lauantai 17. lokakuuta 2015

Höntti päivä


Tämän päivän ratsastustunti siirtyi huomiseen, mutta innokkaat ratsastajat ottivat molemmat hevosvoimat hommiin. Eli toisinto eilisestä. Töttis oli vallan tohkeissaan ja otti selkeästi mallia Ponimiehen askellajeista, laukkakin irtosi vähän turhan innolla ja hurjan avoimessa muodossa. Pääasia olikin, että Töttis ylipäätään liikkui satulan alla eikä vouhottanut omia hysterioitaan yksin tarhassa.

Tukkakin meni sekaisin humpatessa mutta sehän ei pellavapäätä haittaa. Eikä pieni pintahiki.

Tulin valtavan iloiseksi, vaikka tamma ei mitään osaa, se kuitenkin yrittää ja haluaa osallistua tekemisiin. Pienellä laitolla senkin saisi viriteltyä ratsusäädöille, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tuon hevosen ei kuulu liikkua tiukassa paketissa vaan tukka tuulessa valtoimenaan. Pyöritä, pieretä pellavapäätä.

Kenttä on hyvä ja toimiva. Se on hevoselle raskas työalusta, mutta ei millään muotoa epämiellyttävä koska Ponimies sinne aina yhtä pontevasti askeltaa. Täytyy vain muistaa pohjan raskaus ja mitoittaa ratsastussessiot sen myötä.



On kiva katsella tuon pariskunnan yhteistyötä. Pitkän matkan ovat yhdessä kulkeneet sieltä talvisesta metsästä jolloin Ponimiehestä kaupat teimme, yksivuotias varsa lapselle ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Loistovalinta vaikka itse sanonkin. Pari katkennutta rannetta ja lukuisa määrä muita pienempiä haavereita, mustelmin sinetöity ystävyys jonka toivon jatkuvan vielä kauan.

 

Tänään jatkoin aamutallin jälkeen unia niin, että nukuin täysin pommiin. Sinne jäi näkemättä Heidin tallin valmennustunti ja monta muutakin päivälle suunniteltua asiaa siirtyi huomiseen tai johonkin muuhun ajankohtaan.

Illalla meitä kuitenkin kokoontui kahdeksan hengen seurue syömään grillin kautta kulkeneita lampaan pihvejä, kanaa, paprikoita, tzatzikia (kuka tuon osaa ikinä kirjoittaa oikein, kysyn vaan?), uunissa paahdettuja bataatteja ja monta muuta evästä. Sitten saunottiin vertailevalla tekniikalla. Minä vannon sisäsaunan nimeen mutta ulkosaunan takkatupa on kieltämättä ihan kuningassalonki.

Jos joskus lottovoitto Torpalle kosahtaa, päästän toistaiseksi piilossa olevat arkkitehtooniset lahjani virtaamaan valtoimenaan ja suunnittelen julppean lisäsiiven eli viherhuoneen uima-altaineen ja takkoineen sisäsaunan jatkoksi.

Huomenna on Ponimiehen PT:n pitämä puomitreenitunti, yritän hankkiutua paikalle kameran kanssa. Toivottavasti säät jatkuvat suotuisina.

Kummipojan lätkämatsia emme näillä näkymin lähde katsomaan, peli alkaa Kuopiossa kl. 19 ja pelin jälkeen pojat pakkautuvat bussiin joka palauttaa heidät Helsingin päässä jäähallin pihalle neljän maissa maanantaiaamuna. Melko rankkaa. Tänään Oulussa oli ollut voittopäivä.

Nyt yöunille, juuri passeli aika siihen hommaan.
Loma käy vähiin ja sitten alkaa pitkä ja raskas kaamosjakso Jouluun saakka.

Mukavaa viikonlopun jatkoa, missä lienetkin!





perjantai 16. lokakuuta 2015

Lokakuun puoliväli


Niin se on kuulkaa lokakuukin puolivälissä. Uskomatonta miten nopeasti aika rientää. Ja sehän on selvä merkki siitä, että jotain aikataulutettuja hommia on tehtävänä kun aika rientää ja deadline lähestyy. Sydäntä lähinnä ovat tietysti valkosipulin istutushommat, työmaa jolle en ole vielä ehtinyt valoisan aikaan.

En muuten ihan vähässä kummassa kyläläisille sitä riemua suo, että alan kyykkimään yövuorossa sipulipenkillä otsalampun valossa. Hullunahan ne pitää jo muutenkin.

Ja jos minä olen kyläläisten silmissä hullu niin mänttejä ovat kylänmiehetkin. Eivät kaikki, mutta ne kaksi urpoa siwapostilla meinasin käydä kättelemässä, viikon pösilö -tittelin johdosta.
Sinne siwapostiin oli taas kertynyt kaikenlaista matkahuoltopakettia ja postinyssäkkää. Kävin kerralla hakemassa koko pajatson tyhjäksi.

Yksi lähetys oli kolme laatikkoa á 25 kg. Kaksi muuta lähetystä ihan pikku nyyttejä vain.

Kaksi nuorehkoa ja ihan tervettä miestä nojaili kassapöytään ja katselivat kun punnersin laatikon kerrallaan syliini, keplottelin oven perspukkauksella auki, toisen oven jalkatönäisyllä ja siitä kymmenen metrin päässä auton sivuovesta sisään. Jokaisen laatikon kohdalla joku nohevampi olisi tarjoutunut auttamaan. Äijistä oli ihan selkeästi jännää, saako hullu kaupunkilainen laatikkonsa vyörytettyä ulos ja autoon, ei tullut mieleenkään tarjota apua.

No ei sitten, ei. Naamat on muistissa ja toisen nimikin on mielessä. Hupaisaa tässä on se, että kumpaakaan toljottajista ei siwapostin poika joutanut juuri sillä hetkellä kassahommissa palvelemaan kun roudasi hiki otsalla laatikoitani varastosta myymälän puolelle.

No, olisinhan minäkin toki voinut apua pyytää. Mutta tällä kertaa katsoin kenellä pitää pokka pidempään.

Iltarukouksessa pösilöille järkeä anelemassa

Lomaviikko kääntyy nyt loppusuoralle. Iltamyöhällä Siskolikka kurvaa Torpan pihaan pikalomaselle. Kivaa vaihtelua minullekin. Nuorimmaisella on kaveri yökylässä ja tallihommat ovat hoidossa, minun tehtäväkseni jää vain yöheinien jakelu ja iltapusuttelut, hevosille.

Kumpikin hevonen on ratsastettu tänään ja huomenna Ponimiehen PT tulee tunnin pitoon, Töttiskin pääsee hommiin. Yritän väijyä paikalla kameran kanssa.

Päätä on muuten kivistänyt tänään harvinaisen paljon ja ikävästi. Kaupungilta kotiinpäin ajellessani tuntui, että pitää tehdä varikkostoppaus bussipysäkille, koko oikean silmän ympärys oli semisti tunnoton ja/tai puuduksissa silleen pistelevällä tavalla. Ärsyttävää.

Nyt yritän pitää valoja vähemmällä ja hiippailla hämärissä, selkeästi helpottaa.
Saisi nyt pikkuhiljaa tulla se kutsu jatkotutkimuksiin, eihän tätä kestä paholaisen anoppikaan. Etenkin se ottaa päähän (kirjaimellisesti), että unohdin yhdet lupaamani koiranpentukuvaukset. Harmittaa ihan hirveästi oma törppöilyni. Ei vaan nyt pysy kovalevyllä mikään.

Mainittakoon tämän viikon plussasaldoksi erinomaiset säät. Aurinko on paistanut, ei ole satanut ja yöpakkasetkaan eivät ole jokaöinen juttu. Lokakuulta erinomainen saavutus. Jatkakoon näin, minä tykkään.

Kivaa viikonloppua, missä lienetkin!

Skogspojke i skogen
PeeÄääs:
Lisää syytä iloon, vein suutarille viime talveksi hommatut Sorelin talvitöppöset, niiden vuorikarva oli irronnut liitoksestaan. Jamppa otti ne vastaan ja lupasi valmista maanantaiksi. Herramunjee, olin varautunut noin kahden viikon jonoon. Lupasin, etten tule ennen keskiviikkoa niitä tinkimään, ei ole niin hoppu. Suosittelen lämpimästi, keskustan cittarin suutari, alansa aatelia!

torstai 15. lokakuuta 2015

Syyslomaviikko

Armoton ananas ja armoton unetus

Hups, viikko on jo torstaissa, vastahan minä Leffen leijumiskuvat tänne latasin. Kuten jo taisin mainita, ne kuvat on otettu muistoksi. Enää ei leiju, paitsi korvat. Tietysti koko koiraa leijuu ja liehuu mutta se karvakaftaani on poissa. Nips ja naps sanoivat sakset ja loput kasvattaja surautti pois koneella. En ihan säämiskäksi antanut ajella, halusin pehmeän laskun karvattomaan jenkkispanieliin. Kokovartalokuvaa ei tietenkään nyt ole, mutta tuossa yläkuvassa näkyy Leffen hieno ananas.  Koira oli niin umpiväsynyt, ettei jaksanut nousta poseraamaan.

Keskiviikkona pakkauduttiin Perikunnan kanssa autoon ja lähdettiin Savonmuan pikkukierrokselle. Aamutuimaan oltiin jo Varkaudessa, siitä Suonenjoelle ja lopuksi Kuopijoon. 

Kierrettiin Matkuksen kauppakeskus ja jotenkin se oli ihan pikkuinen verrattuna Hipsaanian vastaaviin. Perikunta ei löytänyt mitään ostettavaa (!!!), joku pikkuinen nyytti keikkui kummankin käsipuolessa, että ei nyt ihan tyhjänreissu ollut.

Auto sen sijaan oli kattoa myöten täynnä. Kaksi kattokruunua siirtyi maalaistalosta toiseen eli Iso-J:n kaverilta meille ja nippu ruokapöydän tuolejakin kyytiin pakattiin. Enää kun saisi nykyisen tuvan ruokakaluston mäjellen ja kunnostettavaksi, sitten voisi kantaa varastossa jo tovin odotelleen ruokapöydän uusine tuoleineen tupaan. Ja kun uudet kattokruunut (ei kristalleja) rinnakkain kattohirteen sen ylle, olisi uutta ilmettä kertaheitolla seuraaviksi vuosiksi. Verhoja en vaihda. Alkuperäiset ovat ihan hyvät. 

Pikkuisen arveluttaa uuden pöydän pituus, se kun on vain parimetrinen. Nykyinen pirtinpöytä on nimittäin puolisen metriä pidempi ja etenkin Iso-J on kovin huolissaan näyttääkö uusi pöytä kerjätyltä. No ei näytä, lupaan sen.

Kotona oltiin hyvissä ajoin iltatallia ajatellen. Enkä muista milloin viimeksi olisin ollut niin väsynyt kuin eilen.

Siinähän ne kaikki

Tuo kuva ei sitten ole tarkoitettu kenenkään sisustusmakua ilkkumaan, kunhan vaan pläjäytin esille. Sattui moinen hengentuote tänään silmään kun käytiin Esikoisen kanssa valkoisia steariinikynttilöitä hamstraamassa. Eiköhän tuohon ole kaikki kliseet melko tehokkaasti survottu?

Siispä puhelimet esille ja #instaphoto #nofilter #carpediem. No en oikeasti ladannut kuvaa instaan, kunhan otin vaan muistoksi.

Steariinikynttilöitäkin löytyi, valitettavasti vain kahta kokoa. Ne pisimmät, adventtikynttilöinä käyttämäni jötkäleet ovat ehkä vielä varastoissa. Täytyy olla kärppänä neljä saadakseen, ovat nimittäin kysyttyä kamaa. Jaa että mistä, no itäisten kaupunkien stockalta tietennii eli Carlsonilta. Eikä ole maksettu linkitys. Kiva ja monipuolinen tavaratalo.

Ponimies pääsi tänään jumpille. Alempi kuva toissapäivän loppukäynneiltä. Nuorimmaisella on tapana nakata varsinaisen treenin jälkeen satula aidalle ja lähteä löntystelemään metsätietä pitkin ja ympäri pihaa.

Tänäänkin meno näytti (verhojen raosta kurkittuna) oikein hyvältä ja energiseltä. Olivat sitten menneet pellolle laukkailemaan ja energia oli purkautunut Ponimiehestä hillittöminä pukittelusarjoina. Siispä takaisin hiekalle ja tarmokasta laukkatyötä laajoilla kaarilla vaihtelevin vauhdein. Niin, että kuski määräsi sekä suunnan että vauhdin. Ponimiehen tehtäväksi jäi puksuttaa eteenpäin.

Kun kipaisin katsomaan, olivat juuri lopettelemassa ja Ponimiehellä oli hikihelmiä otsalla! Ihan totta. Rinta, kaula, mahanalus ja kintut märkänä -ja kauhean itseensätyytyväinen ilme! 

Pääsi talliin fleeceloimen alle kuivattelemaan ja Töttis laukkasi tarhassa itsensä hyvään hikeen. Että tuli sitten taas molemmat hevoset liikutettua. Hyvähyvä.

Monta reittiä maaliin

Eiliseltä Kuopijon reissulta on syytä mainita paikallisen hevostarvikemyymälän loistava asiakaspalvelu. Siis sen ruotsalaisen ketjun paikallinen myymälä. Niin oli asiantunteva myyjänainen, että meinaan pistää kiitospalautteen menemään. Kaiken muun lisäksi ko. henkilö oli vielä erittäin samalla aaltopituudella kanssani eli huiman hyvä tyyppi. Ihan kuin oltaisi tunnettu vuosia.

Ponimies sai hienonhienon metsänvihreän satulahuovan ja tyyliin sopivat päitset joissa muhkeat karvapehmusteet. Niitä onkin kiva hieroa ja hinkuttaa tarhan pohjaan marraskuun räntäsateella... juu ei. Niitä käytetään vain taluttamiseen ja valokuvaukseen.

Pari muutakin juttua tarttui mukaan, joten ihan turhaan ei myyjänainen saappaita hakenut Nuorimmaisen koipiin sovitettavaksi. Mukavinta asiassa oli se, ettei hän väenvängällä myynyt saappaita, vaan päädyimme sitten yksissätuumin toiseen ratkaisuun joka antaa armoa kasvavalle jalalle ja sitämyötä maksajan lompakolle.

Iso-J potee jumittunutta oikeaa olkapää-lapa-yläselkä -aluettaan. Jo toisen kerran tällä viikolla kävi hakemassa kipupiikit. Siellä on niin paha jumi, ettei näemmä ihan pelkällä buranalla mene ohi. Hieronta ja/tai lihasmanipulaatio on toki tehty Taikanäpin toimesta, mutta sekään ei yhdellä kerralla auttanut.

Toivottavasti tokenee lähiaikoina, minua nimittäin kovasti polttelee nyt se tuvan uusi ruokapöytäsysteemi ja siihen puuhaan tarvitsen välttämättä riuskaa miestä avukseni.

Onneksi Siskolikka ja Perikuntansa keskimmäinen tulevat huomenna syyslomareissulle. Katsotaan mitä saadaan aikaan.

Lauantaina arvelin mennä katsomaan Heidin tallille valmennusta ja yritän samalla reissulla vongata ko. valmentajan meille kotiin pitämään tunteja. Sunnuntaina kurvaan ehkä takaisin Kuopijoon, Siskolikan Perikunnan nuorimmainen pelaa siellä lätkää. Vanhinhan on solahtanut opiskelijaelämän syövereihin jossain päin Skotlantia.

Ja ne valkosipulitkin pitäisi saada multiin... huoks.

Tälleen tänään. Iloitse perjantaista, missä lienetkin!






maanantai 12. lokakuuta 2015

Karvoihin katsomatta


Siinä hän lentää, lentäjäpoika Leif aka Leffe aka Lefa. Syksyisen sunnuntain tuuli liehutti vastapestyjä ja -föönattuja karvoja ja pesunjälkeinen hepuli tuli kuin tilauksesta. Otin näitä karvakuvia tarkoituksella, nimittäin nyt niitä ei juurikaan ole. Kasvattajatäti parturoi tänään karvat historiaan. Alapurenta ei tuosta miksikään muutu joten näyttelykoiraa hänestä ei (Luojan kiitos) tule. Tulee ihan käypä kotikoira. Ja koiraahan ei ole karvoihin katsominen. Vaikka jenkkicockeri onkin kuulu karvoistaan.

Realisti minussa toki muistaa, millainen on märkä marraskuu ja miten kätevä silloin on sileä kainalossa kuskattava koira. Leffe nyt ei aivan lavuaarissa pestävää kokoluokkaa ole, mutta kyllähän se arkea helpottaa kun koiran saa tupakuivaksi pyyhekäsittelyllä ja korkeintaan vartin kuivattelulla lattialämmitetyssä kylpyhuoneessa.



Otin siis kuvia muistoksi. Kasvattaja lohdutti minua sanomalla, että karva kyllä kasvaa äkkiä. Ihan sileäksi ei vielä otettu, koira on nimittäin laiha kuin kuivan kesän orava. Sain ihon ja korvat kuntoon ruokamerkillä a mutta koska mitään massankasvua se ei edistänyt, vaihdoin pitkän harkinnan jälkeen ruokamerkkiin b ja siitä valikoimasta otin proteiinirikkaimman viljattoman version.

Kyllä se on vaan niin, että hengissähän eläimet pysyvät huonommallakin sapuskalla, mutta kokonaisvaltaisesti hyvin voidakseen ne tarvitsevat laadukasta ruokaa. Minulla ei ole aikaa taiteilla kullekin koiralle ihanteellisinta annosta. Se on murot kuppiin ja lihat perään, lämmintä vettä ja ole hyvä.

Nyt Leffellä on kuitenkin oma muropussi, lihat saa samasta nyytistä kuin Peetu ja Nassekin. Yksikään ei syö viljoja koska koira on lihansyöjä.

Selkeä vihje ruuan vaihtoon oli se, että massa ei kasvanut ja peräpäästä tuli tavaraa turhankin paljon, silkkaa huttua moinen eväs.

Katsotaan nyt mihin tilanne muuttuu uuden ruuan myötä, tuttu merkki se on entuudestaan joten odotukset ovat korkealla. Ja jos ei sekään auta Leffen bulkkauksessa, sitten vaihdetaan uudelleen. Kyllä niistä joku osuu kohdilleen.


Sunnuntai oli kiva päivä. Sain lajiteltua valkosipulit, istukassipuleita on vajaa korillinen, ehkä nelisen kiloa. Isoimmat pudottelin suoraan istukassipulien koriin. Vähiten avautuneet ja pienemmät jätin syöntisipuleihin. Huljauttelin vähän vettä päälle ja annoin auringon kuivattaa satoa.

Ei todellakaan mene tänä vuonna valkosipuleiden kanssa niinkuin puutarhaohjelmissa neuvotaan. Kunhan nyt saisin istukkaat ennen routia penkkiin ja mullat päälle. Ensi vuonna armo uus. Ja toivottavasti myös runsas sato.

Sunnuntaille oli sovittu myös Nuorimmaisen ratsastustunti Ponimiehen PT:n tarkan silmän alla. Ja tiedättekö mitä? Minun oli pakko kipittää tallin kulman taakse liikutuksen kyyneliä nieleskelemään, niin onnellinen olin kun katselin heidän yhteistyötään.



Silloin kun minä olin pahimmissa hevoshulluusvuosissani, omasta kotikentästä tai tallista tai hevosesta sai vain haaveilla. Kirjaston ponikirjasarjat luettiin moneen kertaan ja uudelleen.

Meidän harrastuskaverimme oli läheisen maalaistalon työhevostamma Ansa. Tai vähän kauempana asuva Sirpa, työhevonen sekin. Kerran, pari vuodessa pääsi ratsastuskouluun tunnille tai ehkä peräti ratsastusleirille. Leiri oli lähimmän mahdollisen tallin järjestämä. Yhdelle meidät kuskattiin vanhalla linja-autolla johon oli tehty kuljetustilat hevosille. Koko mäkisen ja mutkaisen matkan leiripaikalle nojasin yhden suomenhevosruunan lämmintä kylkeä vasten ja se oli yksi elämäni ihanimmista matkoista.

Leiripaikalla oli käärmeitä kuhisemalla, patja ja tyyny haisivat homeelle eikä ruokakaan ollut kesäkeittoa kummempaa. Silti oli ihana olla hevosten kanssa. Sekään ei haitannut, että keskiviikkona osa hevosista lähti raveihin juoksemaan rahoja toiveikkaalle omistajalleen. Sieltä ne palasivat takaisin lasten leirihevosiksi. Ja me saimme hölköttää leirikämpän pihalla ringissä kevyttä ravia. Paremmasta ei oikein osannut haaveillakaan ja se riitti silloin.

Yhdeltä leiriltä tulin solisluu murtuneena kotiin kesken kaiken, pikkuisen kireässä kisakunnossa ollut ravuritamma sai tarpeekseen hölköttelystä ja minä ruippana tipahdin alas. Kolmannella putoamisella katkesi solisluu. Enemmän harmitti leirin keskenjäänti ja itkin koko matkan terveysasemalle ja kotiin.

Niinpä oli enemmän kuin ihana katsoa oman Perikunnan hevostelua. Olen niin äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että voimme tarjota heille sen, mistä itse on jäänyt paitsi. Vaikka ei ikinä olisikaan yhdessäkään kisastartissa, oppii Perikunta kuitenkin paljon hevosista ja arjesta niiden kanssa osallistumalla päivittäin niiden hoitoon ja kantamalla vastuuta isoista eläimistä.

Kuvia en siinä liikutuksen tilassa pystynyt ottamaan. Ehkä joskus toiste.

Elämme syyslomaviikkoa ja äkkiä muuten heilahdettiin taas lomamoodiin. Huomiseksi suunniteltu Lahden keikka jää väliin, keskiviikkona ehkä savonmuan pikkukierros. Torstaina ja perjantaina pitäisi olla hevosaktiviteetteja omalla kentällä, esteitä tai ainakin puomitreenejä on kuulema luvassa. Ehkä silloin pystyn katsomaan kuivin silmin ja jopa kameran etsimen läpi.

Nyt pino lukemattomia lehtiä kainaloon ja vällyihin.
Mukavaa viikon jatkoa, missä lienetkin!