sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Traumahälytyksestä kotirauhaan

Iso ja hieno
Tämä on niitä viikonloppuja, joita en kaiholla muistele.  
Perjantaina Esikoinen lensi pitkän ja hirmuisen rynnistyslaukan jäljiltä kenttään ja lanssi kiidätti tytön sairaalaan pillit ujeltaen.
 
Kun itse ennätin sairaalaan, siellä oli jo täysi rähinä päällä, kirurgit ja nukutustiimi valmiina. Onneksi magneettikuvauksen jälkeen tuli tieto, että hälytys voidaan peruuttaa, ei tarvitse kriisileikkauksia eikä hätäsiirtoja mihinkään. Lujasti paljon kipulääkettä ja kärsivällisyyttä sekä lepoa, sillä tästä mylläkästä selvittäisiin.

Tänään Esikoinen tuli kotiin, pitivät kaksi yötä kirurgisen vuodeosastolla varuilta tarkkailussa. Onneksi perjantaina tehdyt tilannearviot pitivät kutinsa eikä sisäisiä verenvuotoja eikä muitakaan inhottavuuksia ilmennyt. 

Ainekset todella pahaan vammautumiseen olivat olemassa, tällä kertaa selvittiin ruhjeilla, kolhuilla ja kunnon tärskyllä. Huonompi tai heppoisempi kypärä olisi haljennut kuin munankuori, onneksi oli panostettu turvallisuuteen. Nythän se menee uusiksi, samoin kuin jokaikinen päältä leikkaamalla poistettu vaatekappale. Mutta en niitä sure, vakuutus on juuri näitä tilanteita varten. Ihmisiä ei voi korvata.

Hevosetsintä jatkuu, tämä yksilö on kyllä ihana ja hieno ja kaikkea. Mutta en kuitenkaan tapahtuneen jälkeen näe meillä yhteistä tulevaisuutta. Hevosen käytös tuli yllätyksenä kaikille paikallaolleille, eikä vähiten myyjälle joka järkyttyi silminnähden. Mietin hetken pitääkö toisen paikalle tulleen piipaa-auton ottaa hevoskauppias kyytiinsä. 

Tuiskutti akkunat tukkoon

Lauantaiaamuna heräsin hirvittävään tuulen ulvontaan ja tajusin lumimyrskyn hakkaavan Torpan seiniä. Kävin nakkaamassa hevosille heinät eteen, täytin vedet ja jätin ne tallin suojiin. Vasta myöhemmin päivällä kävin ulkoistamassa ne. 

Tapahtuneen johdosta viikonlopun suunnitelmat heittivät volttia ja minulta jäi näkemättä lätkänäytös jossa paikalliset legendat ottivat mittaa toisistaan, ukkoja oli vyörätty kaukaloon kautta kapoisan maamme. Nuorimmaisen kummisetäkin kaiveli pelivehkeet koipallojen seasta ja väläytteli kuulema haamupelastuksiaan.  Itse en siis paikalle päässyt mutta olin toki hengessä mukana. Ja voi sen matsin kuulema netistäkin katsoa.

Käytiin sairaalassa katsomassa toipilasta ja koska hänellä oli vakaa vointi ja kivut kurissa, uskalsin minäkin jo vähän höllätä huolestumistani.

Lauantain aikana tuli reilut 10 senttiä lunta ja nyt sitä on jo 15 senttiä. Alkaisi piisata jos minulta kysytään.

Nyt näyttää sade vähän laantuvan ja ilma jäähtyy entisestään, tuuli käy kylmän puolelta. Iso-J loittonee parhaillaan kohti etelän valoja ja on sillä suunnalla koko ensi viikon. Se on yleensä varma ennusmerkki jatkuville lumipyryille. No, teen minkä jaksan ja traktorimies hoitaa suuret linjat. Mikäli alkava räkäflunssa saa minusta niskalenkin, jätän senkin tekemättä. 

Lohturuokaa

Lauantaina muuten jumpattiin Iso-J:n kanssa 550 kg:n suursäkki olkipellettiä peräkärrystä riihen lattialle. Ilman traktoria. Kyllä se onnistuu ja kaikki vehkeet säilyivät ehjinä, meistä puhumattakaan. Vähän sisua, voimaa ja kekseliäisyyttä tarvittiin. Rakensivathan ne pyramiditkin ilman koneita. Meillä oli vähän samat systeemit, vinssiä ei värkätty riihen kattohirsiin vaan ihan aitatolppia ja puretun pihakeinun osia käyttämällä se säkinpiru saatiin muljautettua sijoilleen. Nyt on tallin kuivike vähän väärässä paikassa mutta eihän tuo ole aurattua pihaa pitkin mikään ongelma sitä kottikärryllä kuljetella.  

Vuosi on hujahtanut jo ensimmäiseen adventtiin ja suoraan sanoen olen ihan hirmuisen tyytyväinen, että tämä kauhujen ja koettelemusten vuosi alkaa kääntyä loppusuoralle. Perjantaina sain toisenkin jobinpostin, siitä sitten tarkemmin myöhemmin. Saa nähdä miten mustaksi tämä tästä vielä voikaan kääntyä. 

Niin kauan kuin on elämää, sitä toivoakin ehkä on. Toivottavasti.
Rauhallista adventin aikaa, missä lienetkin!

Lauantai-illan valot