maanantai 12. lokakuuta 2015

Karvoihin katsomatta


Siinä hän lentää, lentäjäpoika Leif aka Leffe aka Lefa. Syksyisen sunnuntain tuuli liehutti vastapestyjä ja -föönattuja karvoja ja pesunjälkeinen hepuli tuli kuin tilauksesta. Otin näitä karvakuvia tarkoituksella, nimittäin nyt niitä ei juurikaan ole. Kasvattajatäti parturoi tänään karvat historiaan. Alapurenta ei tuosta miksikään muutu joten näyttelykoiraa hänestä ei (Luojan kiitos) tule. Tulee ihan käypä kotikoira. Ja koiraahan ei ole karvoihin katsominen. Vaikka jenkkicockeri onkin kuulu karvoistaan.

Realisti minussa toki muistaa, millainen on märkä marraskuu ja miten kätevä silloin on sileä kainalossa kuskattava koira. Leffe nyt ei aivan lavuaarissa pestävää kokoluokkaa ole, mutta kyllähän se arkea helpottaa kun koiran saa tupakuivaksi pyyhekäsittelyllä ja korkeintaan vartin kuivattelulla lattialämmitetyssä kylpyhuoneessa.



Otin siis kuvia muistoksi. Kasvattaja lohdutti minua sanomalla, että karva kyllä kasvaa äkkiä. Ihan sileäksi ei vielä otettu, koira on nimittäin laiha kuin kuivan kesän orava. Sain ihon ja korvat kuntoon ruokamerkillä a mutta koska mitään massankasvua se ei edistänyt, vaihdoin pitkän harkinnan jälkeen ruokamerkkiin b ja siitä valikoimasta otin proteiinirikkaimman viljattoman version.

Kyllä se on vaan niin, että hengissähän eläimet pysyvät huonommallakin sapuskalla, mutta kokonaisvaltaisesti hyvin voidakseen ne tarvitsevat laadukasta ruokaa. Minulla ei ole aikaa taiteilla kullekin koiralle ihanteellisinta annosta. Se on murot kuppiin ja lihat perään, lämmintä vettä ja ole hyvä.

Nyt Leffellä on kuitenkin oma muropussi, lihat saa samasta nyytistä kuin Peetu ja Nassekin. Yksikään ei syö viljoja koska koira on lihansyöjä.

Selkeä vihje ruuan vaihtoon oli se, että massa ei kasvanut ja peräpäästä tuli tavaraa turhankin paljon, silkkaa huttua moinen eväs.

Katsotaan nyt mihin tilanne muuttuu uuden ruuan myötä, tuttu merkki se on entuudestaan joten odotukset ovat korkealla. Ja jos ei sekään auta Leffen bulkkauksessa, sitten vaihdetaan uudelleen. Kyllä niistä joku osuu kohdilleen.


Sunnuntai oli kiva päivä. Sain lajiteltua valkosipulit, istukassipuleita on vajaa korillinen, ehkä nelisen kiloa. Isoimmat pudottelin suoraan istukassipulien koriin. Vähiten avautuneet ja pienemmät jätin syöntisipuleihin. Huljauttelin vähän vettä päälle ja annoin auringon kuivattaa satoa.

Ei todellakaan mene tänä vuonna valkosipuleiden kanssa niinkuin puutarhaohjelmissa neuvotaan. Kunhan nyt saisin istukkaat ennen routia penkkiin ja mullat päälle. Ensi vuonna armo uus. Ja toivottavasti myös runsas sato.

Sunnuntaille oli sovittu myös Nuorimmaisen ratsastustunti Ponimiehen PT:n tarkan silmän alla. Ja tiedättekö mitä? Minun oli pakko kipittää tallin kulman taakse liikutuksen kyyneliä nieleskelemään, niin onnellinen olin kun katselin heidän yhteistyötään.



Silloin kun minä olin pahimmissa hevoshulluusvuosissani, omasta kotikentästä tai tallista tai hevosesta sai vain haaveilla. Kirjaston ponikirjasarjat luettiin moneen kertaan ja uudelleen.

Meidän harrastuskaverimme oli läheisen maalaistalon työhevostamma Ansa. Tai vähän kauempana asuva Sirpa, työhevonen sekin. Kerran, pari vuodessa pääsi ratsastuskouluun tunnille tai ehkä peräti ratsastusleirille. Leiri oli lähimmän mahdollisen tallin järjestämä. Yhdelle meidät kuskattiin vanhalla linja-autolla johon oli tehty kuljetustilat hevosille. Koko mäkisen ja mutkaisen matkan leiripaikalle nojasin yhden suomenhevosruunan lämmintä kylkeä vasten ja se oli yksi elämäni ihanimmista matkoista.

Leiripaikalla oli käärmeitä kuhisemalla, patja ja tyyny haisivat homeelle eikä ruokakaan ollut kesäkeittoa kummempaa. Silti oli ihana olla hevosten kanssa. Sekään ei haitannut, että keskiviikkona osa hevosista lähti raveihin juoksemaan rahoja toiveikkaalle omistajalleen. Sieltä ne palasivat takaisin lasten leirihevosiksi. Ja me saimme hölköttää leirikämpän pihalla ringissä kevyttä ravia. Paremmasta ei oikein osannut haaveillakaan ja se riitti silloin.

Yhdeltä leiriltä tulin solisluu murtuneena kotiin kesken kaiken, pikkuisen kireässä kisakunnossa ollut ravuritamma sai tarpeekseen hölköttelystä ja minä ruippana tipahdin alas. Kolmannella putoamisella katkesi solisluu. Enemmän harmitti leirin keskenjäänti ja itkin koko matkan terveysasemalle ja kotiin.

Niinpä oli enemmän kuin ihana katsoa oman Perikunnan hevostelua. Olen niin äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että voimme tarjota heille sen, mistä itse on jäänyt paitsi. Vaikka ei ikinä olisikaan yhdessäkään kisastartissa, oppii Perikunta kuitenkin paljon hevosista ja arjesta niiden kanssa osallistumalla päivittäin niiden hoitoon ja kantamalla vastuuta isoista eläimistä.

Kuvia en siinä liikutuksen tilassa pystynyt ottamaan. Ehkä joskus toiste.

Elämme syyslomaviikkoa ja äkkiä muuten heilahdettiin taas lomamoodiin. Huomiseksi suunniteltu Lahden keikka jää väliin, keskiviikkona ehkä savonmuan pikkukierros. Torstaina ja perjantaina pitäisi olla hevosaktiviteetteja omalla kentällä, esteitä tai ainakin puomitreenejä on kuulema luvassa. Ehkä silloin pystyn katsomaan kuivin silmin ja jopa kameran etsimen läpi.

Nyt pino lukemattomia lehtiä kainaloon ja vällyihin.
Mukavaa viikon jatkoa, missä lienetkin!





12 kommenttia:

  1. Onko koira täysin lihansyöjä? Ystäväni, jolla on siis koiria ollut iät ja ajat ja on näyttelytoiminnassa mukana, sanoi, että siinä vaiheessa, kun koira kesyyntyi se alkoi syödä ihmisten jätteitä, ja siten koirasta on kehittynyt sekasyöjä. Toisaalta sitten monelle koiralle ei esim vehnä sovi muuten.
    Joku eläintutkija sanoi myös, että domestikoitunut koira on aika kaukana sudesta & suden käyttäytymisestä.
    Mene ja tiedä, minä en.
    Mutta suloinen tuo kävelevä moppi. Toisaalta tykkään näista pitkäkarvaisista koirista lyhyessä karvassa. Se tekee niistä entistä pentumaisempia.

    Yritin katsella tuota Leffen alapurentaa, ilmeisesti se ei ole niin paha, että haittaisi koiraa.

    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nykyiset koirat syövät viljojakin kun niitä on lähes kaikissa koiran teollisissa kuivanappuloissa täyteaineena niin paljon. Mutta monen koiran iho- ja silmä/korvaoireet helpottuvat kun viljojen määrää karsitaan. Monet koirat pysyvät huippukunnossa pelkällä raakaliharuualla.

      Ja aina on osa niitä, jotka voivat syödä vaikka hiiliä :D

      Meillä on Nasse joka voi syödä mitä vaan, Peetu joka on (oli) vähän nirso ja Leffe jonka iho reagoi viljoihin. Tai siis jonka ihon kutina parantui kun viljat jätettiin pois. En minä oikeasti näistä mitään tiedä muuta kuin sen, että eivät E-koodit ja vehnä ole koirallekaan parasta ravintoa.

      Leffen alapurenta ei haittaa sitä yhtään. On vain pieni kosmeettinen (näyttelyt estävä) virhe, ehkä noin 2 milliä on alahampaat edempänä kuin ylähampaat.

      Poista
    2. Ehkä se on se, että kun on pitkäkarvainen rotu, niin iho on herkempi viljoille.
      Aikaisemmin minun tuntemmilla koirille on kelvannut aivan kaikki - kunhan sitä on paljon. Oli se ihme, kun tuttuni syötti terrieriään lusikalla, kun jonnekin piti lähteä ja kiire oli ja oli pakko saada koira syömään.

      OP

      Poista
    3. En tiedä minkä verran on tutkittu turkin ja ihon yhteyttä, mutta kieltämättä muistelen yhden jos toisenkin 'hienokarvaisen' olleen kutisevaa sorttia. Toki monessa rodussa on sukulinjoja joissa on joku kutinageeni, esimerkiksi westieissä on valitettavan yleisiä iho-ongelmaisia. Toivottavasti ne linjat on skipattu pois jalostuksesta.

      Lusikalla syövä terrieri, kuulostaa poikkeustapaukselta :P

      Poista
  2. Oi mikä hepulihulmuihanuus! Millaisilla kameran säädöillä oikein saa noin upeasti pysäytettyä (arvatenkin joka suuntaan liehuvan) liikkeen jopa sivusta?

    Meidän edellinen koiramme oli sekarotuinen, eikä kaikkia sen rotuja edes tiedetty (isukki kun ei sitten koskaan soittanut takaisin sen yhden hullun yön jälkeen...), joten siitä ei oikein kukaan osannut sanoa, minkä rakenteinen sen olisi kuulunut olla. Hyvällä halulla se veteli sitä kaikkein halvinta Sertiä, mitä marketista sai, vähän taisi pulleanpuoleinen olla, mutta ihan perusterve kuitenkin. Homma toimi, kun sen parmemmin koira kuin omistajatkaan eivät paremmasta tienneet. Nyt tämän rotukoiran kanssa olemme yrittäneet olla vähän tarkempia ruoan suhteen, mutta väärä arpahan se tuli pentuaikana nostettua ja valittua sellainen ruoka, joka ei koiralle edes oikein maistunut ja vieläpä kerrytti massaa lähinnä sinne kakkapussiin eikä koiraan. Sittemmin tietysti olemme löytäneet paremman vaihtoehdon, mutta vähän silakaksihan tuo on jäänyt, tiedä häntä sitten, onko enemmän osuutta asiaan ihan perintötekijöillä vaiko sillä alun epäonnistuneella ruokakokeilulla. Vaan eipä ole näyttelysuunnitelmia koskaan ollutkaan, joten pääasia, että pötkö on terve ja iloinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus kamerasäätökysymyksiin: tuurilla :D
      Kameran valitsin on kohdassa M, jatkuva nopea tarkennus & kuvaus ja sitten vain hosutaan oikeaan suuntaan. Joskus tarkennus osuu nappiin, usein ei. Onneksi digikuvaaminen on halpaa ja huonoimmat voi surutta deletoida. Ja kuten varmaan olet huomannut, blogini kuviksi kelpaavat myös vähemmän imartelevat otokset. Kuvilla on mielestäni paljon muitakin arvoja kuin kohina ja valkotasapaino. Ilmeitä ja tilanteita ei voi säätää täydellisiksi, eikä tarvinnekaan.

      Se on niin koirasta kiinni, kuten jo tuolla OP:lle sanoin, toinen elää vaikka hiilillä, toinen saa ihokutinat herkemmin. Minulle yksi mittari on se, mitä koiran peräpäästä tulee, missä muodossa ja minkä verran. Kolmen kilon köntsiä pihalta raivatessa sitä väkisin miettii mitä koiralle syötää.

      Leffen ja muidenkin koirieni kohdalla näin, että merkki A tuli läpi ja koirat laihtuivat, niinpä nyt ollaan vanhassa tutussa merkissä B.

      Perintötekijät ovat niin isossa roolissa, että niitä on vaikea ruokinnalla muuttaa mihinkään suuntaan.

      Poista
  3. Jätit sitten maintsematta ruokavalioon sisältyvän heliumin :D Lentäähän tuo koira! Jään odottamaan niitä "jälkeen" kuvia.

    Onnea valkosipulisadon pelastuksesta! Onneksi nuo talvehtii hyvin, eli kunhan osan tuuppaat tavalla tai toisella maahan, niin kanta on pelastettu ja tulevat aromit on taattu.

    Tää lähtee tuuppimaan kynsiä maahan, eli samoissa savotoissa ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heliumia meillä taitaa olla Torpan ilmatilassa vakiona, sen verran lennokkaita ajatuksia yhdellä jos toisella meistä ;-)

      Voin kertoa, että "jälkeen" kuvat olisivat kauheita. Leffe on nyt noin 2/3 pienempi kuin ennen ja ihan todella pösilön näköinen. Sille jätettiin päälaelle ananastupsu ja korviin kiehkurat. Muuten on semmoinen sentin pituinen karva jaloissa, selässä ja kyljissä vähän pidempi.

      Mulla menivät nyt sitten sekaisin red giant ja perusvalkoinen mutta haitanneeko tuo. Molemmat ihan huippuhyviä aromiltaan.
      Istutuksen suhteen minun pitää odotella tuhkaa. Hevosenlantaa sentään on runsain mitoin.

      Piti kuule nöyrtyä laittamaan sähköpatterit päälle, tuvassa oli jo niin viileää. Syksy on päällä just nyt.

      Poista
    2. Mä kyllä vaadin kuvia Leffen ananaksesta!

      Poista
    3. Juu, saamasi pitää. Mutta ehkä vasta huomenna :D

      Poista
  4. Lefa on lyömätön lentäjä. Täällä ollaan todella turvallisesti vartioituna Tervakaupungissa hotellin ala-aula tummapukuisten herrojen miehittämänä. Hassua katsella ulos ikkunasta hotellista, jota vartioidaan sotilaspoliisin toimesta. Kaikesta huolimatta täällä on varsin pitkäveteistä, joten Lefan uusi ananas-look saattaisi huvittaa. Odotan mielenkiinnolla sitä ja huomista, jolloin suuntaan joko kodin pitstopin kautta tai suoraan seuraavaan Radisson-kotiin, huoh! Toivottavasti Torpan väen syyslomailu sujuu leppoisissa merkeissä. Terkkusin Nemppa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Että semmoinen lomaltapaluu sitten... Ei sulla kotioven saranat kulu.

      Oliko Oulussa ulkoministeri vai ketä vahtivat?

      Poista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!