lauantai 13. elokuuta 2016

Lisää kaksijalkaisista

Jättikana

Piti minun kuitenkin ottaa leipäpussi ja puhelin mukaan kanalan iltahuoltoreissulle, näpsin muutaman kuvan asukeista. Lähinnä jättejä yritin saada kuviin. Se on ällistyttävän vaikeaa kun nuo isot uteliaat eivät millään tahdo pysyä riittävän etäällä vaan pyrkivät änkemään mahdollisimman liki. Kuvaa siinä sitten ketään kun nokka takoo puhelimen takakantta.

Isot tallustelevat kääpiöiden porukassa ja nätisti väistävät pikkuisten rouvien nopeita nokkia, tämän porukan ehdoton päällikkö on Kääpiökoch -kukko, näkyy kuvissa isoine helttoineen. 

Tässäpä näitä, olkaa hyvät:

Jättikukko
Iso, pieni ja leipä

Tässä ylemmässä kuvassa kokoero näkyy hyvin, leipäviipale on mittatikkuna. Kääpiökochinit eivät ole juurikaan pulua suurempia, ehkä vähän eri muotoisia vain. Mahdottoman söpöjä ja kivoja lintuja, harmittomia jotenkin. Tämä harmaa on valtavan kesy ja utelias, se änkeää aina eturiviin jättien väliin leipäherkkuja nokkimaan. Muita värejä ovat valkomusta, käenvärinen, musta, laventeli (Pölypallo) ja sekalaisen harmaankirjavia on pari, kuin myös ruskeansekalaisia on pari.

Nopeasti ne saisi ihan sylikanoiksi, en ole kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi siihen opettaa. Ehkä jos meillä olisi tai kävisi paljon pieniä lapsia, sylikana voisi olla kiva kokemus lapsille. Mutta minä en aivan niin suuri lintufani ole. Kanat myös sangen estottomasti ja vapautuneesti truuttaavat suolensa tyhjäksi ja kananköntsälle käryävät vaatteet eivät ole juuri sitä, jonka takia kanoja hoidan.

Aivan kaikista en tietenkään saanut kuvaa, esimerkiksi kääpiöt pomppivat kirppuakin vikkelämmin paikasta toiseen ja silkkikanat kököttävät pesässä 'hautomassa'. Tutkimusteni mukaan yhdenkään alla ei ole munaa, omia koipiaan hautovat. Ja koska silkkikana ei ole mikään järjen riemuvoitto, ei ole yhtään outoa, että ne hautovat vaikka kiveä. Nähty on.

Vielä tuosta kääpiöiden nopeudesta. Yritin miettiä millä niiden säpäkkyyttä voisi kuvata. No jos kanakoppi (kesäresidenssi) on kuin haulikon piippu, siitä ulossingahtavat kanat ovat kuin luotisuihku. Ällistyttävällä voimalla ne säntäävät kopin pienestä luukusta ulos ja lentävät ainakin kolme metriä siipiään räpäyttämättä, kuin pienet kuulat. Siis haulit. Ja sitten ne asettuvat tyytyväisinä taapertelemaan ympäri kanatarhaa.

Silkkikukko
Partakin on
Vanha Kehno Gaddafi, sokeakin löytää

Vanha kehno Gaddafi tuli meille eräältä kotieläinpihalta syyspoistona vuosia sitten, se oli jo silloin vähintään kolmevuotias, ehkä vanhempikin. Se on noussut kanalanpehkuista kuin Feenix, monta kertaa. Sitä ovat nuoret kukkopojat rökittäneet, se on (ressukka) elänyt samassa parvessa kauhean Vappupillin kanssa ja nyt se on jo vanha ja lähes sokea kukko. Ei kuitenkaan näytä kärsivältä eivätkä muut sitä kiusaa, ehkä joku silkkikana näpistää leivänpalan sen edestä mutta muuten antavat olla.

Tämä kukonräähkä hoippuu kuin Jack Sparrow vesikupilta viljakipolle ja nokkii maata pullan toivossa. Kirves heilahtaa heti kun alkaa näyttää liian vaikealta, toistaiseksi saa olla. Tässä on jo vähän pitkävedon makua, elääkö se vielä ensi kuussa ja näkeekö Joulun?  Ihmeitä odotellessa.

Pölypallo on pomo
Kokoeroja



Sussexrouvat ovat aamuvirkkuja ja häipyvät orrelleen jo iltakuuden jälkeen. Kukko sentään tulee  illallakin pöyhkeilemään kun lutraan vesien kanssa. Se on muutenkin hieno herrasmies, hoitaa rouvien polkemisen kanalan hämyssä, ei taivasalla niinkuin nuo roisimmat ja pienemmät kollegansa.

Meillä oli vielä männä viikolla 2 sussexkanaa enemmän, 7 yhteensä. Myin niistä kaksi viimeksi tullutta kuitenkin pois ja annan nyt yhden emännän hautoa kahta munaa. Viiden kanan ja kukon parvi on oikein hyvä, etenkin kun on nuo pienemmät ilolinnut lisänä.

Just nyt tuntuu siltä, että tämä kanakattaus on meille ideaali. Ei minulla mitään hinkua ole ryhtyä viiriäiskasvattajaksi tai kalkkunafarmariksi. Se vaatisi tilaremonttia ja kaikkea, nääh, ei jaksa. Näiden hoitelu ei rasita kesällä eikä talvella. Pitää meidän kyllä talveksi kanalaa vähän fiksata, jätit vaativat ilmeisesti oman osastonsa ja sen saadaksemme pitää korjata riihentakaisen heinävaraston katto, se ei nykykunnossaan uutta lumitaakkaa kestä.

Kanatarhan edessä on syytä olla istumapaikka, aika kuluu ja kahvi jäähtyy kun uppoutuu seuraamaan tosielämän kauniita ja rohkeita.

Kotkot vaan sullekin!

Light Sussex -kukko







perjantai 12. elokuuta 2016

Kanakatsausta odotellessa

Jätti vahtii

Kuten jo monelle lukijalle taitaakin olla selvää, Torpan mäkeä asuttaa nelijalkaisten lisäksi aivan oma sakkinsa kaksijalkaisia. Tupaantuliaislahjakanoista se lähti silloin vuosia sitten. Siitä lähtien kanat ovat muodossa jos toisessakin kuuluneet Torpan nuppilukuun eikä ilmankaan osata olla.

Viime keväänä kun kukkoja oli ahkerien ja onnistuneiden hautomisten takia yli oman ja naapureiden sietokyvyn, olin ampumassa koko riiheä kanoineen kukkoineen taivaalle. Alkukesällä saneerasin kanaparvet omiin porukoihinsa ja hankkiuduin tyystin eroon maatiaisista. Ne ovat kivoja. Ja on hienoa, että suomalaisia maatiaisrotuja säilytetään ja pidetään elinvoimaisina. Mutta nyt on ihan kiva kun on hieman rauhallisempaa ja hillitympää porukkaa, maatiaiset ovat vilkkaita ja viriilejä.

Näissä muutamassa kuvassa ovat jättikochit. Ja mittatikkuna kääpiökochkana.
Iso-J on aina halunnut jättillintuja ja nyt tänä keväänä vihdoin sai ne. Kukon ja kanan. Näissä kuvissa linnut ovat vielä tipuja, pieniä vasta...

Jättikochin kana
Nyt jättikochineista kanankin nuppi huitelee jo yli polven korkeuden, kukko on huikea ilmestys. Ja mitä isompi, sitä kiltimpi, lempeä jätti siis. Vieläkin ne kasvavat, kuulema.

Nämä syövät pullaa ja leipää kädestä ja ryysäävät tarhan portille ensimmäisinä pummaamaan tulijan eväät.

Meillä on siis neljää rotua: valkea parrakas silkkikukko kanoineen (iänvanha Gaddafi ei ole muistanut heittää henkeään vieläkään ja roikkuu parvessa mukana yhä), light sussex parvi (5+1) ja sitten nämä kochit, jätit (1+1) ja kääpiöt (1+10). Kuvia on toki jossain, laitan paremman esittelyn kun motivaatio on vähän parempi.

Munia tulee mukavaan tahtiin, Sussexit ovat sopuisia ja tasaisen luotettavia munaajia, kochit pyrkivät hautomaan, silkit samoin munivat muistaessaan ja hautovat vaikka omia koipiaan. Nuoret jätit eivät vielä taida tajuta munista ja muista mitään. Kauhulla odotan jättikukon ensikiekaisuja. Kovin rääkyjä on ehdottomasti kääpiökochkukko, se vetää melkein vertoja Vappupillille. Ko. korvapora siirtyi viime keväänä naapurikylälle mellastamaan, nämä jätit tulivat vähän niinkuin vaihtareina.

Ja tänäkin aamuna kun valvoin neljästä eteenpäin, kuuntelin kukkojen aamunavauksia. Ensimmäiseksi kajauttaa huomenensa Sussexisäntä, valkea silkkikukko yhtyy kuoroon seuraavaksi, vanha Gaddafi rääkyy väliin ja sitten kääpiökukko aloittaa oman konserttinsa. Onneksi se kääpiö on vähän aamu-unisempi eikä aloita täydellä teholla heti neljältä, se malttaa odottaa kuuteen.

Kaikesta melusta huolimatta, on kiva kun kanalan suunnallakin on elämää. Ilmankaan ei osattaisi enää olla.





sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kiitos


Lauantain kauppareissu muuttuikin yllätyskemuihin. Kiitos murut kaikesta!

Nyt vanha tarvitsee unta!