että sekin sateen muoto on mahdollinen.

Se oli äitienpäivä vuonna -95 kun kurvailin Lauttasaaren vanhalla sillalla kesärenkailla, lunta kymmenen senttiä. Ei naurattanut yhtään.

Että ihan hissuksiin vielä, talvella on pitkät korvat ja hyvä kuulo taaksepäin.

Kalenteriin kertyy kevään edetessä merkintöjä. Kivojakin. On luvassa veljentyttären lakkiaiset ja todella tarpeeseen tuleva pohjoisen reissu. Veljenpojan hääkutsuakin olisi ehkä lupa odotella.

Ensi viikolle on varattu aika Taikanäpin vanutukseen sekä ensimmäinen käynti siinä terapiassa joka kuulostaa aivastukselta, tshihtsiu tai jotain. Shihtsui? Shiatsu! Pääsin jonojen ohi peruutusajalle.

Jätän kommenttiboksin avoimeksi, sinne sopii kertoilla kokemuksiaan kyseisestä hoidosta.
OMT-hoitoakin on luvassa ja samasta osoitteesta saan akupunktiotakin. Hyvä niin.

Onhan se ihan sikamaisen itsekästä vain omaa ihtiään ajatella kun maailmakin pitäisi pelastaa.
Silti. Torppa pysyy pystyssä, perilliset tulevat ruokituksi ja kasvatetuksi ja eläimet hoidetuksi vaikka minä hetkisen elämästäni uhraankin aikaa oman jaksamiseni eteen.

Näillä sätkitään eteenpäin. Palataan taas.

Toukokuu, vihdoin

Tuuli pitää huolen, ettei tänään syödä aamiaista ulkona. Ei sinne hullukaan vie edes kahvimukillista. Eikä kukaan muu tällä torpanmäellä ole vielä hereilläkään. No kissat tietysti ovat jo hommissa ulkona mutta muuten vieno kuorsaus kiirii yläkerrasta korviini.

Kuuma kahvi tulikin aamutallin jälkeen tarpeeseen. Puistatti oikein. Joten hyvillä mielin kumosin mukin jos toisenkin, paljon mieluummin kuin kylmää skumppaa. Itse asiassa, skumpat ja muut paukkukorkkijuomat jäivät korkkaamatta kokonaan. Nemille olisi täällä kohta työmaata, paljon juomatonta kuplajuomaa :D

Hevosilla näyttää tänään olevan tuuli hännän alla -päivä. Tamma heittäytyi heti ulos päästyään piehtaroimaan, hink-hink-hink se kihnutti kauniiksi harjattuja jouhiaan maan mutaan, kier-kier-kier se kieritteli kiiltävät kylkensä tomuun ja rapaan. Nyt juostaan villihevoslaukalla tarhaa ympäri. Keltainen raparipa on savenharmaa ja jouhet kokkareiset.

Oi tätä hevosenomistajan elämän glamouria...

Sarkasmi sikseen. Voittopuolisesti on kivaa kun nuo pitkänaamat hengailevat kotosalla.

Tälle armaalle toukokuun ensimmäiselle päivälle ei ole työvelvoitteita asetettuna. Ehkä niitä päivän perushommien lisäksi jotain tulee, katsotaan sitten mihinkä aletaan.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus polkaista pystyyn kanatarhan kunnostustyömaa. Eikä ole mikään yllätys, että koko kanalan kattohomma menee uusille. Ei ole näköjään vanha varttikatekaan ikuista.

Onneksi talon kattoremontista on jäänyt hyvän kokoisia paloja yli, saadaan kanalaan hieno katto.

Taidanpa pötkähtää vielä pitkäkseni ja selata nettikirjakauppojen antia. Ei mulla ole aikaa mitään lukea, mutta onhan se hyvä tietää mitä uusia (hevos)tietokirjoja on tullut myyntiin.

Ja vielä tähän loppuun, kaikki nämä pienet aarteeni ovat vahvasti elossa, jopa punainen versio. Kauan eläköön Helleborus! Vappuhan onkin jouluruusulle parasta kukkimisaikaa!

Nähdään taas, torppa kuittaa Toukokuun alkaneeksi.

Iloista Vappua

Joulujuhlista jaloin, Vappujuhlista kontaten? No ei. Ei sitä enää oikein innostu rymyördäämisestä tai kreisibailaamisesta. Niistä tulee vaan tukka kipeäksi ja paljon turhaa puhetta jälkeenpäin.

Iloita saa ja temmeltää, onhan nyt kevät ja kevään juhla. Joillekin se on myös aatteen juhla, ehkä myös työnkin juhla. Ihan miten vaan. Olkaa kuitenkin nätisti älkääkä harmistuko mahdollisista räntäkuuroista.

Perillisten muoti oli koulun Vappukarnevaalien jälkeen mielenkiintoista, oli Senor Tortilla, synkeä gringo mexicon tomuisista kanjoneista. Ja oli Urga, kapinen luolalapsi suoraan kivikaudelta.

Kaupoissa on raivoisa ruuhka ja ainakin meidän kaupungissa korttimaksuilla pelaaminen oli kuin venäläistä rulettia, noin joka kuudes yritys osui oikeaan. Siellä ne iloisiin juhliin valmistautuvat kansalaiset seisoivat jonossa leukaperät kireinä. Niin suomalaista :D

Nyt on kaupunkireissut juostu ja voidaan keskittyä olennaiseen.

Minä vedän tallieleganssin ylleni ja veikkaan, että niissä hiihtelen iltaan saakka. Ylioppilaslakkia en vaivaudu etsimään, jossain laatikossa se on lakkiaisillan shamppanjahomeineen vieläkin. Ellei ole pötkinyt jo kompostiin.

Mukavaa vappuaattoa sinulle, missä lienetkin! Kukka rintaan ja solmio sinappiin. Hiphei!

Savua, tulta ja muutama pönttö

Il fuoco

Paluumuuttajan suurta hupia, roskien poltto.
Kaikki ne vuodet, jotka olemme tällä tuulisella mäellä asuneet, olemme koonneet risukasaa.

Ja tänään risukasa sai viimeisen voitelun jerrykannusta ja stidin perään. Wuhum sanoi tuli ja leimahti.

Koska risukasa on vuosikertaa ja tähän kurjaan kevääseen vedoten myös märkä, pohjalta ehkä jopa jäinen, se myös savutti.
Kerrankin oli tuuri myötä ja tuuli kaakkoon, pois meiltä, ei suoraan naapurin silmille vaan siitä välistä, tuulitunnelia pitkin pois.

Kaukaa viisaasti en tällännyt pyykkejä narulle enkä jättänyt torpalla ikkunoita auki. Ja palokunnallekin tehtiin ilmoitus, etukäteen.

Naapurin pappa kurvaili fillarilla kaupunkilaisten touhuja vahtimaan ja totesi, että hommahan on hanskassa. No oli oli kun kerrankin valmisteltiin homma huolella.

Nyt kun risuista ja roskista alkaa olla työvoitto, voidaan tuikata jätepuut tuleen. Niitä on jokunen kuutio. Mätiä kuormalavoja ja sen semmoista ällöä törkyä jota ei viitsi lahosienineen viedä puuvarastoon, eikä niiden lämpöarvo ole sen vertaa, että saunanpesäänkään moista sontaa kukaan viitsisi pilkkoa. Eikun roihuun vaan.

Parikymmentä vuotta vanhat heinäpaalitkin voisi hyvin tuikata samaan roihuun.

Palopiällikkö

Onnistuneen polttopuuhastelun jälkeen oli aika siirtyä pönttöpuuhiin.
Kaikki ne täällä asutut vuodet olen mäkättänyt linnunpönttöjen vähyyttä ja niiden vähäisten kurjaa tilaa.

Tällä päivämäärällä sekin asia voidaan kuitata korjatuksi.
Äitikulta värjäsi millälie mustikkamurskalla puuvalmiit pöntöt hienosti sinertäviksi. Muutama kevätaurinkoinen päivä ja ne haalistuvat aivan uskottaviksi. Luulisi kelpaavan asuntopulassa kärvistelevälle västäräkkipariskunnallekin.

Neljä näitä yhteensä on mutta Iso-J ennätti kiidättää yhden jo koivuun kun minä vasta virittelin kameraani osumatarkaksi. Eiväthän nuo nyt mitään designpönttöjä ole eivätkä muotovalioita vallankaan. Kukapa meistä olisi...

Kun en ole birdlifen kurssittama enkä edes aktiivipönttöilijä, piti käyttää ihan maalaisjärkeä. Ai missä? No optimaalisen sijoituspaikan suhteen tietenkin. On huomioitava aurinko, kissat ja pönttöjen asukkaiden elämän seuraaminen.

Päädyimme sijoittamaan pöntöt jos nyt ei suoraan pohjoisen puolelle niin vähintään sinne päin. Ettei päiväaurinko polttaisi munia kokkeliksi, etteivät poikaset nääntyisi kuumassa kopperossa janoon, etteivät kissat pääsisi roplaamaan pöntön elämää ja että pöntön elämää voisi kauempaa vähän kytistääkin.

Kaksi pönttöä pääsivät etupihan koivuihin, yksi riihen pohjoisseinustalle vanhan ja vinoon vinksahtaneen pöntön tilalle ja yksi tallin päätyyn.

Ei puhalla paha tuuli ja on suojaa rakennuksesta. Olisipa hyvä näin.
Jäämme jännityksellä odottamaan kelpaavatko uudet yksiöt kenellekään.

Onnistuneen pönttöoperaation jälkeen alkoikin aivan överiksi mennyt ulkoilmapuuhastelu tuntumaan jäsenissä. Ja kurisemaan vatsassa.
Siispä sauna tulille ja läskit grilliin.

Tallihommien jälkeen oli melko luksusta laahustaa pihasaunaan pesemään savunkatkut pois nahkasta.

Käytiin me Vanhemman Perillisen ja Tamman kanssa pikku lenkilläkin, minä varmistin maasta ja tenava keikkui hevosen selässä. Tamma töhötti tyytyväisenä käppäillessään pellonlaitaa, siitä tulee vielä oiva maastomopo. Ei me mitään mönkijää tarvita, meillähän on kaksi kauralla käyvää nelivetoa tallissa.

Harmillista vain se, että maastoreiteille pitää siirtyä yleisten teiden reunoja pitkin. Harmilliseksi homman tekevät muutamat hevosia pelkäävät lenkkeilijät jotka ovat jo yhden naapurin hevosella liikkumisesta valittaneet.

Olisihan se turvallisempaa kipsutella hevosella jalkakäytävän piennarta pitkin. Kun nuo autoilijat eivät oikein sisäistä hevosvoiman mahtia ja kiihdyttelevät melko törkeästikin. Viis nopeusrajoituksista, meidän kohdalla on liian houkutteleva loiva kurvi jossa kaasuläpykkä imeytyy auton lattiaan kuin itsestään...

Toivottavasti homma pysyy kaikkien kannalta turvallisena eikä yksikään pahoittaisi mieltään turhasta.

Nyt pitkän päivän uurastus, ulkoilu ja aherrus alkavat painaa silmäluomia. Olisi viisasta ja aiheellista asetella raihnas kroppansa vaateriin.

Huomenna käytän Äitikultaa silmäleikkauksen preop -käynnillä ja kauppareissuakin pukkaa. Grillin kitaan uppoaa Vapun aikoihin ällistyttävä määrä kaikenlaista lihaa ja höystettä. Savustuslaatikko olisi kiva mutta ei nyt tähän hätään saatavilla. Muilta osin Vappu tulee torpalle vähällä hösäämisellä.

Päivän bonuksena vielä ensimmäistä kertaa torpalla kukkiva mummolasta tuotu sinivuokko. Se kukkii sittenkin! Sinivuokko, kevään tuoja. Ihana ja kaunis.

Toinen bonus tulee siitä, että Lumppu-Ellikin on turvallisesti torpan seinien sisäpuolella. Paikallistin joustavamoraalisen kissaneidon aitan alta ja sieltähän se jahtimakkaralla houkutellen saatiin tupaan. Kelpasi ruoka ja kelpasi uni, kelpasi myös hiekkalaatikko. On se, poispilattu.

Veli Winstonin bonus meinasi olla kuovi. Raahasi semmoisen eteläpellolta pihaan ja laski sen hetkeksi maahan. Kuovi näytti olleen hengetön. Mutta se hämäsi. Heti kun katti laski irti, se syöksyi kuin sukkula takaisin taivaalle ja kattiparka, maan vanki jäi parkumaan paistinsa perään. Tasan eivät käy nallekarkit edes Winstonille.

Nähdään taas!

Mukitolkulla

Huomenta,
aamukahvi maistuu mukavalle kun sen ryystää upouudesta Primadonnan hevonen -mukista. Se on niitä sesonkimuumimukeja joista harvemmin innostun. Mutta hevosaihe on aina hevosaihe. Noita pitää hommata pari varastoon. Myyn sitten joskus isolla rahalla jollekin äveriäälle japanialaiselle keräilijälle ja kuittaan eläkeasiat kerralla kuntoon.

Torpan hevoset seisovat jo aamuauringossa ja tekevät selvää heinäkasastaan.
Lumppu-Elli teki oharit ja karkasi aamulla. Päästin jätkäkissat ulos ja keplottelin samalla kumppareita jalkaani. Se on semmoinen kymmensenttinen, hädintuskin pulskan kissan mentävä rakonen ovessa josta Pupunaamat sujahtavat. Tänään se oli väylä vapauteen myös Ellille, teleportti uuteen ulottuvuuteen. Perhana.

Kun avasin ovea, Elli istui kaikessa rauhassa syömässä aamuevästään. Ja seuraavassa hetkessä näin, kuinka siniharmaa häntä ja pikkuinen kissa sen myötä sätkivät nurmella kohti pihasaunaa. Sinne män. Onneksi Iso-J antoi viikolla jarrupillerin, muutaman päivän se katti ehkä malttaa pitää villin luontonsa aisoissa.

Lunta ei enää ole. Hyvä niin. Myyränkoloja sen sijaan on. Jos ne riesat ovat syöneet minun arvokkaat Miely -pionini, minä julistan Lopullisen Sodan eikä se pääty hyvin, myyrien kannalta. Henkilökohtaisesti ja omin käsin etsin sen maanalaisen armeijan ja luen viimeisen tuomion jokaikiselle. Siinä on turha kerjätä sääliä viiksikarvoja vipottamalla. Neville Noutaja tulee ja kostaa! Pionit ovat pyhiä.

Päivän työlista on hengästyttävän pitkä mutta mitään en aloita. Yksin.
Sen sijaan tankkaan kaikessa rauhassa vielä vähän lisää kahvia. Onhan tässä pitkä päivä aikaa väsätä vaikka mitä. Ja mitä Iso-J:n suunnitelmiin tulee, eihän juuri mikään homma valmiiksi tule tänään. Ensin pitää suunnitella. Ja puhua lukemattomia suunnittelupuheluita.

Illalla on kuulema aika koeponnistaa talven jäljiltä vanha kunnon weberi. Se on sitten grillauskausi käsillä. Kunhan kaasu ei loppuisi kesken saganakin paiston. Mutta koska Iso-J on kova poika suunnittelemaan, tämän asian hän on varmasti tuplatsekannut neljästi.

Hauskaa ja kivaa ja puuhakasta ja mitä se nyt sitten ikinä onkaan, lauantaita kummiskin. Missä ikinä sitä vietätkään!

Justiinamummon aamupala

Minne ne lumet menneet on?

Keskiviikko oli kaunis päivä, ulkoilutin vanhaa kunnon canuunaakin. Säädöt ovat missälie ja mitäkohtitahansa, kunhan läpsin menemään. Ja ihan vain lukijoita (??) ärsyttääkseni värkkäsin kaikkiin polaroidraamit.

Lumille voi nyt vilkuttaa iloisesti Tervemenoa, nähdään taas Jouluna! Ne ovat nyt muutamaa isompaa kinosta lukuunottamatta gone with the wind. Vapun valkoviinit pitää jäähdyttää jossain muualla kuin kinoksessa, voin elää sen faktan kanssa. Helposti.

Kevät otti kuus-nolla voiton ja nyt on täysi rähinä päällä. Tirpat mellastavat täysin palkein ja pyrstösulkien perukoilta saakka, kohta on kiivas pesänrakennuskuhina päällä. Nyt viikonloppuna on viimonen pakko asentaa neljä uutta pesäpönttöä. Ja vanhatkin pöntöt pitäisi rassata puhtaaksi ennenkuin kesäasukkaat muuttavat sisään. Paikkoja on jo katseltu sillä silmällä. Mutta riiatkoot nyt vielä tovin, pesänrakennuksen aika ei ole ihan just nyt.

Sain jonkin kummallisen ahkeruuskohtauksen ja poistin ne vähät talvisuojaukset joita syksyllä laitettiin. Ainakin yksi päärynäpuu näyttää viihtyvän paremmin kuin hyvin. Myyräpirut ovat kyllä mellastaneet aivan riettaasti mutta eivät näytä järsineen puiden runkoja. Rusakot ovat silponeet ruusuista lähtien kaiken paitsi kanaverkkojen taa piilottamani hedelmäpuut.

Kunhan viimeinenkin perennapenkki paljastuu kokonaan, näkyy myyrätuhojen laajuus. Ne pienet penteleet ovat kyllä siivottomia. Sen lisäksi että syövät arvokkaat kasvit, ne jättävät törkeät multakasat ja tunnelit jälkeensä.

Ehkä enemmän kuin tulppaanien katoamisesta parempiin suihin, ärsyynnyn näistä pahuksen multakasoista. Meillä on torpan eturinteessä, aittavanhuksen edessä ihana sammaloitunut nurmialue. Ja ne pahuksen myyrät pommittavat sen alta päin tuommoiseksi. Sikamaista!

Ensimmäisenä keväänä torpalla minä työnsin myyrätunneleihin kaikki mahdolliset myrkkyliemet viskistä lähtien (no sori Iso-J...) ja silloin pääsin niistä penteleistä vähäksi aikaa eroon. Menivät varmaan rehab-kuntoutukseen johonkin deekismyyrien reservaattiin. Nyt ne taas ovat palanneet. Väkevien toivossa?

Äitikulta osti jotain savupanoksia joilla niistä viimeksi päästiin. Täytyy varmaan hommata taikasavut nytkin. Ne olivat kalliit mutta tehokkaat.

Olkoon vaikka miten söpö kontiainen mutta minä ja tuommoisten kekojen tekijä emme mahdu samalle tontille.

Tässä seuraavassa kuvassa on sodanjulistus myyrille. Sulavien lumien alta pilkisti luinenmoinen irvistelijä.
Muilla on puutarhatonttuja ja ties mitä koristebambeja, meillä näin... tonttu joka eksyi väärälle pihalle!

Minut pidemmältä ajalta tuntevat tietävät ehkä, että minulla on hieman traumaattinen suhde puutarhatonttuihin. Ovathan ne ehkä veikeitä mutta eivät ihan mun juttuni. Entiset työkaverit uhkailivat tuovansa ohiajaessaan pihallemme kunnon punanenäisen pönäkkämahaisen tirolilaistontun. Ei onneksi ole vielä näkynyt.

Paljastuva piha karkuuttaa ajatukset jo kesään. Kohta on vappu. Voi pahus, mitä sekin jo nyt tänne änkeää sotkemaan hyvin organisoitua arkea? Äitikulta on sentään muistanut ja keitellyt simat, minä en muistanut koko asiaa. Päässä pyörii kaikenlaista muuta ruuhkaksi asti. Ja kun ajattelu ei ole koskaan ollut vahvin lajini, se aiheuttaa pientä ahistusta.

Tänään oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan toisen hörhön kanssa. Hevostemme entinen omistaja tuli kuin tilauksesta. Tuntien pituiseksi venähtäneen turinatuokion jälkeen kumpikin pyyhki kyyneliä ja totesi, että maailmassa on edes hitunen parempaa ilmaa hengitettäväksi, me parannettiin se.

Paljon patoutunutta puhumisen tarvetta löysi tänään kuuntelijan, tarve oli ilmeisen molemminpuolinen. Sitä on loppuviimeksi varsin yksin, kun elämä pyörii hyvin pitkälti samojen hehtaarien sisällä. Hevosilta saa toki vastakaikua, ymmärrystä ja rohkaisua, mutta turha niiltä on odotella kommenttia mieltä askarruttaviin suuriin kysymyksiin. Enkä tarkoita voittoisia lottonumeroita tai vahvoja ravivetovihjeitä.

Tämmöisen tunteita ja ajatuksia vellottaneen päivän jälkeen olo on kuin vieterilelulla josta pimahti vetolaitteisto. Väsyttää aivan tolkuttomasti.

Luonto herää, minä en. Talvi ja hidas kevät vaatii veronsa ja vuosi vuodelta ne on raskaampi maksaa. Toivottavasti tämmöinen kehnous on vain väliaikainen vaiva ja kohta sitä taas sätkytellään eteenpäin täynnä energiaa.

Tässä ei nyt olisi tarvetta minkäänlaisille minäkuvan kriiseille tai mitä niitä muotivaivoja nykyisin onkaan. Torpalla on paljon tekemättömiä töitä ja kevään edistyessä hommat senkun lisääntyvät. Onneksi aina vain lisääntyvän valon myötä unen tarve vähenee hetkellisesti.

Kanalan aidasta olisi syytä aloittaa, siellä jo koputellaan ulkoluukun takana siihen malliin, että kohta on Kullervo The Kukolla nokka kipeänä. Ja silloin ei heltta kiitosta heiluta.

Koiranpäivä

Nyt joka rekulle nakkikäädyt kaulaan tai ainakin ylimääräiset rapsutukset. Tänään on valtakunnallinen koiranpäivä. Tai Koiran Päivä, miten se nyt sitten virallisesti kirjoitetaankaan.

Muistelin tänään hommieni ohessa muutamia koiria jotka ovat kanssani tassuttaneet. 

Meillä oli kotona aina koira tai koiria. Isä metsästi ja ajokoiria oli useampia. Yksi Karjalan karhukoira, Kira, oli ollut varsin pulmallinen tapaus. Se kun oli ottanut tavakseen maata vaunujeni alla eikä päästänyt ketään lähelle. Ei edes Äitikultaa jos sille päälle sattui.

Muistan jotain aivan satunnaisia välähdyksiä. Yhden kerran tipahdin talomme ikkunasta (pudotus noin kaksi metriä mutta ilmeisesti tärähti riittävästi...) ja Kira tuli heti nurkan takaa ja törkki minua ahterista eteenpäin, yhtään en pelännyt eikä itkettänyt kun koira oli kaverina.

En tiedä mikä Kiran kohtalo lopulta oli, ei siitä puhuttu.

Sitten oli dreeveri Nippe. Menin tutkimaan Nipen saalista, hirven sääriluuta. Ja sain koiran leuoista silmäkulmaani. Lopputulema oli se, että Nippe oli uskollinen ystäväni siitä saakka, tajusi varmasti että väärää puri väärää pentua. Epäilemättä sai kurinpalautustakin.

Ensimmäinen ikioma rotukoirani oli samojedi Karu-Karu. Maksoi 500 markkaa ja se oli kaverini teini-iän pahimmissa tuiskeissa. Se koira harrasti paskakahlausta, mitä pahempi paikka sitä varmemmin koira hinkkasi vähintään kaulurinsa sontaan/raatoon/jätökseen. Karu-Karu juoksi auton eteen ja siihen loppui ne juoksut.

Sitten tuli kolme hienoa Airedalea; Jessu, Roosa ja Nuppu. Kaikki kolme upeita persoonia. Nupun kuoleman jälkeen kuulin öisin monen viikon ajan koiran pannan helähdyksen juomakupin reunaa vasten, sen tassutukset ja huokaisun kun se ahtautui kissanpetiin.

Hetkisen elämässäni käväisi Hilma. Hieno, pieni mutta traaginen hahmo lakelandinterrierin karvoissa, suoraan pyhiltä nummilta Englannista. Kennelissä kasvanut, läheisriippuvainen mutta ihmisiin leimaantumaton kaveri. Ei siitä perhekoiraa tullut ei vaikka miten yritin. Luopumisen aika tuli aivan liian pian. Vieläkin mietin, annoinko liian helposti periksi. Mutta kun toisessa vaakakupissa olivat omat perilliset ja toisessa heihin raivonsa purkava koira niin pakkohan se oli ottaa järki käteen.

Ja nyt on Toveri-Nasse. Borderterrierien aatelia. Tallikoiraksi tuli ja tallikoirana on, halusi tai ei. Nykyisin ehkä enempi evp, tallikissa Milton tuuraa melko pätevästi. Tallikoiran ongelma ei ole työmaajuopottelu mutta hevosten heiniin kuseksiminen on vielä suurempi synti. Hevosten mielestä. Ja kun sen kokoinen pomo suuttuu, on vähäinen tallirekku hätää kärsimässä.

Jo pienenä pentuna Nasse hengaili Inkoossa tallikoirien laumassa, veti hevosentahtista hölkkää maneesissa ja kiksautti aina tilaisuuden tullen talonväen lunnikoiraa, sitä höllämoraalista narttua joka ei luojan kiitos koskaan tiinehtynyt.

Monta muutakin koirapersoonaa olen saanut kohdata. Elämä olisi loppujen lopuksi melko tylsää jos koiria ei olisi. Jos ne jotain opettavat niin ehkä se on se, että hännänheilautuksella saa paljon anteeksi. Vai onkohan se sittenkin vilpitön ystävyys? Pyyteetön kaveruus? Olisi paljon oppimista. Siihen ei ihmisikä taida riittää.

Rapsuta koiraa ja ota opiksesi. Koira on viisas ja hieno eläin!

Hevosen henkäys

Koska nyt on maanantai, on syytä viivähtää vielä hetki pyhäaamun tunnelmissa. Palataan tähän maanantaihin tuonnempana.

Luokattoman huonosti, levottomasti ja väkinäisesti maattu yö kirkaistui heti kun hinasin ruhoni ylös. Kevätaurinko herutteli ihanasti lupausta lämpimästä ja kauniista päivästä. Piha oli vielä kohmeessa kun talsin kanalan kautta heinävarastolle ja kissat venyttelivät pitkiä koipiaan aamuauringossa. Tiedättekö, ihan oli semmoinen leppoisa Vaahteramäen Eemelistä tuttu maalaisfiilis. Aika kiva.

Tallissa vastassa oli kaksi aamunaamaista hevosta. Harva asia on niin sieluun asti lämmin kuin hissukseen heräilevän hevosen henkäys. Se on kotitallin pieniä iloja kun saa kaikessa rauhassa aamuisin tervehtiä hevosystävänsä.

Päivä lähtee jotenkin leppoisammin käyntiin kun haukottelee hetkisen hevosen kanssa samaan tahtiin. Ne ovat rauhallisia, isoja ja antaumuksellisia haukotuksia. Ja se tarttuu. Hauskaa on se, että aamuhaukotukset eivät tuo unista oloa. Vatsanpohjasta asti lähtevä haukotusvenytys on piristävä!

Tammalla oli tuommoinen yläkuvassa näkyvä maaginen hevosen aura (tai sitten se on ihan vaan uloshengitys vastavalossa) koska hän on niin Henkinen Hevonen. Höntti se on, mutta varsin mukava höntti.

Tallin aamunaamoja

Bäbättimet kuikkivat tallin ovesta kaihoisasti aamun kirkkauteen. Vielä on lammasaitauksessa liikaa lunta joten tuo sorkkaporukka jatkaa sisätilaelämää. Täytyy varmaan aidata joku pikku pläntti heillekin siksi ajaksi, että vihreä kasvusto pääsee oikeasti kunnolla kasvamisen vauhtiin. Nokkosenversot ovat varmasti himoittua herkkua.

Rauhalliseksi kaavailemani aamuhetki sanomalehden ja yleisen velttoilun merkeissä jäi haaveeksi. Kun tulin tallireissulta tupaan, tenavalauma keräili juuri aamupala-astioitaan pois, olivat singahtaneet jalkeille pidemmän tietokoneajan toivossa.

Super-Marion musiikki tilutteli taustalla, tv:n lastenohjelmat säestivät ja lasten pulina sinetöi aamun äänimaailman. Lasten onneksi olin hyvällä tuulella enkä jäpättänyt metelistä, en jaksanut.

Lainalapset noudettiinkin jo aamupäivällä. Kiva, kun meillä kerrankin on tilaa majoittaa isompaakin porukkaa. Kesällä tilanne on vielä parempi kun saunatuvallakin voi yöpyä. Ehkä joskus, aittaremontin valmistuttua, meillä on kesähuone vanhassa aitassa. Minä muutan sinne!

Kaunis ja aurinkoinen sunnuntai oli iltaan saakka. Jossain on rikottu lämpöennätyksiä, meillä oli jo aamulla varjon mittarissa +8°, päivällä oli varmasti paljon enemmän. Lumet katosivat kohisten.

Niin katosi Ellikin. Kateellinen kissaneiti nojaili ikkunaan ja katsoi kuinka jätkäkissat namuttelivat hiirisaaliidensa kanssa. Eipä aikaakaan kun Ellin nähtiin kirmaavan häntä pörheänä pöheikköön. Putosi onneton kurja yläkerran ikkunasta. Ikkunalaudassa näkyvät vieläkin raapimajäljet ja kertovat karua tarinaa siitä kuinka ote lipesi ja kissa putosi.

Toivottavasti Elli käyttää loput kahdeksan elämäänsä viisautta keräten. Illan tullen kissa löytyi hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Henkistä kasvua ei ole havaittavissa.

Lumien sulaminen tietää myös sitä, että hevosten talvitarhan siivous on enemmän kuin ajankohtaista.

Enhän minä sinne umpihangen aikaan päässyt lantoja keräämään joten ne kaikki ja paljon enemmän pitää kerätä pois nyt. Ei ole ihmisen hommaa se. 

Hetkittäin minua suoraan sanoen v-tutti kun selkä säkenöiden nostelin märkää paskaa kottikärryyn. Ja korviini kantautui raaps-raaps -ääni. Iso-J siellä rapsutteli kaikessa rauhassa nurmikkoa.

No, kullekin ansionsa mukaan -ajattelulla pääsee monesta asiasta yli. Ja tyynesti jatkoin paskanmättöä.

Sitä nimittäin riittää monelle päivälle, ensin pitää saada lantalava tyhjäksi. Naapurin lehmätilallinen lupasi tulla hakemaan hevosvoimaa lietelannan tehosteeksi, toivottavasti tulee pian. Minä hukun lantaan!

Nämä ovat niitä hevosharrastajan ja maalla-asujan idyllin vähemmän kehuttuja puolia. 

Saa kadehtia vapaasti.

Kiukku, harmi ja itsesääli kaikkosivat kun kumpainenkin hevonen kävi vuorollaan puhaltelemassa hevosvoimaa räytyneeseen sieluuni. Tamma painoi pehmoisen turpansa hikiseen niskaani ja taisinpa pari itsesäälin kyyneltä tirauttaa tamman lämpimään kaulaan. 

Heti tuli parempi olo.

Nasse ja Pojat pitivät pihakeinun luona taktiikkapalaveria ja se tuotti tulosta. Kissoilla näkyi päivän mittaan useampikin päästäisparka.

Perhosia tipahteli auringon lämmittämien seinien koloista ja Perillinen N niitä virvoitteli auringossa lentokykyisiksi. Nokkosperhosia lähinnä. Ensimmäinen kärpänen pörräsi lantalavalla ja sääsket tanssivat samoilla kulmilla ensimmäisiä ryhmätanssejaan. Se on hieno näky.

Iltatallin jälkeen oli kohtuullisen hyvä ja puhdas omatunto. Kunnollinen ja ahkera kansalainen ahersi pitkä päivän. Pyhäpäivää voi parhaiten kunnioittaa tekemällä jotain hyödyllistä.

No niin, muutama havainto tästä maanantaista.

Kuuden aikoihin havahduin mönkijän pärinään. Kuului liikkuvan lähellä. Arvelin kuitenkin, että korkeintaan metsurit tulivat pörräämään uuden hakkuutyömaan maille. Kävin varuilta kuikkimassa ikkunoista ja koska en mitään outoa nähnyt, kömmin vielä hetkeksi takaisin vällyihin.

Aamukahveja keitellessäni sitten vihdoin tajusin, että meidän riihessä oli jo työmaa täysillä käynnissä. Reipas ja kelpo Pappa-V (82 v) siellä mätti ensi talven uunipuita pinoon. Eikä kello ollut kuin vasta karvan yli seitsemän!

Jukoliste eivätkö nuo harmaat pantterit nuku tai lepää ikinä? Mistä ihmeestä ne saavat kaiken sen tarmon ja halun työntekoon vielä noilla kymmenillä? Tuokin pappa puoliväkisin kinusi luvan tuoda polttopuuta, hällä kun käy aika pitkäksi muuten.

Meitsiplösö voisi hyvin istuksia kiikkustuolissa ja näpytellä puhelimen diamond mine -peliä hamaan noutajan tuloon saakka.

Justiina-Mummo ei myöskään odottele Neville Noutajaa, ihmeen vetreästi tuokin vanha rimppakinttu vielä koikkelehtii. Tulee viisaana syömään vasta kun terroristijätkät ovat pihalla ja Elli häipynyt päiväksi unilleen.

Valoisaa vanhuutta sopii toivoa, ei sitä kyllä kaikille suoda ja iloni on niiden puolella jotka jaksavat temmeltää vielä silloinkin kun muilta loppuu levy.

Tämän päivän uutisvirrassa oli hauska työpaikkailmoitus, oululainen yritys haki assistenttia. Ajokortti piti kuulema olla koska firman johto on harvoin ajokunnossa. Asiaa. Reilu meininki!

Aamun lehti julisti kirkuvin ilmoituksin, että The Valokuvauskonekauppa Pro Shop on avannut myymälän meidän kaupungissa. Remonttitarjouksia ja jäätäviä hintoja. Joo... pitää kiertää moinen kiusaus kaukaa. Seiskadee on vieläkin aivan liian himoittava vekotin, mark-kakkosesta puhumattakaan (canuunan malleja). Vaan kun ei kuvaajan kyvyt vielä taida riittää niiden koneiden järkevään hyödyntämiseen. Ja lompsakin naukuu laihuuttaan.

Huhtikuun viimeinen viikko on hyvässä vauhdissa. Iloitkaa siitä ja kirkkaasta keväästä, missä lienettekin.