perjantai 25. huhtikuuta 2014

Varsinainen Fitfarm


Tänään piti pientä hikeä pinnassa koko päivän, eikä ollut edes salitreenipäivä. Vapaapäivän kunniaksi tein kevyitä köyhän naisen FitFarm -hommia roudaamalla 3 kaurasäkkiä á 40 kg, yhden vehnäsäkin á 40 l (pahuksen painavaa ainetta), kananruokaa kaksi säkkiä, siemenperunoita, multaa sun muuta roinaa sieltä sun täältä. Plus ruokakaupan lasti. Yksin lastasin ja yksin purkasin. Onneksi Iso-J hoiti Torpalla nyyttien jakelun oikeisiin varastoihin.

Ajokilometrejäkin kertyi ja yhdessä risteyksessä meinasin huitaista pöhheikköön kun unohdin kääntyä. Onneksi kyseessä on lähinnä traktoreiden liikennöimä väylä joten en vaarantanut liikennettä äkkikurvailuillani.
Minkä rallikuskin maailma minussa menettikään!

Vain tarkennus puuttuu… punainen sinivuokko
Pitäisi ihan oikeasti panostaa myös tarkennukseen
Tarhajouluruusu, helleborus orientalis… tjtn







Päivän ohjelmaan kuului myös z-kappaletta ei juoksevia, vaan kiitäviä asioita. Peetu vietiin eläinklinikalle pikkurekkujen joukkotapahtumaan. Kasvistäti oli järkännyt kasvateilleen silmä- ja polvitarkastuksen. Äkkiä laskien ainakin kymmenen russelipusselia siellä anteli mielipiteitään ja piti yllä tasaista debattia. Vastaanoton tytöllä oli tekeminen, että sai puheluista tolkkua. Kun Peetukin oli saanut haukkunsa kuulumisensa huudeltua häkistään, väki hiljeni. Ilmeisesti tapahtuma oli sujunut hyvinkin mallikkaasti ja käsittääkseni koko lössi sai nollat silmistä ja polvista. Tai siis terveen paperit.

Sillä välin kun Peetua ja sukulaisiaan syynättiin, minä ja kiesi kiidimme ympäri kaupunkia. Nyt on Äitikullalle hankittu lääkäriaika, on hommattu kanojen rehuja, on piipahdettu kangaskaupassa, haettu Esikoinen koulusta ja ja ja…  missähän vielä?  Puoli kolmen aikaan totesin, että kohta mie romahan ja totesin tarvitsevani toisen aamiaisen. Seitsemän aikaan hotkituilla mysleillä ei puolta päivää elä, ei vaikka miten olisi treenitön päivä.

Lämmintä ruokaa sain pöytään vasta seitsemältä. On tämä perheen ruokahuolto välillä kohtuullisen hunningolla.  Tänä vuonna kieltäydyn viettämästä Äitienpäivää, mieluummin viettäisin sen syrjäytymällä johonkin koloon, häpeämään.

Esikoisen kyynärsauvat kolisevat vieläkin kiesin kontissa, niiden palauttaminen kun onkin hankalampaa kuin osasin kuvitella.
Ne pitää palauttaa Keskussairaalan apuvälineyksikköön. Joka on jossain muualla kuin keskussairaalassa. Ja joka on auki ihan vaan virka-aikaan. Ensi viikon hommiksi jäi se.

Illalla ruoppasin pikkuisen yhden kukkapenkin kulmaa, Äitikulta heittelee merkitseviä katseita pihanaapurinsa (meidän) ruokottoman siivottomiin istutusalueisiin. Pakkohan minun on yrittää niitä itse ruopata ennenkuin naapurin tornado hyökkää niiden kimppuun ja minä saan taas yhden syyllisyystaakan kannettavakseni.

On hää epeli. Tänään parturoi maakellarin katon vatunversoista ja muusta ryönästä. Kohta kuokka heiluu jollain muulla työmaalla ja minä en millään pysy perässä. Virkeä vanhus on kieltämättä ilo silmälle ja niinkuin hän itse sanoo; kaikki minkä vanhasta irti saa, on Luojan antia.

Kanalassa oli iloinen yllätys. Olga-neiti ei olekaan kelvottomien äitien kastia minun ja kiviä hautovan Hattarapään kanssa. Munatullausta tehdessäni käsi kopaisi jotain pehmeää ja piippaavaa. Siellä oli ihan elävä tipu. Jösses miten sievä. Eilen kävin läpi kaikki 5 munaa ja poimin pois kuudennen jossa ei ollut taskulampulla valaistuna mitään elämään viittaavaa sisältöä.

Kuva on ihan surkea, mutta pakkohan se on julkaista. Koska Ihme on tapahtunut:



Isästä ei ole tässä vaiheessa tietoa, vahvin veikkaukseni on kuitenkin vanha Gaddafi. Vappupillistä ei taida olla muuhun kuin huutamaan ja Päiviö tuskin on rohjennut Olgaa polkaista. Nimittäin kolme viikkoa takaperin Päiviön identiteetti oli vielä täysi arvoitus, hänelle itselleenkin.
Olgan alla on vielä neljä munaa, ehkä niistä joku vielä muuttuu tipuksi. Ja tuurilla edes yksi on kana.

Tämä päivä oli siis aikamoista haipakkaa. Iltaisin minulla on tapana teljetä Peetu hetkeksi kanalan ulkotarhaan, saa siellä toteuttaa itseään ja leikkiä mäyrää kanojen aloittamissa kuopissa. Alla oleva kuva antaa ehkä pientä vihiä pyhien ohjelmasta. Jos ei aukene vielä, niin ei se mitään. Jatkoa kyllä seuraa *tihhiihhii*

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pysy tarkkana. Missä lienetkin.

Aapiskukko kertoo kuka on pomo ja herra… ja kellä rouvat

… ja poistuu voittajana paikalta, toistaiseksi...


PeeÄäääs: pitkästä aikaa linkki. Ratsastaminenhan on niin helppoa, hevonen tekee työn ja kuski senkun herkuttelee, tässä todiste joka kannattaa katsoa vaikka hienon musiikin vuoksi:



torstai 24. huhtikuuta 2014

Kevät etenee


Päinvastoin kuin tässä viimeviikkoisessa kuvassa, meitä Perä-Kurjalan asukkeja on tällä viikolla hemmoteltu huikean sinisellä taivaalla, silmiä siristyttävän kirkkaalla auringolla ja -ettei totuus unohtuisi- hyytävän kylmällä pohjoistuulella.

Veli Milton tarpoi hartiat kyyryssä pihan poikki, tuuli meinasi lennättää kissan varaston seinään, mutta sisulla Milton puski vastatuuleen ja mummolaan.
Siistiksi haravoitu piha on taas täynnä salavan oksia ja muuta roinaa, kaikkea se tuuli kuljettaakin. Ihmettelin ihan hurjasti kun pihalla lepatti mikälie poprillipaketin muovipussi, meiltä se ei taatusti ole lähtöisin. Ilmeisesti joku ohiajaja on vetäissyt ns. myyntimiehen lounaan ja nakannut pussin autoa sotkemasta meidän pihaan.

Tupakantumppejakin on löytynyt mutta luulen, että linnut niitä kanniskelevat.

Kevään myötä teiden varsille on ilmestynyt jätesäkkiröykkiöitä, urheiluseuralaiset, metsämiehet ja ketkälie vapaaehtoiset tarpovat teiden reunoilla ja keräävät kaiken sen roskan jota jotkut kilipäät nakkelevat autoistaan ulos. Jollain tavalla ymmärrän omanankarat ja ehkä jopa banaaninkuoret, mutta mäkkärikasseja en, roskapusseista puhumattakaan.

Tänään jäin liikennevaloissa laskemaan täyteen kerättyjä roskapussukoita. Yhden sillan päässä nyykötti 8 täyttä jätesäkillistä roinaa. Ja seuraava melkein yhtä iso säkkivuori oli ihan parin valotolpan päässä. Hatunnosto teidenvarsien siivoojille ja hitonmoinen, pitkä sylki niille urpoille jotka autoistaan roskaa pientareille syytävät.

Kun seuraavan kerran näen jonkun nakkaavan autostaan ulos röökiaskiroskat, otan rekkarista kuvan ja lähetän auton haltijalle.


Tämä piippa on painettu maahan ihan tarkoituksella, tuolla mullan alla on elämää, toivottavasti eläjä on iso ja pulska talvivalkosipuli.

Päivittäin voi bongata uusia pinnalle päässeitä, pitäisi vaan malttaa hiljentyä penkkien äärelle raivaamaan enimmät rikat ja roskat pois. Äitikulta on jo oman tonttinsa hoitanut ja hänellä kukkapenkit tuuhistuvat päivä päivältä vihreämmiksi.

Nyt näkyy vuorossa olevan taimien ruukuttaminen, toin hänelle 9 säkillistä multaa  (á 45 l) josta riittänee ainakin ensialkuun samettiruusuille ja muille kesäkukkien taimille.

Ensi viikolla riemu sitten repeääkin,  kun tilattu kasvihuone laskeutuu Torpan maaperälle. Paikka on mitä mainioin, se tosin vaatii parin riuskan lapiomiehen päivän urakointia. Sitten ne harkkoperustat, suodatinkankaat ja muut hilppeet jonka päälle kasvihuone on tarkoitus kyhätä. Saahan nähdä painetaanko hommia yövuorossa, päiväaika ei meinaan tule riittämään.

Iso-J:lle pukkaa stressiä, sisäsauna on vieläkin kiuasta vaille viimeistelemättä ja pari muutakin urakkaa pitäisi saada oikeiden töiden ohella alulle. Kaikki aikanaan, pihasauna riittää vallan hyvin onha meillä kuitenkin suihku talossa.

Tulevana viikonloppuna urakoidaan matkalaskut ajantasalle ja ilahdutetaan kirjanpitäjää alkuviikosta isolla nivaskalla. Ja tietysti säät senkus paranevat, juuri sopivasti sisähommien aikaan.

Äitikulta ja pikkuväki huhtikuussa 2013

Tänään ohjelmassa on Nuorimmaisen koulun vanhempainilta, viimeinen alakoulussa. Ensi vuoden kouluasia on vielä auki, asia josta tulemme vielä keskustelemaan isoilla kirjaimilla. Etenkin jos hänelle sittenkin aukenee paikka samasta opinahjosta jota Esikoinen jo yhden vuoden on ansiokkaasti käynyt ja jota minäkin (vähemmän ansiokkaasti) aikanani kävin.

Turha kai mainita, että Nuorimmainen on jääräpää joka ei kaihda kataliakaan keinoja. Hän tahtoo sittenkin lähikouluun johon parhaat kaverit menevät. Ipana uhkasi, että "varautukaa sitten alisuorittamiseen, voi olla, etten mä hirveesti jaksa panostaa opiskeluun jos te pakotatte mut kaupunkiin kouluun…"
Pahuksen näsäviisas ja kiero ryökäle. Mistä lie oppinsa ja sisunsa saanut? Minä en mitään tunnusta.

Tässäpä nämä tärkeimmät tältä päivältä. Viikon kuntosalitreenit (kaikki voimaviikon kolme treeniä) on tehty, loppuviikkoon toivottavasti mahtuu pari pyörälenkkiä ja yksi riuskempi jolkottelu. Lähiseudulla on huiman kivalta vaikuttava luontopolku, sen voisi ihan huvikseen käydä tarpomassa.

Saas nähdä mitä viikonlopusta lopulta kehittyy, tässä ollaan niin jännän äärellä että… enkä takuulla kerro vielä enempää!

Loppuun vielä muutama räpsy Perillisten viime viikon ratsastustunnilta. Ovat ne juuttaat edistyneet. Niin helpolta ja niin hauskalta näytti meno, melkein kävi kateeksi.

Näillä mennään, kepeitä polkuja missä kuljetkin!





tiistai 22. huhtikuuta 2014

Vajaita viikkoja


Pääsiäinen on tältä vuodelta taputeltu. Vaikka se alkoi mitä murheellisimmalla tavalla, viikonloppuun mahtui paljon hyvääkin. Torpan pöydässä istui paljon väkeä, hyvin syötiin ja kerrankin kaikilla oli aikaa. Jopa olla jouten, ihan vaan olla. Kahviseuraakin saatiin ja munavuorta on vajutettu.

Sää suosi ulkoilma-aktiviteetteja, pihaa on haravoitu, kukkapenkkejä kuopsuteltu ja Suuri Sininen (trampoliini) on taas 'maastoutunut' pihalle. Eihän se iljettävän sininen hökötys mihinkään maastoudu, niin on pahuksen ruma, että näkyy lentokoneeseen asti. Nähty on.

Onneksi nämä kevään viikot ovat pikkuisen alamittaisia. Minulle sopii hyvin yksi arkinen vapaapäivä, olkoon maanantai tai torstai, kunhan on vapaata välissä.

Jotenkin tämä pitkä jakso hiihtolomasta Pääsiäiseen on ollut älyttömän raskas. Ei sillä, etteikö kevääseeni olisi mahtunut iloisia asioita. Olen päässyt Islantiin, oli se huoltajakeikka Fitnesskisoihin ja yksi koiranäyttelykin piristi arkea. Eikä arkeakaan ole mullistanut ihmeemmin. Samaa tasaista latua on saanut hiihtää. Paitsi että luntahan ei ole ollut. Se siitä hiihtämisestä.


Kevät etenee kuin juna. Pyykit kuivavat muutamassa hetkessä auringossa ja tuulessa, luonto herää. Nyt kun olisi pari sateista yötä, luonto muuttuisi hetkessä vihreäksi. Isot silmut mm. sireeneissä ja vaahterassa, riesa-angervoissa jo hiirenkorvat. Koivuja en ole käynyt kurkkaamassa, mutta eipä tarvitse kummoinen oraakkeli olla kertoakseen, että vappuna on hiirenkorvat niissäkin.

Lintujen konsertti on ihan mahdoton. Metakoivat aamusta iltaan ja illasta aamuun. Yövuoro laulaa kauniilla nuotilla pidempiä lurituksia, päivällä räksät säkättävät ja muut vislailevat omiaan sinne sekaan.

Hevosten karvanlähtö alkaa olla loppusuoralla. Eilen siivottiin Poni Sörsselsonin pystyharjaa matalammaksi, lopputuloksena vappuhuiskamainen epätasainen tussahdus. En välittänyt dokumentoida kuvaksi asti. Onneksi jouhet kasvavat.

Koirilla on nyt vaihteeksi iloinen leikkimisen kausi meneillään. Ei ole jäpitystä eikä tuijottelua, leppoisaa löhöilyä sen sijaan ja huimaa kilpajuoksua pitkin pihaa. Juuri sitä terrierien ota kiinni mistä saat -leikkiä. Ja hirrrrrveä leikkiärinä päälle.


Kukkapenkeistä löytyy päivittäin uusia punnertajia. Ja myyränkoloja. Perhanan myyrät ovat käyneet todella härskeiksi, ihan on pionipenkissäkin pitänyt mellastaa. Kissoilta taisi ote lipsua pahan kerran, mummolan takkatuoli lampaankarvoineen taisi olla mieluisampi paikka kuin jäinen ja liukas piha. Etenkin kun muistaa, että palkintona ensiksi mainitussa oli kinkkua ja kermaa ja jälkimmäisessä tunkkainen, multainen ja märkä hiiri tai myyrä.

Mitä kissoihin tulee, olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Meillähän on nyt kaksi kissaa. Tai yksi ja puoli. Sillä vanhaa Huojuvaa Kummitusta (Justiina) ei oikein voi kissaksi enää laskea. Se hoippuu päivittäin hiekkapytylle ja ruokakipolle ja sitten taas nukkuu. Päivä päivältä sen tuotokset kissanvessaan muuttuvat vetisemmiksi ja hirveämmän hajuisiksi. Potenssiin kymmenen. Ruoka joko sulaa tai ei, pukluja löytyy lähes päivittäin. Taitaa olla loppusuoralla Justiinakin.

Veli Milton on yksinäinen. Aamuisin se istuu Velikissan haudalla ja tuijottelee kauas, varmaan jonnekin sinne minne vain kissat näkevät. Entinen iloinen ja hyväntuulinen kissa on murheenmusta kyyryssä kököttävä hahmo.

Olen pohtinut paljon sitä, onko mitään järkeä ottaa enää ulkokissaa, tie tontin rajalla on niin iso riski.


Vaikka kissan miten hoitaisi, kastroisi, ruokkisi, rokottaisi, madottaisi ja hyvin pitäisi, kissa on luotu kulkemaan. Vaikka miten olisi kotiintuloajat ja päivärutiinit, kissa tekee mitä kissa tahtoo. Sen partiointialue on laaja. Eikä tie ole kissalle mikään raja. Ei panta, eikä tiuku pelasta kun vastassa on auto.

Veljekset olivat lyömätön tiimi. Vaikka ne köllivät päivät mummolassa tai kotona, yksi varomaton tien ylitys iltapartiossa koitui Veli Winstonin kohtaloksi. Nyt Veli Milton on onneton. Ja yksin.

Joku voi sanoa, että höh, sehän oli vain kissa. Niitä on maailmassa riesaksi asti. Joku toinen voi sanoa, että vapaasti ulkoilevan kissan pitäminen on edesvastuutonta. Yksi sanoo, että sisäkissaksi sulkeminen on vapaan eläimen riistoa, toisen mielestä ulkoilla pitäisi vain valjaissa tai häkissä.

Niin tai näin, hyvin ei koskaan. Paitsi silloin kun saa silitellä auringossa lojuvaa, unisen rentoa ja hyvinsyönyttä kissaa.

Näillä mietteillä vajaata viikkoa eteenpäin. Aurinkoista huhtikuun loppuviikkoa, missä lienetkin!










sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Päivi-Ö:n tapaus


Pääsiäislomalla on tapahtunut niin paljon, etten yhdeltä istumalta, etenkään tässä väsymyksen tilassa (kooma), kykene laatimaan kaikenkattavaa päiväkirjamerkintää jälkipolville ja nykylukijoille.

Pääsiäisenä pääsimme sentään yhdestä epätietoisuudesta. Päivi-Ö on kukko. Varsinainen Miesten Mies.
Tässä on nyt muutamana iltana käynyt niin, että kanojen vesienvaihdon ja iltahuollon aikaan Päiviö on puikahtanut osastojen väliovesta 'isojen' puolelle ja kipaissut oitis lähimmän valkoisen kanan selkään.
Eihän siinä ole kahta sanaa mikä kukolla mielessä. Blondit, vain blondit kelpavat. Ne Britney-rotuiset Hy-Line kanat.

Muita ei vilkaisekaan, mutta on tikkana valkoisten niskassa. Rasistikin vielä.

Tässä kukkojen kohtaaminen, verkon toisella puolen Kiuruveteläinen savolaisisäntä ja etualalla nuori Päiviö, voimiensa tunnossa.

Nyt sitten sopii toivoa, että Päiviö ei käy päsmäröimään viimeisten sisäruokintaviikkojen aikana vanhaa Gaddafia. Kukkovanhus ei jaksa enää tapella.

Ja toki, kun Pääsiäisen aikaa eletään, kanat pukkaavat munaa kuin viimeistä päivää. Munajakeluauto starttaaa tiistaina, paikalliset varautukaa.

Muilta osin Pääsiäisloma on kulunut lämpimässä kevätsäässä,  linnut hoilaavat ja lurittavat kevään huumasssa aamusta yöhön ja yöstä aamuun.

Epäusko Veli Winstonin äkillisen poismenon takia on vieläkin niin kova. Milton etsii ja naukuu, minä en oikein ymmärrä, että kahta kiiltävän mustaa (paksua) pantteria ei enää näy, vain yksi musta haahuilee epätietoisena pihalla. Enimmäkseen köllöttelee joko Mummolassa tai Torpalla.

Ainoa lohtu asiassa on se, että sain itse kantaa kissan kotiin, ei jäänyt mitään epäselvää rakkaan kaverin kohtalosta.

Nyt Torpan Armo kyykähtää toviksi soffan kulmaan ja siitä suorin sorkin petiin.
Huomenna on uusi päivä ja toivottavasti harmiton sellainen.
Samoin toivon sinullekin, missä lienetkin!

Ah ma laulan, ma laulan… Vappupillin vihlova soolo

Kukko, kukompi, kukoin

Päiviö ja Herra 47, sissos!