perjantai 9. syyskuuta 2016

Lähtisitkö?


Tien toiselta puolen alkaa tuommoinen. Pitäisikö astua kyläkarhun reviirille ja käydä kopaisemaan saniaisten alta sieniä? 

Ensin kuitenkin varmemman saannin kauppareissu.

Kivaa viikonloppua!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ämpärijono

Kl. 09.03

Hups, aika todellakin rientää. Tämä minun uusi elämäni etenee niin vauhdilla, että nyt olisi todella kiva tietää onko kyseessä loppukiri vai nousukiito.

Maanantaiaamuna kurvailtiin Esikoisen kanssa poikkeavaa koulureittiä ja ajettiin ensin Hopianuoli korikorjaamolle. Se pikkuinen, helmikuussa Kuopijon sairaalan parkkihallissa syntynyt vekki oli vihdoin korjauslistalla. Kiirettä ei todellakaan pidetty vaikka korvauspäätös tuli ilahduttavan nopeasti vakuutusyhtiöltä.

Noh, matkalla sinne korjaamolle vasemmalla avautui uusi uljas autoilevan ihmisen tavaratalo parkkipaikkoineen. Kesti hetken tajuta, että tuo jono joka jatkuu kuvasta sekä vasemmalle pääovelle (n. 100 m) ja oikealle (toiset 100 m vähintään), on todellakin aito jono. Ihmiset jonottivat sisään uuteen tavarataloon. Ja mitä ne siellä jonottivat...

Vähän myöhemmin

... ilmaista kalastusämpäriä tietenkin!
Siis kyllähän se on enemmän kuin tarpeellista nykyihmisen hankkiutua aamuyöstä jonopaikalle ilmaisen mainostekstisen kalastusämpärin takia! Voi jösses ja muut pyhät.
Oli kai siellä muitakin hyviä tarjouksia, tuskin kuitenkaan ilmaiseksi jakoivat ämpäreitä kummempaa. Hakusanalla ämpärijono löytyy kuvamateriaalia ja jutunpätkiä, etsi ja ihmettele. 

Minä en jonoon liittynyt vaan lunastin kahvilipukkeella kupillisen tympeän makuista kahvinlitkua ja nappasin tuoreen sanomalehden. Ulkona paistoi häikäisevän kirkas aamuaurinko ja silmät sulkemalla teleporttasin takaisin Hipsaaniaan. Kitkerä kahvinlitku palautti kiireesti takaisin kotimaahan. On se kyllä merkillistä, miten pahaa (ja haaleaa) kahvia sitä suostutaankin juomaan. Oli vain auringon ansiota, että olin hyvällä tuulella enkä mennyt kassalle narisemaan kahvista. Surullista sinänsä, kyseisen kahvini lunastin 'pahoitelulipukkeella' kun edelliskerralla kärvensivät parilaleipääni paperikääreen kiinni. Ei lahjahevosta suuhun katsota?

Maisemissa ei taaskaan ollut mitään valittamista, se on tuo meidän jokipahasemme synnyttänyt monenlaista elämää varteensa. 

Aurinkomorsian
Öljyä laineilla?
Närästyksen saattelemana ohjastin lainahoppani seuraavaan etappiin ja siitähän se viikko sitten lähti käyntiin.

Säät ovat suosineet, tänään on muutama kiivas sadekuuro tullut maahan saakka, muuten on paistanut ja ollut enimmäkseen hyvinkin lämmin.

Tiistain iltajumppana kiikutettiin Esikoisen kanssa puukuorma tuulensuojaan, siellä alkaa olla jo hyvä mottimäärä talven saunailtoja varten. Ja kyllä tuvan uunitkin saadaan lämpimäksi, ei ole puutetta polttopuusta.

Arki alkaa asettua omiin uomiinsa, uutena muutoksena lisääntynyt oma aika. Se just, jota muutama vuosi sitten kiihkeästi kaipasin. Silloin omaa aikaa oli tallin siivoukseen käytetty aika ja vähän myöhemmin liikunnan parissa ähelletyt hetket. Nyt Perikunta tulee kotiin aina minkäkin mutkan kautta ja minä saan tuhertaa omia juttujani lähes keskeytyksettä usein pitkätkin tovit. Olo on hieman hämmentynyt.

Ehkä tämä tästä, onneksi täällä ei tekeminen lopu kesken. Sussexmamma muuten hautoi sinnikkäästi itselleen tipun ja toimitti jälkeläisensä kanalassa aivan omatoimisesti pienten puolelle. Nyt se ryökäle sähisee ja nokkii kun yritän rouvan ohi kähveltämään muiden Sussexien munia. Tuo tipu onkin tämän vuoden ainokainen. Olkoon hän kana.

Nähdään taas!

Pohjanneito




sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kauheesti kivaa



Leif, Äetin Poeka, on vienyt kyljessäkyhnäämisen aivan uusille leveleille. Nyt se rontti makaa jo selän takana nojatuolin selkänojalla ja pitää kuonoa olalla. Ihan kuin vähempi likitunkeminen ei riittäisi. Toisaalta, eihän tämä lemmikkien dramaattisuus mitenkään yllätyksenä tule, jokainen on oman tragediansa elämänsä tulkitsija, eläimet eritoten.

Käytin epähuomiossa *tirsk* sanaa traaginen, se on mielestäni aivan oikea adjektiivi kuvailemaan näitä meidän pieneläimiä. Koirat tuijottavat vetistävin silmin ja hoippuvat viimeisillä voimillaan nuolemaan tyhjiä ruokakippojaan, kissat makaavat liki hengettöminä ruokaa odotellessaan ja kaikki näyttävät muutenkin aina niin valtavan rääkätyiltä. Etenkin jos edellisestä ruokailusta on enemmän kuin tunti aikaa.

Tamman traagisuudesta en nyt tällä kertaa mainitse mitään ja Ponimieskin käy päivittäisen ruoka-annoksensa kimppuun kuin nälkään tuupertumaisillaan olisi. Olkoon, että juuri on tullut laitumelta sisään ja vieressä kököttää roima keko kuivaa heinää. Ja omenia. Ja muita hyvyyksiä.

Viikonloppu on ollut oikein kiva ja sopivan toimelias.
Perjantaiaamuna kiipesin ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen sisäpyöräilysalissa fillarin penkille ja seuraavat 50 minuuttia valutin hikeä ja muita eritteitä fillariparan päälle. Hetkellinen, voimakas pahoinvointipuuskakin tuli, sen verran oli voimakas, että katsoin jo yrjökaarelle otollista suuntaa. Onneksi meni ohi. Eikä siis mitään oikeasti vakavaa, ehkä pikkuisen turhan raskaalla vastuksella lähdin sykehuippua selvittämään. Himmasin lopputunnin ja poljin maaliin voittajana. Jatkotunnit on jo buukattu.

Lauantain tunnelmavaloja pihalta

Lauantain ohjelmassa oli siivousta sisällä ja pihalla, heräsin jo 05.54 eikä Nukku-Mattia sen jälkeen näkynyt, joten nousin ylös. Päivään mahtui paljon kaikenlaista ja illalla hörppäsin pari lasillista punaviiniäkin hyvin alkaneen 'uuden elämäni' ensimmäisen viikon kunniaksi.  Ylensyönti ja läträäminen 'vielä yhden' lasillisten kanssa on nyt passé ja kova kunnonkohotuskuuri on hyvällä mallilla. Äkkiä keho muistaa kurin ja kohtuullisuuden, toisaalta oppii mokoma nopeasti lomailemaankin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä korjausliikkeelle.

Säät ovat olleet ulkoilma-aktiviteetteja suosivat eikä edes perjantain ja lauantain välinen alkuyön kaatosadekuuro pilannut tunnelmaa. Aurinko on paistanut ja lämmittänyt, kiitos siitä. Halkoralli riihen edustalla on alkanut ja talven turvaksi on jo talletettu useampi motti polttopuuta. Lisää on tulossa ja pinoissa kuivamassa. 

Tänään sunnuntaina Nuorimmainen sai pitkästä aikaa ratsastustunnin ja tykkää kovasti opesta, välitön palaute on aina hyvä ja oppimisen kannalta tärkeä. Sen mitä tallinsiivoamisen lomassa kerkesin kurkata, meno oli vauhdikasta ja hallittua. 

Juuri nyt tätä kirjoitellessani näen tuvan ikkunasta Töttiksen pyylevän pyrstön ja leppoisasti heiluvan hännän, siellä se kopsukka kentällä askeltaa Esikoisen kanssa. Ehkä jo ensi sunnuntaina kentällä pyörii tunnin aikaan kaksi ratsukkoa.

Illan ohjelmassa on vielä kentän tolppien tasaus ja puutavaran menekin laskeminen, vielä kerran. Sitten ehkä pääsen aitalankkujen ruuvaamiseen. On vain vähän venähtänyt sekin homma.

Remonttia on suunniteltu sisätiloihinkin, meinattiin vihdoin päivittää meidän oma makuuhuone 
uuteen kuosiin, vastahan tässä on  asuttu 7 vuotta ja samoja rispaantuneita, 90-lukulaisia tapetteja ja listoja katsottu. Aiemmin (7 vuotta sitten) ostettu tapetti menee vaihtoon, on nimittäin ihan ok vaihtaa mieltä (vanha ikealainen mainoslause). Eikä sitä vuoden 2009 tapettivalintaa edes koskaan liisteröity seinälle asti. Se on sitäpaitsi ihan tylsä valkoinen. 

Se on totinen tosi, ettei täällä voi asua mikäli ei siedä keskeneräisyyttä. Onneksi epätäydellisyys ei ole koskaan ollut minulle kynnys eikä kysymys. Kaikkeen tottuu ja kaikki aikanaan.

Ponimies ei sen sijaan meinaa kestää Leffen epätäydellisyyttä, muuan spanieli oli hieman tohkeissaan kun tallissa oli iso eläin...
Nähdään taas!

Ponimiehen ilme...
Nuo koomiset keltaiset eläimet

PeeÄääs:
Esikoinen suistui Töttiksen selästä, meni kentällä ilman satulaa ja jalustimia. Tamma päätti reagoida kentän viereisen heinikon sapelihammastiikeriin ja otti sivuloikan. Kuski keikahti hiekalle ja puhalteli hetken. Onneksi mitään vahinkoa ei tapahtunut, Esikoista toki harmittaa toimia hevosensa terapeuttina ilman, että pääsee itse koskaan rennosti höntsäilemään. Aina pitää miettiä mistä se hevosen mieli tällä kertaa ehkä pahoittuu. Ja pahoittuuhan se. Aina.