lauantai 24. lokakuuta 2015

Torpan nelijalkaiset


Älyttömät yhdessä ja erikseen

Voi Sirkku minkä sait aikaan... pyysit postausta Torpan eläinkunnasta. Minulla on vatsa krampissa nauramisesta ja häpeän puna poskilla pelkästä valokuvien selailusta. Minä kun näitä meidän nelijalkaisia yritän esitellä edes jollain tavoin säädyllisesti kasvatettuina.

Aloitetaan kahdesta koirasta, Peetu ja Leffe. 
Leffe on uusin tulokas, vajaan vuoden ikäinen Amerikan cockerspanielipoika (kyllä, pinkki panta) joka jotenkin ajautui meille. Ja joka levittää rakkauden sanomaa liehumalla ympäriinsä. Jos Leffe olisi ihminen, se pukeutuisi kaftaaniin, olisi pitkätukkainen ja Lennon-rillinen sandaalihippi joka hokisi: smoke weed everyday!

Leffe ei ole näyttelykoira vaan ihan puhtaasti seuraeläin. Hupieläin. Pieni alapurenta estää lähdöt näyttelykehiin ja oikeuttaa turkin alasajoon. Nyt on nyrhitty puolivillaiseen mittaan, ei ihan klani mutta ei pitkä liehuturkkikaan. Käyttää ruokaillessaan myssyä (korvat eivät ui lihamössössä) ja näyttää romanikerjäläiseltä.

Ruokajonossa
Kurpannoutaja... siis pesupallon

Leffellä on kyky hankkiutua hankaliin tilanteisiin ja olla niissä kuin kotonaan. Se ei voi esimerkiksi lainkaan ymmärtää miksi hän ei voisi hypätä makaavan ihmisen päälle, miksi muka on liian iso syliin. Ei ole, omasta mielestään. Leffe ei myöskään ole turhan tarkka siisteydestä ja se on Torpan isännän ja Leffen välinen ikuinen ristiriita.

Juu, se on Leffe ja ei tuosta fiksummaksi muutu. Meidän oma blondi. Leffe on muuten ainoa koira, jolla lelut säilyvät ehjinä. Ne vain rrrrrakastetaan tahmaisen lähmäisiksi. Karvapehmoja on monta ja lisää haetaan pipokorista, villasukat ja likapyykin kalsaritkin käyvät aarteiksi.

Sukupuolineutraali kasvatus ja pinkki panta


No sitten tulee Peetu, Herra Jack Russelin nimeämä kiusankappale terrieri, sukkela, vikkelä ja muutenkin noheva. Tosin skarppaa vain julkisilla paikoilla, kotona urpoilee ihan täysillä. Ikää on nyt kolme vuotta. Muiden Pikku-Koirien tavoin Peetu rakastaa kierimistä ja selällään makuuta, ehkä se odottaa, että joku ylhäältä tuleva voima tempaa hänet parempaan elämään.

Tallikoira, joka ei tajua tallihommista mitään. Yrittää näpistää hevosten porkkanat ja hotkii leivänkänttyrät ennenkuin hevonen ehtii päätään heilauttaa.

Peetu on ansioitunut Tenavatähti jolla on yksi sertifikaatti näyttelyistä ja kolme luvallista lasta Norjassa. Vinha tappijalka joka on muuttanut monen ihmisen negatiivisen russeliasenteen positiiviseksi. Jopa niin, että osa harkitsee oman russelin hommaamista elämäänsä vauhdittamaan. Kehotan valitsemaan oman russelin kasvattajan viisaasti, pahimmassa tapauksessa saa täysin maanisen kaikenhaukkujan, parhaassa tapauksessa Peetumaisen pikkukoiran. Minulta saa tarvittaessa Kasvistädin yhteystiedot.

Peetu kärsii tällä hetkellä jonkinsortin aikuisiän kriisistä, vuodet nuorena koirana ovat ohi, Leffe tuli ja vei nuorimman paikan. Ikäero Nassepappaan on sen verran suuri, ettei ukkoutuminen ole vielä millään tavoin ajankohtaista. Niinpä Peetu ottaa välillä ällistyttävän tyynesti ja aikuismaisesti eteentulevat tilanteet.

Tempausta odottaen
Fiksu veteraani

Koirista viimeisimpänä, mutta ehdottomasti älynsä takia ansioituneimpana tulee Nasse, Borderterrieri kohta 10 v.

Nassen annoin Iso-J:lle synttärilahjaksi. Vuosi piti pentua haluamaltani kasvattajalta odottaa, mutta kultaa saatiin. Nasse oli minun kaverini pitkillä tallitaipaleilla, hölkkäsi Herra Harmaan perässä maneesissa lukemattomia kilometrejä ja oli muutenkin aina mukana siellä missä tapahtui. Pääsipä pentuna lämmittelemään erään ansioituneen kouluratsastajan valmennusklinikan aikana valmentajan untuvaliivin sisään. Voi sitä muikeaa koiran ilmettä... ja piti kyllä käydä ihan vaatimassa rekku takaisin, olisi lähtenyt hollantiin.

Nasse on ansiokkaasti tapellut maneesin alla asuneen supikoiran kanssa, toiminut Seniorikansalaisen kellokallena, paimentanut Torpan kissalaumaa ja opettanut Peetun sekä Leffen koirien tavoille. Sittemmin jotain tapahtui ja terrierikoirilla menivät sukset ristiin. Niin pahasti, että kotimme on koiraportilla jaettu kaksoiskoti. Nassen puoli on salongin puoli, Peetu ja Leffe asuvat sikaosastolla eli tuvassa. Leffen kanssa ei ongelmia tietenkään ole, mutta toisen terrierin tuijotus ja jäpitys laukaisee armottoman ärhentelyn josta seurauksena on mm. tikkejä allekirjoittaneen keskisormeen. 

Samalla keskisormen purureissulla Nasse, vanha vispiläkinttu veivasi itselleen Pohjoismaiden Veteraanivoittaja -tittelin, 8-vuotissynttäripäivänään. Nuorempana näyttelyura alkoi ihan lupaavasti, mutta minulta loppui aika turkin kanssa puljaamiseen ja näyttelyiden ajoittamiseen. Ilmoitin Nassen vuosien tauon jälkeen ihan läpällä Helsingin isoihin kisoihin ja niinhän sieltä voitto napsahti veteraaniluokasta.

Nasse on ihan paras, luottokoira jonka voi ottaa mihin vaan ja jättää mihin vaan.
Joskus Nassellekin tulee ns. black out -tilanteita ja silloin koiran voi löytää mm. naapurin isännän sylistä, kotiinkannettuna.

Nasse ja olemisen taito

Torpalla on ollut paljon kissoja. Meidän mukanamme muuttivat kaupunkilaisfröökynät Justiina ja Patsy, Devon rex -rotuiset kiharakarvakummajaiset. Kiteeltä haettiin hiirikissoiksi kaksi mustavalkeaa veljestä, nyt suureksi suruksemme edesmenneet veljekset Milton ja Winston. Olivat kyllä niin maailmanluokan kissoja, ettei korvaajaa löydy. Eikä tarvitse. Rauha heidän muistolleen, kiitos Veljekset Hulluudessa siitä lyhyestä ajasta jonka kanssamme kuljitte.

Ja oli meillä Hönö-Ellikin, Raahesta tuotu ihastuttavan omapäinen savunsininen prinsessakissa. Lensi toisen kerroksen ikkunasta vapauteen, sai yllätyspennut ja hämmästyi itsekin. Auto kävi Ellinkin kohtaloksi. Patsy ja Justiina nukahtivat tutun eläinlääkärin luona, vanhoja mummoja kumpainenkin. 
Nyt on sitten nämä kaksi viheltäjää... en oikein löydä edes sanoja näitä epeleitä kuvaamaan. Kuva puhukoon puolestaan.

Tämä eka on Massa-Ossi, Oscar. Kissa jolla on puujalka, se kopisee osuessaan lattiaan. Tarkemmin ottaen yksi varvas toisesta etutassusta on luutunut vinkkeliin niin, että se osuu lattiaan tietyssä askelvauhdissa. Moinen vamma ei Ossia haittaa, kuulostaa jykevämmältä. Oscar jäi vähemmälle ruualle kuin ahne veljensä, mutta korvaa mahdollisen massan puutteen olemalla söpömpi ja viekkaampi. Söpöilevä kissa saa enemmän kinkkua ja muita leivänpäällysiä.

Voisitko sinä muka vastustaa tätä nälkämaan kissaa? Häh? No sitähän minäkin.

Koska syödään?
Nolojen tilanteiden kissa, Felix

Ja sitten on se toinen veli. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa. Felix joutuu aina kiipeliin, oli tilanne mikä tahansa. Se onnistuu jopa jumittumaan ikkunaverhon vyöhön. Älkää kysykö miten ja miksi, Felixiltä se onnistuu.

Nämä suharit haettiin pieninä pentuina vuonna 2014 Espanjasta palatessa Myllykoskelta eräältä ponitallilta. Asuivat samassa karsinassa mammakissan ja parin rotanraadon kanssa. Hyvin ovat kotiutuneet, pätkivät koiria turpiin mennen tullen ja singahtavat oitis ruokakupille kun Latzpussin avausraita rapisee. Pallit lähtivät viime syksynä 'tule mukaan muuttumaan' -ajelulla, kollista konsultiksi yhdellä reissulla.

Syövät enemmän kuin laki sallii, eikä Torpan pihalla ole koskaan ennen ollut niin paljon niin lihavia hiiriä kuin näiden sankareiden hallintakaudella. Vaikea on erottaa hiirenpaskaa hevosenpallukoista. 

Eivät nimittäin ulkoile vapaasti eivätkä juuri valvomattakaan. Tie on liian lähellä ja liian vilkas. Ja minä henkilökohtaisesti olen kantanut sekä Winstonin että Miltonin hengettöminä kotiin. Enempää sitä taakkaa en tahtoisi kantaa.

Niinpä käytössä on rotanmyrkky, loukut ja muut ansat, kissat löntystelevät tuvassa ja ruokakupilla.
Aikansa kuluksi Felix on kehitellyt lukuisia innovatiivisia keksintöjä, tässä mallina veden juonti koiran kupista, vaikeusaste tuolla elopainolla +10.

Omintakeinen kattinen

No sitten päästään jo hevosvoimiin. Nyt jo hikeä pukkaa... nuo pieneläimet ovat kuitenkin helppoa settiä näihin kahteen verrattuna.

Ensin meillä on vanhempi, Suomenhevonen, mallia pienhevonen, vuosimalli 2005. Syntyi jossain Kauhajoen suunnalla, kulkeutui Kirkkonummen kautta kaakkoon ja sieltä itään. Ja tuli Ponimiehen kylkiäisenä Torpalle. Kaveri Ponille tarvittiin ja tämä tyrkytti itsensä samaan kauppakirjaan.

Ankea lapsuus, vaikea nuoruus, teiniäitiys ja vähäiset ja/tai huonot kontaktit ihmislajin kanssa. Siitä seuraa läheisriippuvainen hevonen, joka hätääntyessään oli (on yhä) melko hankala käsiteltävä. Nyt ihan perässävedettävä, ratsuna miellyttämishaluinen, touhukas ja yritteliäs. Helposti turhautuva ja bitchpäivinä aivan yliärsyttävä elukka.

Eläinlääkäri kelpaa kunhan on nainen, mieslääkärit saavat puhaltaa rokotepiikkinsä puhallusputkella tallin ovelta ja toivoa osuvansa tamman (valtamerilaivan kokoiseen) kankkuun. Kengittäjä-Janne saa aikanaan mojovan joululahjan Töttiksen kylmäsavustetusta perssiivusta, sen verran hankalaksi meni kengitys viime keväänä. Yritellään uudelleen uusin juonin ja kun ei tuon kummemmasta geenipankista ole kyse, ratsastellaan sulalla maalla paljain kavioin jos ei kenkään saada. Ei tuon kanssa kannata ketään kiusata.

Meinasin varsottaa, mutta on jäänyt toistaiseksi tekemättä, viimeksi oriinomistaja keksi ihan omia kiemuroitaan. Seura- ja harrastehevosena Töttis on kiva ja hassu. Torpan toinen virallinen Blondi. Olen kai lopun ikääni henkisesti naimisissa tämän hevosen kanssa. Se on niin raivostuttava ja samalla niin mahdottoman rakastettava. Välillä minua harmittaa kun ei ole aikaa (voimia ja intoa) niin paljon kuin tämä hevonen tarvitsisi, sen edistyminen on nimittäin todella nopeaa kun sen kanssa tekee asioita, maasta käsin tai selästä.

Ja kun hevonen on tarpeeksi kauan 'omillaan', vailla virikkeitä, se tekee omia päätelmiään ja toimii niinkuin epävarma pakoeläin toimii. Mukaanlukien nonstop-PMS ja Prinsessasyndroomaoireet.

Aina vaan pahenee
The Ponimies, kuka muu muka??

Torpan nelijalkaisten suurin ja loistavin tähti on Ponimies. Skogspojke, Sörsselson. Kultapoika. Vuonohevonen joka syntyi vuonna 2009. Samana vuonna jolloin talutin Herra Harmaan klinikan ovista sisään viimeisen kerran, samana vuonna ostettiin Torppa ja tehtiin iso loikka elämässä.

Eihän tätä ruunamiestä voi kuin kiitellä. Pullava ulkomuoto on silkkaa hämäystä, alla piilee ainakin 500 kiloa silkkaa tekemisen iloa ja lahjakkuutta vaikka koko kylälle jakaa. Isänsä liikkeet, hyvä itsetunto ja ponimainen ilkikurisuus. Vain ja ainoastaan Nuorimmainen on se, joka pystyy tämän kaverin kanssa edistymään, me muut olemme ihan vaan matkustajia ja palvelijoita.

Minulla ei oikeasti ole sanoja tämän hevosen kuvailuun. Se pitää kokea itse. Jakaa arki. Tuntea jekut ja tietää metkut. Ennustaa tulevat ja nauraa menneille. Kaikkea sattuu kun seurana on meidä oma Keekki, kuka muu muka, häh??

Ja nämä seitsemän nelijalkaista ovat niin hienoja tyyppejä, että tunnen olevani erityisen siunattu ihminen kun saan elämäni (ja rahani) näiden kanssa jakaa. Hetkittäin v-tuttaa, usein naurattaa ja enimmäkseen on hyvä mieli. Ketään en pois antaisi. 

Joskus on pakko luopua, niin kävi Ellille, Winstonille, Justiinalle, Patsylle, Miltoille, elämä kävi lyhyeski. Lampaat Orvokki, Veera ja Wappu myytiin pois. Marsut Kalle, Nipa ja Sulo kuolivat vanhuuteen (Nipa sydänkohtaukseen ukkosilmalla).

Nyt eletään tällä kokoonpanolla, niin kauan kuin saadaan. Naudat ja siat haetaan kilon paloina lihatiskiltä, riista ostetaan sukulaisilta. Muuta ei tarvita. 

Elämä on hyvää ja eläimet tekevät siitä rikkaan.












torstai 22. lokakuuta 2015

Mitäs manasin



Huntereista Viikinkeihin

No niin, syksyn sateet ovat täällä. Lokakuu on nyt nimensä veroinen. Lokaa ja loskaa.
Eilinen hieno syyspäivä jäi näillä näkymin viimeiseksi, tänään piti leikata laput pois kumppareista ja ottaa ne käyttöön.

Ja kyllä, nyt siirryin Huntereista Viikinkeihin, näillä on kiva lampsia lätäköissä. Ainakin näin aluksi pidän näitä uusia kumiteräsaappaita etueteisessä kaupunkikenkinä. Takaovella takapihan tallitöissä rahjustan edelleen risoissa Huntereissa. Niissä kun on pohja vielä ihan ehjä ja kiinni niin voi niillä kotioloissa mennä. Ihan hyvät kengät, melkein ehjätkin.

Navakka tuuli, tihkusade ja ankea harmaus, mitäpä sitä muuta ihmiskurja enää kaipaakaan nöyrtyäkseen talven edessä. Kurkkasin kuitenkin ihan varuilta sähköpostiini, siellä ne edelleen ovat, lentoliput ensi kesän aurinkojaksolle. Että kun ei aurinko tule pohjolan ihmisen luo, pohjolan ihminen menee aurinkoon. Mutta vasta kesällä. Talvella tökötetään kuin tatit Torpalla. Hyvin mulle passaa tämä järjestely, 11 kuukautta viileämpää, 1 kuukausi bonuksena täyttä paistetta ja rentoa elämää.

Ja kohtahan sitä saa taas touhuta joulujuttuja ja vuodenvaihteesta lähtee valoisa aika enenemään.
Näin hienot värit oli maanantaiaamuna, takaovelta tyrkkäsin puhelimen idän suuntaan.

Maanantaiaamun värit

Luvassa olisi kirjanpitohommia ja espanjan läksyjä. Pitäisi opetella x määrä verbejä taivutuksineen, tähänastinen sanasto ja lukusanat 1-20. Yhdellekään tunnille en ole mennyt läksyt tehtynä, hiukka noloa tunnustaa, mutta olen kuitenkin jotenkin kiikkunut kärryillä. Harmi vaan kun italia pukkaa läpi. Kieli jota en ole aktiivisesti käyttänyt yli kymmeneen vuoteen nousee nyt esiin häiriköimään espanjan opiskeluani. Vai olisiko kuitenkin käynyt niin, että ikääntymisen myötä on aina vain vaikeampaa oppia uusia asioita? Ei kai... en usko.

Aion nyt viikonloppuna ottaa kunnon kirin ja pitää itselleni sekä verbi- että sanakokeet. Perilliset kihistelevät jo malttamattomina kämmeniään, niin monta kertaa olen heitä piinanut englannin, ruotsin ja saksan sanakuulusteluilla, että eivät taatusti anna armoa vähän vertaa.

Tähän vielä loppuun täräytän asetelman Kasvistädin kuvausreissun saaliistani. Tuli herkkua ja namia. Kumpaakaan en avannut, vaikka etenkin tuo suklaa huutelee kaapin perukoilta houkutuksiaan. Pysyn lujana. Nyt on taas jonkinlainen treenirutiini päällä ja viinipullon korkkia raotan vain viikonloppuna tilanteen (eli ruuan ja saunan) niin vaatiessa.

Jeppis, viikonjatkoja, missä lienetkin!

Eväät kuvankäsittelyyn



keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paluu tulevaisuuteen



Mikäs tässä, viikko on lähtenyt yhtä rennosti käyntiin kuin kuvan koiramammalla. Kävin tänään iltapäivällä kuvaamassa Kasvistädin pentunelikon ja kun mammakoirana on tämä pallon lelun sohvan kaiken tuhoaja, ei pennuista kovin hellyttäviä kuvia herunut. Kieltä näyttivät ryökäleet jokainen vuorollaan.

Ei vaineskaan, jos meillä ei olisi jo kolmea koiraa, olisin ehkä kinunnut yhden niistä palleroista meille. Esimerkiksi tämän jota kiinnosti tuulessa kahiseva tammenlehti enemmän kuin outoja ääniä jollottava kuvaaja.


Iso-J on ollut reissusssa jo pari päivää, huomenna kuulema kotiutuu. Sittenhän se onkin melkein jo viikonloppu. Merkittävä viikonloppu sikäli, että Nuorimmainen aloittaa rippikoulutaipaleen ja lauantaina istuu sitten tiiviisti alkutapaamisessa.

Tänä vuonna otetaan kyllä joulunajan kirkkotapahtumista kaikki irti, niitä riparipassin leimoja kun pitää kerätä eikä todellakaan jätetä viime tippaan niinkuin Esikoisen kanssa kävi. Kevät istuttiin kirkossa, parhaana sunnuntaina kuunneltiin samat saarnat kahteen kertaan.

Eipä tässä oikeastaan tämän kummempaa. Uusi ruokapöytä istuu tupaan edelleen oikein mallikkaasti, kissat ovat löytäneet tuolien pehmusteista lokoisat pedit. Felix tosin valittelee petien pienuutta, mokoma pulska Kehvelix, aivan liian usein se norkoaa ruokakipoilla kytiksellä josko jotain tipahtaisi kuppiin. Ja eipä ole kuppiin asti herkut kerinneet, se katti nappaa eväät kitaansa ennenkuin ne ehtivät kuppiin. Oscarparka jää aina alakynteen.



Tähän vielä pakollinen Ponimieskuva, yritän haalia kuva-aineistoa eri tallenteilta Eläininventaariota varten. Se onkin työläämpi homma joten vielä pitää odotella. Tuo kuva on Ponimiehen sunnuntaisista puomiharjoituksista, vauhtia ja tilanteita riitti kaikkiin askellajeihin.

On syytä mainita vielä sekin seikka, että tämä syksy on ollut ihastuttavan vähäsateinen. Eli kuiva. Upouudet kumpparini odottavat yhä ensisateita ja portaiden ruukuissa kököttäivä kanervia saa kastella, kuukahtavat kuivuuteen muuten. Just tämmöisistä syksyistä minä tykkään. Harmi vaan, että päivän valoisat tunnit käyvät vähiin, päivä päivältä nopeammin.

Hauskaa illanjatkoa, missä lienetkin! Me olemme muuten nyt tulevaisuudessa...



PeeÄäs: savonmuan sairaalasta tuli maanantaina kirje, kahdeksan sivua esitietolomaketta (voi täyttää myös netissä) ja kutsu saapua lääkärin pakeille reilun kolmen viikon päästä. Odotellaan.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Hirnakan sisustusvimma

Pirteä beige

On aikoihin eletty ja tämäkin päivä nähtiin. Torpan päiväkirjassa on sisustusmerkintä.
Esillepano tai sisustelu ei todellakaan ole vahvin lajini. Tykkään, että kamat ovat paikoillaan, ovet kiinni, rojua ei ajelehdi eikä tarvitse roskissa kahlata, sisällä tai ulkona.

Tässä on nyt kuulkaa sitten ensimmäisen kuuden vuoden edestä sisustelua. Kannettiin tuvan pitkä pöytä ja penkit varastoon. Sieltä ne lähtevät vankilaan tai jonnekin muulle halpatyövoimapajalle  kunnostettavaksi. Ostettiin aikoinaan pitkä pirttikalusto Torpan mukana, kun se oli omalla kylällä Torpan tupaan mittojen mukaan tehty. Paikallisesta koivusta veistelty. Sen on aika siirtyä uudelle vuosikymmenelleen faceliftin keinoin eli hiotaan ja valkaistaan. Sitten saa huilata varastossa kunnes on aika vaihtaa kalustusta.

Oli muuten hitoksen hikinen jumppa nokkakärryjen avulla keplotella liki satakiloinen pöytälevy varastoon, en edes kerro mitä akrobatiaa sen uloskanto Torpasta vaati, arvaa ihan ite. Ja kysypä joku toinen.

Tilalle tuotiin tämmöinen juuttaan jykevä pöytä, entinen sisustusmyymälän esillepanopöytä jonka Iso-J kaappasi mukaansa, myyntikilpailun voittona kuulema. Niitä pöytiä tuli samalla kyydillä kaksi, pitäisikö tulkita kaksoisvoitoksi? Valitettavasti pöydänjalkoja en saanut kuvaan, tuhdimmat ovat kuin meikäläisen kinttu.

Tolppajalka

En tiedä mistä kaukaa maailman ääristä ne pöydät ovat alunperin, jostain indokiinan ettäänperältä kuitenkin. Ja varmasti eivät ole mitään eettisen puunhakkuun tuotoksia nuo. Syyllisyys on ainainen seuralainen kun vetelen näkkäriä tuon pöydän ääressä. Varmaan on lapsityövoimaakin käytetty. Ehkä tukehdun näkkäriini. Perikunta haastakoon Leksandin oikeuteen jos hyväksi näkee.

Kinkku pöydässä

Kun pöytä oli paikoillaan ja tuolit pehmusteineen aseteltu ympärille oli aika sytyttää kynttilät ja ottaa tunnelmakuva. Tunnelmakuva Torpalta vaatii aina vähintään yhden hyvinsyöneen eläimen ja tälläkin kertaa Felixin pulska habitus onnistui änkeämään etualalle. No siinä on kissa pöydällä ja silleen. Huomatkaa aistikas mustunut banaaninkyrsä tuolla hedelmätelineessä.

Pöydän päälle väkerretään jonain toisena päivänä kaksi messinkistä kattokruunua, toistaiseksi valaisimen virantoimitusta jatkaa tuo *kööhhööhhööh* sarvihärveli, Iso-J:n vaatima valaisin. Se siirtyy valaisemaan takkatupaa jonne se istuu tuhatkolmesataa (ainakin) kertaa paremmin kuin tupaan. Jouluna on pöydän tulikoe, ympärille istuu toivottavasti tuttu joukko ja 11 tuolia. Pitäisi mahtua. Ehkä ruokatarjoilua varten tarvitaan apupöytä. Semmoinen meiltä löytyy, Espoon kodin entinen ruokapöytä, kaunis kuin koru, mutta valitettavan alamittainen Torpan tupaan.

Päivällä oli Ponimiehen ja Nuorimmaisen jumppatunti, raahattiin puomeja kentälle ja niitä sitten työstivät ravissa ja laukassa. Lopputuloksena puuskuttava ja hikinen Ponimies joka näytti joka solullaan kirkuvan Pelastakaa edes ponit -aktivisteja paikalle porkkanaelvytykseen ja hikeä pyyhkimään. Kuivin otsin ei kuskikaan selvinnyt. Oli taas liikuttavan kaunista katsottavaa.

Paremman puutteessa värkkäsin Ponimiehelle ratsastusloimesta kaulapyyhkeen ja leväytin paksun fleecen imemään hikeä vähemmäksi. Kuvia on kymmeniä, kameralla vielä kaikki. 

Enkä oikein tiedä kehtaanko joka postaukseen survoa kymmentä Ponimiehen ravi- tai laukkakuvaa vaikka ihalijakunta onkin laaja.
Laitan ainakin lupaamani Eläininventaarion ensin ja sitten lisää Ponimiehen liikehdintää.

Illalla käytiin Perikunnan kanssa venymässä Bodybalancessa, nyt luiskahti spagaati molemmille puolille. On se jännä, tällä kropalla venytään vielä aika ällistyttäviin asentoihin. Eikä edes sattunut. Liikutuin kyllä vähän  kyyneliin, se musiikki on niin ihana. Toinen leukaa värisyttänyt kohta oli tasapainoharjoitus, seisoin kuin tikku jalka oikosenaan eikä edes huojuttanut. Näköjään vanhakin kettu oppii uusia juonia. Hengitys on sen kaiken perusta. Ja onhan elämä helpompaa kun välillä hengittää.

Muista hengittää, missä lienetkin! Maanantai sujuu paljon ketterämmin, uskoisin.

Soittakee apuva, nuo akat on hulluja!!
PeeÄäs:
kun nyt olen niin tunnelmissani, laitan tähän toisenkin 'parasta just nyt' linkin. Osa teistä tajuaa kyllä miksi. Eikä ole Robinin biisi vaikka nimeä lainasinkin.