torstai 3. marraskuuta 2016

Ulkona ja sisällä

Ulkoruokinta

Torpalla alkoi (pitkin hampain myönnyin vallitsevaan vuodenaikaan) talvikausi. Riihi on täynnä kuivaa polttopuuta, sieltä passaa kantaa uuniin, hellaan, takkaan ja saunoihin poltettavaa. Sähkölaitokselle näyttäisin pitkää nenää jos voisin, ruuvaamme sentään patterit pienemmälle ja tuomme lämmön tölliin klapi kerrallaan.

Tänään nautin (!!) pakkaspäivästä ja auringosta ilahtuneena kannoin aitasta tinttien talviruokintahärvelit päivänvaloon. Kaikki rispaantuneet eli rikkinäiset vehkeet on vihdoin siivottu pois kuleksimasta, ei niitä tule ikinä kuitenkaan hitsattua tai naulattua ehjiksi taas. Ne mitä oli jäljellä, latasin siemenkaurapähkinäseoksella ja talipalloilla.

Pari minuuttia tintit katselivat ruokavarastoaan päät kallellaan kunnes syöksyivät apajille. Ihan kuin olisivat nälässä olleet. Joku paksu tintti räpytteli kanalan ulkotarhan kaura-astialta laudalle, onhan se vasiten tinteille katettu tarjotin parempi ja mieluisempi kuin kanojen kauralaarin jämät.

Ja äkäisiä ovat tintit. Hirmuinen nahistelu ja kuhina, tuskin saivat jyvää suuhunsa kun piti joka suuntaan rähäköidä. Mitenköhän muut tirpat mahtuvat sekaan kun tuo tinttien hunnilauma terrorisoi nyt takapihaa?

Likaisen lasin läpi kytistin tinttien touhuja ja kuvan kattokassinen oli ainoa jonka tintiksi tunnistaa kuvasta. Muut vaikuttivat enemmän kolibreilta, hirveä hulina ja siipien läiske!

Ostoslistaan kirjataan purupaalien lisäksi (kanalan sisäkausi) talipalloämpäri, auringonkukansiemenet ja pähkinät. Ja katson visusti, että auringonkukansiemenet tulevat Hipsaaniasta, siellä niitä peltoja on silmänkantamattomiin. Eivät ne kai kaikkea öljyksi purista?

Niin, kanalan sakki on tungettu talviasumuksiin ja aamuinen piha on ihanan hiljainen kun kukot eivät mekasta! Nyt ne karjuvat sisätiloissa toisilleen, ilmankos ilmapiiri on hivenen kireä sisällä kanalassa.
Jättikochpariskunta oli viimeinen jonka kannoin kanalaan, niillä ei ollut minkään valtakunnan hätää heinillä vuoratussa mökissä kun ei ollut edes pakkasia. Ja se kukko onkin oppinut kiekumaan aivan hirvittävän lujaa. Kyllähän semmoisesta tynnyristä kaikupohjaa löytyy ja desibelit sen mukaan. Ihme, että naapurit vielä päivää sanovat, huokaisevat taatusti helpotuksesta kun se mölykukkokin on nyt siirretty talviaikaan.

Ja sitten meillä on tämä toisen ääripään eläimistö, kermapersausten porukka josta tyyppiesimerkkinä Leffen suoritus:

Sisäruokinta

Puheet koiranvirasta hieman halventavassa sävyssä eivät mielestäni päde tässä. Huomatkaa niskan ja tyynyn väliin taltioitu ananaspoika, ikioma unilelu.

Koska eilenkin (!) oli aavistus auringosta, kuivaa ja kirkasta, otin koirapojat ulos ja päästin laitumelle juoksemaan. Kamerakin oli mukana. Tämän koirat + kamera -yhtälön tulokset siirtyvät jollain aikataululla läppärille ja kenties päätyvät tännekin. Suuri mysteeri nykyisin onkin se, miten ja kuinka kuvien siirto kameran kortilta kannettavalle onkin nykyisin niin vaikeaa? Mahdotonta suorastaan.
Seuraavan kameran olisi parasta olla jonkinlaisella bluetooth -yhteydellä varustettu jotta siirto olisi ns. yhden napin takana.

Säät ovat olleet tälle syksylle kunniaksi. Koko lokakuu oli kuiva, joskin ankean harmaa ja pilvinen. Mutta harvoin kai lokakuu on muistettu aurinkoisista päivistään? Alkanut marraskuu (puistatus) on toistaiseksi ollut kylmä ja kirkas. Nytkin näkyy enemmän sinistä taivasta kuin pilviä.  Jos tämä nyt kerrankin menisi ihmismielen mukaan, säät pysyisivät sopivasti kylminä jotta maa hiljalleen kohmettuisi (ne valkosipulit!!!) ja sitten saisi sataa vähän koristeeksi lunta. Mutta sitä vain sen verran minkä kasvit tarvitsevat talvisuojakseen, ei juurikaan enempää. No okei, hiihtokeskusten tarpeisiin toki vähän enemmän mutta sekin sinne paikallisesti, Torpalle ei tarvita kuin vähän.

Ainahan sitä saa toivoa. Jokaisesta kivasta kirpeästä kuivasta päivästä iloitsen, niitä muita vaihtoehtoja en nyt viitsi murehtia.

Niskasta sen sijaan murehdin, ihan kuin kylkikaaren vasemman alalaidan rustoruhje ei olisi tarpeeksi, nyt äkeentyi niskakin. Panacod aamulääkkeiden kanssa ei suoranaisesti päivää piristä, tänäänkin lähti melkein jalat alta kun lääkkeen vaikuttavat aineet jysähtivät käyntiin.

Vaan ei auta valittaa, se on tanssittava kun on tahti annettu! Vielä on tekemätöntä hommaa tälle päivälle, aloitan ajohommista.
Palataan pytylle!



tiistai 1. marraskuuta 2016

Kerrataas vielä

Sunnuntaina, aamulla

Viikonloppu oli huikea.
Perjantaina kellon rapsahdettua kahdeksaan, Hopeanuoli hurahti eteläntien liikenteeseen (ei ketään muita) ja  kohteena oli entinen (yksi niistä) kotikaupunginosani, Helsingin Etelä-Haaga.

Matka joutui lumi- ja räntäsateessa, kokeilin uutta reittiä kun aikaakin oli varattu. Lappeenrannan jälkeen on tietyömaa joka joskus valmistuttuaan jouduttaa etelän reissuja entisestään. Luumäeltä poikkesin Haminan suuntaan ja Haminasta porhalsin moottoritietä koko loppumatkan. Tylsäähän se moottoritiellä ajaminen on, ei juuri mitään nähtävää, muutama tunneli, pari siltaa ja liittymiä toisensa perään.

Kurssipaikka löytyi ulkomuistista lasetellen ja kieltämättä jo pikkuisen jännitti.
Meitä oli tällä ohjaajakurssilla neljä (naista), kaksi helsinkiläistä ja kaksi maalaista, minä ja muuan siilinjärveläinen. Kouluttaja, Masteropettaja itse, oli varsin karismaattinen ja persoonaallinen tyyppi. Ilo katsoa ihmistä joka on rutinoitunut esiintyjä ja kuitenkin 110%:sti läsnä. Eikä viikonlopun aikana keksitty sellaista kysymystä johon Masterilla ei olisi aukotonta vastausta ollut. Selkeytti äärimmäisen monta ajatusta ja antoi hyvän pohjan omalle ajatusmaailmalle, joka on vielä lentohiekalle perustettu mitä kokemukseen tulee.

Perjantaina tutustuttiin perusliikesarjaan, siihen settiin joka on klassisen Pilateksen alku ja loppu. Perusliikkeet käytiin läpi tekemällä monen monta kertaa, jokaisella kerralla keskityttiin eri asioihin, rakennettiin entisen päälle uutta ajattelemisen arvoista yksityiskohtaa. Rankkaa. Eikä muuten oltu lattialla. Matto oli Reformer -laitteen päällä eli puolessa metrissä heiluttiin koko ajan. Tällä tasapainolla se oli jo melkoisen jännää.

Illan ruokailut hoidettiin Siskolikan kanssa kiinalaisen ravitsemusliikkeen antimin, hyvin me vedettiin. Kolme lautasellista per kuono.

Lauantain koulutus alkoi kl. 9 ja jatkui iltapäivään, aina kello 17 saakka. Neljän maissa tuntui siltä, että voin fyysisesti sangen pahoin, lounassalaatti pyrkii takaisin päivänvaloon. Mutta se oli vain vatsalihakseni jotka alkoivat kouristella viimeisissä tuskissaan. Iltatehtäväksi saimme sekä teoriakokeen (25 monivalintakysymystä), että sunnuntain näyttökokeen ohjattavat liikeet, 4-5 kpl per oppilas. Minulle neljä ja siirtymät päälle.

Lauantain ilta kuittaantui äkkiä saunalla, ruualla, herkkukakulla ja sitten pitikin syventyä kokeeseen. Olihan omanlaisensa. Americanenglish, you know. Hiotti ja ahisti.
Treenasin Siskolikalla vielä omat näyttökoeliikkeeni, ei mennyt vahvasti.

Sunnuntaina aloitettiin taas ysiltä ja ensimmäiseksi käytiin läpi teoriakokeen mahdollisesti epäselviä kohtia, eipä niitä ollutkaan kuin semmoiset 20 kohtaa... loppujen lopuksi korjasin omasta kokeestani vain kahden vastauksia, muut lukitsin semmoisenaan.

Tehtiin monenlaisia opetusharjoituksia, opin mm. ohjaamaan liikkeen rytmin ilman sanoja tai numeroita, pelkillä äänteillä piti saada harjoituspari kääntämään katseensa vasemman kautta oikealle. 
Näyttökokeen eka osa oli kauhea, aloituksen jälkeen Masteri ilmoitti ainoastaan "seuraava" merkiksi liikkeen vaihtamisesta tai "suunnan vaihto". Ja me suoritimme koko liikesarjan hiljaa,  keskittyen muistamaan kaiken oppimamme ja osaamamme. Tein yhden ison virheen (unohdin liikkeen) ja arvelin mahdollisuuksien  läpimenoon tärvääntyneen siihen. Yksi virhe nimittäin sai olla ja virheeksi katsotaan väärän tekniikan lisäksi myös pienemmät puutteet. Suoritin kuitenkin loppuun kun muutakaan ei voinut tehdä ja olisi ollut tyhmää jättää kesken.

Pienen tauon jälkeen jatkettiin näyttökoetta henkilökohtaisilla ohjausnäytöillä. Tehtiin taas sama jo tutuksi tullut sarja niin, että ensimmäinen meistä aloitti koko sarjan ohjaamalla neljä ensimmäistä liikettä ja siirtymän seuraavaan josta seuraava opettajakokelas jatkoi omaa liikesarjaansa. Ne jotka eivät olleet ohjausvuorossa, tekivät ohjauksen mukaisesti sarjaa. Näin edettiin opettaja kerrallaan sarjaa eteenpäin. Oman sarjani ohjasin niinkuin parhaaksi tiesin. Lopettaessani olin aivan varma, että olin unohtanut jotain. Mietin ja mietin enkä saanut selvyyttä mitä unohtui.

Kun näyttö oli tehty, Masteri antoi yleistä palautetta. Kysyin mikä oli se unohtamani liike, semmoista ei kuulema ollut. Jahas.

Päivän päätteeksi joristiin niitä näitä jatkoista. Lopuksi sitten kysyin, että kauanko tässä nyt pitää tuloksia odotellessa kärvistellä, että koska voi uusia ja että miten se käytännössä tapahtuu. Masteri olikin huijannut meitä kahden viikon odotusajasta, saimme tietää läpäisseemme koulutuksen, ihan meistä jokainen! Siinä vaiheessa silmissä sumeni ja tuli helpotuksen itku. Ei mitään räkätyrskettä vaan ihan hillitty ja sivistynyt 'hikoilevat silmät' -reaktio. Oltiin kai jo aika väsyneitä ja kaikki tunteetkin oli ammennettu viikonlopun aikana tyhjiin.

Saimme ohjeistuksen jatkosta ja kehotuksen jatkaa valitsemallamme tiellä. Varmaan sitten jatkokoulutuksissa nähdään, ensimmäinen Intermediate -koulutus olisi jo helmikuussa.
Minä siirryin tätini residenssiin, parin kilometrin päähän eli melkein naapuriin. Mukava leppoisa ilta ihan muista asioista rupatellessa oli täydellinen pään nollauskeino. Pari valkoviinilasillista auttoivat nollausta ihmeesti.

Unta sai vähän aikaa odotella, mutta kun se sitten tuli, uni oli syvää ja levollista.

Halloweenin herkkuja

Maanantaiaamuun oli mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen.
Aamukahvin jälkeen pakkasin Hopianuolen ja liityin kehä ykkösen letkaan kohti itää.
Ensimmäinen pysähdys oli Loviisassa, luvassa oli kahvihetki vanhan ja rakkaan hevosnaisystävän seurassa. Voi jestas sen kahvilan vitriiniä! Valinta oli äärimmäisen vaikea, jopa kirsikkatorttua oli tyrkyllä ja vain hyvä kotikasvatukseni esti minua valitsemasta jokaista palasen. Päädyin porkkanakakkuun ja vuohenjuustopiirakkaan. Kahvikin oli justiinsa oikeanlaista, jopa kuumaa maitoa oli tarjolla niin, että sai vapaasti valita oman sekoitussuhteensa. Melko ylellistä. Mutta kahvilaa emännöidäänkin jo neljännessä polvessa, nytkin maanantaina aamupäivällä lähes kaikki pöydät olivat varattuina. Vain peräkammarissa oli muutama vapaa paikka. Cafe Vaherkylä, menkää ja maistakaa! Vahva suositus.

Sittenhän se kotimatka meni jännäksi. Siinä kävi nimittäin niin, että Hopianuoli ilmoitti olevansa janoinen, bensapumpun merkkivalo lämähti keltaiseksi. Nooh, arvelin, että itärajan suuntaan ajettaessa matkalla on useampikin tankkauspiste ja Haminan liepeillä voin tankata helposti ja kätevästi. Ajelin moottoritietä eteenpäin ja odottelin semmoista liittymää jossa on huoltoasemasta kertova opaste. Virhe! Semmoista ei tullut. Tuli tietyöalue ja bensatolppa meni punaiseksi ja kutistui kutistumistaan. Katsoin turvallisen pysähdyspaikan bussipysäkiltä ja ryhdyin selvittämään puhelimen karttojen avulla lähimmän bensiksen sijaintia. Lähin olisi SEO, matkaa vajaat 8 km, valtatiestä sivuun. Mittari oli aivan nollassa. 

Otin kuitenkin bensanloppumisriskin ja lähdin hyssyttelemään. Tie oli mutkainen, sorainen, kapea ja kapeni aina vaan. Laskettelin mäet vapaalla ja toivoin joka mutkan jälkeen näkeväni bensiksen kyltin. En nähnyt, mittari kiljui punaisena ja odotin vain viimeistä korahdusta.

Sitten se oli, kapinen ja hylätyn näköinen pumppu keskellä hylätyn näköistä mäennyppylää. Koska mittari oli auki ja eliksiiri virtasi esteettä Hopianuolen janoiseen kitaan, annoin bensan valua ja katselin ympärilleni mistä löytyisi maksupiste ja vessa. Hätä bensan loppumisesta oli nimittäin luonut muutakin hätää. No onneksi viereisen rakennuksen baari näytti olevan auki ja siellä oli myös bensakassa.

Ikinä, ei koskaan ikinä ole mennyt noin tiukille bensojen kanssa. Yleensä ajan ensimmäiselle bensikselle tankkivalon syttyessä. Ja pidän muutenkin huolen, että tankki on vähintään puolillaan.
Nyt ei ollut edes varalitraa mukana autossa.

Rangaistukseksi huolimattomuudestani reitti Vaalimaalle tuosta pienestä kylästä vei äärimmäistä kiertotietä metsien halki. Olin jo vähällä kääntyä takaisin, mutta karttapalvelu väitti minun olevan hitaasti mutta varmasti matkalla kohti itärajaa. Arvelin jo seuraavan kulkijan olevan venäläisen rajavartijan, onneksi se oli pystykorvan pylly ja pyylevä setä remmin jatkona.

Vaalimaalta käännyin kohti Lappeenrantaa ja reitti muuttui oitis tutummaksi. Kotiin Torpalle karautin illan jo pimettyä (samperin talviaika). Oli ihana palata kotiin! Väsytti niin, että tuskin jaksoin kissaa sanoa. Rojahdin ruuan jälkeen punkkaan ja sammuin kuin se kuuluisa saunalyhty. Vasta aamuyöstä virkosin ja tiedostin olevani kotona.

Tämä päivä on mennyt elpyessä ja asioita sulatellessa.
Huomenna huitaisen liikesarjan ihan vertymisen vuoksi, otan varuilta ajan ja katson paljonko siihen menee kun leppoisaan tahtiin tekee.

Marraskuu on alkanut ja sen näkee säätilasta. Sataa vettä erilaisissa olomuodoissa. Maa on sula ja vetinen. Hevosia ei erota maisemasta ja omakin naama on harmaa kuin märkä villasukka. Mihin se kesän hieno rusketus katosi?? 

Pysytään kuulolla, kuitenkin.

Olen valmis