keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Omassa pihassa




Sitä minä olen tässä viime päivinä miettinyt, miten paljon hevosharrastus muuttuu kun elikot ovat omassa pihassa.

Vieraalla pitäessä hevostaan näkee pääsääntöisesti muutaman tunnin, eniten ehkä iltakuuden ja kahdeksan välissä. Tuo oli usein se aika jolloin olin itse päässyt tallille. Viikonloppuisin ajankohta oli usein aikaisempi ja tallilla vietetty aika pitempi, riippuen mitä aktiviteettia milloinkin oli ja oliko perikunta mukana. Eikä päivittäinen tallikäynti ollut mikään itsestäänselvyys, perheessä oli silloin yksi auto, matkatyötä tekevä mies, itsellä 2-vuorotyö ja kahden lapsen kokoinen perikunta. Siinä oli aikamoinen soppa siivilöitäväksi, aina eikä edes joka kerta, ei jäänyt osumia omalle kohdalle.

Nyt on vähän erilaista.
Näen hevoset ensimmäisen kerran heti aamulla kun löntystelen pihan kummituksena pipo silmillä talliin. Nakkaan ensimmäiseksi hevosille porkkanat huuleen ja jatkan samoilla askeleilla viemään kuumaa vettä tarhan paljuun.

Sitten loimitan tai olen loimittamatta (sää), nappaan Oton ja illalla valmiiksi ladatun ikealaisen heinämitan mukaani ulos. Ponimies siirtyy aamiaiskattaukseen vasta koemaistettuaan ensin vesipaljun antimet. Niillä on oikeasti omat rutiininsa. Jos ne olisivat jonkun toisen hoidossa, en esimerkiksi tietäisi, että Ponimies venyttelee takakoipensa, erityisesti oikean joko tallinkäytävällä tai viimeistään tarhanmäessä. En tietäisi miten ja kummalla kankulla Otto nukkuu enkä sitä, että Ponimiehellä on erittäin usein heinänkorsia otsatukassaan. Eivät nuo ole elintärkeitä tietoja, mutta sellaisia hyvänmielen nice to know -juttuja.

Päivän mittaan moikkaan hevosia useamman kerran, aina heiniä viedessäni ja vesipaljua tankatessani tai muuten vaan. Joskus otan kahvimukin ja kävelen tarhaan tai laitumenlaidalle, ihan vaan siitä ilosta, että se on mahdollista.

Usein ne hengailevat tarhan portilla vahtimassa tallinsiivousta ja erityisesti heinäkassien täyttö kiinnostaa niitä suuresti. Kaikkein eniten tietysti kiinnostavat satunnaisesti tarjoillut 'hyvänponinlisät', omenat ja leivänkannikat joita tallitakkini taskuissa on useimmiten. Kysyntä on varma.

Tänään oli poikkeuspäivä sikäli, että Otto pääsi keskellä päivää jumpalle. Koska satula on edelleen reissussa, liikehdintä tapahtui liinanarun jatkona.

Ponimies on aina valmiina seurustelemaan ja tarkkaili aivan tuntumalla tarhansiivousta. Rautaharavalla on muuten todella kätevä haalia p-skamunkit läjään, jäätyneetkin irtoavat ilman ärräpäitä. Nakkelin enimmät tarhan aidan ulkopuolelle, haravoin ne lumien sulettua puuvartisten juurille kevätlannoituksen nimissä.

Yleensä hevoset toimittavat ratsunvirkaansa näin arkena iltapäivällä, alkuillasta, riippuen aivan siitä miten Perikunta asian ehtii ja tahtoo hoitaa. Usein ne jäävät liikunnan jälkeen vielä ulos, saattavat saada lisätupon heinääkin.

Talliin ne tulevat iltapuuroille seitsemän jälkeen. Kevään edistyessä ja valon lisääntyessä ne viettävät säiden salliessa ulkona aina vaan pidemmän ajan. Varsinainen riemu repeää laidunkauden alkaessa. Silloinhan tavoitetila on olla ulkona 24/7, toki sekin riippuu säästä. Eikä sinne peltoon mennä siltä seisomalta kun vähän vihertää, hitaasti ja huolella harjoitellaan, otetaan maistiaisia ja totutellaan vatsa (joka on jo todettu, hiton huonosti suunniteltu) vahvaan vihreään. Keväästä riippuen siirtyvät kokopäivälaitumeen toukokuun viimeiseltä viikolta alkaen, joskus vasta juhannuksesta.

Joskus on parempi olla yö sisällä, toisinaan tulevat talliin huilaamaan päivällä ja menevät yövuoroon.
Jos on hirveä hyttyskausi, ne viihtyvät viileän tallin suojissa päivän paarmaisimmat tunnit ja menevät yöksi ulos.




Iltatallissa molemmat saavat omat puuronsa, Otolla on vähän ruokaisampi kuuri, Ponimiehen eväässä ovat kompensaatioporkkanat.

Yöheinien täydennyksen, vesitankkauksen ja radion sammutuksen jälkeen sammuvat myös tallin valot. Niillä ei ole yövaloa.

Kun niiden seurassa on päivittäin moneen kertaan ja vaihteleviin aikoihin, sokeampikin oppii nopeasti näkemään yhdellä vilkaisulla hevosten mielenliikkeet ja vireystilan. Mitään isompia ongelmia ei ole toistaiseksi päässyt puolisalaa tai puolivahingossa kehkeytymään kun niiden kanssa ollaan niin usein tai ainakin niitä näkee aina halutessaan, siirtyy vain oikean ikkunan eteen ja antaa katseen levätä maiseman antimissa.

Oma harrastaminen on toki muuttunut paljon, ratsastaminen on jäänyt minimiin. Minulle riittää kuitenkin nykyisin tietää ja nähdä se, miltä hevonen tuntuu käsiteltäessä, enää kaikkea ei tarvitse kokeilla satulasta käsin. Kyllä minä vielä aion kampeutua ainakin Ponimiehen kyytiin, sen leveässä selässä on mukava lampsia pellonlaitaa ja kahlata hangessa. Otto on semmoinen rimppakinttu, että treenailkoon ihan sovulla osaavamman kanssa.

Ponimamman osa on sikäli kiva, että kesäiltaisin voin istuksia ratsastuskentän päädyssä A-katsomossa huurteisen viinilasillisen kanssa ja iloita osaavien ihmisten harrastamisen katselusta. Siinä saa kyllä korvauksen aikaisista talviaamuista kun räkä nenään jäätyen hakkaa vesipaljun pintaa rikki tai paikkailee rikkinäistä aitaa syyspimeällä.

Pitääkin panostaa katsomon kalusteisiin ja istutuksiin oikein ajatuksella ja ryhtyä toimenpiteisiin heti lumien ja roudan sulettua.




Yksi juttu on ihan pakko mainita tässä yhteydessä. Pukeutuminen.
Silloin kun hevonen oli ns. ihmisten ilmoilla, tallille piti vasiten sonnustautua. Hommista riippuen piti ahtautua ratsastushousuihin ja muihin kamppeisiin. Nyt pukeutuminen on suotavaa.

Vaikka en ole ikinä ollut sitä sorttia joka katsoo tallihommiin lähtiessään peiliin toista kertaa (syytä olisi), entisessä elämässä katsoin kohteliaaksi tallikavereita kohtaan asetella edes nutturan oikealle kantille päätä. Nykyisin minua voidaan tallipukeutumisen perusteella kutsua pulimummoksi.
Vanha untuvatoppis (vetskari renkkaa), elähtänyt raidallinen pipo (sentään aito Svea), huppari, collegehousut tai muut mukavat ja lämpimät raappahousut, villasukat, toppahanskat tai nahkarukkaset ja pinkit crocsit (aidot!!). Koko tämä komeus höystettynä epämääräisillä puuroroiskeilla ja heinänkorsilla. Kesällä asu astetta kevyempi, pyhäaamuisin pyjama.

On minulla vielä ratsastushousut, kunnollinen toppaliivi, muutamat hyvät ratsastuskengät (saappaat myin) ja muita ns. katu-uskottavia ratsastusvaatteita. Eivät ne ole tätä sesonkia, eivät edes tätä vuosikymmentä mutta näin kotioloissa käyvät hyvin. Jos mahtuvat.

Omassa pihassa on rennompaa.









maanantai 6. helmikuuta 2017

Unettoman yön jälkeen


Kumottaa vaan ei kuumota

No arvata kai sen saattaa, että aamukolmelta heränneen pää on sumuinen ja sekaisin. Olen yrittänyt pysytellä hereillä, pelaan nyt upporikasta ja rutiköyhää ja toivon tämän valvomisen takaavan edes muutaman tunnin unta ensi yöksi. Näköjään lääkkeiden teho on nähty, nyt siirryn joko astetta vahvempaan tai sitten tyydyn kohtalooni.

Yöllä pakkanen kiristyi reilusti yli kymmeneen pakkaspykälän ja sää selkeni. Taivas on sininen ja aurinko kirkas, räikeä suorastaan kun sitä unenpuutteesta verestävin silmin tihrustaa. Kuu on paljon sympaattisempi kaveri tämmöisenä päivänä ja ihmeen nätisti se suostui kuvattavaksi.

Vielä kun oppisi pimeäkuvauksen niksit ja muistaisi viritellä jalustan jo illalla lämpimässä kuntoon niin yöllä voi sitten valvoessaan vaikka opiskella pimeäkuvausta. Aivan varmasti tämmöisenä aikana näkee revontuliakin.

Tällä hetkellä tulia näkee vain leivinuunissa, täräytin ison uunin tulille koska pakkanen viilentää Torpan nopeasti ja tehokkaasti. Nyt jos olisin oikein viitseliäs, hakisin pakkasesta paistilihat sulamaan ja tyrkkäisin illemmalla padan uuniin. Jätän tuon jos -sanan takaportiksi.



Aurinko tekee jo työtään, pikkuhiljaa ja vähitellen jään valtakausi kääntyy lopulleen ja sulaminen nopeutuu. Nyt nuo pienet kiteet ja pisarat ovat vasta alkutekijöissään, räystäät eivät vielä sano tip-tip. Mutta katsotaanpa muutaman viikon päästä, jo litisee ja lirittää.

Kevätauringosta muistin taas kerran, että minulla on muutama havu jotka pitää visusti peitellä burkhaan. Kevätaurinko on kärventänyt pari kertaa irlanninkatajani eteläkyljen ruman ruskeaksi ja sitä on saanut leikkoa siistimmäksi turhan usein, alkaa muistuttaa enemmän pulloharjaa kuin katajaa. Hupaisaa se, että ko. havu on tuossa töllin nurkalla, ei olisi iso vaiva heittää sen päälle jotain vanhaa yökauhtanaa. Tämä toinen tapaus on vähän kauempana, kasvihuoneen itäisessä päädyssä. Eihän tuohon aurinko paista kuin muutaman tunnin, mutta ne tunnit suoraan etelästä ja täydellä teholla. Syytä jakaa riepuläjästä jotain tämänkin rääpäleen hennoille harteille.

Oma lukunsa ja varsinainen vaatetushaaste ovat autotallille vievän alatien varressa töröttävät tuijat, on niitä ainakin 15 ja nuttu pitäisi kaikille keksiä. On kyläläisillä jutun juurta luvassa kun meikämandoliinin vanhat paitulit ja muut kauhtanat pääsevät vielä kerran tuulettumaan ihan paraatipaikalle.



Tämmöinen maanantai tähän saakka, tasaista jurnutusta tunti tunnilta eteenpäin. Eikä tässä väsymyksessä oikeastaan kaipaisi mitään jännitysmomenttia, näin on ihan hyvä. Torppa lämpenee ja ilta hämärtyy pikkuhiljaa.

Kalenterin mukaan olisi syytä ryhdistäytyä ja saattaa aika monta keskeneräistä asiaa päiväntasalle, mietin niitä sitten ensi yönä jos ja kun uni ei pysy. Se on kuulkaa aika jännä tunne hätkähtää hereille siihen, että nukahti! Samoilla silmillä jatketaan.

Päivän pitkät varjot
PeeÄäs:

tein Ruusublogissa persoonallisuustestin jonka tulos ei todellakaan hämmästyttänyt. Minunlaisiani on (onneksi) vain 4 % ihmisistä, olen Yrittäjä, ESTP -tyyppi. Nämä pari lainausta analyysistä tuntuivat erityisen tutulta:


Teoreettiset konseptit tai muut vastaavat keskustelut esimerkiksi globaaleista kysymyksistä eivät kiinnosta ESTP:itä kauaa. He pitävät keskustelun energisenä ja älykkäänä, mutta he keskustelevat mieluiten konkreettisista asioista. ESTP:t loikkaavat ennen kuin katsovat, ja he korjaavat virheet matkan varrella. He eivät istu aloillaan miettien tekosyitä tai pakokeinoja.

---

SUURIN OSA IHMISISTÄ EI KUUNTELE TARPEEKSI

ESTP:illä on kaikista persoonallisuustyypeistä tarkoin ja puhtain näkemys, ja heillä onkin omalaatuinen taito huomata pienetkin muutokset. On kyse sitten kasvojen ilmeestä, uudesta pukeutumistyylistä tai muuttuneesta käytöksestä, ESTP:t huomaavat ja laittavat merkille piilotetut ajatukset ja motiivit, joista muilla persoonallisuustyypeillä ei ole hajuakaan. ESTP:t hyödyntävät havaintonsa heti, esittäen kysymyksiä, usein ilman minkäänlaista herkkyyttä. ESTP:iden pitäisi muistaa, että kaikki eivät halua salaisuuksiaan ja päätöksiään julkisuuteen.

Johtuisiko tästä se, että tulen yleensä juttuun eläinten kanssa varsin mutkattomasti? Ihmiset ovat usein huomattavasti haasteellisempia...

Käy tekemässä omasi.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

After work party




Hevosilla oli tänään,  sunnuntaiseen tapaan, pyhäkoulua ja kumpikin toimitti työnsä hyvin. Raskaan työn raataja Ponimies heittäytyi seljälleen saatuaan kuivat nutut niskaansa rankemmanpuoleisen pyhätyön jälkeen. Koko tuntia en seurannut, mutta vastalaukassa siellä ainakin temmellettiin ja laukanvaihtoja tehtiin myös. Takaosa l. ahteri teki työtä hyvin, mutta eiväthän ne pumpissa pullottaneet pakarat tuossa enää näy. Melkoinen jötkäle Ponipojasta on varttunut, muistan erittäin hyvin sen kuuden vuoden takaisen silakanmuotoisen varsan. Skogspojkesta on vuosien mittaan varttunut raavas Ponimies, isolla pitäisi kirjoittaa tuo Mies.

Mahtiäijä, kiltti ja rehellinen hevonen. Ei temppuile turhia ja tekee työnsä ahkerasti. Toki viettäisi pekkaspäiviä mielellään useinkin, mutta toimittaa nurkumatta vaativammatkin kiemurat ja kuviot. Kunnollista hankilaukkarälläystä ei ole tälle talvelle vielä oikein saatu, eletään toivossa.

Loppuvenyttelyt

Koko talven ajan on hinkattu kentällä, välillä toki vapaampaa juoksentelua ja höntsäilyä. Keväällä olisi toiveissa saada kunnolliset estetolpat ja saada liikehdintään myös 'korkeammalle ja voimakkaammin' -pyrkimystä.

Otolla ei juuri nyt ole satulaa joten tunti meni kevyemmällä varustuksella. Hyvin meni silti ja uusia työkaluja ponin eteenpäinpyrkimyksen ylläpitoon löytyikin valmentajan niksinurkasta. Pääsivät pyörimään juoksutusliinan jatkoksi ja sekä kuski että kuskaaja puhkuivat tyytyväisenä kentältä tullessaan.



Muilta osin sunnuntai on ollut varsin laiska. Tai kun tarkemmin ajatellaan, minähän olen ainoa laiska. Rämmin sentään saha kainalossa tontin alanurkkaan ja sahasin pajupuskaa solakammaksi, hevoset saavat puuhasteltavaa alkuviikoksi.

Koirapojat ovat käyneet nuuskimassa koirapostin lukijakirjeitä ja ilmeisen kuumottavia uutisia naapurin sesset ovat sinne viestitelleet.

Tiput sulkaantuvat vauhdikkaasti ja ylioptimistisena näen vain kanamaisia piirteitä, kaikissa tipuissa. Ehkä minä vain suljen pois kukkomaiset piirteet koska sellaisia en tahdo nähdä.
Näihin tipukuviin terves ja morjens!