keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Valkotakki

Ei ole nämä asetelmat mun laji
Iltaa!
Viikko jo puolessa ja uusi lännestä lähenevä lumimyräkkä pieksää jo Torpan nurkkia. Hormi ulvoo ja pienenä vastapainona saunan puolella töhöttää savu taivaalle, se on pikkulauantaisauna tänään. Oikeasti nyt paleltaa kovasti ja on jotenkin virransäästötila päällä, saunan jälkeen pitäisi vielä karaista itseään ja kirmata talliin laittamaan yöheinät ja taputella hepat yöunille. Sen jälkeen sitä onkin taas hyvin hereillä kun pitäisi nukkumaan ryhtyä. Ei mene nallekarkit tasan, taaskaan.

Jos tässä nyt valita saa niin mieluummin minä vaikka jonkun vilustustaudin ottaisin kuin noroviruksen. Siskolikka perui tulonsa, kärvistelee vessan välittömässä läheisyydessä ja voi pahoin. Vaikka nyt jo olo olisikin hitusen parempi, ei lähde pöpöä kuljettamaan tänne. Parempi niin. Moinen raju tyhjennyskuuri saattaa vetää Seniorikansalaisen varsin veteläksi joten ollaan täällä ja eristäydytään. Tarvittaessa pitää vetää foliohattu päähän ja kelmuttaa itsensä basilleilta turvaan.

Eilisen aikataulut menivät ihan uusiksi kun kerrankin älysin tarkistaa kalenterin ennen liikkeellelähtöä ja tarkistaa missä pitikään olla tietyllä kellonlyömällä. Niinpä kohde vaihtui ns. lennosta neurologian poliklinikaksi.

Tapaamani vanhempi naislääkäri oli todella miellyttävä tuttavuus pitkässä valkotakkisten jonossa jota olen tämän aneurysmasta alkaneen tautitaipaleeni aikana kätellyt. Tai ei kätelty, koska noro.

Hän kuunteli, kyseli, kommentoi, ojensi nessuja ja vielä vähän lisää kyseli. Esihaastattelun teki kuntoutushoitaja ja hänen perusteellisen työnsä ansiosta meille jäi runsaasti aikaa keskittyä juuri minun vointiini, mielialaani ja kuntooni.

Vaikutti koko ajan siltä, että meillä ei edes ollut määräaikaa jossa homma piti saada pakettiin, paketti pulkkaan ja pulkka matkaan. Juteltiin lääkityksestä, mielialoista, suunnitelmista, jaksamisesta, nukkumisesta, kivusta. Siinä vaiheessa kun hän kertasi minulle ääneen viimeisen vuoden tapahtumat ja totesi, että ei ole ihmekään jos tuntuu pahalta, ymmärsin itsekin tilanteen kokonaiskuvan.

Pelkästään neuropaattinen kipu yksin on hermojaraastava seuralainen, siihen kaikki pelot, epävarmuudet, huolet ja murheet, oma ja toisten jaksaminen... ei ihme, että unettomuus vaivaa. Se lääkemäärä joka elimistööni on reilun vuoden aikana mennyt, eihän se voi olla jättämättä jälkiä.

Homma etenee nyt niin, että tapaan kaksi muuta oman alansa asiantuntijaa ja koetamme saada Armon tolpilleen taas, että elämään palaisi aito ilo ja nauru, värit ja valot. Yhtä nopeasti kuin ne katosivat ne eivät palaa, siksi tässä edetään maltilla.

Lopuksi niistin nenäni ja olin valmis lähtemään. Ei kätelty, halattiin.
Semmoinen valkotakkinen tällä kertaa.

Auringossa










11 kommenttia:

  1. Noro on viheliäinen, elelee jopa 2 viikkoa pinnoilla, kuten oven kahvat, liukuportaat, ostoskärryt etc.... joten fiksu päätös, joskin edes varotoimilla ei välttämättä norolta säily! Mikäli iskee, eristys ja klooripitoiset puhdistusaineet kunniaan. Nemppalassa taistellaan flunssaa vastaan, pää on tukossa, ajatus poissa ja väsy kutsuu vaakatasoon. Valkotakeissa on niin monta hiihtelijää kuin meissä kaikissa kaksijalkaisissa. Monta kertaa jää asiakas liian kauas, ehkä monelle se on keino jaksaa omassa työssään tai kaikilla ei vain ole valmiutta pysähtyä ja kohdata ihmistä vaan linoittautuu lääketieteen muurin taakse. Parastaan he kuitenkin, uskon niin Hipokrateen valan vannoneina, pyrkivät tekemään. On hienoa että tänään oli myös aikaa ja pysähtymistä! Hugs from Nemppa<3 p.s. Onko pikku Pirulaiset vielä kiusanneet Lefaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pysyköön norot ja lorot poissa, tänne ei huolita!

      Lääkäri oli hyvä ja tehokas, tänään tuli jo ensimmäinen ajanvarausvahvistuskirje ja B1-lausunto. Olen vaikuttunut.

      Lefaa rääkätään aina tilaisuuden tullen. Niillä on oikeasti ihan selkeä salajuoni. Viimeksi eilen jompikumpi (Oscar) kuritti eteisessä Lefaa, koira juoksi jalkohini. Keskellä tupaa todistin näyn jossa Felix purjehti häntä kiemuralla Leffen luo puskemaan ja kehräämään. Ja seuraavassa hyppäsi tassut terävinä mätkimään Leffen ahteria. Oscar juoksi paikalle häntä pörheänä ja yritti päästä mätkimään. Sitten puhalsin pelin poikki ja katit katsoivat minua aidosti hämmästyneinä.

      Leif parka :(

      Poista
    2. Nyt komppaan Lefaa ja kaipaan syvästi sivistyneitä Veljeksiä! Älä jätä enää Leifiä yksin mutantti Ninjojen kanssa.

      Poista
    3. Ne penteleet ovat viekkaita. Peetu puolustaa Leffeä, ehkä sekin on sitä mieltä, ettei hönöjen kiusaamisessa ole mitään hohdokasta.

      Poista
    4. Hyvä Peetu, ripusta ne kissan retaleet niskasta naulakkoon! En voi uskoa Oscarin olevan katala mutta se ei liene uskon asia. Kerro Peetu niille, että kissarukkaset ovat kätevät talvella!

      Poista
    5. Näistä nahkoista saisi vain pierunhajuiset aina ahtaat kutittavat rukkaset, ei toinna.

      Poista
  2. Minulla on neurologeista (meinasin kirjoittaa nerologeista) hyviä kokemuksia myös.

    OP

    VastaaPoista
  3. Tämän tekstisi äärellä pysähdyn kiitollisena. Onneksi löytyi yksi valkotakki, joka otti kokonaisuuden haltuun. Näki kärsineen ihmisen ja toimi ammattitaitonsa ja sen yli menevän inhimillisyyden puitteissa. Olit hyvissä käsissä ja tarvitsit sitä. Viimein.

    Muissa yhteyksissä olen havainnut vanhempien naislääkärien ylivertaisuuden kokonaiskuvan muodostukseen. Ne on kokeneita ja siinä tosi hyviä.

    Niin että lämmin halaus täältä sinne, ja voimia taas eteenpäin! Askel kerrallaan vuoret kiivetään. Ajattele siis vain ja ainoastaan sitä seuraavaa askelta. Huominenkin eletään se yksi askel kerrallaan.

    Sullakin on uusi alku edessäsi. Onnea siihen!

    VastaaPoista
  4. <3 <3

    Olen niin onnellinen, että kohtasit noin ymmärtäväisen ja myötätuntoisen valkotakkisen <3

    VastaaPoista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com