lauantai 8. elokuuta 2015

Kiitos!

Mielenrauhaa ja aromalyhty... vihje??

Kiitos kaikille muistamisesta!
Sain ikioman värityskirjankin. Ja tussit!
Kukkia ja kaikkea.
On kiva olla aina 25 v.

Illan vietän perheen parissa, Nuorimmainen rehkii kyökissä bataattien kimpussa, luvassa ennennäkemätön herkkuspektaakkeli!

Mukavaa iltaa missä lienetkin.

perjantai 7. elokuuta 2015

Seitsemän


Postipoika tipautti lootaan kauniin kortin, kiitos Seija!

Isompi juttu kuin synttäripäivä (aina vaan 25.) on se, että tänään, seitsemän vuotta sitten ajelin muuttokuorman kärkiautoa Espoosta tänne Perä-Kurjalan kunnahille. 

Pitkään täällä on jo oltu ja yhä vaan enemmän kodilta tuntuu. Ratkaisua ei ole kaduttu, korkeintaan joskus hiljaa huokaistu rivitaloasujan helppoutta kun taivaalta on tullut kolme vuorokautta lunta solkenaan. Onni on joskus ihan vaan huoltoyhtiön mies. Täällä sitä on ihan itse oma huoltoyhtiönsä joka fiksaa, korjaa ja kunnossapitää. 

Näin on hyvä. Tästä alkaa kahdeksas vuosi eli tänään on tavallaan uuden vuoden aatto. 

Takaisin kanalaan... Party on!

Kiutos kun olet pysynyt Torpan päiväkirjan lukijakunnassa, missä lienetkin!






PeeÄäs: tuo Seppo Rädyn twiitti on kyllä yksi parhaista ikinä!

torstai 6. elokuuta 2015

Koerarallia


Koira nimeltä Kermit temmelsi pihaan ja Torpan Koerapojat saivat ihmetellä kaupunkilaista. Tai noh... ehkä se oli Kermit joka ihmetteli näitä meidän härveleitä.

Kermit on vielä ihan pikkuinen pentu, isona hänestä tulee (vasikankokoinen) suursnautseri. On kuin varsa, pelkkää jalkaa ja uteliasta mieltä koko pötkylä.

Peetu tuli ekana tutkimaan vierasta. Ei rentoa hetkeä minuuttiakaan, tiukkaa tuijotusta, jäykin jaloin pompahtelua ja tuimaa äkseerausta, se oli Peetun anti tälle koiralapselle.

Sitten tuli Nasse joka on Torpan virallinen Seuramies. Haistelua, nuuhkimista ja sitten lopuksi kunnon rallikyydit vieraalle. Kermitparka sotkeutui omiin koipiinsa Nassen muuvien vauhdissa mutta hauskaa näytti olevan. Nasse ainakin nautti kun sai pienempänä ja ketterämpänä jallittaa isompaansa ja ainakin kolmen rallikierroksen mitalla jätti Kermitiä.

Lopuksi Torpan nättipoika Leffe pääsi liehumaan ison mustan rinnalla. Jänskätti ja vähän arveluttikin mutta kyllä Lefakin lopulta vähän näytti liehuvaa liikehdintäänsä. Joka hevostermein on erittäin matkaavoittava ja ilmava.


Hassupentu sai liikuntaa ja koiraseuraa ja ihan hyvähän se on välillä sekoittaa tämän meidänkin trion pakkaa. Kyllä Nasse on ehdoton kingi, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Äijäkoira on aina päällikkö ja niin on hyvä.

Peetu pyrkyri haluaa kalifiksi kalifin paikalle kuin Ahmed Ahne konsanaan. Ja Liehuva Leffe keskittyy olemaan rakastettava, suloinen ja söpö. Mokoma karvamato joka rakastaa ruokaa ja hakee aina tilaisuuden tullen lämpimäiset kissanvessastakin. Silloin eivät söpöt spanielin silmät auta vaan täytyy teljetä koira suunraikastimien kanssa vähäksi aikaa jäähylle.

Kermitillä on kova kasvuvauhti päällä ja kuten kuvista näkyy, utelias kaveri tunkee naamansa jopa maalaushommiin. Kohta se on iso rontti joka iskee päänsä ruokapöydälle ja ottaa tiukan katsekontaktin. Kermitillä on kaverina isoveli Remo joka on todella kunnioitettavan kokoinen ja näköinen epeli.

Mutta niinvain tuonkin lauman pomo on pikkuinen valkoinen pallero, Romeo.
Mukavaa illanjatkoa, missä tassutteletkin!





tiistai 4. elokuuta 2015

Hevosvoimia


Pikkuhiljaa laiska ihminen (saattaa) saavuttaa kuvien ja tapahtumien tahtia. Pienellä viiveellä vielä mennään, sunnuntain Kuninkuusravikäynnistä kuvat tiistaina, huimaa edistystä aiempaan tahtiini. Täytyy vielä vähän himmailla tahtia, ettei nyt ihan lähde jopo keulimaan näiden kuvien ja blogipäivitysten kanssa. Kun on kesä kuitenkin vielä. Eikä kesällä tarvii hosua.

Nuo ylimmät kuvat ovat tammojen kuningatarkisan mailinmatkalta. Voiton korjasi Saaga S joka kuten hyvin tiedetään, korjasi lopulta koko potin ja suuren seppeleen kaulaansa.

Noita ravihevosten härpäkkeitä minä en ymmärrä, en kuuna päivänä saisi noita remmejä oikeaan järjestykseen ja oikeaan paikkaan. Ehkä ne kaikki ovat tarpeellisia ja raviurheilu on oma taiteenlajinsa, onhan ratsuillakin paljon semmoista 'apuhihnaa ja remmiä' joiden nimiäkään en osaa oikein sanoa. Joskus kymmenvuotiaana osasin kyllä valjastaa työhevosen heinärattaiden eteen, mutta nyt menisi sormi suuhun ja sitten kysyittäisiinkin jo googlelta.

Mitä tulee Kuninkuusraveihin, komiat kinkerit oli kyllä. Kaikki oli niin älyttömän hienosti viimeistelty, mietitty musiikit ja kaikki. Ainoa pettymys oli ns. ravitori. Odotin siellä olevan varustemyyjiä enemmän, hyviä tarjouksia ja muuta kivaa. Mutta ei, ainoa juttu mikä muistoksi ostettiin oli Kuninkuusravien käsiohjelma. Pikeepaidan olisin Nuorimmalle ostanut, mutta kun myyjille kelpasi vain käteinen niin jäi sekin hommaamatta.

Tilasin kyllä Suomenhevonen -arjen sankari -kirjan, tuhannen kappaleen painos joista yksi opus tulee lähiviikkoina minulle. Jää Perikunnalle käteen muutakin kuin Torpan avaimet, Armon kirjasto on vielä joskus kovaa valuuttaa. Täytyy testamenttiin laatia pykälä, joka estää ahneet vävyt ja muun heikomman aineksen välistävetämismahdollisuudet.

No, ainakin minä yritän.


Taisin jo mainita, että Ponimiehen ratsuttaja kuului myös ravijuhlan esiintyjiin omalla Suomehevosellaan. Sydän pakahtui ylpeydestä kun airueet tulivat muodostelmassa laukaten varikolta ja liput liehuivat. Perässä jolkottivat lähdön osallistujat.

Alimmissa kuvissa oriiden mailin kisan loppuvenytykset, Jokivarren kunkku voitti komeasti tuonkin matkan. Ovat ne kyllä mahtavia voimanpesiä, nelivedoista parhaimpia ja uljaimpia.

Meillä oli Nuorimmaisen kanssa sen verran ahdas aikataulu, ettemme voineet jäädä katsomaan loppuhuipennusta vaikka mieli teki.

Hieno kokemus kuitenkin, se on vaikea turkulaisten laittaa ensi vuonna paremmaksi. Täällä meillä Perä-Kurjalassa on ihan oma tunnelma jota ei voi ostaa, viedä eikä tuoda. Se tehdään. Sydämellä.


Tässä vielä kuninkaallisten loimet ja seppeleet, komiaa on.
Ennen viikonlopun päälähtöjä kuninkaallisten ohjastajat saivat valita lähtöpaikkansa, jotain taktiikkajuttuja tuossakin piilee, minä en ymmärrä pätkääkään. Ohjastajat vietiin varikolle vanhalla keltaisella postibussilla.

Vaikka kilpailu on kovaa ja isoista rahoista ajetaan, ainakin päällisin puolin ja ulkopuolisin korvin kuskien välinen sanailu oli toisiaan arvostavaa, silleen leppoisalla tavalla. Radallahan kaverille ei tarvitse olla kiva ja kiltti vaan jokainen on siellä oman ajokkinsa kanssa kisomassa sijoituksesta. Mutta arvostan sitä reilun pelin henkeä joka tuosta eliittikuskien porukasta välittyi.

Katsomossa kullakin hevosella oli oma enemmän tai vähemmän äänekäs ja näkyvä kannustusjoukkonsa.

Eikä raveja ilman paria isäntää jotka olivat nauttineet muutakin kuin kansalaisluottamusta. Topakka haju ja siksakkia steppaava ravimies terve viinanpuna poskilla, se on näky johon tiivistyy jotain hyvin suomalaista. Ehkä jopa vähitellen katoava ilmiö, mutta kuitenkin. Isännät ottivat ilon irti. Arvattavasti arki alkoi enemmän tai vähemmän voittajafiiliksissä itse kullakin. Onhan se saattanut traktorin käyntiinlähtöjyrähdys vihlaista ohimossa maanantaina kun on pitänyt pellolle lähteä. Mutta kun kunkkarit on vaan kerran vuodessa ja tässä pitäjässä kerran viiteentoista vuoteen niin pitäähän sitä juhlistaa.

Se heille suotakoon.


Tänään Ponimies oli päässyt estehyppelön makuun. Nuorimmainenhan kapusi Ponimiehen selkään perjantaina ja heti oli pitänyt ristikoita loikkia, kivaa oli kuulema. Tänään Ponimiehen estekuski hyppäsi pikkuisen lisää ja hauskaa oli kuulema ollut, ratsukosta molemmilla ja katsojilla.

Oli ollut pientä ristikkoa ja jopa pystysarja. Korkeus ei tietenkään ole pääasia vaan se, että Ponimies saa mukavaa vaihtelua ja opettelee asettelemaan kinttunsa oikein. On hällä kyllä luontainen taju tuostakin hommasta, hakee valmiiksi ponnistuspaikkaa eikä pelleile yhtään. Työmoraali on kunnossa ja sehän tässä on koko ajan ollutkin tavoitteena. Tehdä hommaa niin, että Ponimies tekee työnsä mielellään, temppuilematta ja saa tuntea olevansa maailman taitavin, upein ja osaavin. Silleen tehdään hyviä monitoimihevosia joilla on itseluottamus ja pää kunnossa.

Itse en paikalle päässyt, mutta noista kuvista kyllä näkee miten Ponimies on aikuistunut ja kasvattanut melko hyvin lihasta. Suurin kasvu on tapahtunut korvien välissä. Enkä puhu nyt harjasta tai otsatukasta.

Tässä loppuun pari tunnelmakuvaa, Nuorimmaisen otoksia. Tälle viikolle on luvassa ainakin koirarallikuvia ja pari muutakin juttua on muistikortille kertynyt, niistä sitten lisää tuonnempana.
Mukavaa tiistain jatkoa, missä lienetkin!




maanantai 3. elokuuta 2015

Sukua kyläilemässä


Olipa mukava maanantai, serkkupoika puolisoineen kurvasi pihaan. Minulla on melkoisen pieni suku ja väki hajallaan ympäri maailmaa joten näiden ylen harvinaisten vieraiden visiitti vaatii oman mainintansa Torpan päiväkirjaan.

Meillä on sukuvikanaominaisuutena vähän semmoista, että kuulumisia kysellään harvakseltaan ja kyläillään vielä vähän harvemmin. Sitten kun jossain kinkereissä nähdään, on aina huisan mukava nähdä ja vaihtaa niitä kuulumisia. Ja sitten taas kuluu pahimmillaan vuosia seuraavaan tapaamiseen.

Onneksi tässä viime vuosina on ollut myös iloisia tilaisuuksia joissa sukua on nähty, ei aina niitä hautajaisia.

Suurensuuret kiitokset kun kävitte. Pidempäänkin olisi pidetty teitä täällä, mutta ehkä jo ensi kerralla jäätte vaikka yön yli?

Tähän loppuun ne mainitsemani surkeat kurkikuvat. Iso-J hihkui viime viikolla, jotta nyt on pitkäkoipisia lintuja pellolla. Minä nappaan kameran käteen ja kirmaan pellolle. Räps ja räps ja sitten ne rimppakintut jo lensivät kauas. Luonnollisesti, siis aivan vissinvarmasti minulla on tämmöisissä tilanteissa kamera tuhannen väärillä säädöillä ja siinä kuvaa sohlatessa vielä törkkään vahingossa jonkun erikoisasetuksen päälle. Että ei näillä(kään) kurkikuvilla rehvastelemaan tohdi. Katsokaa nyt itse, ei oo lintukuvaus mun vahvin laji, ei todellakaan.

Mukavaa viikon alkua, missä lienetkin!