lauantai 15. marraskuuta 2014

Lennokasta liikehdintää ja lihaskrapulaa


Kas noin, kuvasarja laatuponiesittelystä.
Lauantain kunniaksi vähän lennokkaampaa liikehdintää, mallia näyttää Ihmepoika. Turha mainita, että tarkennukset menivät ns. kintuille eli unohdin ne tehdä ja luotin kameran muistiin tallettamiini asetuksiin. Ei olisi kannattanut. Mutta Poni, kuka muu muka! Ei huolet eikä murheet paina, lennokkaana on Ihmepoika aina.

Kuvista ei näy, mutta meillä on ollut koko päivän pientä pakkasta. Loppuviikon on ollut kuivaa ja kylmää ja yhä vain vaikuttaisi kylmenevän. Kyllä vaan passaa tämä sää. Kasveja nyt vähän pala kurkussa katselen, ne kun kaipaisivat vähän lumivällyä suojakseen. Tuleepahan ensi kesänä lisää istutustilaa kun herkkähipiäisimmät nyykähtävät.

Tämä vuosi on muutenkin ollut välivuosi puutarhassa. Mitään uutta ei ole penkkeihin päätynyt. No vähän tulppaaneja ja narsisseja Äitikulta piilotti multiin syksyllä. Mutta perennoja ei ole lisätty. Suuri voitto oli naapurin lahjoittama makeita pikkuluumuja puskeva taimikaksikko. Se on semmoinen sortti, että kestää vaikka mitä. Aion ihan varmuuden varalta virittää verkot sen ympärille.

Ehtiihän tuota ensi vuonna kukkien kanssa peuhata, kitkemistä kyllä piisaa ihan riittämiin jo näissäkin yritelmissä.

Nätisti nyt, se ottaa kuvia meistä
Älä nyt oo tommonen, anna pusu!
Biatch!

Itse olen esittänyt vähemmän lennokasta liikehdintää, minulla on lihaskrapula eli DOMS. Ja siitä asteikolla 1-10 ollaan kiputilassa 12,5. Kolmena päivänä tein paluuta ja comebackia salitreeniin ja tutustuin uuteen ohjelmaani. Se oli virhe! Se intensiivinen tutustuminen. Nyt ei jalka nouse, ei polvi taivu ja joku on yön aikana työntänyt betonimassaa suoniini. Gluteus Maximus on perkelöitynyt ihan hirveän äkäiseksi eivätkä etureidet ole yhtään paremmalla tuulella.

Huomenna pitäisi helpottaa etureisien puolella mutta pari muuta äksyä lihasryhmää on jo heräilemässä. Huomenna ei käsi nouse reteään tervehdykseen, hyvä jos saan kahvikupin hinattua suun korkeudelle. Rintavarustuksessakin ollaan pikkuisen äksyinä.

Ainoa lohdullinen asia on se, ettei yksikään salireissu ollut ns. hukkareissu eli tyhjä rasti. Perille meni, osui ja upposi.
Tästä on hyvä jatkaa. Ensi viikolla meinasin vaan kolme treeniä tehdä ja käydä muutamana iltana kävelyllä. Sitten alkaisi olla normaali rytmi päällä. Jos mitään takapakkia ei muilta tahoilta tule.
Oma tahtotila on kova, kaikkien kliseiden äiti: nyt on tekemisen meininki!


Kaikesta kärsimästäni kivusta huolimatta (tiedoksi Vuoden Äiti -raadille) siivosin muiden puuhastelujen ohessa kanalan. Valitettavasti ensimmäinen uloskannettava oli edesmennyt helttapää Britney. Kaksi niitä on vielä jäljellä. Kanalasta tuli taas oikein siisti ja Britney palasi maaksi josta sekin on joskus tullut.

Iso-J teki polttopuita, tälläkertaa omenapuista. On saituus huipussaan kaupunkilaisella kun omppupuista pitää klapia tehdä... tosiasiassahan tuo työmaa syntyi niillä syyskuun ensilumilla kun puissa oli sekä omenaa että lehdet. Ja hirmuinen kasa märkää lunta lösähti niskaan. Taittuuhan se kovinkin oksa kun tarpeeksi painoa pistää.

Täytyy vain muistaa, ettei koko pesällistä lataa täyteen omppupuuta, on sen verran kovaa kamaa, että hormi halkeaa.

Ja mitä tulee hormiin, lämmitystäkin on tarvittu koska on ollut niin kylmää. Nyt on tuvassa mukavan lämmin ja kaksi kissannahkaa lojuu lattioilla.  Oscar ja Felix ovat nyt ottaneet koko Torpan hallintaansa ja temmeltävät täysin vapaasti kaikkialla. Peetu niitä yrittää hetkittäin paimentaa mutta eihän sekään niille pärjää. Isot roikaleet jättävät tappijalkakoiran niille sijoilleen. Etenkin nyt kun Peetulla on oikea etutassu paketissa. Kynsi halkesi pitkin ja poikin. Ihan itse se onnistui sen jäisellä pellolla halkomaan. Onneksi nyt on kylmä, eikä pahaa tulehdusriskiä ole.


Pakastetut pihlajanmarjat odottavat tilhiä. Missä lie luuraavat kun ei ole näkynyt ensimmäistäkään. Ja nyt olisi pariin kertaan pakastunutta sorbusta tarjolla terttutolkulla. Kauhea määrä niitä onkin, saapas nähdä tuleeko lunta paljon vai vähän ja halkeaako pihlajakin taakkansa alla, niinkuin tuo edesmennyt omenapuu teki. En ole jäätyneitä marjoja tohtinut maistaa, niin on elävä makumuisto nuoruusvuosien sorbus -viinistä *brrrh*

Saunaan pääsee ihan kohta ja luulen sen olevan lämpöhoitona ihan toimiva näille raihnaisille lihaksenaluilleni. Sitä ennen könyän vielä kerran talliin hyssyttelemään ponit yöunille. Huomiselle on luvassa koiranpentujen kuvausta, Peetun agilitytreenit jäävät nyt koipipaketin takia väliin.

Kyllä tästä taisi kuitenkin ihan kiva viikko tulla vaikka pikkuisen alavireisissä tunnelmissa alkoikin. Uuteen nousuun, missä lienetkin!

Ehkä vähän tuhma?











tiistai 11. marraskuuta 2014

Ajatusten Tonavan sivu-uomassa

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi
Kauas oli lennettävä

Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

Tommy Tabermann



Ei minun mitään pitänyt tänään kirjoittaa,  mutta mielen päällä on pyörinyt yhtä sun toista ja tämä Marran blogista nappaamani runo puhutteli kovasti.

Tänään on ollut erittäin melankolinen päivä. Kun aamukuudelta katsoin ikkunan suuntaan, näin pelkkää pimeyttä ja vain valon heijastumisen portaikon yövaloista.
Ulkona ropisi sade ja lämmin ilma oli raskas. Ja helkatin pimeä. Kaikki ne lumet ja se talven kolmas tuleminen on ollutta ja mennyttä. Ollaan taas niin englantilaisessa ilmastossa kuin mahdollista.

Kumpparit lonksuen löntystelin kanalan kautta talliin. Lämmin hevosenhaju ja tuore lannan löyhähdys kertoivat, että suolisto toimii kahden hevosen mitalla ja se on aina hyvä juttu. Aamu-unisia ovat hevosetkin, eivät nyt suorastaan innosta pärskyneet kun retuutin heiniä ja vettä ulos, mutta kiltisti lampsivat perässä ulos aamiaiskattaukselle.

Lämmin ja lenseä (ihmeellinen ilmaisu joka on juuri sopiva tähän säätilaan) ilma oli jotenkin unettava. Niinpä Perillisten kadottua koulumatkalleen oikaisin itseni vähäksi aikaa sänkyyn. Kuuntelin pikkuisen kolotuksia ja mietin sitä sun tätä.

Näin tämä ei voi jatkua. Minun on pakko saada jokin ote omasta elämästäni, vaikka sitten tunti päivässä. Ja sen on otettava heti huomisesta. Panen paljon toivoa kuntosalitreenin varaan, sieltä se on ennenkin hermolepo löytynyt. Ja jos ei kerralla löydy, laitetaan lissee levyjä ja kyykätään vielä yksi setti. Tai sitten lähetään sateeseen lenkille.

Niinpä aion tänään illan päätteeksi pakata vanhan ja virttyneen salikassini ja lähteä aamusta Esikoisen völjyssä kaupunkiin.


Vielä isompi murhe jota välillisesti myötäelän, ei koske omaa perhettä, mutta liippaa riittävän läheltä kuitenkin. Teini-ikäinen tytär elää erittäin kovalla asenteella, erittäin kaltevalla pinnalla. Se syö miestä, se syö naista ja ennenkaikkea, tyttöpolo on nyt vielä sotkenut asioitaan lisää. Kaikesta ei voi syyttää vanhempiaan, tässä tapauksessa varsinkaan ei ymmärryksestä ja yrityksestä eikä niiden puutteesta. Oma tahto on joskus järkeä voimakkaampi ja sitä satoa sitten niittää pitkälle aikuusuuteen.

Iso-J oli tänään se Paha Äijä joka hatkareissulla olleen tytön jäljitti, kiinni otti ja tallessa piti kunnes lähiomainen joutui paikalle. Sivusta katsoenkin voin aistia miehen murheen, isän tuskasta on vain kalpea aavistus.

Jos jossain on joku, jokin, whatever, pidä nyt silmällä sitäkin nuorta kapinallista joka rajojaan hakee.
Ja sama tyyppi voisi lähettää vielä vähän lisää venymiskykyä nuoren kapinallisen vanhemmille. Että ei pieni tieltä kokonaan horjahtaisi pöhheikköön. May the Force be with you!


Tänään luin useaampaan otteeseen (FB:n linkityksistä) erityisherkistä ihmisistä ja heidän elämästään. En hämmästynyt ketkä FB-kavereistani asian julkaisivat. Onhan se varmasti totta ja täyttä arkea monelle, enkä heitä aio tässä mitenkään rienata tai väheksyä. Mutta pari pointtia on kuitenkin noussut mieleen.

Itsekin olen jollain tavoin aistiherkkä, mutta se on käsittääkseni kokonaan toinen juttu. En minäkään jaksa melua, en valoja enkä hälinää, pidemmän päälle. Silloin tekee mieli hakeutua hiljaiseen, neutraaliin ympäristöön ja antaa ajatusten rauhoittua. Liikaa ärsykkeitä ei ole kenellekään hyvälle. Se hajottaa, sanoohan tuon nyt arkijärkikin.

Joskus tunteet ovat pinnassa, kukapa nyt kykenisi Adagion Albinonin kuuntelemaan ilman, että ilmekään värähtää. Tai kuka nyt mistäkin herkistyy. Minä saatan huomata pyyhkiväni kyyneleitä kun katson laukkaavaa tai leikkivää hevosta, hepulissa kikattavaa lasta tai telmiviä koiranpentuja. Jouluaattona sankarihaudan kunniavartio saa silmät hikoamaan ja moni muukin asia herkistää mielen. Jopa lentokoneen nousukiito antaa huimaavan vapauden tunteen ja herkistää mielen. Jollekulle muulle se on joku muu juttu.

Vaistoan ihmisten tunnetiloja, joskus vähän turhankin herkästi. Riita haisee huoneilmassa, paha mieli tekee ilmankin raskaaksi. Huokaus on surua täynnä. Joskus ihmisen katse huutaa apua, mutta katsojan mieli ei ymmärrä pyyntöä ja tapahtuu kauheita asioita, lopullisia ratkaisuja. Joita sitten jälkiviisaasti selitellään uupumuksella tai jollain muulla käypäisellä kassaralla.

Olen aistinut ihmisen pahuuden näkemättä häntä. Pelkkä nimi tai kuva on tuonut etovan tunteen ja muutaman kerran onkin näitä 'liikekumppaneita' ja heidän sotkujaan selvitelty. Ja maksettu omasta luottavaisuudesta.

Silti en pidä itseäni erityisherkkänä. Minusta ilo ja suru, nauru ja itku, stressi, kiukku, vitutus ja ummetus kuuluvat elämään. Jokainen meistä kaipaa joskus omaa tilaa, omaa ilmaa, omaa rauhaa. Eihän kukaan kestä hälinää aamusta iltaan. Eikä kaikista ihmisistä voi eikä tarvitse tykätä.

Pitkäaikainen stressi, altistus kovalle paineelle tai elämän täyslaidalliset päin naamaa lyövät polvilleen vahvemmankin. Ilman, että tämä olisi erityisherkkä.


Kirjoitan tätä äitinä jolla on syömishäiriöinen tytär. Ja monta muuta asiaa elämässä joista en blogissa kerro. Tiedän olevani uupunut. Minulla on aloitettu tänä syksynä sydän- ja verenpainelääkitys. Minua väsyttää ja vituttaa. Mutta tämä on nyt tällä hetkellä minun elämääni ja tästä se sitten aikanaan muuttuu suuntaan tai toiseen.

Minulle toivoa ja voimaa tähän elämänvaiheeseen tuovat koti ja perhe, eläimet ja ystävät. Ja toivottavasti huomisesta alkaen liikunta tuo taas elämääni sitä kaivattua omaa aikaa, omien voimien tuomaa endorfiinipiikkiä.

Näissä oloissa ja ajatuksissa mietin näitä itsensä julkisesti diagnosoivia. Sietävätkö ihmiset elämää? Onko elämästä tullut pelon aihe? Pitäisikö jokaiselle sisällyttää rokotusohjelmaan mielialalääkitys siltä varalta, että elämä kolhii? Kun se nyt kuitenkin kolhii meistä jokaista. Opettaa. Nöyryyttää. Vie terveyden. Vie läheisiä. Vie ihan minkä tahtoo. Koska se on elämä. Ja meillä on sitä vain tietty määrä. Elettävänä!

Eläkää missä lienettekin, mutta älkää jääkö tuleen makamaan ja diagnoosin turvin hymistelemään herkkyyttänne.

Kiitos ja näkemiin!
Ajatusten Tonavan poistoränni on taas padottu.




sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Näin on hyvä

Mmmmhhh, kotitalli...
Photobombaaja pahinta lajia

Hyvää Isänpäivän iltaa!
Isänpäivä alkoi ihan perussetillä, hevoset ulos ja koirat ulos ja äkkiä takaisin tuvan soffalle oikoseen. Pari tuntia olisi aikaa lillua unen ja valveen välimaastossa.
Sitten Iso-J sai herätyksenä hoilottavan onnittelusaattueen, Perilliset lahjoivat ja minä värkkäsin aamiaiskattauksen.

Siitä se päivä sitten lähti rullaamaan. Tallihommien jälkeen päätin ottaa pienet neuvoa-antavat lepuutukset ja kipaista sitten Poni S:n satulaan.

Hitokseen hyvä idea ja ehdottomasti toistamisen arvoinen. Voisinpa jotain aamupäivärutiinia moisesta havitella mikäli tämä alkuinnostus nyt kantaa yhtään maanantaita pidemmälle. Nyt kun päivä on lyhyt ja valoisan aika lyhyempi, on jokainen valoisa minuutti käytettävä ulkohommiin, pimeässä ja hämärässä voi värkkäillä sisähommia. No joo.. jos sataa viistosti räntää ja siperian tuulet puhaltavat, saavat ponit harjoittaa liikehdintää ihan keskenään. Mutta ainahan sitä voi suunnitella. Ja hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Eli aloittamista vaille valmis.

Twinkle twinkle little star...
Esikoinen ryhtyi assistentiksi ja äkkiähän Poni S. oli varustettu ja valmiina palvelukseen.
Minä olin ehdottomasti köpö, jäykkä ja toistaitoinen, en edes yritä esittää enempää kuin mihin tällä haavaa pystyn. Ei mopolla mahottomiin, enkä nyt mopolla tarkoita ratsuoppilasta. Minä se yskivä pappamopo olen.

Mutta voi hyvä ihme sentään meidän Vehnästä!  Ihmepoika lähtee kuin hauki rannasta, on herkkä ja notkea, ehdottoman hyvä työmoraali, into ja yritys. Voi kun pystyisin itse edes hetkittäin vastaamaan hevoskullan antiin.

Kentällä pyöriminen oli ihan tylsää, joten lähdettiin tarpomaan pellolle, nyt kun on mitä tarpoa.
Sattuneesta syystä Nuorimmainen kuvasi lähinnä hevosta ja niin onkin parempi. Minulta loppuvat selitykset ensimmäiseen kuvaan, istunnasta voi syyttää itseään, satulassa on outo asento ja naamaa palelsi.

Muutama hieno ravipätkä otettiin pellollakin ylämäkeen ja tottahan toki Poni S. kertoi olevansa entisellään ja jekkuilevansa heti tilaisuuden tullen, yksi laukkalähtö koilliseen ja toinen lounaaseen. Pysyin kyydissä joskin naurusta ei meinannut tulla loppua. On se vaan niin kultainen kaveri.


Vehnänen, darling
Samaan aikaan Esikoinen värkkäili maasta käsin jotain tyttöjen juttuja kentällä, Töttishän on ollut pitkään ratsastustauolla suupielen rakkuloiden (syyliä, känsiä, jotain?) takia. Nyt ne alkavat olla viimeistä pipanaa myöten poissa joten ehkäpä jo ensi viikolla laitellaan varusteet hällekin. Kovasti Töttiskin yrittää parhaansa ratsusta käydäkseen ja valahtanutta mahareppua olisi kyllä kiva saada pienemmäksi. Myös hevoselta.


Seuraava vilkaisu kelloon kertoikin, että nyt alkaa olla kiirus, Peetun agilityharkat alkaisivat puolen tunnin päästä kaupungin toisella laidalla.
Valkoinen salama viuhtoi pitkän radan ja vain muutama hosuhoppuvirhe tuli. Esikoinen huusi putkeen kun piti huutaa hyppy ja pussiin kun piti huutaa kiipeä. Hienosti meni ja taas tuli toteennäytetyksi, että lahjattomat treenaa, kuukauden treenitauko ei tuntunut missään noilla kahdella.

Minä pääsin hypistelemään yhtä pikkuista russelinpentua, samainen otus oli täällä lokakuun alussa kuvattavana. Nyt jo pikkuisen isompi likka mutta ehdottomasti söpö, vaarallisen söpö.


Ilta on mennyt ruokapöydässä ja ruotsin lausejärjestystä miettiessä. Nuorimmalla on painetta huomisesta punnituksesta eikä mieliala lupaa hyvää. Voi kun tämä jo vihdoin kääntyisi voiton puolelle. Mitä enemmän edistystä, sitä kipeämmältä takapakit tuntuvat.

Iso-J värkkäilee sisäsaunaa, siellä on nyt se näpertely- ja veistovaihe menossa. Jokainen kalikka ja palikka pitää vasiten vuolla sopivaksi, vanha talo kun on omien mittojensa mukaan elänyt eikä taivu määrämitoille. Kiilaa ja kalikkaa saa asetella moneen suuntaan ennenkuin ollaan edes sen verran vaaterissa, että kehtaa omaksi työkseen sanoa.

En viitsi mennä ohjeistavaksi mestariksi työmaalle, sitä saattaa saada äkkilähdöt jos turhanpanttina ovenpielessä notkuu.

Mukavaa ja leppoisaa sunnuntai-iltaa sinullekin, missä lienetkin!