lauantai 29. maaliskuuta 2014

Höntsäily on hauskaa ja muita kevätviikon kuulumisia

Vino äiti, vino lapsi, vino(utunut) hevonen

… kaikkien paitsi Töttiksen mielestä. Höntsäily on Plinsessan mielestä hankalaa (koska maassa on kuoppia), kurjaa (koska pitää itse katsoa mihin astuu), pelottavaa (koska hiiret ja heinät) ja ennenkaikkea siksi, että Poni Sörsselson mässyttää tarhassa heinää eikä sen tarvitse liikkua mihinkään jos ei halua.

Nuorimmainen jätti satulat ja turhat remelit talliin ja lähti vain puolipukeisella ratsulla kevättä etsimään.
Ei näkynyt leskenlehtiä eikä joutsenia, mutta myyränkekoja kyllä. Ja jäniksen papanoita.

Kuva kertoo olennaisen viikon säästä. Aurinkoa ja vielä enemmän aurinkoa. Perjantaina vähän viilentyi, mutta aurinkolaseja tarvittiin silloinkin.

Hauska viikko muutenkin. Paljon kaikenlaista puuhastelua monella rintamalla.

Perilliset kantavat koulusta koetuloksina kiitettäviä siihen tahtiin, että kasi on kuulema tosi nolo numero, ysimiikka vähän alisuoritus (!!! kenen geeneillä nuo oikein mellastavat??) ja vasta kymppi on hyvä. Yritetään toppuutella, ettei mene ylisuorittamiseksi, vähemmänkin kelpaisi.  Mutta minkäs teet, sisarusten välillä on kai aina oltava jonkinlainen vääntö päällä, koulumenestys on ilmeisen helppo ja mitattavissa oleva kisalaji.

Olemme jo aikoja sitten luopuneet kymppi kympistä -palkitsemisen sillä se kävi kalliiksi. Ryökäleet olivat käsi ojossa tinkaamassa kannustepalkkioitaan ja meiltä loppuivat kympit kesken.

Onneksi heillä on muitakin mielenkiinnon kohteita kuin kokeisiin pingottaminen.

Itse olen kokenut onnistumisen tuokioita liikunnan saralla. Viikko-ohjelmassani oli vain kolme salitreeniä. Lyhyitä sarjoja maksimipainoilla. Lisähaastetta asiaan toi se, että varsinaisia suorituspainoja sai hakea jokaisella treenikerralla, lähes jokaiseen suoritukseen. Toissaviikkoinen paino oli ihan kevyttä joten lissee levyjä. Hurjan palkitsevaa huomata oma edistymisensä, peiliä en tykkää tuijotella enkä vaakaa päin sylkäisekään. Peiliä katson sen verran, että tarkistan suorituksessa tekniikan, muuten annan piutpaut mokomalle minäkuvan vääristäjälle.

Minäkuvasta näkyy melko karuja esimerkkejä näinä viikkoina kuntosalin pukkarissa. Yllättävän monta tyttöä on meidänkin salilta lähdössä ensi kuussa pidettäviin kisoihin ja dieettihuuruissaan saavat kuka minkäkinlaisia pukuhuonedraamoja. Huoh.

Ikinä en oo dieetillä ollu. Enkä ala.
Kevät etenee huimin harppauksin ja kohta pääsee pöyhimään vattupuskiin, jokakeväisiin harvennustalkoisiin. Äitikulta ei enää yksin taida jaksaa isoa urakkaa, joten yritetään olla saatavilla kun The Day koittaa.  Marjapuskille ei tarvinne tehdä tänä vuonna mitään, ne on harvennettu ja siivottu. Korkeintaan pari kärryllistä hevosvoimaa kullekin puskalle ja satoa odottelemaan.

Päivi-Ö:stä ei vieläkään heru kiekaisua mutta ei munaakaan. 

Ensimmäiset krookukset ja lumikellot ovat jo nostaneet nätit kasvonsa aurinkoa kohti mutta jouluruusut nyyköttävät viimeisten lumikasojen alla. Kevätkaihonkukat ovat nekin pukanneet ensimmäiset lehtensä pintaan. Kunhan ei nyt mitään huisaa takatalvea paukkupakkasine enää tulisi. Olisi aika tylsää jos nuo pontevat pienet kukat nyyskähtäisivät pakkaseen.

Tänä vuonna saattaa olla hyvinkin mahdollista olla omavarainen pääsiäiskukkien suhteen, narssissit putkahtivat jo pintaan, mutta toivottavasti panttaavat kukkiaan vielä pari viikkoa. Sitten sopii helottaa.

Pois alta vanhat lehdet ja pienet kivet, täältä noustaan!
Kevätpäivien myötä olemme siirtyneet tennarikauteen. Vähän kerrallaan siivoilen pipo- ja hanskavuorta pyykkikoneen kautta kesäsäilytykseen. Kohta saan pitää kenkäsulkeisetkin, Perillisten tämän talven kuljettimet siirtynevät liian pieninä kirpparin kautta kierrätykseen ja uutuuttaan hohtelevat tennarit tuovat kesän pikkuisen lähemmäksi ja todemmaksi.

Kieltämättä, askel on kevyt tennareissa. Kotihommissa kumpparit ovat edelleen luottojalkineet. Erehdyin päivänä muutamana viemään hevosten päiväheiniä reinot jalassa ja se päättyi tietenkin siihen, että kohta tutkin reinojen pesuohjeita, ikävästi villakangas nuhraantuu hevostarhan kostessa pinnassa. Vaikka ihan vähän siellä kävelisi. Ei mieli mettä keittänyt kun yritin kuurata tossuja puhtaammiksi, paska on paskaa vaikka miten rotuhevosesta olisi peräisin.

Oli vaikea valita, siksi molemmat.

Iso-J:n syntymäpäiviä vietetään sunnuntaina ja hän sai lenkkarit synttärilahjaksi jo ennakkoon. Mitäs aloitti marketissa sanomalla 'käydääs hei katsomassa olisiko tuolla kanootteja'. Kanootit löytyivät (siro 46 tai jotain) ja minä nostin ne kärryyn ilmoittaen, että siitä löytyi synttärilahja. Nyt ne tossut on jo koeponnistettu aamulehden hakureissulla ja hyviksi todettu.

Sitä se ikä teettää. Yllättäen havahtuu siihen, että kukaan ei pysy kunnossa jos ei jossain vaiheessa kiinnitä huomiota elämäntapoihinsa. Siinä vaiheessa reipas iltakävely tai koiranpissatuslenkki alkaa tuntua ihan järkevältä vaihtoehdolta. Ja kun vielä pikkuisen funtsii mitä ruokalautaselleen lastaa, ollaankin jo hyvällä tiellä. Loppu on itsestä kiinni, minussa pitkään uinaillut sporttikärpänen pörrää täysillä, vähempikin toki riittäisi. 

Käytiin Esikoisen kanssa lihataivaassa hakemassa mojovat pihvit ja pakolliset ruisleipätikut, iso laatikko. Tiedättehän ne valkosipuliöljyssä kylvetetyt rapsakat leipätikut?  Jotain paheita pitää ihmisellä aina olla, muuten elämästä tulee ihan tylsää ja omaan erinomaisuuteensa tikahtuu. Enkä minä yhtään valita jos joskus perjantain illallinen näyttää tältä:


Naudan sisäfilepihvi, paistettu halloumisiivu ja rutkasti höyrytettyjä kasviksia. Kuvan oikeassa yläkulmassa pilkottaa viinilasin jalka, flavonoidit ovat hyväksi sydämelle.

Joo, elämä on ollut tällä viikolla auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja hyvää mieltä. Uskallan iloita sillä alkuvuosi on ollutkin aikamoista rämpimistä. On hienoa olla taas terve ja kyetä tekemään niitä asioita joita joskus piti itsestäänselvyyksinä. Mutta joiden arvon tajuaa vasta sitten, kun makaa lähes täysin autettavissa tautivuoteella.

Nassekin pääsi kevätparturiin ja on nyt niin olevinaan. Onhan se koirankehno aikamoinen komistus vieläkin ja ihan vaan kiusalla Pappakoirakin lähtee vielä näyttelyihin mukaan. Veteraanikehässä on pikkuterriereissä yllätävän hyvä taso joten Nassehan on siellä kuin kotonaan. Poikien hierarkiaväännöt näyttävät jääneen menneen talven (vähiksi) lumiksi ja Torpassa on rauha ja hyvä tahto senkin asian suhteen.

Heihei lumi, heihei talviturkki!
Lauantain ilta on mukavaa tekemistä täynnä. Talli pimeäksi ja sitten saunaan. Islannintuliaiset ovat osoittautuneet tehokkaiksi joten mutaa naamaan tänäänkin. Sunnuntaina herätään viralliseen kesäaikaan joka ei oikeastaan muuta meinaa kuin unisempia hevosia ja jonninjoutavaa kellojen veivausta.

Sunnuntaina pitää käväistä kaupungissa pariin otteeseen, välissä kahvittaa synttärisankari ja hoitaa pyykkihuolto. Iso-J lähtee iltapäivällä reissuun useammaksi päiväksi joten Torpan duunit ovat naisväen hallussa. Ainakin pari päivää ihanasti rempallaan.

Mukavaa viikoloppua, missä lienetkin!

Karjalan mänty, maankuulu päänhakkauspuu
Taalainmaankoivu

Sininen ja valkoinen, kevättaivas




torstai 27. maaliskuuta 2014

Poika nimeltä Päivi



Jo muutaman tovin ajan kanalareissujani on säestänyt korvamatona vanha Leevi & the Leavingsin rallatus Poika nimeltä Päivi.

Syynä tähän korvamatoon on pikkuinen TiuTiu, se raviradan sokkotreffeiltä haettu silkkikana. Kun nyt näyttää siltä, että Tiutiu onkin ehkä kukko. Jos täti onkin setä?

Kun tuota epattoa vertaa vanhaan silkkikukko Gaddafiin, kukoksi sen tekevät pyrstösulat. Pääpuoli taasen viittaisi kanaan, tukkatöyhtöä tosin on varsin vähän vielä. Käytös on niin kukkoa, etenkin kun isojen puolelta eksyy joku hörhö pienten puolelle. Silloin on tämä 'Päivi' ensimmäisenä kohottelemassa kaulahöyheniään ja höökimässä väliovelle. Ja mikäli en ihan väärin nähnyt, yritti hyppiä yhden kanan selkäänkin tuossa pari päivää sitten.

Ääntä tämä ei juurikaan pidä, tipuaikojen TiuTiu-tilutus on unohtunut, mykäksi herkesi kokonaan. Toisaalta, kun ei kuulu kiekuuta, ei voi tietää onko siellä linnun päässä nyt pikkuisen identiteettikriisiä meneillään.

Oli mikä tahansa, saa jäädä ja pitää päänsä. Enhän minä noin hienolta linnulta niskoja taita. Uusi kukko tarvitaan vääjäämättä koska Gaddafi ei enää jaksa hoitaa kukkohommiaan. Onhan mulla Olga, musta silkkikana (100 % varmasti kana. Koska muna päivässä). Ja vanhempi ruskea Hattarapää, se kivienhautoja.

Olga


Tämä vanhempaa kantaa edustava sulkajalkainen kana on visusti kana ja kuuluu epävireisen Vappupillin rouviin. Rotua en tiedä. Mummeli jolta nämä haettiin, väitti näitä chaboiksi, mutta kyllä on liian iso chabokanaksi. Istuu yleenä tuolla orrellaan ja katselee ylhäisestä yksityisyydestään TiuTiun ja muiden touhuja.

Tämäkin kana on myös Vappupillin rouvia ja hautonut onnistuneesti yhden pesällisen tipuja. Nyt ei taida munia enää ollenkaan. Toisaalta, kun kukkona häärii Vappupillin kaltainen pikkunilkki, saattaapi munatiehyet tukkeentua ihan pelkästä järkytyksestä.


Siinä tuo Urhojen Urho, Kotikanaliamme Herra 47.
Ääntä on ja näköäkin piisaa.

Että eipä ihme jos ja kun TiuTiulla on tässä sakissa vaikeuksia päättää ollakko vaiko eikö ja oisko täti vaiko setä.

Eiköhän tuo tässä kevään tiimellyksessä hänellekin kirkastu.

Päivä on kirkastunut hienosti ja taitaapa kevään lämpöennätyskin korjaantua taas muutamalla asteella.
Yöllä on vielä kylmää, mutta päivällä paistaa, helottaa ja porottaa.

Iso-J lähti yön yli reissulle ja minä lähden ihan uudelle kaupunkikierrokselle. Pakettia sieltä ja täältä, Esikoinen kyytiin ja muuta pientä.

Aamulla ehdin sovituille raudanrunttaustreffeille Koutsin kanssa ja oli taas kivaa. Parasta oli huomata, että suorituspainoja saa lisätä kerta kerralta enemmän. Lissee levyjä! -niin meidän isot pojat sanovat.

Ja joku uusi muhkura on ilmestynyt olkapäiden viereen, molemmille puolille. En pahoittanut mieltäni.
Mukavaa viikon jatkoa, hyvällä mallillahan tämäkin viikko jo on. Torstai on touhua täynnä.
Ole oma itsesi, missä lienetkin!


PeeÄääääs: mä olen sairastunut. Autokuumeeseen. Yllätin itseni selaamasta nettiautoa, vertasin pikkukiesiäni muihin samanmerkkisiin ja totesin, että alkaa olla korkea aika vaihtaa, nyt siitä vielä jotain saattaa saadakin. Pikkuisen vähemmän yllätyin kun seuraavaksi löysin itseni selaamasta nelivetoja… pari hyvää taisin löytääkin. Auuuuh!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Arki armas


Katsaus pihalle näyttää kummallisia asioita. Nyt on kaikkien kalentereiden mukaan maaliskuun 25. päivä ja meillä on lunta vain varjoisimmissa paikoissa. Piha on lähes lumeton ja haravoitu. Iso-J on heilunut pihalla uutterasti haravan kanssa ja sen näkee. Pihan ainoat istuttamalla istutetut havut saivat pari viikkoa sitten harsot ja hunnut, näyttää varsin moniulotteiselta viritelmältä. Kauheassa tuulessa minä tuon muumiopuvun laitoin, tuli testattua tuulen … myrskynpitävyys siinä samalla.

Aamuisin pienet lätäköt ovat jäässä ja ruoho ripisee jäisenä, mutta aamuaurinko hoitaa homman nopeasti. Tänä aamuna näin ensimmäisen mustarastaan nyhtämässä matoa maasta, ihan tuossa ylimmän kuvan aurinkoisen läntin luona. Siellä on perinteisesti rastaiden aamiaiskattaus.


Valkosipulipenkeissä ei vielä punnerreta ja hyvä niin. Tuossa ne kuitenkin ovat talvensa viettäneet ja toivottavasti toimineet kasvamisen ohella myös myyrämuurina. Kekoja ei ole noiden rivien lähellä yhtään.

Äitikulta raportoi hetki sitten, että metsässä ja laitumen metsänpuoleisella reunalla on hurjasti myyrän tunneleita ja koloja. Koirapojat ovat tilanteen myös todenneet ja kuseksineet ynnä nuuskineet jokaisen mahdollisen tunnelin. Sinne ei oikein passaa lähteä hevosella, Töttis järkyttyisi korviaan myöten jos koipi, yksi niistä neljästä vasemmasta, uppoaisi koloon. Siitä sitä mentäisiin tuiskis turvalleen ja lopun vuotta saisinkin taas siedättää hevosta metsäpoluille.

Poni Sörsselson paskat nakkaisi mokomalle, korkeintaan seuraavalla kerralla hyppäisi roimalla loikalla yli.

Hevosilla on karvanvaihto täydessä vauhdissa. Töttis on tässäkin asiassa jälkijättöinen, Poni S. sen sijaan pöllyää ja tupruttelee karvojaan niin, että siitä tulee mieleen Jaska Jokusen kaveri Rapa Ripa. Jonkinlainen aivomyrsky ja käymistila hänellä on päässäänkin, varsin ärsyttävä 5-vuotisuhma on nimittäin päällä. Lähes kaikki asiat täytyy näköjään kyseenalaistaa. Paitsi syöminen.

Kovis-Jonne
Viidakon Tähtönen
Töttikselle iski ankara ahdistus lauantain ratsastuksessa. Yhtäkkiä tuttu pelto olikin hevosia nielevä laavakenttä jossa ei voinut edetä mihinkään suuntaan. Homma muuttui kuitenkin hyväksi kun keksittiin Nuorimmaisen kanssa keskittymistehtäviä. Minä määräsin liikkeen suunnan ja Nuorimmainen toimi paketin aivoina. Hevonen rentoutui ja rauhoittui ja lopulta meillä oli tyytyväisenä tarpova työhön keskittyvä hevonen.

Nyt kun illat valostuvat päivä päivältä, mahdollinen ratsastusaikakin lisääntyy. Saisinpa vain jostain pari lisätuntia vuorokauteen.

Onneksi Esikoinen parantuu vähitellen ja hankkiutui kepeistä eroon. Näin ollen hänkin on vähitellen käytettävissä hevosten liikutuksessa.

Hevosten kotonaolemisen varjopuoli on se, että niiden kanssa vietetty aika on se, josta ensimmäisenä nipistetään. Heinät ja ruuat tulevat ajallaan mutta 'ylimääräinen' puuhastelu niiden kanssa on harmillisen satunnaista. Toivoisin toki säännöllistä ratsastusta ja maastatyöskentelyä, mutta kellon ehdoilla juostessa kaikkeen vaan ei ehdi. Ei ehdi vaikka miten mieli tekisi.

Tässä onkin useamman kerran käynyt mielessä, kuinka paljon vietin aikaa autossa ja tallilla kun Herra Harmaa asui täysihoitotallilla. Matkaa kertyi lipo 80 km per keikka. Enää en siihen ralliin ryhtyisi.

Joten pienen omantunnon kolkutuksen siedän, hevonen ei kuole eikä sairastu jos sitä ei päivittäin satuloida. Pääasia, että perusrutiinit ovat kunnossa ja hevosilla hyvät oltavat. Kurjalla kelillä tehdään jotain muuta, kiireessä vain välttämättömimmät.


Ylemmässä kuvassa näkyy lumitilanne etelästä päin katsoen, pihasauna äärimmäisenä oikealla. Alemmassa kuvassa sama pihasauna vasemmalla ja Torppa jää oikealle. Lunta ei ole paljoa, katsoi mistä ilmansuunnasta tahansa. Ja kun pikkuisen tyrkkii mielikuvitusta, ylempi kuva kertoo eteläpellon vihertävän. Juu, meillä vihertää maaliskuussa tänä outojen ilmiöiden talvena.

Mukavaa vaihtelua tämä on, mutta toivoisin kyllä ihan rehdit neljä vuodenaikaa takaisin. Ehkä jo ensi vuonna.

Muilta kanteilta katsoen elämä Torpalla sujuu entiseen malliin. Ei mitään uutta eikä mullistavaa. Itselle iskee aina keväisin pienoinen autokuume ja kovasti tekisi mieli vaihtaa oma kiesi tuoreempaan, mieluummin semmoiseen nelivetoon jolla liikkuu koppi ja kuorma.

Salilla nousee rauta viikko viikolta pikkuisen paremmin ja olo on mainio. Kaiken sen talvella koetun sairastelun jälkeen muistan iloita jokaisesta terveestä päivästä, arkena ja sunnuntaina.

Aurinkoista viikonjatkoa sinullekin, missä lienetkin!






sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tulen ja jään maa

On the rocks, on the ice

Eiköhän tämä Islannin matkan kuva-anti ala olla viimeistä pläjäystä vaille valmis.
Reissuviikon tiistai oli hieno päivä. Aamulla lähdettiin jahtaamaan valaita ja kuten olen kymmenesti todennut, iso jätti kävi näytillä. Ja kolme delfiiniä.

Tiistaina oli illallinen Hotelli Borgin saleissa, hieno buffetillallinen olikin. Pyörimme siellä enemmän ja vähemmän epätietoisina milloin alkupalatarjoilu päättyy ja milloin pääruoka kannetaan esille. Suurin kysymys olikin lähinnä se, missä ruokailu tapahtuu koska pöytiä ei ollut juuri missään.

Vähitellen kolmellesadalle (ja muutama kymmenen päälle) vieraalle selvisi, että koko ajan ollaan kahmittu tarjottimilta pieniä sieviä väkerryksiä ja se oli se illallinen. Kauniita, taiteellisia ruokakoristeita joiden kimppuun hyökkäsimme hunnilauman tavoin. Aina kun uusi tarjotin kannettiin esille, se oli yleensä ryövätty tyhjäksi ennenkuin tarjoilijaparka sai sen tarjoilupöytään.

Paljon nähnyt ja kokenut ryhmä oli vähintään hämmentynyt, mutta ilmeisesti niitä ruokataideteoksia tuli illan aikana syödyksi riittävästi kun nälkä lähti. Pienintäkään käryä ei ole mitä annoksissa oli, yhtä veikkaan lampaanlihataskuiksi ja yksi oli mitä ilmeisimmin kanaa. Loput olivat kalaa, hummereita ja muita meren ihmeitä.

Hotel 101
Sieltä meidän piti jatkaa revontulireissulle. Porukka pyöri epätietoisena hotellin edustalla ja odottelimme busseja. Toisaalla bussit odottelivat meitä matkustajia, tietokatkos.

Kolmella bussilla ajettiin kauaspois kaupungin valoista. Meitä saatteli matkaan tähtikirkas taivas ja vastaanotti lumipyry. Se niistä aurora borealiksista sillä kertaa. Kävelimme tovin laavakentällä kunnes meitä vaivihkaa seurannut liivimiesten partio (ei niitä nahkaliiviäijiä sentään) hätisteli meidät takaisin.

Meidän bussimme opas oli innokas karaokeihminen ja hän yritti yllyttää väsyneitä luontomatkailijoita laulamaan omalla kielellään jonkin rallin/viisun/virren. Aika nihkeä osanotto. Ilmeisesti porukka ei tankannut riittävästi laululientä Borgin jääbaarista.

Minä veikkaan, että pitkä päivä ulkoilmassa ja hätäisesti ahmitut päivällistarjoomukset vetivät porukat koomaan bussin lämpimässä ja hämärässä hurinassa.

Vielä muutama kuva hotellimme yleisistä tiloista. Hotelli 101 oli kieltämättä kiva, taiteellinen ja erikoinen. Ei ehkä ominta aluettani, mutta taiteen ystävälle varmasti kiva kokemus. Mukava eskimon näköinen setä opasti ja kommentoi aamiaisella kunkin valintoja ja vahti haukkana, että kaikkea oli tarjolla. Taisin olla ainoa, joka kulautti aamuisin snapsin kalanmaksaöljyä. Hän nimittäin sangen hämmentyneenä pälyili asiakkaiden pöytiin ja silmillään haki tarjoilutiskiltä kadonnutta lasia. Hullu suomalainen tietenkin…

Pikkuhotellin sisustus oli mielenkiintoinen. Huonekerrosten käytävät olivat mustan ja liilan sekamelskaa, hämäriä ja synkeitä. Vastapainona alakerran tilojen vaaleudelle tummuus oli todella hätkähdyttävä.


Huoneet olivat mitä mielenkiintoisempia arkkitehtonisia ratkaisuja, kylpyhuone kuin kruununjalokivenä keskellä kaikkea, avovessa ja avosuihku. Kaakelilattia märkätilassa ja parketti ripirinnan, ei kynnystä. Kivilattia oli jääkylmä mikä sinänsä on ihme, sillä lämmitys on kutakuinkin ilmainen tuliperäisen maan lämpötuotannon ansiosta. Eikä se asumistamme hankalaksi tehnyt, mehän kotiudumme ja sopeudumme ihan mihin vaan.

Kuvista näkee, että me todellakin teimme olomme kotoisaksi:


Huoneeseemme roudattu varavuode toimi kätevänä kamojen säilytys- ja lajittelupisteenä ja työtasoille keskitimme todellakin kaiken ensiarvoisen tärkeän. Varavuoteesta hyödynsimme vain toisen peiton ja tyynyt, hyvin mahduimme kingsize -punkkaan köllöttelemään lyhyet yöunemme.

Muistutan itseäni, Barefoot -niminen punaviini on äärimmäisen hyvää. Osuimme kuin johdatettuina paikallisen viinakaupan Vinbudin ikkunoiden äärelle ja kas kummaa, vaatimattomasta viinivalikoimasta löytyi Barefootia. Sitä täytyykin hakea pari lekkeriä kotivarastoon, saa nimittäin Alkostakin.

Kokeneet Islanninkävijät hankkivat alkoholijuomansa lentokentältä, kaupungilla on vain yksi myymälä.

Minä jotenkin luulen, että tämä matka-asia on nyt käsitelty. En edes yritä kiteyttää sitä mitenkään. Muutamassa päivässä näimme vain vähän, ja silti niin paljon. Ainutlaatuista ja käsittämätöntä.

Moni on todennut Islannin tulen ja jään maaksi. No on se sitäkin. Mutta myös näin:
Moni tulee. Ja jää. 
En ihmettele.


Tämä tästä. Paluu arkeen on jo muuttunut arkirutiineiksi. Viikonloppu meni Torpan töissä ja levätessä. Kevätpäivä on tasattu ja nyt alkaa valoisa aika.

Esikoinen hankkiutuu innolla eroon kyynärsauvoistaan, uudet tennarit (Kingsland…) saa käyttöön nimittäin vasta sitten kun a) tiet ovat kuivat b) kävely sujuu omin jaloin.

Tennarikelejä odottelen minäkin. Tänään taaperrettiin loskassa, kumppareissa.
Aurinkoista alkuviikkoa, missä kuljetkin!