lauantai 18. helmikuuta 2017

Tipukatsaus




Kovin näyttää kukkopoikavoittoisalta tuon alimman kuvan perusteella. Ja kun minä kanoja olisin tarvinnut. Ainahan sitä saa toivoa, kukon saa pyytämättäkin.
Tiput ovat nyt kolmiviikkoisia ja iso kanihäkki alkaa käydä ahtaaksi. Vielä ne sinne viikoksi mahtuvat, sitten on pakko jakaa porukkaa.

Tukkapäät pääsevät kanalaan silkkikanojen eriöön, sussexit taitavat vielä jatkaa häkissä kunnes erotan sukupuolet varmemmin toisistaan.

Nämä tukkapäät ovat kyllä hillittömän hauskoja ja kanaksi varsin ilmeikkäitä jo nyt. Olen aivan ihastuksissani kyllä näistä:






Erityisen ihastunut en ole Ponimiehen aloittamasta karvanvaihdosta, sitä nimittäin lähtee ja paljon ja tahti vain kiihtyy kevätpäivien edetessä. Vietin tänään tovin kameran ja Ponimiehen seurassa, piti ottaa kuvaa Oton höntsäilyistä. Ponimies oli toista mieltä ja tunki itsensä taskujeni kautta kainaloon, puski ja kiehnäsi kuin kissa. Ei sille voi olla vihainen, reppanaa kutittaa niin maan perusteellisen paljon. Tai en minä tiedä kutittaako, rapsutuksesta se kuitenkin oli tyytyväinen.

Oton säälittävä talvikarva on muutama haiven ryntäissä, sen lähtöä ei juurikaan edes huomaa. Yleensä kimojen karvanvaihto on kauheaa aikaa, sillä valkoinen karva näkyy erityisen hienosti siellä missä sitä ei välttämättä tarvittaisi, esimerkiksi auton penkeissä.

Autoista puheen ollen, muistiin on syytä merkitä Hopianuolen pesu. Sitähän en enää suostu ajamaan pesuriin koska siinä on automaattinen, sähköinen käsijarru. Pesurissa kässäri ei saisi olla päällä ja yksi kuumottava kerta jumiin menneessä pesurissa riitti.

Saa sen automatiikan kytkettyä kuulema jotenkin pois päältä, mutta en ole vielä perehtynyt autoni manuaaliin sen vertaa, että tietäisin miten ko. temppu tehdään. Siispä suosin Iso-J:n suorittamaa huolellista käsinpesua. Kyllä lähtee rapa, suola ja p-ska ja Hopianuoli kiiltää taas kilpaa kevätauringon kanssa.


Tälle lauantaille ei ole sen suurempia enää suunnitteilla, tuvan iso uuni lämpiää ja varaudun tuleviin pakkasiin. Ja koska Iso-J lähtee sunnuntaina kohti pohjoista, Torppaa lähestyy sakea lumipyry, tietenkin. Lumitöitä on siis luvassa alkuviikolle. Tänään on jo muutama kuuro saatu, niitä tulee ja menee, välillä taivas on aivan musta kuin ukkospilvistä, nyt taas paistaa ja on kirkasta.

Näillä mennään tänään, kysellään uudestaan huomenna.
Letkeää lauantaita, missä lienetkin!


torstai 16. helmikuuta 2017

Kevään merkkejä


Panisitko suuhusi tuommoisen? En minäkään. Se on hevosten hammasraspi ja tuommoisella jynssättiin tänään kummankin ruunan purukalustoa keväthuollon merkeissä.

Käytöskukkanen molemmille erinomaisesta yhteistyöstä ja erikoispalkinnoksi saivat kumpikin matolääkkeet suoraan kitaan. Vähän ne antoivat minulle pahaa silmää ja syljeskelivät matolääkkeen roiskeita. Yrittivät kumpikin tähdätä sylkyklimppinsä naamaani, Otto osui käteen.

Eläinlääkärin kanssa todettiin, että Töttistamman kanssa on nyt hyvät välit kun välimatkaa on reippaat 600 km. Näiden ruunapoikien kanssa on niin älyttömän mukava touhuta kaikenlaisia hoitotoimenpiteitä kun eivät ole mistään milläskään. Kumpaakaan ei tarvinnut edes rauhoittaa raspauksen ajaksi. Ottokin seistä pönötti nätisti kuin seisoisi viikottain raspattavana.

Oton vasemmassa takajalassa on siinä kavion yläreunassa, ruununrajassa, nyt viikonvanha hokinpolkema, tarhassa jotenkin twistasi kinttunsa päällekkäin. Eipä se mitään toimenpiteitä aiheuttanut, vähän niinkuin ounastelinkin. Pidetään päällä suojaputseja ja toivotaan parasta. 

Tämän päivän hommelit ovat varmoja kevään merkkejä. Aina keväällä raspataan ja madotetaan. Parin viikon päästä hiljennyn keräämään aamulannasta näytepalleroita ja lähetän ne madonmuna-analyysiin. Tuloksen perusteella jatketaan madotusta ja ollaan valmiita laidunkauteen.

Ponimies on aloittanut kaiken lisäksi massiivisen karvanvaihdon, pöllähtelee jo oikein lupaavasti. Vuonna 2012 Ponimiehen pylly oli näin pieni ja näin kätevin välinein karvaa irroitettiin jo silloin:



Tämä viikko on ollut perusarkea. Iso-J ollut sunnuntaista saakka reissussa, kotiutuu tänään. Mitään mainittavaa saati moitittavaa ei ole saatu aikaan.

Nukku-Matti on vähän leppynyt, on jakanut vähän tuhdimmat unihiekat koska olen ruhtinaallisia kuuden, seitsemän tunnin öitä nukkunut. Välillä toki herään, mutta uni ei karkaa vaan jatkuu melko pian uudestaan. Näin yhtenä yönä jopa unta, ihan väreissä ja äänet päällä. Aamulla arvuuttelin maata ja valuuttaa kun se uni oli niin elävästi vielä mielessä.

Jätin sitten sovulla pois nukahtamislääkkeet, niistä tuli vain paha olo ja päänsärky.

Kevät selkeästi etenee, linnut pitävät meteliä, räystäät tipahtelevat tippojaan ja hangen pinta vajuu päivä päivältä. Takatalveahan se tietää aikainen kevät, joten ei tässä vielä kannata esikoita istutella porraspieliin. Hiihtolomakin lusimatta.

Huomenna tiput täyttävät kolme viikkoa ja silloin taitaa olla kuvien paikka. Ovat niin rumia juuri nyt, että nauruksi pistäisin jos kehtaisin.  Vaikuttaa siltä, että kukkovoittoista porukkaa tuli tässä lotossa vaikka miten yritin manata kanatipuja. No, aina ei voi onnistua ja mahtuvat ne kukkopojat tuonne kanalaan kasvamaan. Kävi nimittäin niin, että siellä oli tapahtunut varsinainen muodonmuutos. Yhdessä yössä Hertasta tuli Herkko. Ja seuraavana päivänä Herkko siirtyi jo uuteen kotiin kukkoilemaan, kävi tuuri kun ei tarvinnut kirveeseen kajota.

Ja taas mennään, heippa!

Felix






keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pari sanaa perinteistä


Rakas Norssi (kuva näpistetty netistä)

Perinteet on hieno juttu, niitä pitää arvostaa.
Huomenna on penkkaripäivä, hieno perinne, eikö? Abit rymyävät viimeistä päivää koulussaan, pukeutuvat hassusti ja heidät kannetaan punaista mattoa pitkin koulusta ulos, kuorma-auton lavalle. Perinteinen penkkariajelu kaupungilla, kaikki tykkää.

Mutta nyt kuulin erittäin lannistavia uutisia. Eivät ole enää Norssin penkkarit entisellään. 

Ensin kiellettiin Ykkösten Nahkiaisissa orjakauppa, tuo hieno 80-lukulainen perinne jossa Abi sai ostaa päiväksi ketterän pikkuapulaisen. Nahkakonvaakin on siivottu korrektimpaan suuntaan, ei enää naaman kylvettämistä piimä-ämpärissä eikä ehkä ihan niin reipasotteista huumoria muutenkaan. Ei "Etsi omat sukkasi" -pyykkinarua koulun aulassa. Kaikki on siivottu huolellisesti korrektiksi.

Penkkaripäivänä Abit, nuo päivän kuninkaat ja valtiaat, saivat tehdä jäynää ja kepposia. Vaan eipä enää. Kuulema ketään ei saa enää kelmuttaa koulun pylväisiin, ei saa punata rillejä huulipunalla, ei saa piirtää kirkkovenettä koulun ovilasiin, ei saa suihkuttaa vesipyssyillä tai sumutuspulloilla. 

Abishow (minun aikanani Abiradio) on sensuroitu takuukorrektiksi eli opettajista ei saa enää sanoittaa uusia lauluja eikä muutenkaan kommentoida ketään tai mitään, mitenkään. 

Eisaaeisaaeisaa, mitään ei saa. Koska aina joku pahoittaa mielensä. Ai niin, karkkejakaan ei saa enää viskoa, ne pitää ojentaa.

Voihan ojennus, pyhä jysäys ja hyvä tavaton. Seuraavaksi varmaan kielletään penkkaritkin. Penkkariajeluissa kuorma-autojen kylkeen ripustettavat Abilakanat toki tarkastutettiin rehtorilla jo minun muinaisina aikoinani ylilyöntien (ja koulun maineen) varalta Ja vanhojenpäiväkin on varmaan pian liipaisimella koska se on jossain, jonain vuotena muuttunut kilpavarusteluksi. Ehkä lakkiaisetkin ovat pian vain koruton todistustenjakotilaisuus.

En minä väitä, että kaikki viisaus olisi meissäkään asunut silloin lukioaikoina, mutta uskallanpa väittää, että pikkuisen paksunahkaisempaa oli sekä opettajakunta että oppilasaines silloin, vanhoina hyvinä aikoina.

Hmph!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä on aina





Kiitos Ystävät ja ystävällismieliset, lähellä ja kaukana!
Yhtään korttia en lähettänyt, mutta olette tärkeitä, vuoden jokaisena päivänä.

Pysytään ystävinä, 
t. mie ja myö


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Muistellaan mennyttä


Nämä värit!


Noin tuhansien palojen palapelit
Täällä huojuu palmut -ja minä

Houkutti kovasti
 Talvi on stand-by -tilassa, taivas pilvessä ja asteet maltilliset -5 °C, sataa muutama hiutale ja on tyyntä. Mitään ei tapahdu.

Toki kentällä puksuttaa tarmokkaasti Ponimies pyhäkoulussaan ja Otto parantelee koipeaan hokinpolkemasta. Otto onnettomuusaltis.

Innostuin tonkimaan kuva-arkistoani ja nämä viime kesän lomakuvat ovat kai jääneet täysin vaille julkaisua? En ainakaan muista, että olisin paria satunnaista kännykkäräpsyä enempää julkaissut.

Nämä ensimmäiset kuvat ovat ihanasta pikku kaupungista nimeltä Maro. Se on Malagasta ylöspäin, aurinkorannikko jää etelämmäs. Kävimme Nerjan tippukiviluolastossa ja päivänvaloon päästyämme etsimme lounaspaikkaa. Ei sitä Marostakaan saatu, mutta jotain valtavan kivaa tuossa paikassa kuitenkin oli. Toivottavasti ehdin joskus tutustua paikkaan paremmin.

Meillä kun on vähän semmoinen vika, että ei hirveästi ennalta perehdytä kohteisiin, mennään ja katsotaan mihin päädytään. Joskus on ajettu vatsat kuristen yötä vasten tuntemattomaan kaupunkiin ja toivottu löytävämme sekä majapaikka että ruokaa. Useimmiten näin on käynytkin.

Jo muinaiset roomalaiset rakensivat vesiteitä
Paikallisten ranta, ei turistiruuhkia
Viime kesänä löysimme itsemme monen muun paikan lisäksi myös Olvera -nimisestä pikkupaikasta, kävimme taas kerran Rondan rotkokaupungissa läkähtymässä ja Cadizin läpiajokin suoritettiin, taas kerran epäonni seuranamme. Ehkä vielä tulee se kerta kun pääsemme ihan hyväkuntoisina jalkautumaan Cadiziin ja tutustumaan ratsastustaiteeseen, sherryyn ja moneen muuhun mielenkiintoiseen.

Myös manner-Euroopan eteläisin piste, Tarifan seutu on jäänyt ainakin minun mieleeni kummittelemaan. Kahden meren kohtaamispaikka rentoine surffarirantoineen olisi ehdottomasti auringonlaskun aikaan koettavien listalla. Pitäisi tutustua kerrankin etukäteen ajatuksella sekä majoitusvaihtoehtoihin, että nähtävyyksiin niin reissusta saisi ehkä enemmän irti. 

Pölhö takapihan katti Osku
Mijaksen kukkuloilla, pala Vatikaania
Ojen
Olvera










Voi huokausten huokaus miten paljon minä nautinkaan tuosta valosta ja lämmöstä. No okei, myönnän kyllä hetkittäin mananneeni kuumuutta, etenkin kun kiipeiltiin noita Olveran linnoituksen kiviportaita. Ei ole elämä ollut helppoa ennenkään, ei varsinkaan noiden kivilinnoitusten rakentajien. Kun turistina, teknisissä ja kevyissä varusteissa kiipeää noita portaita selkänahka höyryten, voi vain kuvitella mitä se on ollut joskus silloin, kun tuolla on oikeasti asuttu ja eletty. On saattanut haarniskan sisällä haiskahtaa uljaimmallakin ritarilla.

Mikäli asiat menevät niinkuin on varovaisesti suunniteltu, Esikoinen opiskelee toisen vuoden lukiokursseistaan ainakin kaksi Aurinkorannikon suomalaisessa lukiossa. Eli toiveissa olisi päästä käymään tuolla myös kukkeimman kevään aikana. 

Kaikkeahan saa suunnitella ja toivossa on hyvä elää. Katsotaan miten pitkälle nämä suunnitelmat ja haaveet kantaa tässä asiassa. 

Loppuun vielä muutama sekalainen räpsäys, ensi kesänä ehkä lisää.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa ja kevään valoa viikkoosi, missä lienetkin!