keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Katu kapenee, homma etenee


Ajomatka Cadizista Seteniliin antoi melko näyttävän kattauksen espanjalaisen maajussin elämästä. Jos meillä pohjolassa on maatalous ahtaalla, ei kyllä käy kateeksi näitä eteläisempiä virkaveljiään. Jerezin maaseudulla kyllä päivä paistaa mutta heinäntekoaikana traktorin kopissa hiki virtaa. Samat John Deeret ne täälläkin kirnusivat mäkisiä peltoja ylös ja alas ja joka hiton neliö on hyötykäytössä.

Siistiä ja järjestelmällistä, kasvit valittu varmasti huolella olosuhteisiin sopiviksi ja viljelykierto kohdallaan. Enää koskaan en kotona tinttien ruokintakippoja täyttäessäni voi olla ajattelematta näitä auringonkukkapeltoja, silmänkantamattomiin auringonkukkia. Ehkä niistä tehdään öljyäkin mutta uskoisin suurimman osan tulevan rehukäyttöön. Eipä siitä kympin siemensäkistä montaa euroa päädy paikallisen maajussin lompsaan.

Oli tuulimyllyjä, oli hevosia, lihakarjaa, auringonkukkia, vehnää, oliivipuita ja hedelmäviljelyksiä. Ja nuo pellot, jumaliste mitkä korkeuserot niissä oli eikä yhtään kulmaa ollut niittämättä, paaleja (jopa säilöheinää) kuskattiin kuorma-autoilla eivätkä muuten olleet mitään kymppikilon pikkupaaleja vaan vähintään metrin levyisiä megapaaleja.

Sitä vaan toljotti ja ihmetteli. Ja ihasteli. Minä suorastaan vaikutuin. Suhteeni oliiveihin on vastedes huomattavasti kunnioittavampi. Eivät ne tyhjästä ilmesty Cittarin hyllyyn vaan paljon on käsipareja tarvittu matkalla puusta purkkiin ja Hirnakan napostelukuppiin.


Matka halki maaseudun oli mukava ja sitten yhden kurvin takana olimmekin vuoristossa. Taakse jäivät kummut ja kukkulat, maisema muuttui harmaammaksi ja jos mahdollista, vielä kuivemmaksi.

Kohta olimme Setenilissä. Seurasi tovi epätietoista autoilua ja lopulta päätimme jättää auton parkkiin kun parkkiruutu kohdalle osui. Siinä kävi sitten niin, että Esikoiselle iski jonkin sortin teinihalvaus ja hän jäi autolle lepäilemään. Kohta tuli puhelu; 'mä oksensin' joten palasimme autolle. Auton kohdalla oli lupaava liikennemerkki, muistin Amalian ohjeet ja niin jatkoimme matkaa, autolla.


Päivän kuumottavimmat kilometrit olivat edessä. Taaskin piti vetää peilejä luimuun ja vatsaa sisään, semmoisista neulansilmistä mentiin, ettei mitään järkeä. Pahin paikka oli semmoinen jossa alamäessä vastaan tuli pyörätuolimies. Hän kurvasi kiesinsä hämmästyttävän ketterästi talon porrasaskelmille ja odotti kun ohitimme. Vilkuilin peilistä jäikö äijän sandaalit renkaiden alle, mutta koska ei kuulunut huutoa eikä mekkalaa, ohitus onnistui.

Syvä ja pitkä helpotuksen huokaus täytti auton kun katu leveni ja näytti siltä, että nyt voi taas hengittää. Ehkä jokunen yläfemmakin heitettiin. Sitten jalkauduttiin koska olimme juuri ansainneet lasilliset virvokkeita. Olipahan paikka baareilla, luolassa kallio kattona.

Huhhuh, olipa kokemus.
Niin hieno, ettei oikein vieläkään ymmärrä näkemäänsä ja kokemaansa. Kunhan tästä tasottuu, pitää tutkia näiden paikkojen historiaaa. Ilmeisesti tuo Setenil on ikuinen mysteeri miksi kukaan ikinä keksi asuttaa nämä luolat ja rakentaa myöhemmin kokonaisen kaupungin sinne.

Näimme myös paikallisen autonkadottamistempun. Pöytämme eteen kurvasi pikkuinen Dacian maasturi. Hetkessä riuskat ravintoloitsijat siirsivät pari pöytää tuoleineen sivuun, Dacia peruutettiin talliin ja pöydät ilmestyivät takaisin paikoilleen. Hommaan kului kaikkine puheineen minuutti. Ilmeemme herättivät hilpeyttä ja miehet levittelivät käsiään; mikä auto? Näkyykö tässä autoa? Parkkipaikkoja ei ollut liialti joten nekin olivat luolissa. Ihan niinkuin pääskysten pesät ylempänä, ihmisten autot olivat somissa rivitalleissaan ja kaduille mahtui juuri se yksi max. 160 cm leveä auto kerrallaan. Enpä lähde miettimään enemmälti miten pärjäisin omalla autollani noissa oloissa. Ei auta peruutustutka, huutaisi itsensä hajalle ensimmäisenä ajopäivänä.


Setenilistä kurvailimme Rondan rotkokaupunkiin jossa pysähdyimme vain laukkuostoksille tuttuun Outletiin ja syömään tuttuun katubaariin. Sieltä sitten vuoristoreittiä El Gordon kautta kotiin. Mordorin maisemat olivat karut, kauniit ja tavallaan aika surullisetkin. Jokunen kotka liiteli rotkojen yllä, muuten sai kikkailla rauhassa vuoristotien kurveissa.

Olipa tajuntaa laajentava kokemus, vielä on liian aikaista yrittää ymmärtää näkemäänsä.
Sunnuntaina lojuin Nuorimmaisen kanssa rannalla muutaman tunnin ja pyhäiltana istuttiin pitkän kaavan kautta lemppariravintolassamme rannalla.

Maanantain kuvioihin kuului turhamaisuuden huipentuma, ripsihuolto. Noora teki hyvää työtä ja oli mukava rupatella paikallisista asioista kotisuomella.

Nemppakuoma oli laskeutunut Marbellaan ja huomenna keskiviikkona meillä on tarkoitus viettää päivästä alkuosa Marbellassa ja iltapätkä täällä meidän kulmilla. Mijas Pueblo nyt pitää ainakin näyttää, on se vaan aina niin kiva kohde ja ihan lähellä. Meidän takapihalta näkee Pueblon talot ja valot.

Tänään tiistaina käytiin taas pötköttelemässä rannalla, nahka tummuu hyvää tahtia, mutta edelleen suojakerroin 50 on hyvä. Tänään täällä oli reissumme kuumin päivä, +36°. Jo aamulla oli +31° ja parvekkeelle astuminen tuntui kuin olisi astunut saunaan.

Nyt ehkä vielä tovi iltayötä ihastellen parvekkeella, sitten huilimaan.
Buenas noches!

Tässä vielä terkkuja paikalliselta paimenelta sinne Tundralle :D



tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kaksi merta ja kapeita reittejä



Matkailu avartaa, todellakin ja me teimme yhden parhaista retkistämme ikinä.
Perjantaina pakkauduimme autoon ja heitimme yöpymisvehkeet takaboksiin. Suunta oli lähteen ja ensimmäinen pysähdys oli Gibraltarin jälkeen Tarifassa. Minä tollo en aivan heti älynnyt, että siinä vaihtui muuten merikin. Viimeksi olen Atlantin aaltoja ihmetellyt Islanissa, nyt oltiin taas saman lätäkön rannalla, mutta hieman eri koordinaateilla.

Tarifassa tuulee aina. Siksi siellä oli paljon surffaajia ja leijanlennättäjiä. Ja tuulivoimaloita.
Manner-Euroopan eteläisin piste on nyt nähty, EU:n itäisimmässä kolkassa (Ilomantsissa) käyty ja Maailman pohjoisimmassa pääkaupungissa käyty. Aika hyvin näihin ääripisteisiin on pieni ihmiskurja päässyt. Hienoja pieniä merkkipaaluja elämän polulla.

Tarifan tuulinen ja suolainen ilma aiheutti armottoman tahmean olon ja jumalattoman nälän. Nälkä hoitui Conilissa, se on pieni kaupunki Cadizin suuntaan.

Cadizissa pyörähdettiin kaupungilla jalkaisin, Iso-J jäi autoon ottamaan päiväunet. Perillisillä on ihme vainu löytää ostoskadut ja niinpä löysin minäkin itseni Bershkan rättirekeiltä vaikka piti vain vähän oikoa koipia autossa istumisen vastapainoksi.

Yöpaikaksi Iso-J oli valinnut Arcos de la Frontera -nimisen kaupungin vähän Jerezin yläpuolelta.

Hotellihuoneet löytyivät ihan mukavasta hotellista ja Iso-J pummasi ilmaisen parkkipaikan hallista. Kaikkihan se on kotiinpäin minkä tingittyä saa.


Seuraavana aamuna ennen Setenilin suuntaan lähtöä Iso-J päätti ajaa Arcosin kaupungin yläosaan, olimme nähneet, että kaupunki on kahdessa osassa. Hotelli oli siellä alhaalla ja ylhäällä oli joku muinainen linnoitus. Ja linnoituksen pihalla lintuäijä! Merirosvon näköinen käppänä jolla oli lintunäytöksiä.

Hän koulutti nuorta haukkaa (?) mutta piti tauon ja esitteli meille lintujaan. Olihan se aika huikea tunne pitää jäätävän kokoista huuhkajaa kädellä ja pientä valkoista pöllöä toisella. Se pieni valkoinen paskoi tyynesti ranteelleni mutta lintuäijällä oli desinfiointiaineet ottosalla. Homma jatkui.

En ole ikinä missään päässyt näin lähelle isoja lintuja, tämähän oli todellinen jackpot!
Upeita lintuja. Pienen mangustin kohtalo minua hieman suretti sillä niidenhän kuuluisi olla isossa porukassa eikä hengailla tiilimuuriin nojaillen, yksinäisenä.
Minipossu Timon oli mainio. Se heitti sorkat oikoseen heti kun Esikoinen sitä rapsutti eikä meinannut millään saada kyllikseen rapsutteluista. Suloinen otus.

Lintuäijä sai meiltä vapaaehtoisen avustuksen ja poistuimme paikalta edelleen täysin ällistyneinä. Huikea paikka, huikea kokemus.

Vaan eivätpä sen päivän yllätykset siihen loppuneet. Linnoitusvuorelta pääsi alas vain yhtä reittiä, erittäin kapeaa katua. Välillä piti taittaa auton sivupeilit luimuun ja välillä taidettiin vetää vatsatkin sisään koska katu oli todella kapea.

Nämä kuvat on räpsitty auton likaisen tuulilasin läpi, pahimmissa paikoissa en kyennyt kuvaamaan, puristin rystyset valkeina penkkiä ja toivoin parasta.


Kaksi alinta kuvaa on otettu kaupungin ulkopuolelta, tuolla ylhäällä oli lintumies. Voi pojat!

Suunta jatkui kohti Setenilin luolakaupunkia, mutta siitä juttu seuraavaksi. Nyt täytyy saada läppäri lataukseen eikä uni tee pahaa itsellekään.

On suuri etuoikeus päästä näkemään tälläisia paikkoja ja huomata, kuinka ihmeellisiä tyyppejä tätä palloa kanssamme asuttaa. Lyön vetoa, että Lintuäijän elämäntarina olisi varmasti mielenkiintoinen. Hän puhui varsin rajallista englantia enkä minä ymmärrä espanjaa sen vertaa, että olisi juttua saatu aikaiseksi. Voin vain kuvitella.

Sää on mitä on, aurinkoa ja paahdetta. Kevyt pintahiki on alituinen kumppani eikä puutereita kannata juurikaan tupsutella. Loma-asetuksilla mennään, värin puolesta aletaan jo sulautua paikallisväestöön. Kyllä se kahdessa viikossa kummasti nahka tummuu vaikka varsinaisia auringonottopäiviä ei ole vielä pidettykään. Nuorimmaisen kanssa oltiin sunnuntaina iltapäivällä rannalla neljä tuntia.

Tähän loppuun vielä pari räpsyä Tarifasta.
Hasta pronto!