perjantai 30. lokakuuta 2015

Kuha

Uusia kuvakulmia

Olen onnistunut väistelemään kaikenlaisia selfie, belfie, meitsie, lärvie ja mitä niitä nyt on -haasteita mutta nyt lähdin mukaan. Toki haluan oman poikkitaiteellisen kuvakulmani tuoda näihin peruspönötystekohymyjuttuihin. Ainainen vastarannankiiski. Eikun kuha, viikon kala. Selitän myöhemmin.

Niinpä minulla on tänään kekrin kunniaksi ylivuotista satoa lasissa ja villasukat jalassa. Mitään Halloweenhömppää ei ole tiedossa, edes kaupungin rietoihin ei jaksettu hinautua, vaikka itse Siltsu olisi kulmilla. Kotona on hyvä. Marraskuussa juostaan humpilla senkin edestä, ensin Espoossa Kiteen hipit riehuvat Barona -areenalla ja seuraavana iltana vähän eri tunnelmissa kotikaupungin konserttisalissa, Äitikulta sai Loirin konserttiin liput ja kuski pääsee siivellä.

Nuorimmainen on kaverillaan yökylässä. Aiempi yökyläilysuunnitelma kariutui eilisen vanhempainillan jälkeiseen keskusteluun jossa selvisi, että tyttöjen leffailtaa ei ole ketään aikuista valvomassa. Siellä on ilmeisesti ollut joku Plan B osalla tytöistä, meidän juniori oli autuaan tietämätön (?) siitä, ettei aikuisia ole koko yönä paikalla.

No, ne bileet sitten peruutettiin noin puolen tunnin kuluttua siitä, kun olin tullut vanhempainillasta kotiin ja kertonut, että yöksi ei jäädä, yhdeksältä haen kotiin ja puhallutan kaikki paikallaolijat.

Huomenna on vuorossa jumppaa, peruutin siitäkin jo yhden varaukseni, sillä tämän päivän rytkyttelyissä otti penikkatauti kintuissa kipeää. Suoranaisesti en nauttinut roiman rinta-olkatreenin ja yliajalle menneen lankutuksen jälkeen Body Attackin superaerobisesta juoksemisesta ja punnerruksista. Hikihän se vanhalle tuli ja happi meinasi loppua. Periksi ei voinut antaa koska edessäni jumppasi Esikoinen, viimeisen TET-päivänsä fiilistelyissä.


Nyt iltatallin kautta könkäten yöorsille.
Autonvaihto siirtyi sujuvasti ensi viikkoon, siinä ei ollutkaan talvirenkaat alla ja lämppärilaitekin pitää asentaa. Ehkä minä jo ensi viikolla saan polkaista tulille upouuden hopianuoleni. Kuvia on, mutta pitää ensin käsitellä vähän (rekkari piiloon).

Ai niin se kuha... no nyt on koko sosiaalinen media täynnä ihan tyhmiä kuhajuttuja. Osa on jopa nerokkaita, enin osa silkkaa kuraa. Tälle hymähdin. Leppoisaa iltaa, missä lienetkin.




tiistai 27. lokakuuta 2015

Metsurit

Nurin, oikein?
On pakko dokumentoida tämäkin Torpan hevosvoimien ansiolistan osanen. Ei suinkaan puuttuva palanen vaan oikeastaan melko looginen jatko edellisille kolttosille.

Hevoset ovat nyt olleet kotiintulosta saakka aidattuina väliaikaiseen laitumeen. Laidun on loppuunkaluttu jo viikkoja sitten, mutta niin kauan hevosia tuossa pidetään, että saadaan varsinainen talvitarha lankutettua ja sähköt päälle.

Tuo ala on viimeinen, jossa ennen tänne tuloamme istutetut koivunrääpäleet vielä sinnittelivät hengissä.

Ponimies twerkkasi monta koivua nurin vuosia sitten, nyt arvelin näiden olevan jo niin jämäköitä, että pysyvät pystyssä vaikka hevoset vähän perskurkkanoitaan kihnuttaisivatkin.
Väärin. Niin väärin taas luulin.

Äkkiä laskien neljä koivua on jo nurin ja nyt tuo viimeinen ryhmä on ilmeisesti hankelistalla seuraavana.

Olisiko tuo seuraava kohde?

Minusta olisi ihan kiva, että hevostarhassa olisi vähän puiden tuomaa varjonpaikkaakin, avotaivaan alla kun ovat kaikkialla. Taisto Tammi ja Hevoskastanja kun ovat vasta polvenkorkuisia rääpäleitä ja nämä nykyiset hevoset lykkäävät jo horsmaa ennenkuin niistä puista on varjoksi. Hevoskastanja taitaa jäädä bonsaipuuksi muutenkin, huomasin nimittäin, että Ponimies olisi kovin hanakka nyppäisemään sen latvasta lehden tai pari. Ja äkkiäkös se kiireessä lähtee latvakin mukaan. 

Tänään tutkin sitä hevoskastanjarukkaa ja kyllähän se on yhden latvan osalta hampain typistetty. Syyllistä en varmaksi tohdi nimetä vaikka epäilykset osoittavatkin keltaisen kyljen suuntaan. Voihan se olla talvennäivettämä rusakko joka on haukannut nälkäänsä mehevän latvasilmun.

Ehkä se kaatui itse?

Kävin tänään näitä tuhoja tutkimassa ja jututtamassa Neitihevosta. Hän norkoili aivan pitkästyneenä persaus tuultapäin, Ponimies ahersi ratsuntöissä kentällä kun PT tuli tunninpitoon.

Edellinen Nuorimmaisen ja Ponimiehen yhteinen ratsastus päättyi pieneen katastrofiin. Ensin tekivät kentällä huisan kaunista ravityötä, semmoista jossa etuaskel vetää ja taka-askel työntää, hyvin tasapainoista ja kaunista etenemistä. Loppukäppäily pellolla muuttuikin yhdessä kierrepukitussarjassa kiitolaukaksi ja kanuunankuularalliksi. Ihme ja kumma, Nuorimmainen pysyi kyydissä mutta naama oli kalpea ja ripsarit poskilla.

Tänään oli sitten hyvitykseksi oikein mallikasta menoa alusta loppuun. Ja Ponimiehellä hiki.
Kivaa on myös se, että sekä Naapurinrouva, että Ponimiehen varakuski olivat viikonloppuna kentällä pyörittelemässä hevosia. Jopa Töttis pääsi kahtena päivänä hommiin.

Takamatto

Tänään oli myös ensimmäinen todella talvinen päivä. Aamun plussa-asteet ja tihkutuhnusade muuttui kirkkaaksi (päätävihlovaksi) auringonpaisteeksi ja hyytäväksi pohjoistuuleksi. Nyt ollaan varmaan jo nollan tuntumassa. Kenttäkin oli pikkuisen kohmeessa, mutta ei mistään kohta kova saati jäinen. Mitenkäs olisikaan kun ei ole vettä kentällä missään muualla kuin Torpan armon silmäkulmassa ja Ponimiehen rintamuksessa.

Kannoin lopulta silkkikanat sisään, muu pikkuväen porukka saa vielä sinnitellä kesämökissään pari päivää. Niillä on onneksi ihan hyvä koppi jonne kaikki älyävät mennä yöksi orrelle. Torpan hellankin latasin tulille ja nyt tarkenee. Kiva ottaa siitäkin tuplahyöty, ruoka kypsyy vikkelästi ja tupaan tulee soma lämpö.

Viikko on alkanut muutenkin ihan vauhdilla. Iso-J on etelän suunnalla, Esikoinen tekee TET-viikkoa missäpä muualla kuin 'meidän' kuntosalilla. Aamulla mennään yhtämatkaa.

Ja mikä kivointa, Heidi ehti kahville! Unohdin sitten tarjota ne mandariinitkin... pullaahan meillä ei ole, eikä se taida Heidin ruokavalioon nyt kuuluakaan. On kuulkaa emäntä tiivistynyt, huima muutos vaikka melko pikkuruinen minusta oli entuudestakin.

Tästä jatketaan, viikon puoliväli on jo käsillä ja kohta alkaa marraskuu... voi varjele!
Kivaa viikonjatkoa, missä lienetkin!


PeeÄäs: lisäsin tuonne väliin kuvan Ponimiehen hiustyylistä. Nyt kun 'kaikilla' nuorilla miehillä pitää olla takajeejee, myös Ponimies surffaa trendien aallonharjalla. Harja lyheni sänkimittaan mutta säkätukka on takatukka ja siinä on ihan aidot Jaroir Jagr -vaikutteet. Tai matikaispena, ihan miten vaan.



sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Torpan kanat

Pölypallo

Torpalla asuu meidän ihmiskaksijalkaisten lisäksi liuta kaksijalkaisia, kanoja. Tupaantuliaiskanoista se lähti, kun täällä oli ihan valmis kanala riihen kyljen ruumenushuoneessa. Ulkotarhasta niitettiin pois metrinen nokkospöheikkö ja päästettiin 6 kanaa hoitelemaan maansiirto- ja muokkaustöitä.

Ensimmäiset kanat olivat tehokanalan poistoja, kolme ruskeaa ja kolme valkeaa. Oli se vaan liikuttavan kivaa löytää ensimmäiset valkeat ja ruskeat munat pesistä. Valitettavasti tehokanat ovat melko lyhytikäisiä, ne on jalostettu munimaan ja kun munahanat ehtyvät, kana heittää melko pian henkensä. Tykkään kovasti ruskeista tehotytöistä, ne ovat oman kokemukseni mukaan kovin uteliaita ja reippaita, valkoiset enemmän hätäileviä ja höntyileviä.

Kiuruveteläisiä rouvia

Pikkuhiljaa tänne on kertynyt kanoja niin, että nyt ollaan kolmessa osastossa.
Ykkösnyrkki on kiuruveteläisen maatiaiskannan osasto. Siellä on Pääkukko (täysi nahjus) ja arvelujeni mukaan keväällä kuoriutuneista tipuista ainakin kolme nuorta kukkopoikaa. Niiden kohtalo on ennemmin tai myöhemmin kohdata kirves tai siirtyä oman kanaparvensa johtohahmoiksi.

Nyt kun siipikarjaa riivaa keväällä alkanut mycoplasma -sairaus, ei lintuliikenne ole kovinkaan suotavaa. Meillä ei kyllä ole ollut mycon oireita, mutta kun en ole testannut kanoja, en voi varmaksi tietää.

Maatiaisia on nuoriso mukaanlukien noin 20 päätä. Seassa hortoilee vielä yksi valkoinen tehokana, se lopetti munimisen pari vuotta sitten mutta ei muista heittää henkeään. Muuten olisi puhdas parvi kiuruveteläisiä, mutta seassa on kaksi Heidin tuomaa alholaista ja keväällä kuoriutuneet ovat kiuru-alhosekoituksia.

Hupaisaa tässä on se, että tuosta parvesta päivän munasaalis on tätä nykyä 0-1 munaa. Kun se voisi olla parhaimmillaan noin 10 munaa per päivä. 

En tiedä mikä ihmeen kapinavaihe niillä on, nuorikotkin aloittavat munaamisen noin 16 viikkoisina eli nelikuisina ja toukokuussa kuoriutuneet ovat jo hyvinkin oikeassa iässä mutta ei munan munaa heru. Ränni tukossa.

Kääpiökoch -kukko

Kanoja on tullut ja mennyt. Muutama erikoisuus tarttui mukaan vierailulta naapurikaupunkiin ja siitä lähti silkkikanojen pito. Parven vanhin ja alkuperäinen kukko, vanha kääkkä Gaddafi on vieläkin hengissä, se on laskujeni mukaan vähintään 7 vuotias ellei vanhempi. Sokeahan se melkein on, yhdellä silmällä killistelee ja nokkii varmuuden vuoksi kaikkea eteen tulevaa, sokea kanakin kun joskus tuurilla jyvän löytää. Sananlasku toteennäytetty.

Syksyn tullen Gaddafi on pakko kalauttaa hengiltä, en pysty tunkemaan sitä talvikopperoon mahtailevan mustan silkkikukon höykytettäväksi. Silkkikanoja on neljä, kaksi valkeaa, yksi musta ja yksi riistanvärinen eli sekalaisen ruskea.  Seassa pyörii myös yksi sekarotuinen keväällä kuoriutunut tipu. Sen isä on mitä todennäköisemmin ylemmän kuvan Kääpiökoch -kukko.
Eli silkkiparvi on 4+1 ja yksi sekarotuinen = 6 päätä. Hyvänä päivänä sieltä heruu 2 munaa, yleensä 0.

Silkkikanojen lisäksi meillä on kääpiökocheja. Se on hauska ja kaunis kanarotu jonka kanat ovat erinomaisen ansioituneita hautojia. Munalakossa nyt tuokin sakki. 

Kocheja on puhdasrotuisina 1+4 ja sekalaisia 'kotseja' 2 eli yhteensä tuo parvi koostuu 7:stä linnusta.
Tykkään kovasti käppänöistä, etenkin tuo ylimmän kuvan harmaa pölypallo on herttainen lintu. Se tulee aina perässä ja sanoo piip, sitten pitää saada leipää tai pullaa. Yritän aina pitää taskussa jotain pientä nokittavaa Pölypallerolle.

Käppänäkukko
Yksi vanhimmista, sekarotuinen 'kotsi'

Ja sitten meillä on tietysti Vappupilli chabokukko ja hällä elossa yksi rouva. Voi kun te kuulisitte sen kukon huudon! Rääkyy kiekuutansa niin, että pomppii samalla tasajalkaa ilmaan. Hitokseen ruma friseerattuine höyhenineen (kts. yläkuvan friseerattu koch) ja muutenkin aika epeli. Aina kun kääpiökoch kukolta silmä välttää, pyrkii Vappupilli kaikkien kanarouvien selkään. Ja on onnistunutkin, Titalla on ainakin yksi Vappupillin poika. Korvapuustiksi se meillä nimettiin, isänsä 'lauluääni' ja pullanruskeankirjava. Tinnitus voisi olla toinen oiva nimi.

Chaboista kukko näytää olevan elinvoimainen, mutta rouvat heittävät henkensä yksi toisensa perään. Olenkohan minä alunperin 6 tai 7 chabokanaa tänne tuonut, osa kuoli ihan tipuina, yksi mätkähti salavasta maahan ja heitti henkensä ja yksi löytyi muutenvaan hengettömänä.
En taida moisiin kotkottimiin enää sortua, Vappupillin kuoltua varmaan sekin ainoa elävä rouva kuukahtaa yksinäisyyteen. Sievä ja sopuisa kana se on, ei muni eikä haudo.

Alan vähitellen kallistua siihen kantaan, että kaikki kanarodut eivät kertakaikkiaan pärjää meidän oloissamme. Haluan, että kanoilla on säädylliset olot kesällä ja talvella, toki talvella ei pikkuväki (silkit, kochit ja chabot) ulkoile, maatiaiset pääsevät osastostaan ulos hyvällä säällä.



Tässä kuvassa näkyy etualalla silkkikana, kääpiökochkana, Vappupilli ja silkkikukko Gaddafi. Pesissä lötköttää kaksikin kochia hautomispuuhissa. Kana on hassu kun se lätsähtää munien päälle ja aloittaa kolmiviikkoisen hautomisurakkansa. Se pitää ihan hassua sirinää eikä sallisi millään munien keruuta. Koska muut kanat änkeävät munimaan samaan pesään missä yksi jo hautoo, on lopputulos se, että hautova kana kekottaa ison munavuoren päällä ja koko haudonta saattaa mennä mönkään. Niinpä pyrin merkkaamaan haudottavat munat erikseen ja kerään pois ne, joissa ei ole merkintöjä.

Joskus kanat tekevät sen, että ne työntävät pois merkatut muna ja hautovat tyytyväisenä merkkaamattomia.

Ja silkkikanahan se oli se maratonhautoja jonka mahanalusen tullasin pari kesää sitten reilun kuukauden haudonnan jälkeen, ei munan munaa mutta yksi lämmin kivi.

Hauskoja otuksia nuo ovat ja etenkin kesäaikaan niiden puuhia on kiva katsella kun touhottavat omia juttujaan. Talvikauden jälkeen ensimmäinen ulkokylpy on niille aina yhtä autuas. Talvella pöllyttävät purua ja olkipellettumuhjua mutta ei se hiekkaa vastaa. Tuhka on niille ihan paras kylpyaine, se desinfioi jonkin kerran joten mahdolliset kuokkavieraat saavat kyytiä.

Kanat ovat pääsääntöiseti terveitä ja helppoja kotieläimiä. Joskus on tullut jonkun kanan mukana kalkkijalkaa, mutta se lähtee melko kätevästi pois niskaan laitettavalla valeluliuoksella jota eläinlääkäri kirjoittaa reseptillisen aina yhtä huvittuneesti hymyillen.

Kaupunkilaisten kotkotuksia, nääs.

Kun nuo riivatun helttapäät keskittyisivät nyt munimiseen, olisi Torpan munavaranto turvattu. Nykymenolla joutuu hiihtelemään marketin munahyllylle ja sehän ei kotikanalan luxustuotantoon verrattuna ole mistään kotoisin. Kaupan munat ovat riistomunia. Omien munien kilohintaa ei toinna laskea, mutta toisaalta, kompostoriin ei mene kuin suodatinpussit. Kanat ovat oivallisia jätemyllyjäkin. Ne nokkivat tyytyväisinä lohennahat ja rikkaruohot, pullat ja kuivahtaneet kissanruuanmuruset.

On mukavaa syödä tuttujen lintujen munauksia, jokainen on eri kokoinen, muotoinen ja värinen.
Onni on omat kanat ja munat!


PeeÄäs:
sen minä vielä sanon, että en usko pätkääkään näihin kaupassa myytäviin 'vapaiden ja onnellisten kanojen' muniin. Olen omin silmin nähnyt minkälaisia räähkiä, hermostuneita stressikyyhöttäjiä 'vapaat ja onnelliset kanat' osaavat olla, nokittuja ja laihoja. Heti kun ne saavat kuntoutua kotikanalassa parikin viikkoa, alkaa höyhenpeite korjaantua ja linnun heltta punastua.
Ymmärrän kyllä, että munateollisuus haluaa luoda positiivista kuvaa virikehäkkeineen ja söpöine koteloineen. Ja ihmiset tahtovat mielellään uskoa mielikuviin. Tässä vain todellisuus antaa korvatillikan tarinoille onnellisista kotkottimista.