torstai 23. tammikuuta 2014

Asteita


Asteikolla nollasta kymppiin, tämä on katsantokannasta riippuen nolla tai kymppiplus. Onhan tämä kierrätyksen ja ekoilun huipentuma, kun penskat kasvavat pottaiästä pois, voi pissapotan siirtää sujuvasti vessasta astiakaappiin ja muuntaa sen boolikulhoksi. Tai sitten ei.

Olisinpa totisesti halunnut nähdä sen juhlapöydän, jossa boolia äyskäröitiin tästä 'boolikulhosta'.
Kuriositetin vuoksi olisin vaikka voinut ostaakin tämän kapistuksen ja säilöä jälkipolville opiksi ja ojennukseksi. Mutta en kehdannut. Pitkään piti odotella, että käytävällä tuli sopivan hiljaista niin, että sain vaivihkaa pari kuvaa räpsäistyä.

Olisihan se hauskaa pikkuisen lyödä lapinlisää Perillisten kuumottamiseen ja kertoa vaikkapa heidän häissään, kuinka tämä 'boolimalja' on kulkenut perheessämme vuodesta 2000 saakka ja on tärkein perintökalleutemme. Voisi anoppia yskittää :D

Kuvatkin otin ihan siitä syystä, että kukaan ei ikinä uskoisi tätä tarinaa todeksi. Paikalliset menkää itse ihastelemaan, samalla ständillä on kaikkea muutakin uuden elämän saanutta tarvekalua. Uusi nimi, uusi hinta.

Pakkasasteet tänään olivat sen verran hyytävät niin meillä kuin Keski-Karjalassakin, joten Perillisten ratsastustunti siirrettiin sovulla sunnuntaiksi. Silloin pitäisi olla säädyllisemmät lukemat mittarissa.

Omat asteet kohosivat kuumeeksi. Aamulla tallihommien ja Perillisten kouluunlähettämisen jälkeen ryömin takaisin vällyihin ja päiväpeitonkin alle palelemaan. Oli verkkarii, oli hupparii, oli pitkähihaista t-paitaa ja oli villasukkaa. Ja silti tärisin niin, että leuat louskuttivat. Päivän mittaan olo vaihteli jäätävästä kylmyydestä tuskaisen kuumaan ja kurkkukipu, korvasärky ynnä päänkivistys viimeistelivät päivän mielialan. Pakkasella sekin.

Älkää kysykö mistä minä tämän typerän kuumeen nyt sain, en tiedä. Eikä kuume kertonut mistä tuli.

Eilen uutisoitiin suomalaiskeksinnöstä joka kertoo ihmisen syntisyysasteen kuivuneen veren väristä. Paha tulehdustila kertoo täysin rapautuneesta moraalista. Noh, minä olen vain vähäinen pienyrittäjä, en asianajaja joten ehkä vereni ei ole (vielä) niin valkoista kuin tosisyntisillä.

Onneksi kaapista löytyi tuhteja painkillereitä ja lääkärin neuvoa noudattaen otin sekä parasetamolin että ibuprofeiinin. Ja join järkyn vahvaa inkiväärin liotusvettä, kuumana, kurjuuden maksimoimiseksi terästin sen tuplamäärällä vihreää teetä. Pahaa mutta tehokasta.

Kurkku taisi palaa karrelle mutta ei se mitään, parempi palovamma kurkussa kuin takiaiset. Tai pätkä piikkilankaa.

Onneksi olen ollut sen verran tolkuissani, että olen pystynyt pätkittäin lueskelemaan tätä matkaopasta. Mahdottoman mielenkiintoinen ja hauskasti kirjoitettu.

Olisi toki hauska lukea Madventures -kaksikon näkemys viikinkien maasta, mutta ehkä siinä syötäisiin parit valaansilmät liikaa minun makuuni ja ryystettäisiin liikaa paikallista pontikkaa. Ja tanssittaisiin transsissa maahisten kanssa.

Mikään noista vaihtoehdoista ei välttämättä ole poissuljettu jahka perille päästään. Ollaan sitä Nempan kanssa kaikenlaista nähty hevoskisoja kiertäessä.

Pontikan jätän väliin. Nyt ja aina.

Päivä meni siis jokseenkin alle arvostelun. Nyt aion doupata yhden viinilasillisen, nakata pari buranaa käkättimeen ja sitten unta. Kissat mouruavat ja mellastavat jo nyt siihen tahtiin, että purkamatonta höntsäenergiaa riittää yön pitkiksi tunneiksi. Siksi tarvitaan tuhdit unenvarmistimet.

Justiinakin heräsi hoipparoimaan tupaan ja Torpan Pojat katsovat sen touhuja ällistyneinä. On se jo niin kurja esitys kissaksi, ettei taida enää kevättä nähdä. Silloin kun valvoin unettomia öitä heti leikkauksen jälkeen, sain seurata aitiopaikalta Justiinan yöelämää. Se on niin sekaisin, ettei taida itsekään tietää mistä on tulossa ja minne menossa.

Huomenna on onneksi jo perjantai. Jotain pakkoliikkeitä kaupungin suuntaan olisi kyettävä tekemään mutta vain minimi. Vain ja ainoastaan minimi.

Tämä viimeinen kuva menee Titalle jossa muuan Hattara-kissa alkaa olla kevätvillissä. Tai kuumeessa, ihan miten vaan. Kissojen ja ihmisten kuumeet ovat (onneksi) sangen erilaiset…

Mukavaa perjantaita! Varo maahisia, missä lienetkin.











keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Johan lykkäs


Johan lykkäs ja pukkas… tänään oli katsottava totuutta silmiin eikä se ollut kivaa katsottavaa.
Aamulla riipaisin ihokkaani ja esittelin selkäni kuntosalin Isännälle, kierojen selkien erikoismiehelle ja vaivaisten auttajalle. Hän otti pari kuvaa.

Kuva oli karua nähtävää. Kieroa ja vinoa katsottavaa. Pahaa teki. Ja minä kun niin luulin, että selkä alkaisi muistuttaa vähitellen ihmisolennon selkää. 

Lohtua toi se tiento, että liikkuvuus on parantunut ja oikeastaan vain yksi nikama on arvoitus. Röntgenkuva kertoisi onko se pahuksen nikama jo luutunut outoon asentoonsa vai pelkästään jumittunut.  Pitää ottaa ne röntgenkuvat, eihän siitä muuten selkoa ota.

Hän näytti minulle salin puolella muutamia kuntouttavia selkäliikkeitä joista jokainen tuntui pikakokeilullakin sangen työläältä. Ehkäpä ankaran pinnistelyn ja ponnistelun kautta löytyisi jokin toivonmurunenkin saada ruoto suoremmaksi ja tasaisemmaksi.

Oli kiva käydä salilla. Tuttujakin näin ja muutama puolituttukin morjesti, hauskaa että vielä muistavat.

Salilta ajelin Peetun lihapullapussien kanssa sairaalanmäelle, toimintaterapeutti siellä odotteli. Minulle sovitettiin parit rannetuet ja ihmetys oli suuri kun sainkin ne ihan ikiomiksi. Ja ohjeet uusien hakemiseksi sitten kun noista aika jättää. Kappas kummaa. 

Samainen toimintaterapeutti soitteli vielä peräänkin ja kyseli, olisiko jotain apuvälinetarvetta ollut, hän kun unohti kysyä. No ei ole tarvista kepille eikä rollaattorille, minä nylkkään eteenpäin ihan omin kintuin ja veivaan rautaa ja paiskon puntteja ihan itse. Uskon, että niille apuvälineille on ottajia, paljon kipeämpiä kuin minä.

Onhan mulla kotona Perilliset ja Iso-J jos apuvoimia tarvitaan.


Tänään olisi tarvittu aurinkolaseja. On sekin kumma, että ne eivät sitten ikinä ole siellä missä tarvitaan. 

Ajelin seuraavaksi oman kylän terveysasemalle anelemaan sulavien tikkieni poistoa. Ne kun eivät ole sulaneet vaikka leikkauksesta on jo kolmatta viikkoa. Ihme ja kumma, asiani kuunnellut ihminen sanoi, että 'vuota, mie laitan kioskin kiinni ja otan ne tikit pois'. Ja niin sitä mentiin. Kaikki kahdeksan sulamatonta sulavaa tikkiä napsittiin pois. Hoitaja totesi, että oikea kantti vatsan seudulla on vielä turvoksissa, kehotti tarkoin kuulostelemaan tuntemuksia ja ottamaan herkästi yhteyttä jos alkaa kohotella kuumetta, kipua tai muuta vaivaa.

Iltapäivällä ei enää isompia yllätyksiä lykännyt ja hyvä niin.
Värkkäsin Lihataivaasta ostetusta jauhelihasta elämäni parhaan pastakastikkeen ja totesin, että tuore liha on ihan oma lihalajinsa. Taitaa käydä nyt niin, että suojakaasutettuja lihoja ostetaan vain poikkeustapauksessa, muuten haetaan pari kiloa kerrallaan ja pakastetaan annospusseissa.

Päivä oli raikas ja aurinkoinen. Pakkasta kohtuulliset -14° tai jotain sinnepäin. Illaksi ja yöksi taas kiristyy. Ja tähtitaivas, se on upea. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sinne saagasaarelle opettelemaan revontulikuvausta.

Iltalukemiseksi minulla on Mondo matkaopas -sarjan ansiokas Islantiteos. Täytyy ostaa omaksi, tämä on kirjaston versio. Mitä enemmän luen, sitä enemmän innostun ja odotan näkeväni ne kaikki ihmeellisyydet omin silmin.

Torstai koitaa ihan pian ja silloin mennäänkin Perillisten kanssa Keski-Karjalan puolelle ekalle ratsastustunnille. Minä tosin vietän aikani tallin lämpimässä kahvituvassa ja annan Perillisten ja opettajan tutustua rauhassa toisiinsa. Eivät ne minua sinne kentän laidalle kaipaa.

Tämmöistä tänään. Nyt voisi vaikka treffata Nukku-Matin ja sulatella selkäasiaa. Kovaa työtä ja raskasta raadantaa on luvassa. Mutta jos maalissa häämöttää symmetrisempi selkä niin se on sitten kaiken työn ja tuskan väärti.

Katsoin muuten Jutan superdieetti -ohjelman. Huikean onnistumisen tämä ensimmäinen kokelas sai osakseen. Olihan sitä lähtöpainoa rutkasti mutta hienolla asenteella hän hommaan lähti ja hoiti finaaliin. Toivottavasti motivaatio on riittänyt ja hän saa elämäänsä uutta sisältöä entisen lohtusyömisen tilalle.

Jep, nyt unten maille. Minkäslaisilla kuljettimilla sinä tassutat, missä ikinä kuljetkaan?

Walks like an Egyptian… en hämmästynyt



tiistai 21. tammikuuta 2014

Lihakaupoilla


Olen jo pidemmän aikaa 'aikonut' piipahtaa naapurikunnan lihakaupassa. Kuntosalin podarit kantavat sieltä kassikaupalla kananfilettä ja vähärasvaista jauhelihaa, useampi tuttu tankkaa pakkasensa pari kertaa kuukaudessa ja jokainen kilvan kiittelee miten on edullista, tuoretta ja kunnollista tavaraa.

Noh, en usko ellen näe ja eilen pakkasin Äitikullan autoon ja hurautettiin tätä paikkakunnan ihmettä katsomaan.

Olihan siellä läskitiskit priimassa kunnossa ja hyllyt piukassa lihatavaraa. Koirille ja tinteillekin oli omat annoksensa.

Oli hirveä ja poroa, karitsaa, lammasta, villisikaa, sikaa, kanaa, kalkkunaa, nautaa, sikanautaa, palana, siivuna, hakkeluksena, lastuna, jauhettuna, paisteina, valmiina pihveinä ja ruhon puolikkaina. Lisäksi maakunnan mehuja, marjasäilykkeitä ja muita Perä-Kurjalan ruoka-antimia, sienisalaatista ja piirakoista lähtien ja muikkuihin sekä mätiin päätyen.

Vaikka olen osittain tarkoituksella vähentänyt punaisen lihan syöntiä, en silti voinut vastustaa kaikkia lihatiskin houkutuksia.

Mukaan lähti reilu kilo broilerin (jättimäisiä) rintafileitä, reilu kilo vähärasvaista naudan jauhelihaa, puoli kiloa hirven jauhelihaa ja Iso-J:lle hokimiesten grillimakkaraa. Plus vähän sooseja, mausteita ja muita hilppeitä. Rahaa ei mennyt neljää kymppiä. Mielestäni tein ihan hyviä ostoksia. Ainakin kanafileiden kohdalla tajusin, että kilohinta marketin hyllyssä on 12-16 € tuotteesta riippuen, tuolla marinoimattomat maxifileet olivat 8,50€/kilo. Ei paha.

Täytyy opetella ruokamarkettiin mentäessä ajamaan siitä ensin ohi, hakemaan lihat tuolta ja sitten takaisin ruokamarkettiin. Edes kerran kuukaudessa.

Omallakin kylällä toimii jokin lähilihapalvelu, häpeäkseni tunnustan, etten ole sinnekään vielä selvinnyt. Pitää käydä katsastamassa tarjonta. Koiranruokien tehtaanmyymälän sentään vihdoin älysin ja käytänkin säännöllisesti.

Poikkesin tulomatkalla leipomolla hakemassa tuoreen ruislimpun ja tunsin itseni hetkittäin hyväksi ihmiseksi, lähiruoka on lähiruokaa ja tulipa tuettua paikallista yrittäjää.

Ihme kyllä, lihoja uudelleen pakkaillessani en tuntenut äljötystä edes jauhelihan kohdalla. Hyvä, raikas ja tuore tuoksu kertovat minun valistuneeseen nokkaani hyvästä laadusta.
Ja kanafileet, ne todellakin olivat maksikokoa.


Pakkaspäivät jatkuvat. Se meinaa säännöllistä tallaamista Torpan ja riihen välillä polttopuiden merkeissä. Eilen olin nuuka emäntä ja tein ruuankin klapihellalla. Samalla tavalla se broilerivokki siinäkin valmistuu kuin sähköliedellä ja oli mukavan lämmin.

Pakkanen naukui -24° lukemissa ja yöllä oli varmasti vielä kylmempää. Tänään onkin lauhtunut ja nyt satelee hissuksiin pehmoista lumiuntuvaa. Peittää nätisti poikien kusiläntit, mutta ei aiheuta kolahommia saati auraustarvetta. Oikeastaan tämä lumitilanne on melko ideaali, laiskan ihmisen kannalta. Kasveille se ei tiedä hyvää ja voi olla, että mansikkamaa on karua katseltavaa keväällä.

Tälle päivälle ei oikeastaan tämän mainittavampaa, huomenna on salilla tapaaminen selkäni tilanteen tutkimiseksi ja sairaalalla pitää piipahtaa fyssan polilla pohtimassa rannetukiasioita. Yliliikkuvien nivelieni tueksi saanen rannetuet. Aion samalla reissulla käväistä terveyskeskuksen puolella poistattamassa muutaman tikin jotka eivät olekaan sulavia vaan kesto-ommelta.

Oman navan ympärillä siis pyöritään huomenna(kin).
Tämmöistä tänne tänään. Mukavaa tiistaita, missä lienetkin.












sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Pomppufiilis


Naukuvan tiukka pakkaspäivä suorastaan vaati kipaisemaan kameran kanssa takalaitumelle ja juoksuttamaan koiria jänisten temmellyskentällä.  Niin oli tiuhaan puppebileitten jäljiltä tampattu, että iskemätöntä hankea sai hakemalla hakea.

No, koirat vähän sekoittivat pakkaa ja kuseskelivat tarmokkaasti lumen vähemmän miellyttäväksi jänisten kannalta. Ei niitten tarvitse täällä viihtyä, menkööt tuonne metsälaitumelle jutajaisiaan pitämään. Mulla on monta arkaa kasvia suojaamatta joten pupet ja myyrät pysykööt muualla.

Juuri ja juuri ehdittiin iltapäivän viimeisille auringonsäteille. Päivä on jo ilahduttavasti pidempi, vielä neljältä näkee ilman otsalamppua, superhieno homma! Aamulla seitsemän aikaan itäisellä taivaalla sarastaa, talven selkä taipuu jo vaikkei taittuisikaan vielä.

Kameran esisäädöt jäivät taas tekemättä joten kuvien tekninen laatu ei ole entistä häävimpi. Vasen käsi on niin kylmän arka, ettei kameraa paljoa käpälöidä enää kuvausten aikana. Siksipä laitoin säädöt arpomalla ja annoin sarjatulen laulaa. Kahdesta sadasta kuvasta noin 20 on sellaisia, joita ehkä voi joskus julkaista. Minulla on tunnetusti matala julkaisukynnys joten tässä näitä tulee.

Peetupoika innostui levitoimaan. Ihmetellä täytyy miten se pieni tappijalka pystyy pongahtamaan niin järisyttäviä loikkia. Ja miten se pystyy ilmassakin vielä kiemurtelemaan uusiin ulottuvuuksiin. Ihan outo kapistus koiraksi.

Nassella on puruvoimaa kuin piraijaparvessa, se roikkuu tuommoisessa klapissa kuin punkki. Hullu.


Ei järjen häivää tuonkaan luojanluoman touhuissa, elämäniloa senkin edestä. Jaksoi kaiken hillumisen jälkeen vielä touhottaa agilitytreeneissä ja harjoitella vähän näyttelyhommiakin. Seuraava näyttely lienee vasta Äitienpäivän aikoihin Haminassa, sinne ollaan tällä tiedolla vakaasti menossa. Ja Nasse tietysti mukaan.

Kuten kuvista näkyy, lunta on todella vähän. Normaalina talvena tuohon laitumeen ei mene kuin hevosella ja silloinkin hevonen saa tarpoa hiki päässä, lihaskuntotreeniä parhaimmillaan. Nyt tuohon ei passaa mennä moottorikelkallakaan eli naapurin ylläpitämä latuverkosto on tältä talvelta tekemättä.

Latuverkosto kulkee (äkkiä laskien) kolmen tilan mailla ja matkaa sille kertyy useampi kilometri jos kiertää koko lenkin. Hevosella ollaan menty siinä latu-uran vierellä niin kauan kuin hevoset ovat suostuneet umpihankeen menemään. Hankikelillä sinne on turha yrittää, hevoset repivät kinttunsa kipeiksi eikä sitä halua kukaan.

Kuulin minä jo yhtenä aamuna kun naapurin pappa kaasutteli vanhaa Yamahaansa. Pikkuisen lisää lunta ja latureitistö on ajettu. Pappa (83v) vetelee kelkallaan reitit niin helpon näköisesti, että kaukaa katsoen luulisi olevan 70 vuotta nuoremman kuskin hommissa.

Ja mitäs hevoset tekevät pakkaspäivänä? Nuorimmainen oli kähveltänyt kameran ja taltioi hevosten jännittävää elämää:

Töttis on ihan vallaton!

Köh… tuo Töttiksen 'leikkiminen' on jokseenkin hulvatonta katsottavaa. Se tönäisee palloa kymmenen senttiä, hätkähtää ja kulkee taas yhden hiivintäaskeleen pallon perässä.  Ja imuroi kitaansa jokaisen maasta pallon alta löytyvän heinänkorren. Turha kai mainita, että syömätöntä heinää on hevosen takana hevosenkokoinen kasa. Ilmeisesti tamman sumealla logiikalla tuota 'nälkään nääntyvä arohevonen' -leikkiä on ilmeisen palkitseva leikkiä.

Poni Sörsselson sentään osoittaa enemmän elonmerkkejä vahtimalla tarkasti tarhan ulkorajoja ja kävelyttämällä tammaa päivittäin monta lenkkiä tarhaa ympäri. Älyllistä elämää näistä talventörröttäjistä on turha hakea. Tolppia vasten twerkkaaminenkin jäi sähköistyksen myötä.

Alkavalle viikolle on kalenterissa yhtä sun toista, enimmäkseen mukavia asioita. Leikkaushaavoja täytyy käväistä näyttämässä lääkärille, tikit eivät näet ole vieläkään sulaneet ja leikkauksesta on nyt minun laskujeni mukaan 2 viikkoa. Sievät solmut ja rusetit törröttävät edelleen oikealla puolella. Eikä vatsan muoto ole vielä lähelläkään entistä. Tässä kunnossa ei tohdi lähteä salille tekemään vatsatreeniä tai jalkajumppaa. Ja se meinaa sitä, että pääkoppa alkaa hajota kohta.

Yritän kuitenkin päästä tekemään edes jotain, onhan mulla vielä yläkroppa ja kädet suunnilleen terveenä. Paitsi vasen käsi.

Torpan pikkuväki osaa ottaa rennostikin, ei se pelkkää hillumista ole.

Leppoisaa pyhäiltaa, missä lienetkin.