sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Erämartat metsässä

Sunnuntaita.
Lokakuu on täällä meillä jatkanut ihan sitä samaa tuttua sateista linjaa mitä on saatu viime keväästä lähtien.

Sattui kuitenkin männäviikolla tuulet puhaltamaan niin mukavasti, että torstaille näytti vain pilvistä päivää, ilman pisarasymboleita sääkartalla.

Niinpä minä ja Satu -ystäväni lähdimme eräjormailemaan.
Tähän väliin semmoinen tieto, että puhelinluettelossani on tällä hetkellä kahdeksan Satu -nimistä henkilöä. Satumainen juttu, kaikki vielä kivoja ja hyviä tyyppejä.

Tämä Satu on kuntosalilta tutuksi tullut tyyppi, yleensä hikoilemme Keiserkammiossa vierekkäisillä kiitureilla. Sitten käydään ahkeruuskahveilla jossain kaupungin lukuisista ihanista kahviloista ja terapiapuheluitakin otetaan.

Nyt myö martat (erään Satu -nimisen jumppaohjaajan meille antama nimi, yhtään ei arvata mistä moinen nimi meille on suotu) ryykellettiin mehtään.

Tässä lähistöllä on useampikin kiva retkeilykohde. Aina ei tarvitse mennä Kolille tai Koitereelle, Lapista puhumattakaan. Lähelläkin on hienoja päiväretkikohteita, tällä kertaa lähdettiin Kalliojärven kierrokselle.



Lähtöpaikalle pääsyyn tarvittiin tovi kiivasta googlemapsista tonkimista, karttojen suurennoksia ja navigointia. Yhden pienen ohiajon jälkeen hoksattiin oikea tienristeys ja kohta oltiinkin jo perillä. Luokattoman huonosti on kyllä opasteet tälle reitille, ainakin isommalta tieltä soisin löytäväni viitan retkeilykohteeseen, onhan niitä kuitenkin jossain kylttivarastossa ylimääräisiä.

Jo reitin alku antaa osviittaa siitä mitä on luvassa, jyrkkä alamäki jossa saa asetella tossunsa tarkasti, etenkin kun alla on juuria, märkää maata ja liukkaita lehtiä. Pitkospuita pitkin oli jo helppo tepastella syvemmälle metsään.

Mitäpä metsä näytti?
Kaatuneita runkoja, ruskapuita, sammalta, lintuja, kiviä, kalliota.
Ilma oli kostea ja helppo hengittää. Melko nopeasti tossun alle palasi tuttu polun tuntu, pelkäsin nimittäin sen jo menettäneeni iäksi taannoisen halvaushelvetin takia.

Kiivettiin ja laskeuduttiin, puuskutettiin ja pysähdyttiin välillä hörppäämään vettä ja tietysti näpsimään kuvia. Ainoat äänet olivat luonnon tekeleitä. Palokärki (tai joku tikka, minä en niitä erota) nakutti vimmatusti ja joku ruskea isompi lintu (koppelo kenties) lehahti jalkojen juuresta lentoon.

Sitten alkoi se järvikin näkyä.



Kalliojärvi näyttää kartalla melkoisen kapealta viillolta, sitä se onkin. Tuossa kuvassa näkyy vastaranta jolle myöhemmin saavuttiin. Ensin piti käydä järven päässä ja sinne päästäkseen seikkailtiin taas pitkospuilla suolla, kiivettiin ja laskeuduttiin. Aivan huikean hienoa puhdasta suomalaista luontoa!

On se ollut melkoinen ryminä ja ryske kun tuokin kallio on haljennut ja maa auennut järven kokoiseksi railoksi.

Aika pitkään seistiin paikoillaan, hengiteltiin puhdasta ilmaa ja oltiin vaan ihan hiljaa. Muistin taas vanhan sanonnan, ettei suomalainen muita temppeleitä tarvitse kun meillä on luonto.

Polku mutkitteli järven reunaa ja reitti oli hyvin merkitty sinisillä täplillä puiden runkoihin. Ei niitä nyt aivan jokaisessa puussa ollut, piti aina pysähtyä tähystämään seuraavan täplän löytääkseen. Polulta nimittäin erkani muitakin reittejä ja välillä oli kiertoteitä joko rannan kautta tai muuten vain oli vaihtoehtoinen kulkuväylä laitettu.



Tapani mukaan minä konttasin osan matkasta polvillani kun piti pysähtyä ihastelemaan puolukoita ja zuumailla kuvakulmia. Minulla nimittäin oli järkkärikin mukana ja silläkin räiskin menemään jokusen kuvasarjan.

Puolukat olivat hyviä ja olin näkevinäni karpaloitakin yhdellä suotaipaleella. Harkitsin hetken loikinko mikkihiirenä mättähältä mättähälle, mutta totesin maaston olevan niin pahuksen märkää, että jätin homman ja karpalot sikseen. Siellä niitä kuitenkin olisi...

Kalliossa oli rakoja ja koloja, kaikenlaisia kummallisia juttuja. Jos olisi ollut fikkari mukana, oltaisiin varmaan tutkittu noita röllinpesiä tarkemminkin.

Mitenköhän monta kertaa reitillä tulikaan huokaistua jotain luonnon upeudesta, puhtaudesta ja rauhasta? Ja näin lähellä.

Tultiin siihen tulokseen, että näitä lähes jokaisella paikkakunnalla olevia luontopolkuja ylläpitävät oikeat eräjormat pitäisi kyllä palkita jollain kunniakansalaisen arvonimellä. Vallan hienoa on, että vapaaehtoiset reittejä kunnostavat meidän vähemmän aktiivisten iloksi.

Ja kunnostamisessa on joku roti. Luonnon annetaan olla semmoisenaan, vain polkua ylläpidetään. Ja nuotiopaikkoja. Muuten saa olla luonto pääosassa. Jonka roolin se kyllä hoitaa suvereenisti.


Järven toisessa päässä näyttää tältä:


Vasemmalta tultiin, oikealle mentiin. Tässä kohtaa oli ihan istumispenkit ja huilailupaikka.
Vaikka reitti on luokiteltu vaativaksi, meitä ei vielä tässäkään vaiheessa mainittavammin puhalluttanut. Ei se meidän raudanlujasta kunnosta suinkaan johtunut, käppäiltiin ihan rauhallista tahtia ja pysähdyttiin usein ihastelemaan.

Sää oli mainio. Ei satanut eikä tuullut ja kohtalaisen nopsaan myös älyttiin, ettei kannata ottaa ihan pienistä rangoista tukea, sillä nimittäin välttyi vesiroiskeiltakin.




Sitkeä kiipeäminen toi meidät alkukuvissa näkyville kalliojyrkänteille. Kuin tilauksesta taivaaseen repesi reikiä ja vanha kunnon kirkas keltainen näytti leveimmän hymynsä. Satu hihkaisi spontaanisti kalliolta: Aurinko! Ota minut rajusti! 

Kiipeiltiin kalliolla ja nautittiin auringonsäteistä. Heti tuli uutta virtaa.
Osa reitistä meni aika läheltä jyrkännettä, siihen oli viritetty muovitettu vaijeri turvaksi. Hyvä niin, pudotusta oli kuitenkin jonniin verran.

Nähtiin me siellä oikea duunarikin töissään, palokärki (tai tikka) hakkasi maanisella raivolla männyn runkoa eikä antanut meidän häiritä urakkaansa. Toivottavasti löysi etsimänsä, me jatkoimme matkaa laavulle.




Laavu ja nuotiopaikka löytyi, se oli siellä missä opasteet sen kertoivat olevankin. Ei jääty sen kummemmin tulia virittelemään, mäeltä nimittäin kuului kimakka lapsen ääni ja kohta vastaan puuskutti hihnassa rempova rottweiler kiskoen perässä isäntäänsä. Taaempana tepasteli lapsi ja varsin happaman näköinen nuori äiti-ihminen. Heillä oli makkarapaketti mukana eikä meitä kiinnostanut varsin kireältä vaikuttaneen perheen seura niin hienon maastolenkin jälkeen. Siispä jatkoimme matkaa parkkipaikan suuntaan.

Matkalla nähtiin kuinka pitkät naavaparrat heiluivat hiljalleen syystuulessa. Oli niin mahdottoman kaunista ja puhdasta, se oikein tuntui keuhkoissa se puhtaus ja happirikas ilma.

Parkkipaikalle saavuttiin alkupätkän reittiä pitkin ja varsin tyytyväisinä otettiin vielä metsämarttaselfiet, eihän se kotiväki muuten usko. Pics or did not happen.



Meillä meni reilun 3 km:n reittiin aikaa kaikkine pysähdyksineen parisen tuntia.

Päätimme, ettei tämä nyt suinkaan jää ainoaksi reitiksi jonka metsämartat tarpovat yhdessä. Oli niin kivaa ja rentouttavaa ettei todellakaan ollut turha reissu. Lisää kohteita voi syynätä netistä ja mm. http://www.visitkarelia.fi/fi/Matkailu -sivusto antaa kaikkea mahdollista tietoa näistä laulumaitten aarteista.

Illalla ei tarvinnut nukku-Mattia vongata, uni tuli pyytämättä ja nopeasti. Seuraavana päivänä pakotti vähän pohkeissa mutta hyvällä tavalla.

Vahva suositus!


4 kommenttia:

  1. Noita Pohjois-Karjalan luonnon ihmeitä mulla on sieltä ikävä. Varsinkin kun en nyt ole pariin kesään tehnyt perinteistä kyläilykierrosta.

    Sen sijaan olemme yhden ystävän kanssa harrastaneet samanlaista Kotiseudun luontokohteet tutuksi -retkeilyä. Täältä pk-seudultakin on löytynyt useita upeita paikkoja, joista ollaan palattu epyneinä ja vaikuttuneina, ja tässä aiemmin syksyllä pari kertaa muutaman marjalitran kanssa.
    Tällä päin apuna on netin lisäksi Raija Hentmanin kaksi Etelä-Suomen retkeilyopasta (pk-seudun itä- ja länsipuoli), joihin on kuvattu valtava määrä hienoja mestoja.

    Ihan mahtavia kuvia olet muuten ottanut!

    /Anu

    VastaaPoista
  2. Ei täällä kohteet aivan heti lopu, ennen loppuu kunto. Harkitsen vakavissani vielä tälle vuodelle ainakin pitkää issikkavaellusta Kolilla, se tuttu Paimentupa on takuuvarma retkenjärjestäjä. Siihen kun ottaa jonkun kivan mökin lisäksi niin takuuvarmasti on erilainen viikonloppu.

    Sinun melontakuviasi olen kaiholla katsellut, Helsinki mereltä ja koko se saaristo (länteen päin on minulle tutumpi) on aivan ihana. Eikä maissakaan tule aika pitkäksi. Tärkeintä on lähteä.

    Sun pitää ehdottomasti tulla tänne taas perinteitä vaalimaan, keksitään siihen jotain aktiviteettia ;-)

    Kuvat on huitaistu puhelimella, jotenkin se on semmoinen matalan kynnyksen kuvausväline, järkkärin kanssa pitää aina säätää. Olen vieraantunut canuunasta :(

    VastaaPoista
  3. Upeat kuvat hienoista maisemista. Suotuisia retkeilykelejä on saanut odottaa, tiemmä. Huomiselle tarjolla täyttä sateen lotinaa, näin ennustaa Foreca. Eli ei mitään uutta.

    Ihminen uusiutuu luonnon keskellä - tuota reseptiä passaa uusia useammankin kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kah, kiitos. Kuvista olen itsekin ihan iloinen, mukavasti tuli värit ja valot puhelimellakin talteen.

      Täällä sataa ja tuulee, alkaa kohta olla vitsit vähissä kun meidän joka suuntaan pyöreällä mäelläkin on lätäköitä pihassa, ei tuo vesimäärä mihinkään enää mahdu.

      Oikeastaan jo odotan kylmenevää säätä. Silloinhan se saattaa jopa kuivuakin. Tai sitten sataa räntänä.

      Uusia päiväretkiä suunnitellaan jo, tässä lähellä on toinenkin kiva josta olen itse vain vähän pintaa raapaissut.

      Poista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!