keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Pakkasvaroitus

Muuminaamat

Tänään kuulin radiosta Ilmatieteen laitoksen julkaiseman pakkasvaroituksen. Siis oikeasti. Pitääkö meitä suomalaisia oikeasti varoitella tammikuussa kylmästä ilmasta? Onko vihdoin uskottava, että talvi todella yllättää, tulee varkain ja yhtäkkiä? Joku kesäkuinen raekuuro tai talvinen salamointi on yllättävää, tammikuinen pakkanen ei voi sitä olla.

No, se siitä. Korkeapaine tietää tammikuussa sekä pakkasta, että usein jopa aurinkoa. Ja sitähän tässä on kaivattu, aurinkoa. Tänään on raikkaat -23° ja illaksi kiristyy. Ihan rauhassa, meillä riittää sulakkeita, polttopuita ja talvikamppeita.

Hevosille tarjoillaan pakkasella ainakin yhdet lisäheinät ja noin neljän tunnin välein saavat vesipaljuunsa pari sankollista kuumaa vettä. Samalla kun nakkaa valmiiksi täytetyt heinäkassit tarhaan, voi helposti hoitaa vesitäydennyksen. Ei ole iso vaiva enkä siksi oikein ymmärrä, miksi ihmiset eivät juota hevosiaan ulos talvella. 

Meillä on jo hyvä aikaa ollut vanha kylpyamme varattuna hevosten talvivesiastiaksi. Se on pitänyt urakoida tarhaan, ankkuroida tukevasti ja verhota kolmelta sivulta laudalla. Takalaita on tarkoitus jättää osittain auki, niin että ammeen alle voi tuikata ulkotulen. Sen pitäisi lämmittää ammeen pohjaa ja pitää vesimassa sulana. Tähän mennessä hommaa ei ole viety maaliin, koska tarha on ollut jatkuvassa muutoksen tilassa. Nyt kun kenttä on valmis ja portit siellä missä pitääkin, voidaan amme sijoittaa lopulliselle paikalleen. 

Paitsi nyt ei kun on pakkasta, maa jäässä ja amme jumissa kinoksen alla. Suunnitellaan vielä vähän lisää, niin ei sitten tarvitse parsia heti virheitään.

Nuttu-ukkoina ponit päivystävät tarhan portilla vahtimassa heinätoimituksen aikataulua. Vielä ei ole järeisiin talvitakkeihin siirrytty, Ottokaan ei palele vaikka onkin huomattavasti ohuemmassa karvassa kuin Ponimies. Mutta pitäisikö niille asentaa jotkut pannumyssyt päähän pipoiksi?

Tassunjälkiä

Koirapojat eivät nuttuja huoli, Peetulle iskee välitön russelihalvaus jos manttelia, pusakkaa tai nuttua yrittää edes ehdotella. Leffe puolestaan ryysää ulos eikä näytä olevan milläskään vaikka pakkanen miten yrittäisi pureskella. Siirsin Leffen trimmausta sovulla leudompaan aikaan, olkoon nyt tuommoinen karvalullero.

Pitkiä lenkkejä ei kukaan jaksa näillä pakkasilla, sitäkin tiuhempaan tahtiin käydään koipea nostamassa saunan kulmalla. Hanget ovat täynnään käpälänjälkiä, jänikset ja rusakot näyttävät elostelevan aivan Torpan nurkalla ja pihalla. Onneksi koristepensailla ja puilla on talvitakit suojanaan. Koirapojat yrittävät kuseskelemalla karkoittaa tunkeilijat, mitäpäs ne muuta voivat. Öisin makaavat sorkat suorina vällyjen välissä ja ns. paskat nakkaavat rusakoiden puuhasteluille.

Kattikaksikko pällistelee posket muroja pullollaan ikkunan takaa, niitäkään retkuja ei pakkanen haittaa.

Leffe muuten arvostaa jäätyneitä hevosen lantakikkareita, niitä löytyy pitkin pihaa, kiitos tämän väsymättömän lannanlevittäjän.

Talviset herkut

Lämpöä aamuihin tuo lämmin kotiliesi, klapihella. Iso uuni tuikataan tulille vasta kun on aikaa sitä vahtia ja tulta ruokkia. Eilen lämmitin, tänään taitaa olla vielä uunin kylki niin lämmin, että huomenna sitten seuraavat pesälliset. 

Vaikka tämä maalla asuminen on melko työlästä, onpahan ainakin varma, että lämpöä riittää ja ruokaa saa tehdyksi näillä vanhan ajan luottovehkeillä.

Auto onkin ainoa jonka talvenkestävyyttä vähän arvuuttelen. Viime talven pakkasilla Hopianuoli meinasi lykätä työntekoa keväämmälle lämpimämpiin aikoihin. Tänään on kuitenkin lähdettävä liikenteeseen, toivottavasti ei tule mutkia matkaan, eikä varsinkaan tarvitse hinautua huoltohommia varten asiantuntijan tykö. Se kun on niin, että autokaupan tarjoamat kahvit eivät ainakaan ilmaisia ole.

Kotilieden lämpö

Ja vielä katsaus Kanaliaan. Pitkään on ollut tekemättömien listalla talvisäilytys roduittain. Silkit olivat huutolaisina tallin puolella, silkkikukko kun meinasi tapella kääpiökochinkukon kanssa ihan 'last man standing' -meiningillä. Eihän sellaista voi sallia, siispä silkit maanpakoon. Siellä on kuitenkin jättikochin pariskunta pakkaa sekoittamassa, kääpiö ja jätti elelevät rouvineen tyytyväisenä 'yhes koos'.

Sitä sitten mietin, että miten kanalan rajallisiin neliöihin saa lisäneliöitä, seiniä kun ei ole vieläkään tullut siirretyksi eikä lisäpytinkejä laiteta ennenkuin entiset on fiksattu edes kertaalleen.
Joku yö se sitten kirkastui, kun ei voi laittaa lisää lattiatilaa, otetaan sitä seinältä. Ja niin silkeille väsättiin seinähäkki.

Isot kanat saivat pitää lattiatilansa, sinne mahtuu neljä kanaa ja kukko hienosti neljälle neliömetrille, onhan niillä vielä orsi ja ulkoluukun portaatkin.

Silkkikanojen häkki on vajaat 2 m2, korkeutta sopivasti silkkien tarpeisiin. Isompia lintuja en tuohon laittaisi kahta enempää, meidän pikku parvi mahtuu tuohon hienosti kun eivät ole mitenkään hyperaktiivista porukkaa. Kohtahan pari silkkirouvaa kuitenkin lätsähtää hautomaan, aina keskitalvella ne niin tekevät.

Ja katso, näin on hyvä.

Double decker




tiistai 3. tammikuuta 2017

Mieliala



Tammikuuta eletään.
Päivä pitenee ja ilokseni huomasin, että myös uudenvuoden viettoon saapuvien veli venäläisten  autoletkat pitenevät päivä päivältä. Rajalla on kuulema kolmen tunnin jonot, se on harvinaista nykyään. Lama iski rajankin taakse.

Onhan se aina mukavaa, että paikallinen elinkeinoelämä saa kipeästi kaipaamiaan ropoja, samoilla euroilla ne itänaapuritkin maksavat. Mutta vahingosta (ja aiemmista kerroista) viisastuneena välttelen visusti osulan isoa kauppakeskusta, sinne ei sekaan mahdu. Onneksi ei ole pakko ryykeltää samaan massaan.

Kouluvuosi alkoi jo. Paluu arkeen on ollut armoton. Lähes jokainen meistä kärsii univaikeuksista ja unen laatu on kurja kaikilla. Tämä on muilla varmasti korjaantuva asia, mutta omalta kohdaltani alan jo pelätä kroonista univajetta. Nukahdan kyllä hyvin, mutta ensimmäinen herääminen on yleensä yhden, kahden maissa ja seuraavaksi havahdun johonkin pieneen ääneen, valoon tai muuhun vähäpätöiseen häiriöön 4.30 tai hyvinä aamuina 5.30. Eikä kysymys ole siitä, että pärjäisin ihmeen kautta vähemmillä unilla. Ei, minä herään murehtimaan eikä uni kerran karattuaan tule takaisin.

Tajusin, että päättynyt vuosi (ja sitä edeltävät) oli aivan järjettömän raskas. Hengissä olen, mutta en todellakaan entisissä voimissani. Mieli käy yhä uudelleen kuluneen vuoden käänteitä läpi, aivan täysin turhaan. Mutta minkäs teet ajatuksille, ne laukkaavat ja hypähtelevät kuin hermostunut orava.

Oikeaa, puhdasta ja aitoa iloa en muista omalla kohdalla tunteneeni viikkokausiin. Toki hymähtelen hyville jutuille, naurankin joskus. Mutta kurkkua kuristaa ja mieltä masentaa. En ole surusta turta, olen vain ihan järjettömän väsynyt. Eikä tämä ole hormonaalista tai muuta kaamosapatiahommaakaan. Kyllä tälle selitys löytyy ihan sieltä tutuksi tulleesta sairauskertomuksesta.

Tekemättömien töiden lista kasvaa päivä päivältä, ihan pakolliset arkihommat saan hoidettua, kaiken ylimääräisen ajatteleminenkin tekee pahaa. Koskapa väsymys on niin kokonaisvaltainen.

Tähän voisi tietysti ehdottaa päikkäreitä. Minun päivänokoseni ovat sitä, että makaan sängyllä kykenemättä rentoutumaan -saati nukahtamaan. Saatan torkahtaa toviksi, mutta sehän on ihan väkisinmakuuta semmoinen hampaat irvessä unen odottaminen. Eikä ainakaan ole levollista tai elähdyttävää.

Että jos sitä aloitekykyä tai yleistä positiivisuutta on jollakulla liiaksi asti, tänne saa lähettää. Enkä pistäisi pahakseni kunnollista yöuntakaan.

Pakkaspäivä vaatii nyt lisää halkoja uuniin.
Pärjäillään.